Part 3

— On sitä rahaa meilläkin, kyllä se poika ei tule teidän armeijaanne. Mutta mitäs tuosta. Tämä Kökel, anteeksi, Böljengögel taitaa olla myöskin hyvä hankintamies. Eiköhän heitettäisi pois liikoja nimiä? Minun nimeni on Aapeli, kolmen a:n kanssa.

— Ehkä minä saan sanoa sedäksi, niinkuin toisetkin. Tämä on suuri kunnia minulle, virkkoi Böljengögel.

— Niinhän se on, naureksi setä mutta minä en kehtaisi kuunnella sukunimeäni mainittavan. Se on minusta jotenkuten vastenmielinen. Sinähän Johannes kuuluit muuttaneen sukunimesi. Valintasi on onnistunut erinomaisesti, naureksi setä. Keksikääpäs pojat minullekin uusi nimi, lisäsi hän vilauttaen silmää Kanteleelle.

— Setä varmaankin pilailee nyt, mutta kuitataan kiitollisuudella, mutisi Böljengögel.

— Vähätpä siitä. Nyt mennään sinulle morsianta katselemaan, sanoi Keikaus Johannes Ferdinandille. Sanoivat sinun eukkopuuhissa olevan ja siksi pyydän saada kunnian olla puhemiehenä.

Herrat nousivat ja setä ilakoi edelleen heidän laskeutuessaan kadulle.

VII

Varsala istui mukavasti Sammalkontion yksityisasunnossa ja kuunteli esimiehensä ohjeita. Leimauksen miehet olivat saaneet kutsun toimitusjohtajaltaan ja miehissä saapuneet neuvottelemaan. Varsala oli jotenkuten myöhästynyt ja sai nyt yksityisesti ohjeita miten menetellä ankarassa kilpailussa.

— Tässä on kunnia kysymyksessä, puhui Sammalkontio. Ja kaikkein enimmän juuri meidän yhtiömme kunnia, sillä kun meillä oi ole mitään voimakeinoja käytettävänä, on turvauduttava toisiin keinoihin. Ymmärrätkö?

— Kyllä, kyllä. Mitäpä minä en ymmärtäisi, virkkoi Varsala.

— Tuo DjefulsundyhtiÖ kyllä aikanaan romahtaa, mutta sitä ennen se ehtii tehdä pahuksenmoista tuhoa hankintatavoillaan. Meillä on yksi hyvä ase kilpailussa käytettävänä, ja sen sinä ymmärrät.

— Kyllä ymmärrän.

— Sinun on nyt koottava alueesi asiamiehet ja selitettävä heille vielä entistä tarkemmin tämä puoli asiassa.

Varsala kuunteli kuivin suin ja hymähteli myöntävästi. Hänestä tuntui ilta kovin kuivalta, kun ei saanut mitään suun avausta, mutta nämä yhtiöitten toimitusjohtajat eivät mitään tarjonneet, eivätkä tainneet monetkaan liioin itse mitään miestä väkevämpää nauttia. Varsalaa jo kyllästytti ohjeitten paljous. Hänen teki mieli päästä iltaa istumaan jonkun tuttavan kanssa ja maistamaan lasi uuden alkavan ottelun kunniaksi. Eipä hänkään toki muistiaan menettänyt iltaistunnoissa, joku lasi vaan sai vanhat muistot entisiltä ajoilta niin ihanasti palautumaan.

Vihdoin nousi Sammalkontio, ja Varsala pääsi lähtemään.

— Koettakaa nyt pitää puolianne, virkkoi Sammalkontio hyvästellessään.

— Kyllä, jollei muu auta niin tapella hatistetaan.

— Lyökää vain, kun ette luita riko, nauroi Sammalkontio ovella,

Palatessaan illan istujaisista asuntoonsa hyräili Varsala voitonriemuisena:

»Jos vaara uhkaa maatamme on eessä työ ‒ ‒ ‒ me vihollisen kaadamme ja riemuellen laulamme

ja sovittaessaan avainta lukkoon hieman huonolla menestyksellä

»Se hetken on työ, kun leimaus lyö.»

