Part 11

Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan, siinä kaikki, -- ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän vajavaisuuksiin, -- se kävisi ehommaksi entistänsä -- -- --

Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä. Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.

Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. -- Kaikki on lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että hänen päätöksensä oli järkkymätön.

Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.

Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista, itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.

-- Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi pitänyt... Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat... lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei riipu omasta tahdostamme...

Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.

-- Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin, että olet ainokaiseni... Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! -- Tiedät kyllä, että minua ei voi auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! -- --

Gunn ei vastannut.

Holger kävi hiukan kärsimättömäksi.

-- Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta... oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista, kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä...

Nyt katsoi Gunn häneen. -- Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: -- Ei mikään itsessään ole mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää...

Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.

Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan tuolla tavoin... Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli selitellyt -- -- --

Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin menehtymäisillään tuskaansa.

Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä tuikeaksi.

Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.

Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa itsestänsä, heidän suhteestansa.

Silloin meni Gunn hänen luoksensa. -- Älä sano enempää, Holger, pyysi hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.

Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos akkunasta -- silmissä tuikea tuska... kuin katsoen jotain etäisyyteen häipyvää.

Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.

Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän tavaransa kokoon matkaa varten.

* * * * *

Illalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo edeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat matkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota.

Kreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän piti jatkaa vesitse Le Havreen.

Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut lastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn istua kaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck oli katsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin vaihtoivat sanaakaan keskenänsä. Itse hän puuhaili ilmatieteellisissä tutkimuksissa. Hän oli saanut käsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän huvittelihe aikansa kuluksi... taikka hän lueksi muuatta englantilaista meteorologista teosta.

Väliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili.

Muutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta -- sen hän tiesi olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin se olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä. Yksin Espanjan merikin -- joka on niin huonossa maineessa -- osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää laivan laiteitten ympärillä.

Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella tai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen -- -- -- ja oli kuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen elettäväksi... ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä hänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin.

Mutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen huomaamattansa kääntyneet kotia kohden... viivähtäneet muinaisissa muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen täyteläisintä runsautta vielä tuntematta.

Silloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo ajatus hänelle tukea.

Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien...

Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti... Mitä hyvyyttä, hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!

Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat yhdessä jäämeren sumua tarkaten -- ja Hesekiel pyysi häntä menemään, ettei se saavuttaisi häntä.

Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!

Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle käytöksellään -- eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.

Nyt oli hän siitä niin pahoillaan -- nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea sellaista.

Hänen oli aika palata kotiin -- senkin tähden.

Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!

Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän kyllä tiesi...

Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen kasvonsa kalman kalpeiksi.

Mutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli kuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen, mitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen pikku sisareksensa...

Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.

Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa.

Silloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa.

-- Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti.

Ja hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama viikko, ja ne piti käytettämän!

Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan.

V

20.

Samana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel nuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon. Puhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut kunniaa oppilaastansa.

Ihmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin mielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle.

Samaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina mukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä vesillä.

Tutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet oli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja pakottaa Gunnkin huomaamaan se.

Hän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo riittäisi todisteeksi -- -- --

Mutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko asiaan.

Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä lajia.

Mutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa.

Hän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin lähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat silliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen.

Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan. Juuri kun he aamulla olivat ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja vasta silloin hän oikein huomasi, millainen mies pikku Hesekielistä oli tullut. Oli todellinen nautinto tarkata hänen jäntevyyttään ja ketteryyttään. Kun hän iski kouransa airoihin, silloin kävi ryske... Ja kun hän piti peräsintä kädessään, silloin oltiin hyvässä turvassa.

Silloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä. Laineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa, hänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki.

Thorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle tai -- jotain vielä parempaa -- aimo kalastaja, joka rientää valtakuntaansa, aavalle merelle.

Sinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi.

Mutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään rajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen silmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin suoriutui siitä voittohikkaasti.

Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso merilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä huutoja -- kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle, kuin olisi niiden herra ja käskijä... Ja kuinka hän kiisi yli vesien haavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin valkoiset linnut! -- --

Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme väliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa voi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen koiran.

* * * * *

Jo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että hän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään.

Toverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta tosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät ahtaalle -- ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan myöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne, jotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että vilppi oli hänelle vierasta.

Aluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli muutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit hänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli omaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa kehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet montakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä.

Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa. Nuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin, eikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista -- silloin pystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se tapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla.

Eikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän joukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen etevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta.

Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat. Sekä nuorukaisia että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää olla mukana juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut hauskaa tuntea noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata katsetta; heistä oli miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin lempeinä.

Ja kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän heidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli ihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on vähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa, raikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet.

Viimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli kaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului, ja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy muuttunut.

Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin ennen.

Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret -- ja pian vanhatkin -- hänen ympärillensä.

Oli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin, oli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen mielestänsä ajattelivat liian vähän.

He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän herruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen.

Hesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin jo oli puhunut heille -- mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon.

Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi.

Enemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat kalastusalueet -- nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta, vaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua moottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja rekien ottamisesta mukaan matkoille.

Jotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi ajatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin.

Muutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut päättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten selkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että heidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta.

Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli heidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he muistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli veressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin.

Eräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen, alkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä monin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata, vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan, ajaa heidät vesille -- vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla maallaan.

Hän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos oli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan, heidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he auttoivat edistymään -- --

Ainoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi, oli Herön Elin rouva -- -- --

Hän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen katseensa tuikean tarmokas.

Vasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi tulla paremmaksi.

Hän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista asioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän puhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä maata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita risteilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki metsän edenneenä aina meren ulapoille saakka.

Ihmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä. Oli kuin hän olisi suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen niin pontevasti, että se vaikutti kuin velvoitukselta.

* * * * *

Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä kesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa. Ja ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen kohoamista.

Ei ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat olivat kohonneet ja kalat myyty.

Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua.

Kun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut tyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen.

Hän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen merikalastuslaivaan.

Hän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli taskut täynnä kultaa.

Itse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä puheille.

Hän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi tulla ylioppilaaksi.

Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.

Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä.

Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen, mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.

Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä hänen vaikuttimensa oikein olivat.

Mutta että hän halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hän oppineeksi, hän, vapaan meren mies! Oliko hän miettinyt, miltä tuntui joutua pois tuosta suuresta juhlasalista, jossa hän oli herra ja työntekijä -- ja haaveilija?

Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen eikä hän voinut vastata sanaakaan.

Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.

Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli lamauttanut hänen voimansa.

-- -- Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla -- -- --

Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn ehkä jakeli hymyilyjään -- -- --

Hän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli tuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän voisi kestää olla olemassa -- --

Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli, kuin olisi hän tukehtumaisillaan!

Isä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä olla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi ostaa minkä mitäkin.

Janinen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran, kun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat vääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli parasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään.

Nyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi jälleen istumaan toimetonna.

Hän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita, jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen esiin... Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia -- oli kuin hän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa -- - --

Mutta _häntä_, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi häntä kukistetuksi -- -- --

Hän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden totta, hänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas! Hänestä tuntui halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi hän tulla sellaiseksi -- vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi... ja sitten läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel oli: liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen...

-- -- Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää. Kuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon... kuinka suopea hänen katseensa oli ollut eilen... Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä istui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui ohitse -- -- --

Valtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin hänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain Pikku-Gunnista?

Hänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili veneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin alhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan...

Niin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen...

Olisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko elämän aarteet pois hänen käsistänsä? -- --

Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena.

Hän seisoi tuijottaen eteensä -- haaveittensa kiehtomana. Hän kaihosi päästä satumaihin ja kauemmas... kauas elämän tuntemattomaan todellisuuteen...

Mutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä turvapaikkaa...

Aamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt paljon yön levosta.

-- Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, -- muista että nimesi on Hesekiel, se on: Herra tekee väkeväksi!

Sillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen ei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt kehuminen.

21.

Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.

Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin kodikas ja herttainen pikku rouva.

Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä, istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.

Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut, kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän miehillensä.

Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät etteivät nuo jutut voineet olla tosia.

Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveinin tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin kauniisti.

Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.

Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.

Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.