Part 9

Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi, joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt, kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske tuomitsemaan häntä.

»Mutta,--sanotaan tähän,--ei ole kysymyskään hänen parantamisesta. Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä, että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden, vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa tapauksissa jäävätä itsensä.»

Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi oman poikansa surmattavaksi.--Olisiko todellakin Jumalan tahto, että minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle, minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään lievennyksistä.--Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni, kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.

Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on ollut;--tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti,-- punastun vieläkin kun sitä ajattelen.--Ja samassa hetkessä minä lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut. Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen edessä, jota aijoin tuomita.

Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.

Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin selväksi, että minun ei ole tuomitseminen.

Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin omaisiani.

Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen minulle jo selvittää.

Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani, joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni on silloin jo horjumaton.

Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa kostokeinona.

Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman Isän lapsia!

Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni!

Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin mitä sanoo minun omatuntoni?

Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä, ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun välilleni meitä yhdistävää Isää.

Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse rangaistuksen tarpeellisuus.

Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.

Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä,--mikä häpeän puna nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa alastomuudessaan!

Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.

Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!

Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani,--onko se todellakin minun!--Ja tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että kaikki on minun sisässäni kouristunut.

Kuinka minä olinkaan saattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten kymmenkuntaan vuoteen kertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne eivät olleet astuneet mieleeni edes silloin, kuin olin luullut arvostelevani sisäistä itseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään antaneet väriänsä sille minulle, jona itseäni pidin.

En voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole mitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin osaa. Se olisi sentähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi kaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja antaa niiden perustuksella arvostelun minusta.

Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion--aivan riippumatta siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä,--ainoastaan ilmiantajan tai yleisen syyttäjän ilmoituksesta!

Minä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan välttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan elämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja tuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat todistetuiksi.

Minä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii rangaistusta.

Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on välttämätön tappajalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä kriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan paheeseen, jota itse harjoitin,--että minä näin tehdessäni täydellisesti aavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja vaikka tiedän, että lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni siihen syylliseksi, en minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene yleisen syyttäjän luo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla katso itselleni hyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden vaativan, että minä kärsisin rangaistuksen.

Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on välttämätön varkaalle,--ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä juhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten juomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan edestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen vielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän, että tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan, niin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän luo, enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden turvallisuudesta.

Ja mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä!

Jumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi ymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua tuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni.

Minä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin rikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten tekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja kehittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo alusta pitäen ohjattu oikealle tielle,--ellen olisi alituisesti nähnyt ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka minua johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni,--ellei minulla olisi ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni, millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä...

Enkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun sivistyksestäni,--jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset taistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta ja ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä voin Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä, että minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun elämäni ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen poistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon rikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni. Sillä minä en ole rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he ovat pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on yltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään, saattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että heidän olisi yhtä tarpeeton ja yhtä vaikea tehdä yhteiskunnallisia rikoksia, kuin on minun.

Siellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin paikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta.

16.

Tasa-arvoisuus.

»Te tiedätte, että ne, jotka ovat asetetut kansain päämiehiksi, hallitsevat heitä, ja heidän ylimmäisillänsä on valta heidän ylitsensä. Mutta ei niin pidä oleman teidän keskenänne. Vaan joka teidän seassanne tahtoo suurin olla, se olkoon teidän palvelijanne; ja joka teistä tahtoo tulla ensimmäiseksi, hän olkoon kaikkein orja.» (Mark. 10:42-44).

»Kansain kuninkaat valitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin. Vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin; ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi suurempi on, sekö joka aterioitsee, vai sekö, joka palvelee? Eikö se, joka aterioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänno niinkuin se, joka palvelee.» (Luk. 22:25-27).

»Sittenkuin hän oli pessyt heidän jalkansa, ja vaatteensa ottanut, istui hän taas ja sanoi heille: Tiedättekö, mitä minä teille tehnyt olen? Te sanotte minun Mestariksi ja Herraksi, ja te sanotte oikein, sillä minä myös olen. Sentähden jos minä, joka olen Herra ja Mestari, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää myös teidänkin toinen toisenne jalat pesemän. Sillä minä annoin teille esikuvan, että te niin tekisitte, kuin minä tein teille. Totisesti, totisesti sanon minä teille: ei ole palvelija suurempi herraansa, eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänet lähetti.» (Joh. 13:12-16).

Jotkut sanovat:

»Myönnämme kyllä, että Kristuksen rakkaudenoppi, jos pääsisi ihmisten joukossa valtaan, voisi muodostaa maailman uudestaan; mutta me epäilemme, voiko se päästä valtaan meille käsitettävässä tulevaisuudessa. Sillä asia ei ole vielä sillä autettu, että kaikki ihmiset tietävät, että heidän pitäisi rakastaa vierasta niinkuin omaista. Muutos parempaan päin voi tulla kysymykseen vasta silloin, kuin kaikki ihmiset todella rakastavat vierasta niinkuin omaista.»

Tämä on nyt se tavallinen väite, jolla me koetamme vapautua meille asetetuista vaatimuksista. Me teemme kysymyksen koko maailmaa tarkoittavaksi, ja ilmaisemme sitten vaan surumme siitä, ettei tämä maailma voi uutta oppia sulattaa. Samassa me emme enää ole tietävinämmekään siitä, että vaatimus olisi ollut mitenkään meille personallisesti tarkoitettu.

Tässä ei ole ollenkaan kysymys mistään toimenpiteistä, joilla maailma opetettaisiin rakastamaan vieraita niinkuin omaisia. Tässä on kysymys yksistään siitä, ilmoittaako Jumala jokaiselle yksityiselle tahtonsa olevan semmoisen. Ja jos ilmoittaa, miten silloin tämän yksityisen on suhtautuminen maailmaan. Tässä on siis yksinomaan kysymys yksityisen suhteesta maailmaan, eikä ensinkään maailman muuttamisesta ensin meidän ihanteittemme mukaiseksi.

Tosin voi yksityinen omastakin puolestaan sanoa, että hän kyllä myöntää Jumalan tahdon olevan sellaisen, mutta että hän ei voi rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin omaisiaan ja paraita ystäviään, ja että mitäpä silloin siitä myöntämisestä kellekään olisi hyötyä.

Ja kuitenkin riippuu kaikki juuri siitä myöntämisestä.

Sillä jos minun onkin mahdoton heti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä niinkuin omaisiani, niin minun ei ole mahdotonta heti luopua kaikesta siitä toiminnasta, jolla tieten tai tietämättä olen tätä Jumalan tahtoa polkenut. Minun on mahdollista, niinkauan kuin en vielä osaa kaikkia rakastaa, muuttaa elämäni niin, etten koko sen voimalla ja kärjellä nouse suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Minun on mahdollista juuri ulkonaisessa suhteessani maailmaan asettua muiden ihmisten rinnalla sille kannalle, kuin olisimme saman Isän lapsia.

Ensiksikin täytyy yksityisestä elämästäni kadota kaikki se, mikä on suorana esteenä tälle rakkaudelle. Mikä siinä on esteenä? Kaikki entiset pyrintöni; sillä ne ovat kaikki tarkoittaneet minun itseni saattamista muiden edelle. Minä olen toivonut ja hakenut itselleni edullista virkaa, ja olen ollut valmis kilpailemaan kaikkien muiden kanssa tämän viran saamisesta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun oma veljeni olisi toivonut samaa virkaa, olisin minä luopunut kilpailusta. Mutta minunhan täytyy rakastaa vieraita niinkuin veljeäni. Onhan minun mahdoton rakastaa niitä, joiden edelle minä pyrin; sillä mahdoton on minun yhtaikaa sekä toivoa heille kaikkea menestystä että toivoa heidän joutuvan tappiolle. Koska en voi kilpailla veljeni kanssa, jota rakastan, niin en voi, noudattaen Isän tahtoa, kilpailla niidenkään kanssa, joita minun tulee rakastaa niinkuin veljiäni.

»Mutta,--sanotaan tähän taas,--melkein kaikkihan yhteiskunnallinen elämä edellyttää tällaista kilpailemista muiden kanssa; kaikki teollisuus edellyttää sitä, kaikki kauppa edellyttää sitä; jokainen kaupunki on elävä kuva siitä, kuinka keskinäinen kilpailu synnyttää edistystä ja uusia elämänmuotoja; ja katsoen inhimillistä elämää ja sen hyörinää ikäänkuin yläpuolelta sitä itseään, meidän täytyy nähdä, että oikeastaan ihmiset kilpaillessaan keskenään eivät tee muuta kuin kilpailevat yhteiskunnan tai yleisön tarpeiden palvelemisessa: paras viranhakijoista paraiten palvelee yhteiskuntaa, taitavin tehtailija tai kekseliäin kauppias paraiten palvelee yleisöä.»

Tämä ajatustapa onkin itse asiassa nykyisen kansantaloudellisen tieteilemisen pohjana. Tiedemiehet puhuvat tästä maailmanjärjestyksestä aivan niinkuin se olisi heidän oma keksimänsä järjestelmä. He selittävät sentähden peittelemättä ja avonaisesti, ettei ihmisen ole itseltänsä kysyminen, mitä toisten tarpeita siveellisyys häntä käskee palvelemaan, se on, mitä hän itse pitää muille hyödyllisenä,--vaan että hänen on ainoastaan tutkiminen, mistä palveluksesta enin maksetaan; sillä ainoastaan siten hän voi koota rikkauksia ja tulla yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Vaikka hän siis palvelisi esimerkiksi toisten tarvetta humaltumiseen, niin on se heidän mielestään siveellisesti yhdentekevää. Ja kaikki muutkin ihmiset, kun on kysymys uusista yhteiskunnallisista elämänmuodoista, vetoovat niinikään tähän kilpailun lakiin aivan niinkuin se olisi heidän oma säätämänsä, suurella vaivalla, vuosisataisilla ponnistuksilla ja kaiken mahdollisen ihmisviisauden avulla pystytetty laki, jolla he ovat perustaneet maailman onnen.

Ei mikään voi olla suurempi erehdys. Ihmiset eivät ole viisaudellaan ottaneet mitään osaa sen lain säätämiseen, jonka nojalla he itsekkäisimmissä puuhissaan tulevat sittenkin toinen toistaan palvelleeksi. Se on Jumalan taloutta. Siinä vaikuttaa se sama Jumala, joka osaa kääntää kaiken muunkin pahuutemme lopulta meidän parhaaksemme.

Jos me siis tahdomme puolustaa itsekkäisyyttämme sillä, että vetoamme kilpailun tuottamiin hyviin seurauksiin, niin on se samaa, kuin jos sanoisimme, että meidän on tekeminen pahaa, jotta Jumala voisi sen kääntää parhaaksemme.

Minun täytyy, jos tahdon Jumalan selvästi ilmoitettua tahtoa seurata, luopua kaikista pyrinnöistä, jotka edellyttävät kilpailua ja vahingon saattamista toisille.

Mutta sen yhteiskunnallisen toiminnan ala, jolla minä olin, tekee estettä Jumalan tahdon täyttämiselle vielä kahdesta muusta yleisestä syystä.

Ensimmäinen on se, että pyrkiessäni eteenpäin virka-uralla, minun menestykseni tulee riippuvaksi joko yksityisestä henkilöstä tai henkilöryhmästä. Ja riippuvaisuus synnyttää luonnon pakosta erityisen suhteen minun ja heidän välillensä. Jos tämä suhde ei ole puhdasta liehakoimista, niin se on vaan tavallista suosiontavoittelemista. Mutta jollei se ole sitäkään, niin se voi olla salattua vihaa pakotetun ulkonaisen kohteliaisuuden alla. Ei missään tapauksessa tätä suhdetta määrää vapaa veljesrakkaus, joka ei voi perustua muuhun kuin tietoon, että olemme syntyisin samasta Isästä. Minun on mahdoton rakastaa tämmöisellä vapaalla rakkaudella niitä, joiden suosiosta yhteiskunnallinen menestymiseni riippuu. Minun rakkauteni täytyy tulla riippuvaksi tästä suosiosta, ja se sammuu heti kun suosio kääntyy minusta pois tai joku nimitys tapahtuu minun ohitseni.

Toinen syy on se, että yhteiskunnallinen asema antaa minulle itselleni vallan ja ylemmyyden niiden ihmisten yli, joiden päälliköksi minä tulen. Sillä tämä minun valtani estää minua vapaasti suhtautumasta niihin, jotka ovat sen alaisia. Minä tosin voin syyttää tästä heitä itseään, koska he itse pitävät minua ylempiarvoisenaan ja ovat valmiit minua kumartamaan ja matelemaan edessäni; minä en voi siis parhaalla tahdollanikaan laskeutua täydellisesti heidän vertaisekseen. Mutta samalla pelkään itse, että jos laskeutuisin, he ymmärtäisivät minut väärin ja alkaisivat tuttavallisesti taputella minua olalle. Jos esimerkiksi vahtimestarimme, jonka tehtävänä on muun muassa auttaa päällystakkia ylleni, menettelisi näin, niin ei se olisi suinkaan omiansa minussa herättämään ystävyyden ja veljeyden tunteita häntä kohtaan.--Sen vuoksi minun on mahdoton rakastaa vapaalla, Jumalan tahtoon perustuvalla veljesrakkaudella niitä, joita minun täytyy pitää arvolleni sopivan välimatkan päässä itsestäni, olkoon tämä välimatka sitten vaikka kuinkakin lyhyt ja tuntumaton.

* * * * *

Heräämiseni kautta olin näin ihan aavistamattani ja kokonaan toista tietä tullut takaisin keskelle nuoruuteni ensimmäistä ja minulle läheisintä aatetta,--tasa-arvoisuutta kaikkien ihmisten välillä.

Mutta kuinka toisellainen, kuinka paljon syvempi ja totisempi oli nyt tämä aate. Se ei ollut minun, se oli Jumalan.