Part 5

— Pyysin asiamieheksi.

— Lupasivat ottaa?

— Ottivat.

— Et kai nimeäsi mihinkään kirjoittanut?

— Silloinhan minä olisinkin jo ollut vialla päästäni.

— Hyvä juttu.

Ja Tuhkanen sai kiertää miesten hartioilla riemukulussa ympäri kokoushuonetta.

XIV

Seppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin olivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin keskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan kannetuille heinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan, syreenipensaan varjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti Maija kuitenkin ompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta kukasta esille. Ompelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea väsymättä polttavimmalla helteelläkin.

Kauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa. Pihamaalla lenteli visertelevä pääsky.

Hugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä ja pölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän pihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä tuvan portaille.

Tämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut henkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten mukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten ja naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta häneltä hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän. Mutta siitä huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin hoikkakoipisen konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa. Virka toi mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli tuuli häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt oli hänen painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan myrsky ei saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota herättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset, jotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan naismaailmassa, ja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä, jota muutamat väittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan oli päinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran miellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa, milloin mitäkin.

Kerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti itsekseen.

— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.

Kukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja parkaisi huikean sävelen.

— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään kartanolle.

Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.

Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön, joka kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan. Hän aukaisi suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja jäi katselemaan tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin tyttö siirsi silmänsä poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan nurkalla, ja puna lehahti hänen pyöreille poskilleen. Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja Kerä sanoi ääni värähtäen.

— Päivää.

— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.

— Kerä, esitteli vieras

— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.

— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.

— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona selitti Maija.

— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.

— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,

— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen saada ääneensä herttaisimman sävyn.

Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.

Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin puheli itsekseen.

— Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen minä kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi. Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.

Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa vieraalle, — Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies tai joku kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se katsoi niin kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi tullut, jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä... Laskisi sitten kätensä vyötäisille ja sitten... Sitä ajatellessa tunsi Maija uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.

Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin askelin, ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä kävi juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja virkkoi.

— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin nukahdin.

— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa vähän viivähtää.

— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta. Saatuaan tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.

Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän paremmin se ruoka.

— Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.

— No laita sitten illallinen.

— Kyllä minä.

* * * * *

Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan istumaan, johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja Maija istui häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi sukkaa. Äsken oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut eteensä koreimman esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin kypsynyt mansikka vieraansa ihailtavana.

Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi puutarhan nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa rumia kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti miettiä mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys jatkui hänen harmikseen.

Vihdoin hän kysyi.

— Joko neitillä on henkivakuutusta?

— Ei ole.

— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi Kerä, ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.

— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli Maija.

— Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen mielipiteensä muuttumaan, kun yhdessä yritämme.

— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö koettaen saada äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.

Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat niillä, jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti omistajalleen.

— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.

— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä, varsikin talvella? kysyi Kerä.

— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja lampaista, virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän toki tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt ajattelee minusta?

— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän edellistä lausettaan.

— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta, jonka oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista... mitenkä tuon nyt sanoisin...

— Ystävää? opasti Maija.

— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka löytänyt, mutta nyt...

Lopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai tältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.

— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa, ajatteli Kerä.

— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan supistaa makeaan hymyyn.

— Mitä niin? kysyi toinen

— Niitäpä ystäviä.

— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli Kerä.

— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee ehkä?

— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa tämmöisestä välittäisi.

Ja uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.

— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä välittäisi.

— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi Maija tekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.

— Älkää menkö, minä pyydän.

— Jos ette enää sano niin.

— Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.

Maija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän pelkäsi vieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.

Maijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän kätensä koskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin läpi, ja hän jäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän kärkeen. Maija huomasi sen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.

— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin saanen teilläkin pistäytyä.

— Niinkö? ilostui Maija.

Samassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa sitä katsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat Kerän poskea.

— Missä?

— Tuossa.

— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.

— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan uuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.

— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.

— En minä, kun... muuta tässä vain ajattelin.

— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja heitti sukankutimensa pensaaseen.

— Eihän nyt vielä.

— Kyllä minun nyt on mentävä.

— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.

— Eihän nyt toki lehmien hakuun.

— Kyllä minä hyvin mielelläni.

Mutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni kamariin ja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi väliin ilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.

— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin miestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.

* * * * *

Sulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli myöskin pyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu Kerän matkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon miettiäkseen suurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin ovella emännän saattamana.

— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.

Kerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.

— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut yhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin olevan.

— Vieläkö nekin, murahti Kerä.

— Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa? uteli Kevättoivo.

— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.

— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi Kevättoivo. Ja varmasti tämän talon tyttäreen.

— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.

— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että tyttö on pannut sinun pääsi kuumaksi.

— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.

— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.

— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.

— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.

* * * * *

Mutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän tyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa auttamattomasti.

— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän toverilleen.

— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.

— Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin minullakaan, kivahti Kevättoivo.

— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo pihkassa minuun.

— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt sinä ole Pekkaa parempi.

— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet yhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta pääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.

Se auttoi.

Kevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä käveli pitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.

Myöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä koetti tehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.

XV

Seuraavana päivänä oli Kerä jo aikaisin liikkeellä. Maijakin oli lähdössä niitylle ruokaa viemään heinämiehille.

— Lähtekää niitylle, pyysi Maija,

— Kovin mielelläni, lupasi Kerä.

Kevättoivo ei aavistanut mitään niittyretkestä ja jäi nukkumaan. Herättyään kysyi hän emännältä.

— Mihin Kerä on mennyt?

— Taisivat mennä Maijan kanssa niitylle.

Emännän mentyä kamarista, hari Kevättoivo kaksin käsin päätään ja teki indiaanitanssia muistuttavia liikkeitä.

— Minä menen myöskin niitylle ja revin Ansgariukselta silmät päästä, mietti hän ja meni tupaan kysymään emännältä, mistä tie menee niitylle.

Mutta Kerä vaelteli Maijan kanssa metsätietä. Maija oli pukeutunut uuteen musliinimekkoonsa ja laittanut kaupungista ostetut kengät jalkaansa. Hän oli entistä ihastuttavampi. Silmätkin säteilivät vielä kirkkaammin kuin eilisiltana.

Kerä ehdotti, että istuttaisi lepäämään, kun sattui tien vieressä olemaan mukava sammalpeitteinen kivi.

Istuttiin. Maija kaiveli kenkänsä kärellä sammalta.

— Minä näin koko yön unta teistä, virkkoi Kerä.

— Ja minä teistä. Olimme soutelemassa ja venhe rupesi uppoamaan, mutta... jaa en minä kerrokaan.

— Kertokaa nyt!

— ... te otitte minut syliinne ja kannoitte rannalle, kertoi Maija ja tunsi hieman punastuvansa.

— Ja kun minä näin aivan samanlaista unta sanoi Kerä.

— Niinkö?

— Niin.

Tuli hetkisen äänettömyys. Kerä siirsihe lyhemmäksi Maijaa ja laski hiljaa kätensä Maijan kädelle. Juovuttavana aalto kulki hänen ruumiissaan. Tyttö oli siinä hänen vierellään, valmiina syliin siepattavaksi. Ja Kerä päätti tehdä heti valloituksen.

Seurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia lauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat eväitä niityllä.

— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.

— No ihan aina!

— Silloin ei minua mikään murhe paina!

— Ei minuakaan. Sinä olet minun tumma ritarini!

— Ja sinä minun satuimpeni!

— Mutta herranen aika, kun niittymiehet odottavat ruokaa, virkkoi satutyttö ja ponnahti korineen juoksuun. Tumma ritari lähti koikkimaan perästä, hokien.

— Älä jätä, älä jätä, kultaseni.

