Part 8

Mistä syntyvät minulle viholliseni?

Koetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen.

Olen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni perustus, koko elämäni perussävel ja sen päävaikutin oli toisten rakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo lapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko moninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä, maineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis olivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita minä en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät omistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin.

Mutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi tästä ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon valhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista pyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi.

Senvuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen vihamielisyyteen ihmisiä vastaan.

Niille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi tarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin vaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo heitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa.

Mutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle puhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut mahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä. Ja kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua käsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden kannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee, että meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen meille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan niitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos tehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on, johon meidän on pyrkiminen!

Ja niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan tässä kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä hakea suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän on rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä rakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä ihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde; --tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo lämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto, mutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on. Jokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai sisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi. Nyt kuuluu vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja äitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita lapsia niinkuin omiasi.

Niille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat tunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä näyttää oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän tunteensa lyöpi heti vastaan, ja tähän tunteesen he vaan ovatkin tottuneet luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä akkaa niinkuin vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut loukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni! Tai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota miestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon kaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista lastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini!

Mutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki sanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet, naiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä, joihin tunnen rakkautta,--että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe kuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä,--että tuo akka siis voi olla aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini,-- että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä siihen, mitä toinen rakastaa.

Ja samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen riittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta esinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä.

Miksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni kieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat ryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen hänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää, että ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on ollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella aivan niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on paksuissa rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. Ne ovat muodostuneet varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan tuskin huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien mukana viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat vanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen kasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet vähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on kokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun tulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä rakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni.

Tällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden laatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä ihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme.

Ihminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä valmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa. Mutta maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on vaan kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen perustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla ja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi omaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen itsensä ylentämiseksi muiden rinnalla.

Mutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys on Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen siihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus kadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien asettamista vieraiden edelle.

Koko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti koetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä mainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat sattuvat sanat: »Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja äitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.»

»Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e.----enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias.» Mutta »tulla Jeesuksen luo» taikka »olla hänelle sovelias» se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä erotuksetta, sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen elämänhengen, saman Isän lapsia.

Meidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on, meidän on rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme rakastamaan omaisiamme.

Mutta,--sanotaan tähän--rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että syvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis synnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi tarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista ihmistä, jota ennen ei ole rakastanut.

Tähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämessä ei voi mitata lukumäärän mukaan, että, jos sisällisellä työllä olen onnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan tai olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen ei ole ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni kohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä olen samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun on nyt helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole rakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä.

Minulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin, kuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden avulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä ihmisiä, joita minä en vielä rakasta.

Kokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on puhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa ja kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan rakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa vaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai edes omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan. Ihminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa rakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa rakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen rakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai ihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja silloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän kohdistaa rakkauskykynsä yhä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin suurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen pyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän luulottelee rakastavansa--Merkillistä on tältä kannalta tarkastella ihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti toteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä kovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta kohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus on horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen toiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat joutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat muut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän, sen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien rakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse oppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys. Sillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan ja vihatun. Elämä tietää että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan sillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla ilman muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja sentähden se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä. Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton! Sattuu tosin usein, että avioliiton soimijat eivät ole toisillensa henkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että aistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan ja kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa,--että, kun aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät seisomaan vastakkain, vento vieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa kolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on kestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan toisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa ja sisar veljeänsä!--Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon ja onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön, jotta anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos kärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin hän rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja kirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan joka rakastaa kaikkia?--Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä elämästä, joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka täysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä tämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä, mihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä kärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä!

Mutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä ne ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät Kristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä kautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi askel vielä Jumalan puolelta--ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta ihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan kaltainen, ei ole mitään jäljellä!

Mainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia lausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne ilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella ihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa kaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista ihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään Isästä ja hänen tahdostaan.

Sentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisin, mitkä ovat meidän maailmassamme suinkin mahdolliset:

Minulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on vieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä.

Minulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja, että ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun veljiäni ja sisariani,--minun oman isän lapsia.

Ja vieläkin enemmän.

Minulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vain ymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita kansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että kaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa niinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin asiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta, ainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta, joka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. »Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa.»

Aivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut rakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin isänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda nimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon tosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle yhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet elävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon, jos seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa ja koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä. Mutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat, joita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän saman totuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen toistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin omaansa!

Vielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa.

Olen sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa rakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä tulevat päättymään--ja melkein aina päättyvätkin--siihen, että hän yhä enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen hyvinvoinnin palvelemiseen.

Ainoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta. Siinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin omiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse on muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä hänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä Jumalan rakkaudella, joka ei voi suureta vaan siksi, ettei sitä voi mitata.

Jos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia rakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme, niin on ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme rakastamisen, Jumala itse.

»Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa----»

Mitä tämä merkitsee inhimillisesti?

Se merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin kana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän lapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: »isä ja äiti, minä näen, että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä olen tullut jättämään teille hyvästiä», niin me emme ottaisi häntä syliin estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin siunataksemme hänet siihen.

15.

Mistä syystä en ruvennut tuomariksi.

»Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.» (Matth. 7:1.)

Kirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui temppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat: »Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä sanot?»

He kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen tulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita ketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille jotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan.

Jeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan, tahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta, ojensi hän itsensä, ja sanoi heille:

»Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.»----

Jos nyt Jeesus olisi antanut toisen vastauksen ja sanonut heille jonkun rangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen sovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt? Hän olisi menetellyt »kansan tahdon» mukaan, »kansan oikeudentunnon» mukaan, joka on lausuttu kansan laissa. Hän olisi myöskin tehnyt itsensä tuomariksi.

Mutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi, joka tuntee olevansa synnitön.

Samaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi tuomitsemasta:

»Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa omassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä otan raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä ulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten, kuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.»

Ja kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia pahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse juuri oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä väkivallalla vastustaa?

Kristuksen opetus on siis selvä.

Juuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja yhteiskunnan tahdon välillä.

Jos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa tuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa, että tulen seuraamaan »kansan tahtoa» eli »kansan oikeudentuntoa» semmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin tämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen nimessä niitä, jotka lakia rikkovat.

Mikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla varma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi kuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme on todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että sen avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin mitkä takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan kansan tahdon vaan myöskin sen oikeudentunnon perille? Sillä onhan kansan tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai voivatko valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle on itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa,--sen, että kansa todella rupeaa tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana?

Mutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä selville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle vaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka pitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin sen yksityisillä jäsenillä.

Minun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni »kansan tahtoa», joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa, kuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että tulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan.

»Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä valas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.» (Kolmas käsky vuorisaarnassa.)

Ja todellakin,--kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa valalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy edeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä omituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten minun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle, ja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle itsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa aina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa!

Jos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua jollekin muulle.

Jos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton edes ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto näyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee minulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista. Minun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille sisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia vastaan.

Mahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan nimessä tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja juhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään. Mutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa Jumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten uskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi, personalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä jokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan käsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää. Kuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen!

Ja kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon ainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme asettaa.

Perustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi saman asian--ettei meidän ole tuomitseminen--todistaa myöskin välittömästi hänen rakkaudenoppinsa avulla.

Silloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarintoimeen, oli se, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun oli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni.