Part 6

Djefvulsundyhtiö oli alkanut horjua, ja huhu kertoi jo Kuivalankin kylässä, että yhtiö tekee tuossa tuokiossa vararikon. Herrat Pörjönen ja Haukkunen olivat jo sattuneet asian aiheuttamaan myrskyyn ja henkisesti ja osaksi ruumiillisesti runneltuina väistyneet rauhaisemmille laitumille. Puheenaolevat henkilöt, olivat sattuneet menemään Möttösen taloon, jossa he vuosi takaperin olivat vakuuttaneet talon miehet ja palvelijat. Nyt parhaiksi oli täällä saatu tieto Djefvulsund'in häviön oireista, kun asianomaiset herrat tulivat taloon. Herroille tehtiin heti tuima välikysymys ja, kun siihen ei saatu kylliksi pian tyydyttävää vastausta, tarttuivat miehet herrojen housunkauluksiin ja päättivät antaa hieman ilmaista hierontaa Djefvulsund'in kenraaleille. Ja kun talossa ei sattunut olemaan vierasta väkeä tapahtuman todistajana, saivat nämä pitää kestityksen hyvänään ja hivellen kipeiltä tuntuvia paikkoja lähteä hammasta purren toisille paikkakunnille.

* * * * *

Tiehaaran talossa oltiin päivällisellä kun Böljengögel meni tupaan. Tervehdykseen vastattiin ystävällisesti, ja isäntä tuli syöntinsä lopetettuaan puhuttelemaan vierasta. Tuli siinä vähitellen tiedoksi isännälle ja talonväelle, että vieras oli vakuutusmiehiä. Isäntä lopetti heti keskustelun ja kiipesi uunin päälle vetelemään ruokaunia, siellä kun eivät hänen lepoaan kärpäset häirinneet. Tiehaaran pojat Jussi ja Aatami kyyräilivät kulmiensa alta vierasta pahaenteisesti. Böljengögel aavisti pahaa poikien synkistä katseista. — Jokohan nuo riiviöt ovat samallaista väkeä kuin Möttösessäkin, ajatteli hän.

Oli tuhoa ennustava hiljaisuus. Pojat kaivelivat vain hampaitaan ja kopistelivat piippujaan kuin uhitellen.

— No se Djefvulsund kuuluu menevän nurin ja sinne ne nyt menee meidänkin vakuutuksista maksetut rahat.

— Niin menee. Saivat minultakin jo viisikymmentä markkaa, virkkaa renki-Jooseppi pahasti mulkoillen vieraaseen.

— Saisitte nyt pulittaa meille ne rahat, jotka saitte sinne keinotelleeksi, sanoo Aatami, hyvin villin näköinen mies, Böljengögelille.

— Kyllä ne olisi takaisin maksettava, säestää Jussi.

— Mitä hemmettiä ne minuun kuuluu. Ottakaa rahanne sieltä mihin olette antaneet. Olenko minä teitä vakuuttanut Djefvulsund'issa? kivahti Böljengögel.

— Vai semmoinen se nyt onkin ääni kellossa, alkoivat pojat meluta.

— Pulittakaa vain joka ainoa penni takaisin uhkaili Jooseppi.

— Niinpä sitä silloin sanottiin, kun vakuutusta tehtiin, että rahat saa takaisin silloin, kun vaan tahtoo. Nyt ne tuntuukin olevan jo lujassa.

— Mutta enhän minä ole teille vakuutuksia tehnyt, ettekö ymmärrä senkin aasit Minä olen Honkayhtiön mies ja teiltä on vakuutukset tehnyt tietysti Pörjönen tahi Naukkunen Djefvulsundyhtiössä. Ymmärrättekö, sen vietävät.

— Se haukkuu jo.

— Minkä Honkayhtiön. Ei sitä semmoista yhtiötä olekkaan. Se valehtelee, tenäsi Aatami. Annetaan sille pampusta, että tietää Tiehaarassa käyneensä.

Böljengögel nousi lähteäkseen, koska huomasi tilansa erittäin vaaralliseksi, mutta pojatkin nousivat uhkaavan näköisinä.

Annetaanko sille selän pehmitystä, virkkoi Jooseppi.

— Kyllä sille pitäisi antaa, murahti Jussi.

Böljengögel koetti lähennellä ovea, vaan hänen ahdistajansa lähenivät myöskin häntä ja jankutus jatkui, kunnes Böljengögel vihdoin potkaistiin ovesta ulos kolmella hyvin tähdätyllä anturan iskulla asianomaisen takapuoleen.

Böljengögel lasketteli pihalle päästyään kaiken voimasanavarastansa ilmoille mielialansa ilmaisuksi ja tunnusteli takapuolaan jatkaessaan matkaansa. Samalla hän päätti jättää ikuiset hyvästit Moukkalan kylälle.

Lähellä Kana-ahon majataloa tuli Böljengögeliä vastaan Tuhkanen taluttaen pyöräänsä.

Virkaveljet laskivat heponsa puhelinpylvästä vasten ja istuivat tien viereen lepäämään.

— Mistä sinä tulet? kysyi Tuhkanen alakuloisesti.

— Sanoisinpa melkein, että helvetistä, murahti Böljengögel.

Asia alkoi valjeta Tuhkaselle lähemmittä selvityksittä hänen tarkatessaan Böljengögelin vääristynyttä naamaa.

— Arvaan, hyvä veli, että sinulle on käynyt samoin kuin minullekin, sanoi Tuhkanen.

Sinun persoonasi on varmaankin ollut samanlaisessa muokissa kuin minunkin. Menin tänä aamuna Mutkan taloon, ja heti kävivät kimppuuni Djefvulsundin vakuutuksista, joita heillä poloisilla kuului olevan. Koetin heidän visaisiin kalloihinsa iskeä, etten ole tuon kuuluisuuden miehiä enkä siis syyllinen heidän onnettomuuteensa. Vaan tästäkös ne välittivät. Ne raakalaiset tarttuivat minuun kiinni, ja nyt on selänpää hyvin kipeä. Koetin ajaa pyörälläkin, mutta eihän se luonnistanut.

— Kuuluu kyllä, että silläkin kulmakunnalla ovat asukkaat ihmissyöjien sukua, virkkoi Böljengögel. Ja kun minäkin aijoin mennä Mutkan taloon.

— Älä hyvä ihminen mene, jos et aio lisätä ruumiillisia kipujasi. Olipa hyvä, että ehdin varoittamaan sinua. Miten käynee muille vakuutusmiehille, jos tuohon kirottuun pesään sattuvat.

XVII

Olipa taaskin helteinen heinäkuun päivä, ja Kerä oli matkalla Seppälään, armaansa luokse. Hän oli päättänyt pariksi päiväksi jättää hartiavoimaisan hankintatyön, — johon oli käynyt käsiksi uusin voimin, saatuaan omakseen Seppälän pyöreäposkisen tyttären — ja viettää muutamia unohtumattomia hetkiä morsiamensa kanssa Seppälän pihan pääkamarissa ja pellonpientareilla.

Sankka pöly nousi maantiestä hänen ajaessaan, niin että hampaat karskuivat hiekasta, ja vaatteilla oli vahva pölykerros, vaan siitä ei ystävämme välittänyt. Ajatteli vain, että pöly haihtuu ruumiista Seppälän lahden laineisiin ja suusta sen taas huuhtelee alas Maijan makeat ruuat.

Kerä seisotti ratsunsa Seppälän pihassa ja hypähti alas. Maija sattui olemaan pihamaalla, menossa maitohuoneeseen kantaen viilipyttyä. Huomatessaan tulijan punehtui Maija, ja viilipytty putosi hänen käsistään pihamaalle.

— Mistä ihmeestä sinä...?

— Sieltä vain maailman kyliltä. Oliko tuo viili minulle aiottu?

— Oli, mutta mitäpä siitä... Kun en osannut odottaakaan... Tule nyt levähtämään. Sinä olet varmaankin väsynyt? lipatteli Maija, ohjatessaan vierastaan kamariin.

Kerä oli pelkkänä päivänpaisteena.

— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.

— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.

— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän kun pelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä olen niin likainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt heti paikalla järveen.

Maija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa onnessaan kadottaneen järkensä.

— Mitä sinä oikein puhut?

— Niin, niin, uimaan... Antaisit vain pyyhkeen.

— Kun minä luulin, että sinä... minä haen heti paikalla.

Kerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään kuntoon ja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.

— Tule nyt syömään hyvä... rakas... minä en oikein tiedä miten minä sanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.

— Sinäpä sen sanoit. Olen melkein vuorokauden ollut syömättä. Olin Heinäjärven kylällä ja siellä sain maata erään talon aitassa melkein vuorokauden.

— Voi sinua poloista... Miten se niin kävi?

— Isäntä oli ottanut avaimen ovelta muistamatta, että siellä nukkui vieras, ja pistänyt avaimen taskuunsa kylälle lähtiessään ja lukkoa oli mahdoton sisältä päin avata. Emäntä hätäili ulkopuolella ja minä potkin ovea sisäpuolelta, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni, kunnes isäntä palasi kotiin. Mutta mitäpä siitä. Tässä on poikasi taas yhtä reippaana ja iloisena kuin ennenkin. Yksi seikka minua vain peloittaa.

— Ja mikä se on? kysyi Maija.

— Tietysti se, että isäsi voi minä hetkenä tahansa tulla tietämään, että minä olen kuin olenkin vakuutusmies. Ja silloin voi nousta ukonilma.

— No mitä siitä. Täytyyhän sen tervaskannon vihdoinkin suostua, sanoi Maija ja lähetteli sulholleen lämpimiä silmäyksiä.

* * * * *

Seppälän isäntä ei viipynytkään huomiseen, vaan palasi jo iltapäivällä kotiin mukanaan Naukkunen, joka kirkonkylässä oli pyrkinyt hänen rattailleen. Naukkunen oli vanha tuttava isännälle niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut Metsäyhtiön miehiä, ja mielihyvällä toikin Seppälän isäntä hänet rattaillaan kotiinsa pyydellen jäämään yöksi taloon. Tähän isännän hyväntahtoiseen tarjoukseen suostuikin Naukkunen ilolla ja asteli reippaasti tupaan, jossa Kerä loikoi penkillä ja katseli Maijan ketterätä liikuntaa talouspuuhissa.

— Täällähän sinäkin makailet, ilostui Naukkunen. Olipa se nyt mukava sattuma.

Kerä murti suuta ja väänsi päätä nähdessään Naukkusen rehevän persoonan rauhaansa häiritsemässä. Hänestä ei toisen ylistämä sattuma ollut lainkaan toivottava siihen nähden, että isäntä saattaisi Naukkusen kautta tulla tietämään hänen oikean toimensa ennen aikojaan.

Isäntäkin tuli tupaan ja ilostui nähdessään Rengasyhtiön kasöörin talossa.

— Päivää. Mistä päin nyt on matka? Onpas ne puulaakin herrat nyt ahkeraan liikkeellä, puheli hän nähtävästi reipastuen. Hänkin oli tullut samaan mielipiteeseen kuin emäntä, että Maija oli tehnyt valintansa erittäin onnistuneesti.

Kerä koetti hymyillä isännälle, samalla tuntien kovin tukalaksi olonsa. Hän viittasi Naukkusta seuraamaan mukanaan ulos ja pihamaalle päästyään selitti tälle vaikean asemansa, pyytäen veljellistä vaiteliaisuutta Naukkuselta.

— Ukko on sitten nähtävästi minunkin suhteeni erehtynyt. Tein hänen kanssaan kerran metsäkauppoja, ja hän luulee minun vielä liikkuvan samoilla asioilla. Olkoon menneeksi. Ollaan sitten tukkiherroja. Paremman kestityksen laittaa ukko meille.

Herrat menivät tupaan ja jatkoivat isännän kanssa keskeytynyttä keskustelua.

Kerä oli luullut saavansa ainakin vähän aikaa rauhassa nauttia Seppälän vierasvaraisuutta, mutta siinä hän auttamattomasti erehtyi. Kuivalan kylälle oli Kerä leiponut kokonaista kolme kappaletta Näreen asiamiehiä, aavistamatta, että nämä kerran tulisivat aiheuttamaan hänelle hyvin vakavia selkkauksia. Yksi asiamies oli räätäli Kinnunen, toinen suutari Horttanainen ja kolmas Rämekorvan nuori isäntä Huttunen. Kuultuaan, että Kerä oli saapunut Seppälään, päättivät nämä asiamiehet lähteä miehissä tervehtimään päällikköään. Heissä oli herännyt tyytymättömyys Näreyhtiöön monistakin syistä ja varsinkin siitä, että heille luvattiin suuria palkkioita, vaan niiden suorittaminen viipyi ihmeteltävästi.

Kun herrat juttelivat tuvassa isännän kanssa astuivat Kinnunen, Horttanainen ja Huttunen tupaan. Kerän hiukset nousivat pystyyn ja hän istui kuin ukkosen lyömänä. Hänen onneton hetkensä oli nyt varmasti ja peruuttamattomasti tullut. Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, koetti hän siitä suoriutua mahdollisimman vähällä aikoen mennä ulos ja suoriutumalla tielle välttää ainakin kohtauksen tulevan appensa kanssa. Räätäli Kinnunen huomasi ensiksi tämän päällikkönsä pakosuunnitelman.

— Meillä olisi vähän tarkastajalle asiaa. Istukaahan paikoillanne, virkkoi hän. Kun te saitte minut ja nämä toisetkin miehet asiamieheksi Näreeseen, niin lupasitte yhdeksät hyvät, kahdeksat kauniit. Mutta nyt olemme hetken työtä tehneet, emmekä mitään saaneet. Ja sen lisäksi tulee meille pääkonttorista alituiseen muistutuksia huonosta hankinnasta ja kehoituksia reippaampaan työhön. Mutta minä annan perhanat koko Näreyhtiölle, enkä pane tikkua ristiin tästä päivästä lähtien sen yhtiön edesauttamiseksi.

Suutari Horttanaisen piikkiparta oli liikahdellut vihaisesti räätäli Kinnusen puheen tahdissa ja nyt avasi hänkin suunsa ja sanoi.

— Niin en myös minäkään juokse Näreen pikanttina tästä lähtien. Nyt sanotaan jo vasten naamaa, jos menee tarjoamaan Näreen vakuutusta, että kuka kurja siinä semmoisessa yhtiössä vakuuttaa, joka varmasti tekee kuperkeikan. Nyt näkyy jo Jehvelsunt oikovan koipiaan ja saman se tekee vielä Närekin.

Tuli Huttusen vuoro.

— Tässä olisi herralle nämä paperit itselleen, virkkoi hän tarjoten asioimistopaperinsa Kerälle. Ja ehkenpä herra maksaa nyt meidän vaivamme lupauksensa mukaan.

Kerä toivoi tällä kertaa, että maa olisi auennut ja niellyt Näreen asiamiehet. Mutta nämä istuivat penkillä nauliten hänet katseillaan, joista ei voinut sanoa erikoisesti lempeyden loistavan. Suutari Horttanaisen piikkiparta liikkui hiljaa. Räätäli Kinnunen siirtyi lähemmäksi Kerää, saadakseen hänet paremmin naulita katseillaan.

Isäntä katseli vuoroin herroja ja vuoroin asiamiehiä. Vähitellen näytti asia hänellekin selviävän huomatessaan Kerän vääristyneen naaman.

— No henkivakuutusherrako se tämä sitten onkin? kuului uhkaavasti, ja hänen muotonsa musteni.

— Pitäisikö tämän vielä muutakin olla virkkoi Horttanainen.

— No Rengasyhtiön miehenä tämä on tässä meillä oleksinut.

Ja isäntä naulasi nyt vuorostaan katseellaan Kerän, joka ei näyttänyt kykenevän hänelle selitystä antamaan.

— Vai on tämä puulaakin mieskin, naurahti Kinnunen. Taitaa olla miestä joka lähtöön.

Naukkunen katsoi parhaaksi jo ennakolta lähteä kävelemään, ja ovessa mennessään hän virkkoi ilkamoiden Kerälle.

— Tulehan sitten kun selviät.

Kerä oli hieman tointunut ja naurahteli hermostuneesti, koettaen selitellä asemaansa, mutta isäntä oli noussut jo seisomaan ja hänen partaisesta naamastaan kuului karjahdus.

— Korjaa nyt heti luusi siitä, jos aiot ne viedä ehjinä tästä talosta.

Kerä nousi, mutisten mennessään.

— Vielä minä kerran tulen, ja silloin meistä tuleen oikein hyvät ystävät.

XVIII

Valiojoukko Djefvulsundin herroja on pitämässä yhtiökokousta Fennian yksityishuoneessa. Vaihdetut mielipiteet ovat nähtävästi olleet vastakkaisia ja keskustelukysymys tärkeä, koskapa herrat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja näyttävät katselevan permantoon. Yhtiökokouksella on ollut asiana Djefvulsund'in liikkeen lopettaminen ja ankaran keskustelun jälkeen on päätetty nyt ainakin ensialuksi hankintatyö lopettaa, ja se on nähtävästi herrojen mielestä yhtiön historiassa ensimäinen askel kohti hautaa. Toimitusjohtaja Hösting istuu mukavasti nojatuolissa tuijotellen välkehtivään punaviinimaljaan edessään pöydällä. Hänen mielestään saa yhtiö vielä seistä tai haukkoa henkeään, vaikkapa kuolla kokonaan millä hetkellä tahansa. Hän ei siitä ole enää huvitettu. Suomen kansaan on yhtiö osaltaan levittänyt vakuutusaatetta ja palkakseen saanut siitä kasan kansan kokoamaa kultaa. Hänkin on tuosta kultakasasta saanut osansa ja voi nyt jo seurata tapahtumain kulkua rauhallisesti. Hän on jo aikaisemmin ajatellut, että tulkoon myrsky, jos tulee. Hän vetää sormensa pois pelistä ja sillä hyvä. Nyt hän tietää varmasti, että mikään keino ei pelasta enää yhtiötä surman suusta, niin että seuraavassa yhtiökokouksessa voivat herrat jo laulaa Integer vitæn väsyneelle.

Hiljaisuutta jatkuu. Joku herroista vain raapaisee tulen sikariinsa ja kumoaa sampanja- tai punaviinimaljan. Herroja on harmittanut Höstingin rauhallisuus. Se kehveli ei puhu eikä pukahda. Istuu vain ja miettii, mitä miettineekään. Mahdollisesti ehkä Djefvulsund'in kulta-aikoja ja ehken sitäkin, kumpiko olisi tästä lähtien sopivampi terveydelle, punaviinikö vai parhaan merkin konjakki.

Piiripäällikkö Härvelin miettii myöskin. Hänellä on ollut tähän asti kolmenkymmenenviiden tuhannen vuositulot, ja nyt kultasuoni katkesi yhtäkkiä, melkein odottamatta. Niinkuin juhlahumussa olivat päivät menneet tähän asti. Hän oli Nakkilan kaupungin ja maaseutupiirin päällikkö ja matkatarkastajat lukuisine asiamiehineen hoitivat hankintatyön, ja hän sai vain köllehtiä huomisesta huolehtimatta. Muutamia allekirjoituksia päivässä, pari tuntia konttorityötä joka toinen päivä ja loppuaika Nakkilan seurahuoneella. Joskus automatka lähikaupunkeihin, ja siellä pikku juhlat kaupungin isien kanssa.

Mutta nyt katkesi kaikki niinkuin Tiihosen piipunvarsi, ja Härvelin jäi kuten lukuisat mutkin Djefvulsund'in herrat tuuliajolle. Ja varsinkaan Härvelinillä ei näkynyt minkäänmoista majakkaa, johon olisi voinut särkyneen purtensa ohjata ja ankkuriin laskea.

Käytettiin vielä puheenvuoroja

— Minun mielestäni, puhui yksi, olisi meidän pitänyt jatkaa vielä yhtiön toimintaa. Yhtiöhän olisi suunnattomasti vielä voinut hyötyä peruutuksista. Olisimme vielä hätiköimättä odottaneet jonkun aikaa, ja minä olen valmis uskomaan, että kaikki yhtiömme vakuutetut olisivat peruuttaneet tai jättäneet vakuutuksensa kokonaan yhtiön hyväksi, ja mikä voitto se olisikaan ollut osakkeenomistajille. Kerrankin olisimme päässeet saamaan osakkeista tyydyttävän voiton.

Eräs osakkeenomistaja kannatti edellistä puhujaa. Vaiettiin hetkeksi ja tilattiin uutta sampanjaa ja savukkeita.

— Kyllähän siitä voisi tulla osakkaille kannattava yhtiö, jos voitaisiin vielä jatkaa, puhui joku osakkeiden omistaja. Onhan luonnollista, ettei kukaan uskaltaisi jatkaa vakuutusmaksujen suoritusta, ja miten mainio silloin olisi yhtiölle jo ensimäinen tilinpäätös. Ajatelkaahan hyvät herrat, miten mainio afääri.

Herrat ajattelivat kyllä asioita puhujan mainitsemaan suuntaan, vaan heistä tuntui, kuin Suomen kansa olisi katsonut heitä kiinteästi silmiin ja pudistellut uhkaavasti nyrkkiään.

Puheenvuorojen käyttö alkoi vilkastua ja kohta täyttyi huone sinkoilevista sekaisin puhutuista lauseista ja puheenjohtajan täytyi tarttua nuijaansa, jona hän käytti puoleksi tyhjennettyä konjakkikarahvia.

* * * * *

Näreyhtiön toimitusjohtaja Ristalli oli kokouksessa muiden kutsuvieraiden mukana ja myöskin asiallisesti oikeutettuna kokoukseen. Hän oli jo hetken istunut syrjässä mietteisiin vaipuneena. Hän tunsi vaistomaisesti, että sama kohtalo lähenteli hänen omaa yhtiötänsä kuin Djefvulsund'ia, vaikka hän oli varmasti uskonut, että Näre kaataisi kaikki muut yhtiöt vastaisessa hankinnassa. Näreen hankinta pieneni, ja herrat asiamiehet lähettelivät suorasanaisia kirjeitä pääkonttoriin, ja useimmat heistä olivat kyllästyneet kokonaan toimintaan kentällä. Ristallia pisteli se, että Suomen kansa oli niin typerää, ettei osannut eroittaa kultaa kuonasta, ja vakuuttaa itseään Näreessä, josta oli karistettu kaikki kuona, jota löytyi muissa yhtiöissä. Ja sekin häntä harmitti, että matka-asiamiehet vaativat ehtimiseen palkkojaan. Olisihan heidän pitänyt tietää, että sitten vasta palkat maksetaan, kun työ on kokonaan tehty: saatettu yhtiö varmalle pohjalle.

Herrat nousivat mennäkseen illallispöytään. Ristalli karisti synkät mietteensä ja meni muiden mukana.

— Menköön nurin, jos menee. Mitäpä se Suomen kansa siitä, ajatteli hän kokonaan rauhoittuen.

XIX

Oli kaunis sunnuntaiaamu, ja Kana-ahon pihamaalla veteli kukko ensimmäisiä aamuvirsiään. Kana-ahon kukko oli isäntäväen mieleinen kotieläin syystä, että heidän ei tarvinnut herätellä aamuisin renkejä ja piikoja aitastaan, vaan kukko suoritti tämän tehtävän joka aamu täsmälleen kello neljän aikana. Arkiaamuna suostuivat asianomaiset nousemaan kukon herätyshuutoon, vaan sunnuntaiaamuna sai kukko herätystyöstään vastalauseen, milloin missäkin muodossa. Tällä kertaa aukeni työmiesten lutin ovi, ja joku miehistä heitti saappaan, joka sattui virsienvetäjään, juuri kun tämä aloitti neljännen parkaisunsa. Mutta kukko päti isäntäväen luottamusta kunnia-asiana ja meni aivan lutin oven alle, jossa jatkoi kiihtyvässä tempossa lauluaan. Ovi aukeni ja huoneesta kuului unisesti.

— Etkö sinä perhana... ja sen jälkeen alkoi uusi sota saappailla ja pärekopilla kukko parkaa vastaan.

Emäntä seisoi tuvan rapuilla ja nauraen katseli näytelmää, kunnes pihaan tulivat kolisten kyytirattaat ja hänen huomionsa kiintyi tulijoihin, jotka näkyivät olevan emännän hyviä tuttavia: Keikaus ja Kantele, matkalla Nakkilan kaupungista Kuivalan kylälle.

Emäntä vetäytyi ovelta tupaan ja virkkoi sängyssä haukottelevalle isännälle.

— Nyt niitä kutjakkeita taas tuli. Eivät malta enää yölläkään maata, hunsvotit. Kahviakohan nuo nyt naukasevat vai ruokaa.

— Ketä ne olivat?

— Niitä näkyivät olevan vakuutusherroja. Pistä housut jalkaasi ja mene kysymään, pitäisikö niille rötkäkkeille olla kahvia.

— Mene itse, minua nukuttaa, murahti isäntä,

— Vai nukuttaa. Jo minä kuulen... Nousun aika se jo on, koskapa kukkokin jo renkejä siellä herätteli. Nous ylös. Noustava sun kumminkin on. Sitä on taas puodissakin käytävä, ennenkuin saa ne kutjakkeet aamiaiselle.

— Tahtooko ne hevosta? kysyi isäntä väliin kuorsaten.

— Mitä sinä nyt horajat. Ei kai ne nyt kahvitta ja ruuatta lähde. Hyvä jos sittenkään lähtevät.

Eivätkä herrat lähteneetkään. Saatuaan kahvit ja nukuttuaan vähän aikaa tulivat tupaan, kun talon perhe oli aamiaisella. Muutamia Kuivalan kylän miehiäkin oli tullut Kana-ahoon ja siinä ne istuivat tuvan penkillä käryytellen piippujaan. Herrat eivät näyttäneet tänään olevan hankintatoimella. Joku asia näytti heitä painavan, mikä sitten lie ollut. Olivatko ehkä poikenneet erehdyksestä Moukkalan kylälle ja saaneet siellä samanlaisen vastaanoton kuin Tuhkanen ja Böljengögel, vai oliko ehken hankinta huonontunut Djefvulsund'in rettelöistä.

Tuhkanen oli myöskin sattumalta matkannut, erottuaan tuona kohtalokkaana päivänä Böljengögelistä, Kuivalan kylälle ja pistäytyi tupaan juuri samalla hetkellä, kun edellämainitut herrat tuijottelivat sillanrakoihin.

— Päivää, erittäin edullisia lasten vakuutuksia, opintovakuutuksia ja... alotti hän heti tunnettuun tapaansa, vaan huomattuaan herrat, keskeytti hän sanatulvansa tälläkertaa. Tuhkanen ei varmaankaan aavistanut, että Kana-ahossa tulisi tapaamaan Keikauksen, jota oli Riennon asiamieskokouksessa jutkauttanut.

— Jaa — ah. Sieltä tuleekin nyt Aapeli Romppanen, näen mä, virkkoi Keikaus ja mittaili permannolla seisovaa Tuhkasta katseillaan, jotka eivät näyttäneet tällä kertaa erittäin valoisilta. Joko herra on monta vakuutusta tehnyt tällä ajalla Rientoon?

— Ka, Keikaushan siinä, en ollut tunteakaan, ilvehti Tuhkanen. Jaa, niitäkö vakuutuksia? Olenhan minä niitä jo eläissäni tehnyt Rientoonkin. Setä kai muistaa ne hankintalistat. Siellä oli aina minun nimeni ensimmäisenä. Mutta kun herrat eivät osanneet kohdella tämmöistä miestä, niin kuin olisi pitänyt, niin minä käänsin tämän kapean selkäni herroille.

— Oli se sentään ruma teko, vetää toista niin nenästä, murisi yhä Keikaus.

— Maksoin omasta puolestani ja myöskin Varsalan puolesta, joka kertoi kerran joutuneensa sedän uhriksi junamatkalla. Oikeastaan saisitte maksaa minun partani, joka täytyi menettää tuon asian onnistumiseksi.

— Eikö Leimauksen herrat sitä maksaneet?

— En ole pyytänytkään heiltä mitään palkkiota parrastani, jonka olisin voinut yhtä hyvin uhrata teidän asianne hyväksi, jos olisitte tahtonut pitää minut palveluksessanne.

Miehetkin saivat kuulla asian seikkaperäisemmin ja naurahtelivat hyväntahtoisesti. Kana-ahon isäntäkin virkkoi.

— Vai jutkautti tämä Tuhkanen herroja. Vaikk'on tuommoinen ruipelo miehekseen. Hame-ahon isäntä tuli nyt tupaan, ja Kantele kävi ihastuneena häntä tervehtimään ja taputtelemaan.

— Tässä se on isäntä, joka ymmärtää henkivakuutuksen tärkeyden. Vakuutti emäntänsä jo kymmenestä tuhannesta ja kohta vakuuttaa itsensäkin samasta summasta.

Hame-ahon isäntä näytti olevan hyvillään, kun kehuttiin, ja virkkoi.

— Saisihan se herra käydä tuumimassa siellä meillä, jos sattuisin vaikka jo tänään ottamaan sen vakuutuksen.

— Minä voin lähteä vaikka heti, lupasi Kantele.

Tuhkanen, kuultuaan Hameahon isännän joutuvan pian vakuutusmiesten uhriksi, hiipi istumaan isännän kupeelle ja alkoi hiljaa supatella isännän korvaan, kuvaten Leimauksen ehtoja paremmiksi.

Keikaus siirtyi isännän toiselle puolelle hänkin aikoen edustaa yhtiötään alkavassa taistelussa.

— Se tuo Tuhkanen puhuu hyvin paljon valetta, virkkoi. Ei sen puheista ole uskomista puolissakaan. Vakuuttakaapas isäntä Riennossa, niin silloin ei ole jälestäpäin katumista, sen takaan.

— Se vakuutus kuuluu minulle, kivahti Kantele. Laputtakaa siitä tuhannen tervoihin. Kukaan hullu ei vakuuta Riennossa eikä Leimauksessa, silloin kun on tarjolla Honkayhtiön vakuutus.

— Keikauskin kiivastui ja nousi seisoalleen.

— Tarkoittaako veli, että Riennossa eivät vakuuttaisi itseään yhtä viisaat ihmiset kuin Honkayhtiössäkin?

— Miten sattuu, härnäili Kantele. Nyt on kysymys tällä kertaa Honkayhtiöstä eikä mistään muusta.

— Nyt on kysymys Riennosta ja Hameahon isäntä vakuuttaa siinä.