Maija pysähtyi ja käveltiin rinnan kapeata metsätietä. Kerä kantoi piimähinkkiä kepissä olallaan.

— Me olemme nyt niin kuin ukko ja akka menossa metsään, sanoi hän.

— Hyi sinua! Minusta ei tule akkaa milloinkaan.

— Tulee rouva, virkkoi piimähinkin kantaja.

— Maija käänsi häneen kiitollisen katseensa. Hetkisen perästä virkkoi Maija nauraen.

— Mutta minähän en tiedä sinun nimeäsikään, poika parka.

— Todellakin. Hugo Verner Ansgarius, ilmoitti asianomainen.

— Niin monta nimeä ja kaikki niin kauniita Minulla ei ole muuta nimeä kuin Maija. Äiti kertoi aikovansa panna lisää Kustaavan, vaan isä oli julmistunut, ja tuli vain paljas Maija.

— Se on kaunis nimi.

— Sinullahan on sievä sukunimikin, virkkoi Maija. Se on oikein hieno.

— Minä muutin sukunimeni, kertoi asianomainen. Entinen oli niin kömpelö.

— Mikä se oli?

— Törrönen.

Maija nauroi, niin että hampaat välähtelivät.

Mutta entisen Törrösen saappaan kärki oli tarttunut puun runkoon, ja hän lensi suulleen kivikkoon ja piimä hinkin sisällys valahti hänen niskaansa.

— Auta armahainen, siunaili tyttö.

— Nyt tuli perhanat, mutisi synkästi äsken niin reipas hinkin kantaja,

— Mene sinä viemään niitylle eväät. Minä jään tähän siivoomaan itseäni.

Maija nauroi ja meni.

Isäntä oli palannut kirkonkylästä ja murahteli tyytymättömänä, kun kuuli, että on ollut kaksi henkivakuutusherraa yötä talossa.

— Niitä herran koipeliinia kuhiseekin Kuivalan kyläkunta täynnä.

— Nämä ovat hyvin siistiä herroja, kehui emäntä. Sillä, joka Maijan kanssa meni niitylle, kuuluu olevan neljän tuhannen vuosipalkka, kertoi emäntä merkitsevästi. Hän oli jo huomannut Kerän mieltymyksen tyttäreensä.

Isäntä meni murahdellen pihamaalle ja painui pitkäkseen päiväpaisteeseen.

Keräkin palaili niityltä Maijan kanssa käsi kädessä. Huomattuaan isänsä pihamaalla säikähti Maija ja juoksi kamariin, kuiskaten mennessään mielitietylleen.

— Älä välitä siitä ukosta mitään. Se on semmoinen pökkelö. Ole vain kärsivällinen, niin hyvä tulee.

Kerä meni puhuttelemaan isäntää.

— Päivää, virkkoi.

Ei äännähdystä, ei liikahdusta isännän puolelta.

— Nyt on mainio heinäilma, jatkoi vävypojan kokelas.

— On, murahti isäntä, mutta ei nostanut päätään.

— Siellä olivatkin niittymiehet ahkerassa puuhassa, koetti Kerä verrytellä ukkoa.

— Vai olivat

— Teillä on tässä näköjään iso talo,

— Taitaa olla, kuului hetken perästä murahdus.

Maija oli tullut tuvan portaille ja antoi merkkiä sulhaselleen.

Tämä tuli lähemmäksi.

— En muistanut sanoa, että sille ei saa puhua vakuutuksista, kuiskasi Maija. Se suuttuu mielettömäksi.

Kerä meni takaisin ja istui pihamaalle. Hän päätti vähän jutkauttaa isäntää. Tehden äänensä tavalliseksi virkkoi hän.

— No aikooko se isäntä myydä tukkimetsää?

Mutta ukko luuli, että kysyjä tahtoi jo sekaantua hänen puukauppoihinsa, koskapa kuului tytärtä katselevan, ja murahti.

— Mitäs sinä sillä tiedolla teet.

— Olisin tehnyt hintatarjouksen, jatkoi Kerä levollisesti.