Loppu katkesi lyhyeen kiroukseen, kun avaimet putosivat kilahtaen portaille ja niitä täytyi haparoida hämärässä. Alhaalla kadulla kuului hänen toverinsa, joka oli ollut saattamassa, laulavan järeällä bassollaan »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.»

* * * * *

Seuraavana päivänä istui Varsala junavaunussa paluumatkalla kentälleen ja kuunteli vaunun unettavaa hytinää. Ulkona lämmitteli toukokuun aurinko eloon herännyttä luontoa.

Auenneet lehtiummut tuoksuivat ja laululintujen kuoro helisi kirkkaana kuin hopeakellojen soitto. Matkustajat hyökkäsivät asemilla hengittämään raikasta ilmaa ja Varsalakin meni muiden mukana.

Palatessaan eräällä asemalla paikalleen tapasi hän hyvinvoivan ja hyvätuulisen näköisen herrasmiehen, jonka tunnemme Keikauksen hymyä herättäväksi persoonaksi. Mutta Varsalalla ei ollut aavistustakaan, että hänen vastapäätään istui kilpailevan yhtiön kunnioitusta herättävä tarkastaja. Yhtä vähän oli Keikauksella aavistusta matkatoverinsa ammatista, arvelipahan vain Varsalaa jonkun rusthollin isännäksi.

Kun oli kuljettu jonkun matkaa, kysyi Keikaus matkatoveriltaan.

— Mistä herra on ja minne on matka?

— Savoon on matka, ja siellä on toimikin. Koti on joka talossa.

— Olette siis ehkä jonkun tukkiyhtiön miehiä?

— Olen Leimauksen palveluksessa. Nimeni on Varsala.

— Ahäs, mietti Keikaus. Siinä se nyt on Leimauksen kenraali, josta olen kuullut puhuttavan, vaan en ikäväkseni ole sattunut ennemmin tapaamaan. Hän kuuluu hankintamiehilleen sanoneen, että minä olen kehveli, mutta nytpä minä häntä jutkautan.

— Keikaus, esitteli hän, mutta Varsala ei nähtävästi vaunun jyrinässä kuullut nimeä oikein.

— Minne on matka? kysyi vuorostaan Varsala.

— Sinne Savoon tästä minäkin. Meillä onkin nähtävästi sama matka.

— Ehkä joku tilanomistaja sieltä? kyseli Varsala.

— Niin, virkkoi Keikaus.

Päästiin puheen alkuun ja huimasti jutut luistivatkin. Kumpainenkin heistä oli tunnettu juttumestari, ja matka kului hyvin hupaisesti.

Kun jutun aiheet loppuivat alkoi Varsala puhua matkatoverilleen henkivakuutuksen siunauksesta ottaen elämästä hyvin vaikuttavia esimerkkejä tueksi väitteilleen.

— Missä yhtiössä olette vakuutettu? kysyi Varsala ohimennen.

— Riennossa, vastasi Keikaus.

— Mitäs jos nyt ottaisitte lisävakuutuksen Leimausyhtiössä. Se tulisi varmasti edullisemmaksi teille kuin Riennon vakuutus, esitteli Varsala.

— Voisihan olla niinkin, myönnytteli Keikaus, ja Varsala innostui selittämään perin pohjin yhtiönsä etuja. Ja esityksensä lomassa hän kosketteli Rientoa tilaisuuteen sopivilla sanoilla.

Hetken vaitiolon perästä kysyi Keikaus.

— Kuka siellä teidän seuduillanne on Riennon tarkastaja?

— Keikaus kuuluu nimensä olevan. Miestä en ole nähnyt, mutta sanovat hänen olevan erittäin hyvässä ruumiillisessa kunnossa.

— Minkälaisen miehekseen sanovat olevan?

— Melkein tyhjänpäiväisen. Syö ja makaa ja paisuu yhä pyöreämmäksi. Niin nuo ovat kertoneet. Siellä on muuan Tuhkanen, joka tekee Rientoon niiden kaikkien edestä vakuutuksia. Mikä lienee hurjapää?

— Kyllä tunnen miehen, sanoi Keikaus.

— No eikö hän olekin aika tuulihattu?

— Paras asiamies koko Riennossa.

* * * * *

Muutamalla kotiseudun asemalla laskeutui Keikaus junasta sanoen ensin lämpimästi hyvästit matkatoverilleen. Hänen poistuttuaan kysyi Varsala muutamalta mieheltä vaunussa.

— Tunsitteko hänet? Minkä talon isäntä hän oli?

— Eihän se mikä isäntä, virkkoi mies. Keikaus tuo näkyi olevan, Riennon tarkastaja.

— Mitä? Oliko tuo Riennon tarkastaja?

— Olipa tietenkin. Eikö herra sitä nyt usko.

— Uskon, murahti Varsala, mutta salaisesti hän lähetti parhaimman voimasanavarastonsa menijän jälkeen.

VIII

Varsala astuksii helteisenä kesäkuun päivänä asiamiehensä, Pekkarisen Eenokin kanssa Mutkan talon pihaan, jossa talon kolme poikavekaraa on parhaillaan suorittamassa tappelunäytelmää. Vanhimmalla, joka nähtävästi on sivuuttanut kahdeksannen ikävuoteissa on jo miehuuden merkkinä housut, vaan toisilla, häntä nuoremmilla on verhona vain paidat, jotka ovat taistelun pyörteissä pahasti repeytyneet Nuorin, viisivuotias Anselmi pitää puoliaan kahta vastaan ja suoriutuu aina voittajana. Riemuiten pysähtyy Varsala katselemaan poikien nujastusta, joka hänen mielestään niin verrattomasti kuvaa eri vakuutusyhtiöitten kilpailua. Varsalan mielestä edustaa Anselmi hänen yhtiötään, ja hän käy heti tämän puolelle. Eenokki koettaa suhdittaa mukuloita:

— Oletteko siivommalla, kun tuossa nyt vielä ihan herran nenän edessä tapellaan. Menkää kartanon taakse.

— Anna sinä niiden tapella, virkkoi Varsala, huomautellen Anselmille, mistä hänen olisi milloinkin tartuttava kiinni kavereihinsa.

— Pure nyt... ka... jo kuristaa... puraise kädestä Ansu... potkaise nyt takapuoleen... ka... ka... jo höyhentävät... tule pois, tule pois.

Ansu juoksi mahtavan puolustajansa taakse, ja toiset silmäilivät läähättäen ja kasvoiltaan kiehuvan punaisina, miltä puolelta olisi paras kaapata Ansu uudelleen kynittäväksi. Ansu röyhisti rintaansa ja uhkasi.

— Minä kun otan seipään!

— Niin, me otamme seipään, riemuitsi Varsala.

Pojat töllistelivät ihmetellen vierasta, joka kävi niin uhkaavasti Ansua puoltamaan. Samassa tuli isäntäkin pihaan, ja riitapuolet hajosivat. Isäntä oli ollut venhettä tervaamassa ja ojensi tervaisen kätensä vieraille, ensiksi Varsalalle.

— Joko herran käsi tervaantui hätäili Eenokki nähtyään Varsalan kasvoilla tuskallisen ilmeen hänen irroittaessaan kättään isännän kädestä.

— Minä haen pesuvettä, ja Eenokki kumarsi herralle mennessään. Isäntä koetti pyyhkiä kättään housujensa takapuoliin ja kyseli kuulumisia.

— Eipä kuulu muuta kuin, että Pekkarisen ukko kuoli kuukausi sitten ja minä toin nyt sinne Pekkariseen isännän henkivakuutussumman, tuhat markkaa. Ukko otti vastahakoisesti vakuutuksen kolme kuukautta takaperin, ja nyt kävi niin, että rahat tulivat heti yhtiöstä, kun ukko kuoli.

— Vai niin. Vai tuli siitä Pekkarisen ukosta tuhannen markan nahka, jurahti isäntä. Sanoivatkin sitä akkansa peitonneen viimeiseltä, pikemmin nuo rahat saadakseen.

— Se on turhaa puhetta, arveli Varsala. Sattui vain muuten niin hyvään aikaan se vakuutuksen teko. Sitä kun ei tiedä, milloin se kuolema tulee.

— Eihän sitä tiedä, milloin keikahtaa, arveli isäntä.

Eenokki toi vettä, ja Varsala hankasi tervaa kädestään ja puheli isännälle.

— Kaippa se isäntäkin nyt tekee vakuutuksen ja samalla kertaa vähän isomman kuin Pekkarisen isäntä. Tässä kun on isompi talokin ja varakkaampi.

Mentiin tupaan ja Varsala jatkoi esitystään.

— Ajatelkaahan isäntä lastenne tulevaisuutta ja tehkää nyt heti tuo vakuutus.

— Eipä se isävainajakaan ajatellut lastensa tulevaisuutta, marisi isäntä. Se isäukko oli suutarimies, ja paljon oli lapsia. Kun poikaparvesta vanhin suoritti hyvin ensimäisen tappelunujakan kyläkunnan poikien kanssa, potkaisi ukko ulos ovesta ja arveli:

— Kyllä jaksat jo henkeäsi elättää, kun jaksat kerran jo tapellakin. Vuoron perään sitä sitten siirryttiin ukon anturan jälki takapuolissa maailman hartioille. Minulla tuo on talopahanen, vaan tiukalle se ottaa eteenpäinmeno.

— Isäntä vain nyt muuten... kyllähän isännällä varoja on vakuutusta maksaakseen, arveli Varsala.

Emäntä paistoi leipiä ja kysyi;

— Mitä vakuutusta?

Varsala läheni emäntää makeasti hymyillen ja virkkoi:

— Henkivakuutusta tässä on tarjottu isännälle. Kyllähän emäntä sen asian tärkeyden ymmärtää.

— Eipä se henki pysynyt Pekkarisenkaan ukossa, vaikka olivat vakuuttaneet, sanoi emäntä.

— Ei se vakuutus olekaan sitä varten, että henki paremmin pysyisi. Yhtiö vaan korvaa määrätyllä summalla sen vahingon, mikä syntyy menetetystä hengestä.

— Mikä vahinko siitä tulee, jos vanha kuolee. Kyllä se jo jouti Pekkarisen ukkokin, arveli emäntä.

Varsala kaiveli nenäänsä ja katseli avuttomana eteensä.

— Ainahan siinä sentään tulee vahinko, kun perheen jäsen kuolee. Ja sen vahingon ottaa yhtiö korvatakseen, koetti hän selittää. — Tämäkin Eenokki nyt sai isänsä vakuutussumman, tuhat markkaa.

— Mitä sai? kysyi emäntä heristäen korviaan.

— Saatiin tuhat markkaa henkivakuutusyhtiöltä, kun isä kuoli, sanoi Eenokki.

— Ettäkö tuhat markkaa niin vaivaisesta ukosta, kiljahti emäntä. Kun se vainaja ei kuullutkaan enää viimeiseltä ja joka viikko piti hierojan sitä muokata.

— Niin tuli, vakuutti Eenokki.

— Ja siitä sinä olet hyvilläsi, kun sait isäsi henkirahat, virkkoi isäntä.

Eenokki puolustautui ja sanoi lopuksi

— Kyllä se nyt on isännän otettava se vakuutus.

— Niinpä ne sanoivat, että vielä se olisi Pekkarisen ukko elänyt, jos ei ruvennut siihen vakuutukseen, arveli isäntä.

Varsala kaivoi taulukon taskustaan, teki kustannusarvion ukon vakuutuksesta ja vetosi emännän parempiin tunteisiin tietäen tältä taholta saavansa kannatusta asialleen.

Emäntä seisoi keskipermannolla, kädet ronkilla, ja näytti miettivän.

— Jaa, kyllä se on tuon ukkorähjän henki vakuutettava. Mutta ei sitä noin vanhaa miestä kannata vakuuttaa korkeammasta kuin tuhannesta markasta. Tulisi vain suotta sille yhtiölle suuret maksut, kun se kuolla kumahtaa, päätti emäntä. Isäntä mulkoili hätäisesti vuoroin Varsalaa ja emäntäänsä. Tupakkipuru mukkelehti poskesta toiseen.

— Mutta minäpä en anna vakuuttaa itseäni, kivahti ukko.

— Kun minä sanon, että sinut vakuutetaan, niin se on jemtti, eikä sinulla ole siinä enää suun aukaisemista.

— Minä en pane puumerkkiäni niihin kirjoihin, se nyt on varma, päätti isäntä ja nousi lähteäkseen, nähtävästi livistääkseen pakoon.

Emäntä huomasi miehensä pakosuunnitelmat ja väistyi uhkaavasti hänen eteensä — Sinä et astu nyt askelta ennen, kuin ne kirjat on tehty.

Isäntä painui penkille ja näytti miettivän kovaa kohtaloaan ja sitä minkä aseen saisi käteensä, jos asia kävisi hänelle vielä ahtaammaksi.

Varsala maanitteli isäntää ja kaivoi taskustaan paperit ja, samalla neuvoen uutta asiamiestä, kirjoitti hakemuksen tehden asiaa koskevat kysymykset emännälle.

Isäntä istui pökertyneenä penkillä, harkiten kaikkia mahdollisia keinoja pelastuakseen, ja samalla sitäkin, kuinka kauan saisi istua putkassa, jos ottaisi uunin nurkasta halon ja sillä pehmitteleisi aviopuoliskonsa ja vakuutusherrojen päitä.

— Nyt se paperi on valmis, ilmoitti Varsala. Isäntä on nyt niin hyvä ja panee nimensä alle.

— En kuuna päivänä minä niin hyväksi tule. Juoksen ennemmin vaikka järveen. Menen vaikka Siperiaan, tenäsi ukko.

— Juokse vain järveen, sitten kun ensin puumerkkisi piirrät, ilakoi emäntä. Sitä välemmin minä saan rahat nostaa tuosta vakuutuksesta.

— Enpäs juoksekaan, kivahti isäntä?

Pekkarisen Eenokki hiipi isännän viereen istumaan ja koetti isäntää sohittaa parhaimmalla taidollaan.

— Älä tule, perhana, niin lähelle, taikka isken kalloosi, niin että... uhkasi isäntä, ja Eenokki katsoi sopivammaksi muuttaa heti olemuksensa isännän lähettyviltä.

Emäntäkin näytti hieman neuvottomalta. Mutta tuhat markkaa oli niin viekoittavan suuri summa. Ja hän saisi sen, kun ukon ketarat keikahtaa, joka tapaus tuntui hänen mielestään olevan jo aivan varma asia, jo lähimmässä tulevaisuudessa uskoi hän sen tapahtuvan. Hän päätti koettaa ystävällisen puheen vaikutusta, ja istuen järkähtämättömältä näyttävän miehensä viereen, virkkoi hän.

— Älä nyt kinaa turhaa tuommoisessa pikkuasiassa. Ennenhän tästä minä kuolen kuitenkin kuin sinä. Lapsille ne rahat jäävät.

— Etpä sinä pahuus kuole, se on varma. On sinussa henki toki paljon lujemmassa kuin minussa, päätteli isäntä. Äläkä tule sinäkään niin lähelle, lisäsi hän silmät vihasta leimuten.

— Kyllä sinä olet koko nauta, pauhaili emäntä. Kun pitääkin ihmisen olla noin järjettömän, ettei omaa etuaan ymmärrä. Mutta niin kauan minä sinua piinaan, että panet puumerkkisi paperiin, uhkasi emäntä ja neuvotteli hiljaa Varsalan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ukon kanssa. Päätettiin, että Varsala jää Pekkarisen Eenokin kanssa taloon yöksi ja yhteisvoimin koetetaan taivuttaa ukkoa.

— Ja jos et sinä, ukko, piirrä tuohon paperiin harakan varpaita tänä iltana, niin saat tuntea, miltä pamppu maistaa, uhkasi emäntä, ohjatessaan vieraita kamariin.

Mutta isäntä luikki pellolle ja uhkasi hänkin, että kauan saavat häntä odotella, kun kerran onnistui ehjin nahoin heidän kynsistään pääsemään.

IX

Seuraavana päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, odotteli Mikkolan emäntä herrojen Pörjösen ja Naukkusen heräämistä öisestä unesta. Emäntä lämmitteli kahvipannua, joka oli herroja odottamassa keittiön hellalla. Talon miehet olivat syöneet aamiaisensa ja nukahtaneet helteiselle pihamaalle ja aittoihin kuluttamaan makealla unella pitkää sunnuntaipäivää.

Emäntä pui sormea hymy suupielessä karjakko Marille, joka oli keksinyt vaikuttavan kepposen naisväkeä liiaksi lähenteleville herroille ja pannut sen renki Kallen kanssa täytäntöön. Asia, joka oli herättänyt aamulla erittäin hyvän tuulen koko talon perheessä, oli kaikessa yksinkertaisuudessa seuraava.

Pörjönen oli pyytänyt tytöiltä, että hän kavereineen pääsisi iltamyöhällä heidän luttiinsa ja saatuaan myöntävän vastauksen samalla ottanut tarkat tiedot, missä lutissa karjakko Mari nukkui ja missä talon vanhin tytär Iida, sillä he olivat saaneet herrojen jakamattoman huomion osaksensa. Mari neuvoi ja herrat lähtivät liikkeelle, kun talon perhe nukkui iltasaunan jälkeen parhainta untansa. Mari oli neuvonut Naukkusen Ruota-Rietun, vanhan päiväläisukon luttiin ja Pörjöselle esitellyt Kiukku-Miinan, vanhan kupparimuorin lutin, jota paitsi hän oli neuvoteltuaan Kallen kanssa asiasta kulottanut täyden vesikorvon Ruota-Rietun lutin parveen avonaisen aukon ääreen, josta se oli tyhjennettävä Pörjösen niskaan silloin, kuin tämä rupeisi herättelemään Ruota-Rietua.

Herrat avasivat luttien ovet kumpainenkin omalla tahollaan aikoen ensin laulaa lemmityilleen jonkun kuutamoaarian, vaan jättivät sen tekemättä peläten ankaran isännän heräämistä.

Pörjönen hiipi sykkivin sydämin istumaan Ruota-Rietun sängyn laidalle samalla tehden hänelle hartaan tunnustuksen lämpimistä tunteistaan. Ruota-Rietu nosti partaisen naamansa peitteistä ja päästyään asiasta selville, harasi takkuista päätään ja päästeli tilaisuuteen hänen mielestään sopivia voimasanoja. Pörjönen seisoi sanatonna hämmästyksestä, mutta kun hän oli saanut yläkerrasta täyden vesikorvon niskaansa, selvisi hänelle tilanne, ja Ruota-Rietun saattamana kimmahti hän pihalle ja sieltä samaa tietä huoneeseensa.

Naukkunen sai Kiukku-Miinalta yhtä kylmän vastaanoton. Hänen tehdessään hämärässä lutissa selvää mieltymyksen tunteistaan, ponnahti Kiukku-Miina vuoteestaan, sivalsi nurkasta silityslaudan ja mittaili sillä pakenevan Naukkusen selkää, antaen itsestään nimeään vastaavan kuvan vieraalle. Haukkunen harppaili pitkin askelin pihamaata, melkein Pörjösen jäljissä, pidellen toisella kädellään päätään, Ruota-Rietun selvitellessä Kallen kanssa vesikorvon kaatamisasiata, sillä Ruota-Rietukin oli saanut siitä osansa mitään pahaa aavistamatta Talon koira heräsi ja haukkui vimmatusti pihamaalla. Isäntä ilmestyi piharakennuksen rapuille kuulostamaan metelin aihetta. Pirtin ikkunoihinkin oli ilmestynyt unisia päitä.

Nähtävästi kostoksi yöllisestä kommelluksesta nukkuivat herrat vielä vaikka kello osoitteli jo yhtätoista ja emännän täytyi lämmitellä heitä varten kahvipannua.

Varsala oli herännyt aikaisemmin saman päivän aamuna Mutkan talossa ja tehtyään vielä epätoivoisen yrityksen emännän kanssa isännän vakuutusasiassa ja saatuaan onnellisen voiton, kiiruhti Pekkarisen Eenokin kanssa Mikkolaan ja ilmestyi tupaan, jossa isäntä oli lukemassa postiltaansa.

Varsala oli käynyt jo ennemmin Mikkolassa ja pannut ahtaalle isännän, joka nyt vilkaisi alta kulmainsa tulijaa ja jatkoi lukemistaan vastaamatta Varsalan tervehdykseen. Varsala katsoi edullisemmaksi siirtyä emäntäväen puolelle, jossa hän oli ennestään hyvä tuttava. Edellisillä käynneillään oli hän osannut voittaa emännän luottamuksen, ja ilomielin otettiin hänet nytkin vastaan naisten puolella. Kertoipa emäntä hänelle vieraittensa yöllisen seikkailunkin.

Kohta ilmestyivät talon uniset vieraat keittiöön, jossa vielä Varsala jutteli hartaasti emännän kanssa. Naukkunen tuli hieman arkaillen sisään. Hänen korvallisensa oli pöhöttynyt yöllisestä Kiukku-Miinan iskusta. Karjakko Mari poistui toisesta ovesta, kun herrat astuivat toisesta sisään. He olivat odottaneet tapaavansa keittiössä ainoastaan emännän, vaan nähdessään siellä Varsalan hyvätuulisen persoonan, venähti heiltä naama pitkäksi.

— Hauskaa tavata herroja, joilla lienee mieluisassa muistissa edellinen yhdessä olo Kuivalan kylällä, aloitteli Varsala kiusoitteluaan.

Djefvulsund'in herrat murahtelivat pahatuulisesti.

— Veli Naukkusta on, näen mä, isketty kalloon. Aivan tuommoisia mustelmia saatiin ennen, kun käytiin yökulussa, virnaili Varsala. Missä lienee tämä kohlu saatu?

Emäntä koetti salata nauruaan, mutta Pörjönen huomasi sen ja murahti kiukkuisena.

— Kas, kun emäntä höröttää kuin vanha ruuna.

— Herrat ovat huonolta tuulelta nähtävästi, naureksi Varsala. Onko kenttäarmeijassa tehty huonoja liikkeitä?

Pörjönen murahteli vain ja maksoi emännälle, sanoen lähtevänsä.

Kohta, kun Djefvulsund'in herrat olivat lähteneet ja Varsala siirtynyt tupaan muistuttelemaan isännälle, että kauniista Mikkolan talosta oli isännän kerran erottava ja siltä varalta pitäisi hänen vakuuttaa henkensä, ilmestyi Keikauksen leveä olemus tuvan ovelle, ja hänen olkansa yli kurkoitteli Tuhkasen partainen naama. Riennon miehet olivat saaneet tietää, että Mikkolassa oli isännälle syntymässä vakuutus, jonka Varsala aikoi kiepata yhtiöönsä; ja Keikaus päätti Tuhkasen kanssa lähteä uudistamaan junavaunussa syntynyttä tuttavuuttaan Varsalan kanssa.

— Hyvää päivää. Täällähän tapaa vanhoja tuttavia. Me olemme nähtävästi jo ennemmin tavanneet, hymyili Keikaus Varsalalle.

