Part 13

-- Mitä kummia, -- miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.

Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.

Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Se huumasi häntä. Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui Hesekielin käteen.

-- Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän rakkautenne tulee... Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!

-- Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. -- Minähän aivan unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla nimellä...

Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.

-- Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. -- Teidän pitää tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle -- -- --

Hän loi katseen selälle päin. -- Mutta on parasta päästä suojaan, sillä ensi yönä tulee kova ilma -- myrsky on jo tulossa. -- -- Soudatteko minut huomenna rovastilaan?

Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?

-- Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua. -- Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.

Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa.

He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, -- ja eikö se ollut Hesekielin syy?

Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.

Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin iloissaan...

-- Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän sisäpuolella. -- Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin alakuloisella mielellä! -- Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.

Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä lupautua tulemaan.

Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.

Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.

Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut hänen leijailevaa käyntiänsä -- mutta vielä valtavammin vaikuttivat häneen hänen silmänsä.

Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne olisivat seuranneet hänen mukanansa... Ei, hän ei tahtonut ajatella niitä...

Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja kamariherrattaren luo...

Hän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä...

Hesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista kaikista muista.

Itse hän sanoi olevansa yksin ja onneton.

Hesekielistä tuo oli ihmeellistä -- olihan hän naimisissa ja hänellä oli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva.

Hän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista mielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin paljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei hän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi.

Nyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti.

23.

Oli varhainen kesä.

Niityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana lepäilivät yöt yli maan.

Valkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet pyöriskelivät ulkona lahdella.

Mutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista olivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen matkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä katsastelemassa.

Samoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että sisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset, olivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää löytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan, vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen. Aamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa.

Sellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä ja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa.

Silloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan ahdistamaan.

Kevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin synkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien tuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä.

Nyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi.

Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata hänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista hymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain oli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän.

Mutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä, -- silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta.

Noista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli aina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan lahdella -- mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi.

Oli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa tuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen ympärillään... Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä joutui huumauksiin, kiehdoksiin -- -- -- Hän toivoi takaisin maihin, kauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita hän ei tiennyt mainita nimeltä...

Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet -- hän ei voinut kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? --

Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja viedä hänet elämän juhlaan?

Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?...

Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään. Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan jälkeenpäin -- -- --

Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.

Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut, mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa. Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan ja kylmäkiskoisuudestaan.

Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle -- mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että kaikki riippui vain virrasta -- kaikki tyyni.

Irmild istui äänetönnä.

Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta -- sen kärsimyksistä, sen suloisuudesta!

Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.

Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini.

* * * * *

Kerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta Janinen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta kokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana.

Hänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla, katsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty, hänen tahtonsa tarmo tylsyi.

Sinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle.

Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia polkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen täytyi myöntyä.

Heidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild rouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle vertoja.

Ja sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri, aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen ja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä.

Kaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa!

Oli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä...

Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja karkeloidessaan. Sitten hän otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:

"Taikoihini sinut loitsin, nuorukainen sorea, tahdollani taltutan..."

Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi. Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.

Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen kaiken, mikä teki vastarintaa.

Mutta seuraavana hetkenä oli tuo tunnelma jo haihtunut.

Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.

Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan ruskosta muovaeltuna.

Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin tuntehikkaaksi... Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen... tarkkasi, kuinka puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman valtavaksi. -- -- --

Hänen voimansa oli lopussa.

Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.

-- Kuinka uskallat vaeltaa täällä -- etkö tiedä että täysikuu sytyttää sydämen salaisen liekin... silloin valmistetaan täällä taikajuomaa...

Hän nauroi hiljaa. -- Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani juoda, annan sinulle taikajuomaani!

Hän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä.

-- Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua! Tänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, -- ja me myöskin, eikö niin?

Hän suuteli jälleen nuorukaista.

Hesekiel ei voinut vastata. Hänet valtasi huumaava voimattomuuden tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä raskaasti.

-- Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, -- että hän aukaisee silmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! --

Hän painautui nuorukaiseen ja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi tukea häntä.

-- Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. -- Kuinka taivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! -- -- --

Hän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen kaulaansa.

-- Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän alakuloisesti, painautuen häneen.

-- Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.

Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi. Hän ei puolustautunut enää.

Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.

Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja heristi nyrkkiä.

-- Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!

Hän nauroi. -- Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia! Tuollainen vanha ukonrähjä... Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun otin hänet... typerä ja herkkäuskoinen kuten olin... En ole koskaan ollut häneen täyttä totta rakastunut...

-- Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.

-- Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.

-- Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. -- Tunnin kuluttua hän on lähtenyt. Tule!

Ja poissa hän oli.

Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. -- Minä tulen! oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miks ei hän menisi? Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? --

Tuolla ulkona maailmassa vaelteli _hän_, joka oli unohtanut hänet toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan -- ei edes täällä kotona -- ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi. Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa -- -- --

* * * * *

Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.

Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.

Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: -- Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan... Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!

Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin _hänen_ kasvojensa edessä -- --

Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli ylevässä ankaruudessaan -- -- --

Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan. Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.

Hän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan.

Janine muori käännähti hänen puoleensa.

-- Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän.

Vastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa Janine muoria silmiin.

Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi.

Janine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä.

Tuollaisina kesäöinä ei nuorille uni liioin maittanut! --

* * * * *

Hesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut viipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän ei voinut vastata.

Hän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua. Se hohti taivaankaaren väreissä.

Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet hajalle -- -- -- kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui tuuliajolle. --

Hän palasi jälleen todellisuuteen -- täällä ei hän voinut viipyä.

Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.

Joki kohisi yön hiljaisuudessa -- tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli, ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja -- -- --

Hän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! -- --

Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.

Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein askelin.

Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.

Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan, ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.

Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan -- niin väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.

Ja siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki järjestellen kaikki valmiiksi.

Hän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti noiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän tarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno, hohtavan valkoinen kaula kannatti... Ja nyt se ojentautui kuin katsomaan, tuliko hän jo -- -- --

Hän oli avannut veräjän puoleksi -- mutta nopeasti hän sulki sen jälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin takaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne.

Hänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin viehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei tiennyt ketään hänen vertaistansa! -- -- Seuraavana hetkenä taas hän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui kuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten ollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli hänelle kyllin hyvää! --

Hän vaikerteli kuin haavoittunut eläin.

Mutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen täytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin paloi... noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö -- tuon naisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa häntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun lähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta? Miksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? -- -- --

Hän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä hänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi katseellaan jokaista hänen liikettänsä. Nyt Irmild lähestyi akkunaa ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen hienojen, kapeiden huultensa värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne häntä kohden. Hänen katseensa haki odotettua vierasta.

-- Minä tulen, mumisi tämä.

Mutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt hänet siinä. Hän _tahtoi_ sitä mitä ei tahtonut.

Äkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille.

Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä vastaan avosylin.

Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. -- Minä _en_ tule! kuiskasi hän.

Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. -- Kuinka olet viipynyt!

Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen.

Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään oli hän jälleen joutunut virran reunalle.

Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki, ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa -- --

Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas Jumala -- aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen? --

Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän päättänyt tulla toisen orjaksi? --

Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä seisoi, joka pensasta ja puuta... merta, joka oli tuntenut hänet pienestä pojasta saakka, -- koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka ympäröi häntä -- -- --

Haave, jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen -- unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa todellisuudeksi! -- --

Hänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen heräsi jälleen -- -- --

-- Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! -- Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä!

Ja Pikku-Gunn -- hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää voinut häntä nähdä... Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta...

Hän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli tahraantunut -- -- --

Silloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi hänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen mikä häntä vaivasi...

Mutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen turviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin voi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. -- -- --

Hänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja ja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut Irmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä jalkoihinsa, -- ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla. -- -- --

-- -- Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään muun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se tapahtui, -- siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa!

Hän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein askelin. -- -- --

* * * * *

Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.

Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.

Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat päivän tervetulleeksi.

Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli maan ja meren.

Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen ponnistuksen jälkeen.

Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.

Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.

Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.

Uutena olentona hän nyt seisoi siinä.

Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.

Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa miehekkyyttä.

Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa... Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena -- mutta voitonseppele otsalla.

* * * * *

Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.

Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta -- kulki katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.

Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.

-- Pikku-isä, oletko sairas?

Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi seisomaan paikoilleen.

Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.

Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä -- lauloi kuin olisi tuudittanut lasta lepoon.

Pian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen.

Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä. Janine ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua liikutuksesta.

Oli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin, sellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa ennenkuin hänen voimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen!

Siinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan ihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin asetetut kätensä.

-- Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen. -- Herra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä, lausui hän, riemusta säteillen, -- sinä olet kukkanen Herran kasvojen edessä!

* * * * *