Part 4

Juhla oli saanut äänekkään ja suurpiirteisen luonteen seuraavan päivän alkutunneilla.

Suuressa salissa istuu Hösting entisellä paikallaan kädessään viinimalja, johon käyvät kilistämässä kaikki ne, joitten alaraajat vielä jonkun verran pitävät yllä omistajansa painoa. Toisella kädellään haparoi Hösting ympärilleen ja tavottaessaan jonkun sattumalta ohi kulkevan juhlavieraan vaatii hän tämän kumoamaan kanssaan punaviinimaljan, sopertaen.

— Ännu en skål, mina herrar.

Yksityishuoneista kuuluu tilapaisköörien luja tahti, jota voimakkaasti säestää kengänanturain ja tuolinjalkojen sääntöperäinen isku permantoon. Hätääntynyt vahtimestari juoksee huoneesta toiseen rauhoitellen tappelunhaluisia vieraita ja sulkien ikkunoita, joita juhlijat aukovat nauttiakseen raittiista yöilmasta vähääkään ajattelematta Nakkilan kaupungin asukkaiden häiriytyvää yörauhaa. Oli annettu nimenomainen määräys, että ketään ei saanut heittää ulos, vaikkapa asianomaisen olemus olisikin joutunut juhlahumussa epäjärjestykseen. Ja tämän määräyksen turvissa nukkui kaikkialla käytävissä ja portaissa sekaisin »resinspektooreja», ja tavallisia kenttämiehiä. Olipa joukossa joku Djefvulsundin korkeampikin virkamies. Vahtimestari puristeli nyrkkejään, joilla nähtävästi olisi voinut taittaa niskat vaikka härältä, ja aikoi käydä käsiksi nukahtaneisiin, vaan muistaen Höstingin ankaran määräyksen ja hänen lupaamansa kunnialliset juomarahat, jätti hän heidät rauhaan.

Tuhkanen oli sattunut Nakkilaan samoihin aikoihin ja kuultuaan suurenmoisesta juhlasta, päätti hänkin vaikkapa olikin toisen yhtiön asiamies, saada osansa kestityksestä. Varovaisesti pujottelihe hän ylös seurahuoneen rappuja, ettei herättäisi niillä pitkin ja poikki nukkuvia juhlavieraita, ja esitteli itsensä vahtimestarille Djefvulsund'in asiamiesehdokkaana. Vahtimestari viittasi hänet jonkun pöydän ääressä torkkuvan tarkastajan luokse, jolle hän esitti asiansa. Tämä viittasi vuorostaan Tuhkaselle pöytää, jossa oli koskemattomia boolimaljoja ja sampanjapuolikkaita ja Tuhkasen sydän löi muutamia kertoja liikaa hänen istuessaan pöydän ääreen.

Nakkilan varhain heräävät asukkaat olivat saaneet tietää, että juhlat jatkuivat asianomaisten nukkuessa seiniä ja pöytiä vasten, ja päättivät hekin käyttää harvinaista tilaisuutta hyväkseen pistäytymällä ottamassa aamu tuikun Djefvulsundin kustannuksella, samalla tehden kunnioittavia kumarruksia vahtimestarille, joka ei välittänyt enää juhlavieraitten laadusta. Ensimäisen tuikun kävi ottamassa ajuri Illikainen, Nakkilan uskaliain mies, ja hän levitti viestin kaupungille ilmaisesta kestityksestä, jota Nakkilaiset päättivät kiitollisuudella käyttää hyväkseen.

Nakkilan viskaali oli myöskin nukahtanut seurahuoneen portaille, ja kun hänen sekä kaupunkilaisten välit olivat alituiseen hyvin kireät, sai hän siinä nukkuessaan potkun Nakkilan sisukkaimmilta miehiltä, jotka kävivät ilmaisessa aamukestityksessä. Vihdon hänet pelasti kaupunkilaisten jatkuvista mielenosoituksista hänen vaimonsa. Aamulla herätessään oli tämä huomannut miehensä olevan poissa ja arvaten hänen viipyvän vielä Djefvulsund'in kesteissä oli hän päättänyt mennä, kuten monasti ennenkin noutamaan hänet kotiin. Viskaali kuorsasi portailla, ja vaimon viha leimahti korkeimpaan asteeseen. Ottaen aviotaan tukasta veti hän hänet kolisten portaita alas, ja ajuri Illikaisen avulla nostettiin nyt arvoisan viskaalin väsynyt olemus rattaille. Siihen hänet kyllästynyt vaimo saalillansa peitti jättäen loppusuorituksen ajuri Illikaisen tehtäväksi.

Viskaalin aviopuolisoa kohtasi kauhistava näky yläkerran saleissa, mistä hän meni hakemaan miehensä hattua ja päällystakkia. Pitkin seiniä nukkui juhlavieraita seisoaltaan ja pitkin sekä poikin permannolla. Hösting oli nukkunut pöytää vasten puristaen lujasti toisella kädellään punaviinimaljaa. Yöllinen kuorolaulu, joka oli niin mahtavasti kaikunut yli kaupungin, oli muuttunut yhtä äänekkääksi kuorsaukseksi.

Tuhkanen, saatuaan osansa kestityksestä, kiitteli vahtimestaria ja kysyi.

— Mitä luulette tämän juhlan tulevan maksamaan?

— On vähän vaikeaa sanoa. Luultavasti hyvän joukon yli kaksikymmentä tuhatta.

Tuhkanen kiitti tiedosta ja laskeutui kadulle, johon vielä kuului voimakkaat kuorsaukset yläkerrasta.

XI

Honka yhtiön miehet eivät joutaneet huvittelemaan enää pääkaupungissa. Päivä sen jälkeen, kun tapahtui Varsalan ja Keikauksen tutustuminen junavaunussa, lähtivät Kantele ja Böljengögel vaeltamaan suoraan Kuivalan kylälle, aikoen panna hankintakoneistonsa siellä entistä tuimempaan käyntiin. Kana-ahon majatalonkin emäntä oli saanut olla vakuutusherroilta rauhassa kokonaisen viikon ja juuri, kun hän ihmetteli, että mihin ne kaikki ovat hävinneet, hurahti kyyti pihaan ja rattailta laskeutui Kantele mukanaan kaksi asiamiestä, joista toinen oli vasta leivottu harjoittelija ja toinen kyläkunnan kansakoulunopettaja. Isäntä huomasi tulijat pellolla ja oikaisi suoraa päätä metsään riemuiten pelastumisestaan, mutta emäntä, joka katseli tuvan ikkunasta tulijoita, murahteli.

— Nyt niitä taas tuli kokonainen lauma. Ja nyt ne ovat saaneet jo tuon opettaja Römppäsenkin mukaansa. Kahviako nuo nyt ensin tahtonevat vai ruokaa.

Saatuaan tietää, että isäntä ei ole kotona, pyörsivät herrat kohta Hameahoon, johon sanan herrojen tulosta oli ehtinyt viedä räätäli Kinnusen eukko.

— Vai jo taas tulevat, virkkoi Hameahon emäntä. Mene sinä ukko vaikka tuonne puuvajaan piiloon, minä nousen uunille.

Ja emäntä neuvoi kuusivuotiasta Jesperiä.

— Jos herrat kysyvät, missä on emäntä, niin älä sano tietäväsi. Jos taas isääsi tiedustelevat, niin sano, että meni kylään.

— Kyllä minä sanon, lupasi Jesper.

Emäntä kapusi uunin päälle ja jäi odottamaan vieraitten saapumista. Herrat tulivatkin ja jotain jutellen istuksivat tuvan penkillä.

— Missähän tämän talon asukkaat lienevät, kun ei näy ketään, arveli Kantele.

— Kyllähän tulevat, kunhan odotellaan. Saattavat olla ulkona, arveli asiamieskokelas Jesperi teippuroi tuvan permannolla ja katseli uteliaana vieraita.

— Kuulehan Jesper, missä äitisi on, kysyi opettaja Römppänen.

