Part 14

Bergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi lähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin heti, Hesekielin tultua sinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli.

Hän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan.

Hesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin.

Elin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua...eihän hänen tarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin.

Hän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. -- Se ei saa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että sellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. -- Ja tiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet sitä ennen sinua.

Silloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. -- Ei kenenkään tarvitse enää hävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne!

Elin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei vielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa.

Elin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että täytyisi käydä niin... Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin rouvasta ihmeelliseltä.

Silloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein kuin kuolleelta.

Elin rouvan silmissä näkyi välkähdys.

-- Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, -- tahdotko lähteä täältä?

-- Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, -- matkata sitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua! Tulen pitämään sananne mielessäni!

Silloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi.

24.

Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona. Paluumatkan viime päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki maan kohoavan merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen... ihanana ja valoa hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, päivänpaisteen vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden -- silloin kutsui hän isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.

-- Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä hohde kirkastaa laakson!

Ja hän oli tullut jälleen kotiin -- paikalle, joka tuoksui merta ja salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa pitkin mieletönnä ilosta.

Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, -- se aaltoili purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla ruusuilla -- - --

Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista; kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa -- -- --

Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet -- -- -- Oli kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli _kotona_!

Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin kanssa.

Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm, se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!

Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella lepattelivat liput laivoissa ja veneissä.

Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen.

Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.

Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.

Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien kotiin.

* * * * *

Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin, kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä häntä enää. -- Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.

Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä vuorella hän itse, Gunvor Torintytär.

Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain tuonne ylös...

Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, -- valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.

Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan, mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.

Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli liitossa salaisen maailman kanssa? --

Falck hymyili surunvoittoisesti -- sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka levollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi. Hän tunsi olevansa kuin raakalainen.

Kun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja hänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä hän oli lähtenyt.

Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan sen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin selvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin kautta.

* * * * *

Ensi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran viereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä.

Illalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut mennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli saapunut ja jo oli myyty Englannin.

Mutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli isoäidin puheille.

Hän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät... niissä oli omituinen, tuskallinen kiilto.

Gunnin sydän kävi raskaaksi.

Hesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä.

Gunn meni istumaan kauas akkunan luo.

Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi kulunut monta, monta vuotta! Aluksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät ja tyynet?... Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä olisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina.

Vasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä hän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa taistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa, miehekkäässä kauneudessaan... Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt hänen kaltaiseksensa...

Gunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!...

Mutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut pois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel vaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? -- --

Samoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä vietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän oppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä. Etelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut ainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen pyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!...

Ensi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä että hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut rannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että oli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata häntä...

Tehtävää olikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata ja kansaa, -- jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan eteenpäin!... Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat kaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee toisia lisää... Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä vallankumous, sanoi isoäiti -- -- --

Hänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon.

Vera nimitti sitä edistyksen valtatieksi -- ainoaksi, mikä johti pois inhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen -- mikä tie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi siellä missä se ei ole -- -- --

Vera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina, johtaaksensa kaikki tuolle tielle -- -- --

Hän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä.

Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä oli luvannut.

* * * * *

Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä oli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista.

Hän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan hiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä paranee.

Hän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa -- mutta kerran hän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus oli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota voimakkaampana kuin ennen.

Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista seikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa.

Kesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi antimiaan, maa samaten.

Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä. Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa. Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu puhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja kauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla.

Mutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön kartanon palvelukseen.

Hän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa Elin rouvan kanssa.

Ja Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt oli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön kartanoon.

Hesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli. Sillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla ennalleen! -- Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen itseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen -- eikä hän myöskään voisi enää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut hänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa hänelle: -- Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä minua, -- kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi vuodattaa lohtua sydämeesi! -- -- --

Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin seurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten muinoin. Se ei käynyt päinsä...

Voida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli mennyttä -- se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi hän suorittaa!

Mutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin muuttuneena -- näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse voi olla niin viehkeä... kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen äänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin ennallaan -- siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli, oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi.

Kun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta.

Gunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut ihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi, silloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin laakson kukkasten tuoksu...

Ja mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä kuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista turhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut.

Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin pitänyt vallassansa.

Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.

Hän näki hänet joka päivä -- mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.

Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.

Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.

Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli hänen mieltänsä.

Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät siitä tummiksi.

Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!

Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat toistensa valittavat ajatukset.

Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.

Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin entisajan tapahtumasta... mitä he silloin olivat sanoneet...

Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.

Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.

Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.

Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin askeleet. Ja Gunnin ääni -- se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. -- Silloin oli kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.

Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt häntä selvästi, -- hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.

Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti, peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan voinut auttaa häntä.

* * * * *

Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei unohtanut helposti, -- sen muisti Gunn entisajoilta.

Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, -- hän ei uskaltanut enää kysyä mitään.

Gunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi hän vain ei voinut tehdä mitään.

Eihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän näki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea kärsimys tuottaa.

Se teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut päästä.

* * * * *

Isä Hesekiel ei ollut tyytyväinen.

Hänen oli raskasta nähdä kasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä ja suljettuna kuin hän itse nuoruudessaan.

Hän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä, kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä sen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että hän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Mutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että kaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä ei ollut tapahtunut.

Muutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän oveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen Gunnin ja Hesekielin.

Eiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli sitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto.

Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.

Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.

Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen oikealle tolalle! -- -- --

Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.

Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei ollut korjattavissa?

Hän pudisti päätänsä. -- Vaikeata se on, mumisi hän.

-- Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.

-- Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen, tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.

Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella purjeita.

Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.

Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.

* * * * *

Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi. Monet kävivät oikein varakkaiksi.

Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki hyvää niin monelle.

Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat -- katsoivat saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.

Yksi huoli oli heillä kaikilla.

Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan menettää hänet.

Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle, että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. -- -- --

Herraa piti heidän kiittää siitä -- mutta kaikki tunsivat että tuolta ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, -- puun, jonka latva tarjosi suojaa monelle.

* * * * *

Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?

Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi oikean voimaan.

Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen täytyi tapahtua.

Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, -- tuo ainoa, joka voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.

Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen ja Hesekielin välit olleet muuttuneet.

Ollessaan yhdessä arastelivat he toisiansa ja olivat vähäpuheisia.

Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina -- kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun näkymättömillä teillä.

Ja nyt viime aikoina -- mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin silmiin -- ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin! Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää koskaan! -- -- --

* * * * *

Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.

Hänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan kellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa... antaa Tonettan ja Domenican huolehtia talon järjestyksestä -- ja viettää illat Herön kartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä sai pitää hänet rauhassa ilonansa.

Varmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen. Mutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten hänenkin sydämensä.

On näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten Hesekielin laita on -- että juuri hän itse jätti hänet syrjään, että hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet. Kun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on tarjottavana, -- silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa saada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina, vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi koskaan myllertää -- -- --

Falck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen kehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua.

Äkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään.

Hän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja kehittyvä vapaasti ja ihanasti.

Ja Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan.

* * * * *

Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä on hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on sanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain.

Tuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt valonloistetta yli hänen vanhuutensa.

Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin Herön kartanossa?

Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas etäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee siellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen rinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten huoneiden kautta.

Pikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen kotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --

Ja kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla -- myöskin pimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa vastaamaan.

Sinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta, kuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista pilvistä taivaanrannalta.

Ja aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä.

He oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut täyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina -- ja liitelevät kautta kaiken maailman.

Kuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät meren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen kuin joutsenet -- ja opettavat heitä pitämään varansa.

Herön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole unohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä hyvää, minkä Jumala suo heille.