Part 12

Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.

Sellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas kauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä heräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen.

Ja se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan, tuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja omisti sydämensä rakkauden hänelle.

Silloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän raamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla ja sulki hänet syliinsä.

Silloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa.

Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän oli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa ihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta, ja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet kerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten oli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä lapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle ja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen viereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. --

Toiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he kuolisivat pian, -- vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia merkkejä. --

Ne, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän ehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään hieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa.

Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille.

Mutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä jotain huvia.

Ei hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan levottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi kuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän nyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään.

Herön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin Miranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä, mielenkiintoisia seikkoja, -- sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset metsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas!

Kun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein rantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia auringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä. Silloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, -- metsiä ja vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman, sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan -- suurena ja salaperäisenä, synkkänä ja hurjana -- --

Ja hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa, että hän oli vanha ihminen! -- -- --

Häntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja nähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori sanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se, jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut niin pelokas! --

-- -- Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun tämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen liekehtivinä... ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen taikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön aikana ja sitten piilotti sen povellensa... silloin -- niin oli hän lukenut -- silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa oli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä -- -- --

Usein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista... oli kuin joku olisi siellä liikuskellut!... Mutta ei tullut ketään.

Hän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta hänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, -- kuten karit tuolla meren pohjalla.

* * * * *

Pahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se harmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin välinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti ruuasta... istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen syventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti Irmildiä.

_Hän_ puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan syönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja reippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein.

Ja hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka ihastunut oli alkuaan ollut häneen.

Hän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei tahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä sellaisella.

Hän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa, tuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki kumminkin toiste samaten.

Hän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi kuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta, sen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan.

Mieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei ollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin hän oli muinoin.

Svein ei huomannut sitä.

Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne pukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän näköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo lämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut.

Silloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei onnistunut.

Silloin muuttuivat heidän välinsä.

Irmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi.

Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein -- aluksi.

Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne tukaliksi.

Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.

Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän edessään kalpeana ja kylmänä... ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor hänelle kätensä... kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi -- -- --

Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei ollut vielä tykkänään tukahtunut.

Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois...

* * * * *

Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain pientä viatonta huvia.

Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä. Silloin pujahti hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hän harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.

Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana, ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken maailman!

Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen kotiin.

Hän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta.

Irmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset, säihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset...

Ja kuinka rintava ja harteikas hän oli... ja niin solakka ja jäntevä!

Nyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas...

Irmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut häneen? Niin, niin, elämä oli raskasta!

Nyt tuo mies ryhtyi työhön.

Kuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa...

Irmild seurasi jokaista hänen liikettänsä.

Siellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan huvia vain.

Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi hänen sydäntänsä -- - --

-- -- Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa... mikä nautinto, ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja silkkisukin?... Kyllä häntä kelpaisi katsella.

Nyt nousi Hesekiel veneeseen.

Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan itseään! -- -- --

Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.

Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten eteenpäin.

Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi lasten pitää huolta itsestänsä.

Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen ylitsensä. -- -- --

* * * * *

Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.

Kerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan Herön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet palvelukseensa.

Nythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Irmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa.

Hän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa.

Mutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän kuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä.

Hän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo. Hesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan.

Janine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen matkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän mielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut Hampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään oli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian naimisiin.

Janine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt tulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra.

Kun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias Jumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin.

* * * * *

Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.

Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.

Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.

Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois. Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.

Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden armolahjaa.

Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin taloon tuli paljon vieraita merimiehiä.

Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.

Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa. Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja ajatella sitä.

Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.

Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.

22.

Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä.

Ne Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt vihdoinkin palata kotiin.

Ensiksi tuli Hesekiel.

Hän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa, niin hänestä sanottiin.

Sekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista, jotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon käytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä.

Elin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi Herön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi ihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla. Se merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua kaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla. Sitten kävisivät olot paremmiksi.

Hän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel olivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa.

-- Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. -- Saat sitä riittämään asti.

Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa.

Muistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen, kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän keskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä runsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa.

Hän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli kuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi käyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä tarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin ketään.

Hesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi ruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää kouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota. Tuomaria ja Gunnia odotettiin kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä aamuna kertoi Elin rouva, että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman viikon eteenpäin.

Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut kotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä iloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä, että se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään.

Mutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää, missä hän oli?... Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa ja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka _se_ kävisi päinsä, sitä ei Hesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri samaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa.

-- Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin tietävän enemmän kuin muut ihmiset.

Hesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja samaa eikä voinut vapautua siitä koskaan.

Mutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi maailmalle ja saanut hiukan oppia -- -- --

Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka -- se oli johtunut vain mielettömästä turhamaisuudesta.

Sillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen tarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi ja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri...

Mutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä, mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden.

Eikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein vähimmin Gunnille itselleen.

Mutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka hän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät piirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä.

Ja hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa. Niiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat hiljaisen kärsiviä.

Suljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan.

Kun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän hän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän kyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä suremasta.

Yksin vaelteli hän -- kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä lähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat ja olivat seuranneet hänen varttumistaan.

Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle hyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta.

Hän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän nuori!

Tuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään. Vapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut elää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori, hän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan -- eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä ei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori, raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi kiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot puheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä, valhe ei häntä pettänyt -- hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa arvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen herkät, raittiit tunteet.

Lisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on muutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä puhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan.

Hänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut muotoa, -- se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen itseensä nähden.

Hänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa tulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille kärsimättömiä toiveita. Milloin tulisivat uudet ajat, uudet voimat? -- -- --

Sitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään hiipivät haaveet esiin -- täynnä kaihoa ja ikävöimistä.

Hänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi tehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen.

Hän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin. Hän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja --, ja ehkäpä ne jo olivat myrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa kiroukseen -- -- --

Tuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi tuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren äitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä ja kaikki sydämensä kalleudet... Hän muisti että joku oli kerran sanonut hänelle niin -- ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari.

Tuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa.

* * * * *

Hesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän oli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin suurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi itsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi, myöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko maassa.

Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.

Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen povessansa.

Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen mielessänsä.

Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä sinenä.

Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.

Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.

* * * * *

Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.

Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.

Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen päivänvarjonsa alas olallensa.

Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä kyllä ollut jo paljonkin.

Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen...

Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.

Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä -- se oli niin läpikuultava ja hieno.

-- Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. -- Haluaisin veneretkelle!

-- Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. -- Tahtoisin sinne, missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.

-- No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.

Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän tehnyt sitä.

Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.

Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi soutaa hiukan matkaa, -- olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.

Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.

Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä -- -- kuinka olikaan ihanaa elää!

Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa... Jo kaukaa hän tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä...

Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen taustaan.

Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana, huulet puserrettuina yhteen.

Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän koettaa. Hän pystytti purjeet.

Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse, missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.

Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. -- Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.

Hesekiel kartteli hänen katsettansa.