— En minä sano, virkkoi poika.

— Ka, miks'et? Sano vain, niin saat makeisia, kehoitteli Kantele.

— Se nousi uunin päälle ja kielsi sanomasta, ilmoitti poika nähtyään makeispussin Kanteleella.

— No missä isäsi on? kyseli opettaja.

— Äiti käski sen menemään puuliiteriin, tiesi poika ja sai makeispussin.

— Menehän nyt sanomaan äidillesi, että vieraat tahtoisivat kahvia, kehoitteli Kantele.

Poika kapusi uunin päälle ja kuului siellä tönivän äitiään, joka ankaralla mutinalla teki vastalauseen poikansa puuhille.

Opettaja Römppänen meni puuliiteriin, josta löysi isännän halkopinojen välistä.

— Päivää isäntä, nyt minäkin olen jo vakuutusasiamies. Ja nyt me teemme teille vakuutuksen Honkayhtiössä. Se nyt on sentään maailman paras yhtiö. Onhan siitä takeena isännälle sekin, että minä olen suostunut rupeamaan asiamieheksi.

— Eihän niitä vakuutuksia kannata tehdä näin huonona aikana, arveli isäntä kömpiessään ulos halkovajasta.

— Vai huono aika. Isännällä on ruis kuin seinä tuossa pellossa ja viitsii puhua huonosta ajasta. Jos me vakuuttaisimmekin tuon emännän. Sen kun kuuluu olevan suvussa keuhkotautia, niin jos vielä iskee häneenkin. Silloin saa isäntä nostaa isot rahat, laulella ja syljeksiä kattoon. Mitenkäs vanha se emäntä nyt onkaan?

— Johan se puolivälissä viidettäkymmentä.

— Nuorihan se vielä onkin. Halvaksi se tulee isännälle. Ja vielä veroäyriäkin teiltä alentavat tulevana talvena, kun nyt tehdään se vakuutus, puheli Römppänen.

— Elähän... eikö ne silloin paremmin liene nostamassa veroja, arveli isäntä raappien niskaansa.

— Tuomaalankin isännältä alensivat kunnallisveroja heti, kun emännälleen otti viidentuhannen vakuutuksen, tiesi opettaja.

— Ottiko Tuomaalainen vakuutuksen eukolleen? heristyi ukko. Hameahon ja Tuomaalan isäntien välit olivat kerran katkenneet, kun Tuomaalainen sai syysnuotalla enemmän kaloja kuin Hameaholainen, ja siitä lähtien oli heidän välillään kahnausta riittänyt. Kun toinen hankki jonkun uuden maanviljelyskoneen, koetti toinen saada heti kahta vertaa paremman. Hameahossa oli äsken rakennettu uudenaikainen rakennus. Tuomaalainen repi heti rikki kartanonsa ja teetti uutta varten kaupungissa piirustukset. Kuultuaan, että Tuomaalainen on vakuuttanut eukkonsa viidestä tuhannesta, päätti hän heti vakuuttaa emäntänsä kymmenestä.

Kuultuaan isännän aikomuksen loikkasi Römppänen tupaan ja kiljasi Kanteleelle.

— Tänne ne paperisi. Minulla on kymmenentuhannen vakuutus.

Römppänen loikkasi paperineen isännän jälkeen ja hakemus kirjoitettiin kamarissa.

— Minä näin jo tähän taloon tullessani, että tässä on isäntä semmoinen, jonka askeleista talo kostuu. Ja onhan tämä muutenkin maan kuulu talo, ylisteli Kantele.

Isäntä kyhnytteli yhä korvallistaan.

— Kyllä siitä nyt menee paljon rahaa, mutta eipä ole Tuomaalan ukolla kymmenen tuhannen vakuutusta.

— Ei ole koko Kuivalan kylällä, todisti Kantele.

— Mutta sota tästä voi nousta, kun eukko saa tietää. Lienee parasta, että emme nyt hänelle puhu mitään. Se on semmoinen eukko, että repii silmät päästä, kun niikseen sattuu, arveli isäntä.

— Jospa me miehissä kuitenkin paremmin suoriutuisimme kohtauksesta, arveli Römppänen.

— Kyllä minä sille yksinkin...

Polteltiin ja suunniteltiin uusia vakuutuksia. Isäntä tiesi kertoa, että Mäkäräisessä olivat Djefvulsund yhtiön miehet vakuuttaneet melkein koko talon perheen.

Kanteleen muoto musteni,

— Heidän on nähtävästi mentävä sinne ja peruutettava ne vakuutukset Ihmisiä täytyy pelastaa tuon kirotun yhtiön kynsistä. Täällä on taas varmaankin liikkunut se Pörjönen?

— Oli kulkenut viime viikolla ja kehunut saavansa joka päivä vakuutuksia, kertoi isäntä.

Herroille tuli kiire lähtö. Kantele oli jättänyt pyöränsä edellisellä käynnillään Kana-ahoon ja päätettiin, että Römppänen ja Suhonen, uusi asiamieskokelas, hankkisivat omat pyöränsä ja kolmisin pyörittäisiin Mäkäräiseen, jonne oli Kana-ahosta kymmenen kilometriä.

* * * * *

Riento yhtiön herrat, Keikaus ja Tuhkanen olivat myöskin kuulleet Kuivalan laitakulmalla Mäkäräisen vakuutuksista ja päättivät hekin lähteä pelastamaan Mäkäräisen perhettä Rientoyhtiöön hetkistä ennen kuin Kantele miehineen puuhaili lähtöä Kana-ahon pihamaalla. Keikaus oli lähtenyt tälle matkalle pyörällään ja Tuhkanen, jonka ratsu oli sattumalta jäänyt toiselle paikkakunnalle, päätti seurata herraansa juoksemalla.

Pyörittyään puolimatkaa istui Keikaus maantien varteen lepäämään. Tuhkanen oli kävellessään tehnyt vain joskus kolmiloikkauksia ja pysynyt sillä neuvoin Keikauksen kintereillä. Ilma oli hiostavan lämmin ja taivaalle näytti keräytyvän ukkospilviä. Jossakin kaukana jo jymähtelikin ja hiljainen tuulen henki alkoi huojuttaa puiden latvoja.

— Tulee sade, virkkoi Keikaus huohottaen.

— Tulee ukonjyry, todisti Tuhkanen.

— Kun tästä pääsisi Mäkäräiseen, ennen kuin rupeaa satamaan, huokasi Keikaus.

— Jokohan tuo kovin minua juoksuttaa? arveli Tuhkanen.

Samassa tuli tien mutkasta näkyviin kolme pyöräilijää, jotka hatut taskuun painettuina polkivat kuin vihan vimmassa eteenpäin, jättäen jälkeensä Keikauksen kavereineen.

— Tunsitko, keitä olivat? kysyi Keikaus.

— Kantele aseenkantajineen, virkkoi Tuhkanen lähtien loikkimaan heidän jälkeensä, ja virkkaen mennessään.

— Menevät varmaankin Mäkäräiseen peruuttamaan.

Keikaukselle tuli hätä käteen, ja hän kapusi pyöränsä selkään lähtien painamaan menijöitten jälkeen. Ukkospilvi oli noussut. Jyrähteli ja satoi. Keikaus pani kaiken tarmonsa liikkeelle ja tavoitti Kanteleen joukkueineen. Tuhkanen oli muuttanut loikkauksensa juoksuksi ja pysytteli nyt verrattain helposti pyöräilijöitten jälessä.

Mäkäräisen piika oli lähtenyt lehmiä hakemaan. Huomatessaan rajuilman nousevan meni hän latoon, joka oli maantien vieressä. Kun herrat ajoivat ohi avopäin ja vettä valuvin vaattein, säikähti hän pahanpäiväisesti ja sylkäisi.

— Pthyi... taisi olla ihan vihtahousun joukkoa.

Mäkäräisen pihaan päästessään huohottivat pyöräilijät ja katselivat toistensa vettä valuvia vaatteita.

— Helkkuna, kun tuli kuuma, ähki Keikaus.

— Lempoako te meitä jälestä ajoitte, kivahti Kantele.

— Tepä meitä jälestä ajoitte, virkkoi siihen Tuhkanen, joka vähän myöhästyneenä hölkkäsi nyt pihaan.

— Setä taitaa kiertääkin meidän jälkiä, lausui Kantele pahatuulisesti.

Keikaus hymyili leveästi.

— Mikä pahuus se tosiaankin satuttaa meidät samoille kylille! Kuulin, että Djefvulsund'in miehet ovat täällä liikkuneet, ja läksin haistelemaan heidän jälkiään, ja nyt taisi herrat olla jo ennemmin täällä samoilla asioilla.

Mentiin tupaan, jossa isäntä vuoleksi haravan varsia. Tuhkanen työntyi eellimmäisenä ovesta ja kävi heti käsiksi asiaan.

— Pääomavakuutuksia, opintovakuutuksia, korkovakuutuksia. Riento tarjoaa parhaimmat ehdot ja halvimmat vakuutusmaksut, ja vahingon korvaukset suoritetaan heti. Mutta isäntähän kuuluu vakuuttaneen jo perheensä Djefvulsund'issa, maailman huonoimmassa yhtiössä, ja me tulimme teitä pelastamaan sen yhtiön kynsistä. Tässä on nyt Riennon ja Honkayhtiön miehiä. Vakuuttakaa toisessa tai toisessa perheenne ja jättäkää hiiteen nuo Djefvulsund'in vakuutukset.

Isäntä istui kuin ukkosen lyömänä. Miehiä tulee tupa täyteen, yksi heistä alkaa saarnata ja tehdä kiivaita kädenliikkeitä aivan hänen nenänsä alla. Kotvan kuluttua hän vasta kykeni avaamaan partaisen suunsa.

— Niinpä nuo tulivat vakuutetuiksi... suotta aikojaan rupesin heidän narrikseen.

Kantelekin käy nyt todistamaan, että nenästä on vedetty isäntä parkaa ja parasta on muuttaa vakuutukset toiseen yhtiöön.

— Enpä minä heistä... kun se kerran niin on, arveli isäntä, koettaen salata kiukkuaan.

Tahkottiin siinä miehissä isäntää muutama tunti, vaan tuloksetta. Tuhkanen teki viimeisen yrityksen.

— Ottakaa hyvä isäntä nyt edes pikku vakuutus. Me näimme semmoisen kauhean vaivankin tänne tullessa. Ikävä olisi tyhjin käsin lähteä.

Isännän sisu kuohahti. Silmät kävivät punaisiksi ja leuka väpätti.

— En ota, en ota, en, en, en, en. Menkää tuhannen tervoihin vakuutuksinenne. Vieköön teidät hiisi siitä aivan siinä silmänräpäyksessä.

Tuli hiljaisuus.

Herrat vain sipisivät hiljakseen. Ensimäisenä nousi Kantele lähteäkseen. Hetkisen perästä jo seurasivat toisetkin hänen perässään.

XII

Uuden henkivakuutusyhtiön osakkaat on kutsuttu yhtiökokoukseen Fennian yksityishuoneeseen. Erik Julius Ristalli, puuhan alkuunpanija, on puhunut vastikään selvittäen osakkaille uuden yhtiön periaatteita ja mallisääntöjä. Hän on puhunut pitkälti ja vakuuttavasti ja asiantuntijana vakuutusalalla on kyennyt tuomaan esiin ne puutteet toisissa vakuutusyhtiöissä, joita poistamaan uusi yhtiö on aiottu.

Tupakansavun seasta näkyy kiihtyneitä naamoja ja kädenliikkeitä. Asia on vakava rahakysymys ja epäilyksiä uuden yhtiön pystyssä pysymisestä yhä ilmenee. Jatketaan kokousta, ja puheenvuoron saa rusthollari Kekäle, jolla on suurin määrä osakkeita koemerkinnässä.

— Ennen kuin me päätämme yhtiön perustettavaksi, täytyy meidän suunnilleen tietää, kuinka paljon osakepääomasta menee yhtiön perustamiskustannuksiin ja alkuhankintaan, kuinka paljon hankinta tulee maksamaan sekä kuinka paljon mahdollisesti saadaan vakuutuksia ensimäisenä vuosineljänneksenä. Tähän antanee varman vastauksen herra Ristalli, jota yleisesti pidettänee varmana asiantuntijana ja johon luottaen minäkin olen tähän liikeyritykseen ryhtynyt, ehken liiankin suurella panoksella.

Ristalli kiittää luottamuksesta ja tekee selkoa suunnitelmistaan, jotka näyttävät erittäin hyvin ja varmasti harkituilta. Jos suunnitelma toteutuu hänen laskujensa mukaan kaikessa laajuudessaan, niin ainoastaan muutama vuosi, ja perustamiskustannukset ovat poistetut Sitten kun tarpeelliset poistot on tehty, alkaa voittoa tulla, niin että hurisee.

Ristalli on keksinyt oivallisen hankintasuunnitelman, Otetaan ainoastaan muutamia miehiä kiinteällä palkalla järjestämään hankintaa ja matka-asiamiehille, jotka saavat kantaa päivän kuorman ja helteen, luvataan korkea provisiooni ja maksetaan se sitten kun hankittu vakuutus on lunastettu. Mitään vakituista palkkaa ei maksata. Se olisi turhaa varojen tuhlausta ja edistäisi vain laiskuutta asiamiehissä. Maksetaan matka-asiamiehille vain hyvät provisioonit, ja minä olen varma, että miehiä on valmiina tuhansittain palvelukseemme Suomen saloille. Jos he tekevät huonoa työtä, rangaistaan heitä siitä vetämällä osa peruutettujen vakuutusten provisioonista takaisin heidän vastaisesta hankintasaannostaan. Näin ollen ei meille tule hankinta maksamaan paljon mitään. Eikö tämä ole oivallinen suunnitelma. Vai mitä sanotte, hyvät herrat?

— Tämmöisiä hankintatapaa eivät ole vielä toiset yhtiöt osanneet keksiä — jatkoi puhuja — vaan minäpä sen keksin, ja jos tämä keksintö olisi toisen laatuinen, hakisin varmasti sille patentin.

Puhuja lopetti ja painui istumaan. Oli hetkisen hiljaisuus. Vihdoin nousi rusthollari Kekäle ja virkkoi.

— Kun asia on kerran niin, että siitä yhtiöstä semmoinen kultamylly tulee, niin se perustetaan. Herra Ristalli on mainio keksijä alallaan.

— Ovatko siis kaikki herrat samaa mieltä kuin edellinen puhuja, kysyi puheenjohtaja.

— Olemme, olemme, kuului kuin yhdestä suusta.

— Perustetaan yhtiö ja näytetään niille... Hallintoneuvosto uudelle yhtiölle valittiin ja alettiin keskustella sen nimestä.

— Mikähän olisi iskevin? lausui eräs.

— Minulla olisi sopiva nimi tiedossa, virkkoi Kekäle.

— Mikä se on? kysyttiin uteliaana.

— Tähti. Meillä on Honkayhtiö, Riento ja Leimaus. Mutta kaikkien niiden ylitse tämä tähtenä loistaisi. Ajatus ei ole hullumpi, vai mitä hyvät herrat?

Katseltiin maahan. Yhtiön suurin osakas oli tehnyt hieman yksinkertaisen nimiehdotuksen.

Ristalli pyysi puheenvuoroa.

Hyvät herrat. Kun tuo meidän uusi yhtiömme tulee heti kiivaan kilpailun tuleen, pitäisi yhtiön nimenkin jo olla jonkunmoinen kestävyyden symbooli. Ehdotan nimeksi Närettä, sillä se on suonien puulajeista sitkein. Se taipuu, mutta ei taitu.

Nimiehdotus hyväksyttiin ja päätettiin hankintakoneisto panna käyntiin heti, kun asiat saadaan vähän valmiimmiksi. Herrat hieroivat tyytyväisinä käsiään. Uusi sampo oli keksitty, ja se tulisi jauhamaan kultaa perustajiensa taskuihin.

XIII

Nakkilan kaupunkiin on järjestetty Riennon asiamieskokous, ja kenttämiehet ovat mieslukuisina saapuneet tekemään selkoa työstään sekä samalla saamaan uusia ohjeita entisten kilpailijoiden ja vasta perustetun Näreen varalta. Yhtiön tarkastaja Kaljanheimo on pitänyt pitkän puheen joka loppuu seuraaviin ponsiin:

1) Riennon herrat matka-asiamiehet älkööt kolmen kuukauden aikana nukkuko muuta kuin neljä tuntia vuorokaudessa. Lopusta ajasta on käytettävä kymmenen tuntia hartiavoimaiseen hankintatyöhön, kolme tuntia syömiseen ja juomiseen, kaksi tuntia tarvittaessa nyrkkeilyyn toisten yhtiöitten miesten, varsinkin Djefvulsund'in herrojen kanssa, ja loppuaika sydänmailla kinttupolkujen tavaamiseen.

2) Näreen, uuden yhtiön matka-asiamiehiä ja tarkastajia on kohdeltava kovakouraisesti.

3) Paikallisasiamiehet täytyy saada, jos ei muuten niin patukan avulla liikkeelle.

Puheessa oli totta toinen puoli, vaikka ponsien tekijä koettikin hieman hermostuneesti hymyillä.

Kokouksessa vaihdetut mielipiteet olivat ylimalkaan hyvin kiihkoisia. Näre oli jo aloittanut hankintansa ja, kun kaikki uusi aina ihmisiä viehättää, päässyt myös hyvään alkuun. Tämän lisäksi oli Djefvulsund kenttäarmeijaansa yhä vain laajentanut, niin että miehiä oli yksi joka kyläkunnassa. Honkayhtiöllä ja Leimauksella oli omat salaiset keinonsa, jotka näyttivät hyvin tehoavan. Ei siis ihme, jos Riennon herrat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat permantoon miettien, mikä auttaisi.

* * * * *

Nakkilaan oli sattunut samaan aikaan Leimauksen tarkastajien ja matka-asiamiesten kokous. Siellä pohdittiin väliajoilla, miten saataisiin Riennon kokouksessa tehdyistä suunnitelmista urkituksi tietoja. Riennon miehet olivat joskus onnistuneet saamaan tietoja Leimauksen kokouksista, ja nyt sopisi maksaa samalla mitalla. Varsala neuvotteli Tuhkasen kanssa joka oli muuttanut Leimaukseen, ja kaikkien riemuksi lupasi Tuhkanen lähteä vakoilemaan.

— Jos kukaan, niin sinä onnistut, virkkoi Varsala ja taputteli miestä olalle.

Tuhkanen oli päättänyt uhrata tuuhean leuka- ja poskipartansa asian hyväksi. Hän meni parturiin, ja sieltä aivan tuntemattomaksi muuttuneena Nakkilan seurahuoneelle, jossa Riennon kokousta pidettiin. Täällä hän pyysi saada puhutella Keikausta.

— Mitä teillä olisi asiaa, kysyi Keikaus Tuhkaselta, jota hän ei voinut aavistaakaan entiseksi hankintatoveriksi.

— Otetaanko Rientoon uusia asiamiehiä? kysyi Tuhkanen koettaen tekeytyä hieman typerän näköiseksi.

— Mistä te olette?

— Kuivalan kylästä. Olen siellä nähnyt joskus herran ja olen aikonut pyrkiä jo ennemmin asiamieheksi, minä kun siihen toimeen voisin olla sopiva.

— Mikä teidän nimenne on? kyseli yhä Keikaus.

Tuhkasen nenä kävi punaiseksi.

— Jokohan tuo ottaa kohta rokinmitat minusta, ajatteli hän, mutta selviytyi kumminkin pian pulasta.

— Romppanen, Aapeli Romppanen on minun nimeni, virkkoi Tuhkanen tekeytyen juhlallisen näköiseksi.

— Vai Aapeli... minunkin nimeni on Aapeli. Me olemmekin kaimakset, Kyllä me otamme teidät asiamieheksi. Käykää sisään.

Tuhkanen tunsi hieman tukalaksi olonsa, vaikka selviytyikin hyvästi Keikauksesta. Voisiko ehkä joku toinen tuntea hänen alkuperäisen persoonansa. Silloin olisi hän auttamattomasti kiipelissä. Uutta asiamiestä kestittiin ja hänelle toivoteltiin hyvää menestystä, eikä kukaan entisistä tuttavista aavistanut, että Romppasen housuissa kävi vanha Tuhkanen. Keikaus tuli uudelleen hänen kanssaan juttelemaan.

— Saatte nyt vain heti aloittaa hankintatyön siellä kotikylässänne. Siellä on muuan Tuhkanen, joka oli meillä ennen matka-asiamiehenä, vaan joka oli niin kavala, että lyöttäytyi Leimauksen mieheksi. Hän on semmoinen mies, joka nuuskii joka nurkan ja on aina siellä, missä häntä vähimmän tarvittaisiin. Mies teki meille aikoinaan paljon vakuutuksia, ja nyt hän kuuluu niitä peruuttelevan ja vakuuttavan uudelleen Leimauksessa.

— Kyllä tunnen miehen, virkkoi Tuhkanen.

— Eikö olekin hävytön mies, kun kehtaa semmoista peliä harjoittaa.

— On kylläkin, myönsi Tuhkanen ja mietti. — Mitähän tuo sanoisi, jos tietäisi tämän kepposen. Voisi tästä pian löytää itsensä pahasti rusikoituna kadulta. Kutti parahiksi! Muille matka-asiamiehille nostivat palkkaa ja luulivat minun muka juoksevan entisestä. Tuo mies tuossa on aina kehunut, ettei kukaan uskalla tehdä hänelle mitään kolttosia, vaan tässä on nyt poika, joka uskaltaa. Kun tämä tulee tiedoksi, on selkäsauna hyvin mahdollinen, vaan sen kuurin hän on tottunut vakuutusmiehenä hymyillen läpäisemään.

Riennon kokousta jatkettiin ja Tuhkanen tunsi jo olevansa kuin kotonaan. Kuivalan kulmakunnan asiamiehet esittelivät ystävyyttä ja lupasivat auttaa miestä pääsemään hyvään alkuun hankinnassa.

Kokouksen loputtua palasi Tuhkanen omiensa joukkoon, jotka eivät häntä kuitenkaan tunteneet.

— Kukas te olette? kyseli Varsala ja mittaili miestä kiukkuisilla katseillaan kiireestä kantapäähän.

— Olenpahan vain maankiertäjä, joka haluaisin tulla Leimauksen asiamieheksi, virkkoi Tuhkanen naureksien.

— Meillä ei oteta maankiertäjiä asiamiehiksi, sanoi Varsala jyrkästi. — Menkää matkoihinne.

— Enpä minä, pahuus vie, niin lähdekään, virkkoi Tuhkanen ja kävi istumaan sytytellen savuketta. Vai niin te vakoojianne kohtelette.

— Mitä? sehän on totta tosiaan Tuhkanen, ja minä en tuntenut, ällistyi Varsala.

— Sinä olet ajanut partasi, virkkoi yksi.

— No voi tuhannen tervat, ihmetteli toinen.

— Täytyyhän hyvän asian eteen uhrata vaikka ainoat housunsa. Tällä kertaa minä uhrasin partani, ja eipä itse Keikaus tuntenut minua.

— Sinä jutkautit sitä?

— Jutkautin aika tavalla. Voihan siitä olla vielä jälkiseurauksia, mutta mitäpä siitä.

— Ähä kutti, iloitsi Varsala. Häntä riemastutti, että Keikausta oli kerrankin saatu jutkauttaa. Saanpa sitä hieman nolata, kun ensi kerran tavataan.

— Miten pääsit kokoukseen?