Ukko nosti päätänsä ja katsoi pitkään vieraaseen ja kysyi.

— Mitäs miehiä sitä sitten ollaan?

— Rengas yhtiön kasöörinä minä olen ollut, ilmoitti Kerä.

Ukko nousi istumaan, tervehti vierasta ja naurahti.

— No kun eukko horasi, että molemmat ovat henkivakuutusmiehiä. Sen verran se akkaväki tietää.

Ja ukko nauraa hörähteli mielissään.

— Mennään tuonne kamariin istumaan on siellä vähän viileämpikin, toimitti ukko Kerälle, jonka sydäntä hiveli appensa muuttuneet tunteet häntä kohtaan. Täytyi vaan kiirehtiä Maijalle selittämään, joka sai taas vuorostaan valmistaa emännän.

— Hyvinkö niitä metsiä ostetaan? kyseli ukko silmäillen kunnioittavasti Kerän persoonaa.

— Onhan niitä vähin. — Päätin minäkin lähteä huvikseni katselemaan.

— Taidatte sitten ollakin yhtiön päämiehiä? kysyi ukko kunnioittavasti.

— Niinhän minä olen.

— Ja minä tässä satuin vähän olemaan huonolla tuulella. Saahan niitä katsella metsiä ja olla talossa niin kuin kotonaan. Maija hoi. Mihinkä se Maija meni? Tule viemään vierasta istumaan. Minun täytyy tästä niitylle, puheli ukko mennessään.

Kevättoivokin vetäysi pihamaalle eikä ollut Kerää näkevinäänkään. Veti savukettaan, niin että pihisi.

— Kuulehan veli, virkkoi Kerä siirtyen lähemmäksi. Minä vähän jutkautin ukkoa. Hän kuului olevan hirmuinen vakuutusmiehille. Minuunkin hän jo iski murhaavia silmäyksiä, vaan kun sanoin olevani tukkiyhtiön mies, tuli ukosta kuin voissa paistettu.

— Mutta minäpä sanonkin, että vedit häntä nenästä, uhkasi Kevättoivo.

‒ Silloin sinut siinä paikassa perii hiisi. Sinä et nähtävästi muista, että minä olen sinun esimiehesi.

Kevättoivo vaikeni hammasta purren ja mietti, mikä keino häntä parhaiten auttaisi.

XVI

Ystävämme Böljengögel on Kanteleen ja Keikauksen kanssa Ala-Kämpissä viettämiensä illallisten jälkeen saanut olla monessa seikkailussa, joista hän kuitenkin yleensä on selviytynyt hyvin käyttäen apunaan tunnettua kylmäverisyyttään. Yksi tapaus on vain hänen persoonaansa jättänyt näkyviä jälkiä, ja niiden takia hän on saanut makailla Kuivalan sairashuoneella kokonaista kaksi viikkoa.

Hänen virkaveljensä olivat aikoneet häntä varoittaa lähestymästä Mikkolan isäntää vakuutusmiehenä, mutta se oli heiltä jäänyt tekemättä, ja niinpä Böljengögel meni kuin menikin muutamana sunnuntaipäivänä mitään pahaa aavistamatta Mikkolaan, jossa isäntä oli tapansa mukaan sanaa tutkimassa. Böljengögel selitteli vakuutuksen erinomaisia etuja ja sai ensimäisen, hillityn varoituksen isännältä, mutta tästä huolimatta jatkoi hän kuvailuaan niistä onnettomista, jotka olivat jättäytyneet pois vakuutettujen joukosta. Isännällä sattui olemaan tällä kertaa lukukirjana teräskantinen raamattu, ja kiivastuneena ylenmääräisestä kiusaamisesta tempasi hän kirjan käteensä ja iski sillä Böljengögeliä päähän.

Asianomainen kykeni tuskin omin voimin poistumaan naapuritaloon, jossa pää pantiin kääreisiin ja mies vietiin sairashuoneelle.

Mikkolan isäntä oli nyt saanut haasteen tuleviin Kuivalan käräjiin pahoinpitelystä, ja mies jatkoi, sairashuoneelta päästyään toimintaansa entistä innostuneemmin.

Tällä kertaa oli hän sattunut Möttösen taloon, jossa asukkaat olivat hieman takapajulla Kuivalan edistysmielisestä väestöstä... Niinpä isäntäkään ei vielä tietänyt, mitä on henkivakuutus. Böljengögel koetti sitä hänelle hiki päässä selittää toivoen tämmöisessä alkuperäisessä asukkaassa saavansa heräämään tavallista suuremman harrastuksen vakuutusaatteeseen.

— No miten siinä kävisi, jos nuo vakuutetut sattuisivat kuolemaan kaikki yht'aikaa? tiedusteli ukko tutkaillen asiaa siltäkin puolelta.

— Ne eivät voi mitenkään kuolla kaikki yht’aikaa, selitti Böljengögel. Toisia kuolee vakuutetuista mutta toisia tulee sijaan.

— Mutta jos sattuisi kuolemaan, tikasi ukko. Silloin siinä tulisi hätä käteen herroille.

Böljengögel pyyhki hikeä otsaltaan ja selitti.

Ukko mietti hetken ja kysyi taas katsellen kenkäinsä kärkiä.

— Mutta jospa ne yhtiöt yhden kerran tekevät konkurssin. Mitenkäs silloin?

— Ne eivät uskalla,

— Kyllä ne herrat semmoista uskaltavat, väitti ukko. Kun saavat kokoon mieleisensä summan, niin silloin kintaat pöytään.

Ja isäntä näytti havainnollisesti kädellään, miten se tapahtuu.

— No jo on ihme, kun mies ei usko, vaikka kuinka selittäisi, vaikeroi Böljengögel harmistuen.

— En usko enkä vakuuta, vaikk'olis rahaa kuin roskaa, päätti ukko ja sylkäsi asialle pisteeksi vahvan tupakkisyljen, joka sattui vieraan saappaan kärjelle.

Emäntäkin oli istunut penkille kuuntelemaan keskustelua ja tiesi kertoa, että Tiehaaran talossa olivat palvelijat vakuuttaneet itsensä ja nyt kuuluvat jättävän koko puuhan sikseen.

— Niin kävi, että rahat jäi sinne. Eivät kuulu saavan takaisin itkemälläkään. Semmoisia ne on ne vakuutukset, päätteli emäntä ja kysyi hetken perästä.

— Mikä se tämä herra on sukujaan.

Asianomainen mainitsi niinensä.

— Vai kökel, no sekö Pöljänkökel, joka kuuluu täällä Kuivalan puolella liikkuneen?

— En minä mikään pöljä ole enkä kökel, teki vastalauseen emännälle harmistunut vieras. Te moukat, ette osaa lausua edes ihmisten nimeä. Tämä Moukkalan kyläkunta onkin niitä maan mainittavia, jossa ihmiset on kuin alkuasukkaita.

— Mitäs tänne tulette, moukkien sekaan kökelit ja pökelit, kiivastui emäntä. Ei me teitä täällä tarvita. Täällä ei jaetakaan rahoja herrojen taskuihin. Ja eikä tänne tarvitse tulla vakuuttamaan, ja eikä täällä passata semmoisia herroja niinkuin Kuivalan kylällä, ja eikä...

Rajuilma oli nähtävästi nousemassa ja Böljengögel katsoi parhaaksi korjata olemuksensa rauhallisemmille seuduille. Kysyttyään tietä isännältä Tiehaaran taloon sanoi vieras hyvästit ja kiitteli kohteliasta talonväkeä. Isäntäkin tunsi tarvetta tehdä tunnetuksi mielialansa vieraalle ja huusi pihamaalla vieraan jälkeen.

— Niin... ei täällä semmoisia herroja tarvita. Menkää vain hiiteen.

* * * * *