Isäntä jatkoi aamupäivällä aloittamaansa postillan lukemista, tällä kertaa hiljaa, aina väliin heittäen vieraisiin murhaavan katseen. Varsala näytti ensin hämmästyvän nähtyään Keikauksen, vaan palauttaen ryhtinsä virkkoi hän.

— Hauska tavata, »herra tilanomistajaa.» Mitä kuuluu matkoille?

Keikauksen ivan kärki oli taitettu ja huomio kääntyi nyt Tuhkaseen, joka ryntäsi tupaan kuin tuulispää ja suoraan isännän eteen.

— Nyt isäntä panee pois postillan ja puhutaan vakuutuksista. Meillä on pääomavakuutuksia, yhteisvakuutuksia, lastenvakuutuksia. Montako lasta isännällä on? Joko isäntä on vanha? Ei suinkaan tässä talossa ole tehty vielä yhtään vakuutusta? Missä emäntä on?

Isäntä sulki kirjansa ja nosti sen huolellisesti nurkkalaudalle. Silmäiltyään herroja hetkisen virkkoi hän ukkosta ennustavalla äänellä.

— Se on nyt herroilla paras aika lähteä tästä talosta. Ja minun tapani ei ole kahdesti huomauttaa yhdestä asiasta, niin että nyt heti osaatte korjata luunne täältä.

— Mutta kuulkaahan isäntä, meillä on niin hirmuinen nälkä, koetti Keikaus rauhoittaa isäntää; mutta nähtyään tämän mustenevan muodon katsoi hän parhaaksi väistyä ovelle. Varsala oli jo pötkinyt pihamaalle ja kuunteli siellä myrskyn nousua. Tuhkanen yritteli vielä masentaa isännän mielenkuohua, vaan löysi kohta olemuksensa tuvan eteisestä. Hattu oli häneltä tipahtanut tupaan, mutta isäntä pani oven hakaan ja poistui tuvan kautta toisiin huoneisiin, ja Tuhkanen sai hetken ruikuteltuaan hattuaan kanan varkaana lähteä astumaan toisten herrojen jälkeen.

X

Nakkilan kaupungin seurahuoneelle on järjestetty Djefvulsund'in asiamiesjuhlat. Koko huoneisto on varattu niitä varten, ja kaupungin arkkitehti Hinkkinen on kaunistellut huoneet makunsa mukaisesti. Kautta maan on lähetetty herroille tarkastajille, matkatarkastajille ja asiamiehille ystävällinen pyyntö saapua läsnäolollaan kunnioittamaan juhlaa. Ja suurin osa heistä on saapunut, vapaata matkaa ja ylöspitoa vastaan.

Juhla on alkanut, ja seurahuoneen joka sopukka on ahdinkoon asti täynnä juhlavieraita. Aluksi kaupungin soittokunta esittää tervetuliaismarssin, ja sen jälkeen käydään tutkimaan kyökkimestarin keittotaidon salaisuuksia. Piiripäälliköt kehoittelevat ottamaan vankan pohjan siltä varalta, että maljojen maisteleminen sattuisi jatkumaan tavallista myöhempään seuraavaan päivään.

Yhtiön toimitusjohtaja Hösting istuu suuren salin keskipalkoilla, erään pöydän päässä kukitettuna. Hänelle satelee tervehdyksiä ja onnitteluja yhtämittaa, ja hän vastaa imelästi hymyillen ja kohottaen viinimaljaa.

— Kippis, mina bästa herrat.

Aloitetaan juhlapuheitten sarja, ja ensimäisenä puhuvat piiripäälliköt huomauttaen jokainen siitä kunniasta ja onnesta, että saavat palvella Djefvulsundyhtiötä, joka on vallannut yhdellä iskulla kansan kaikki kerrokset. Samaa toteavat matkatarkastajat kertoillen onnistuneista kilpataisteluistaan kentällä ja kuvaillen, miten he ovat kylvettäneet toisten yhtiöitten hankintamiehiä.

Ohimennen on huomattava, että juhlavieraiden joukossa ovat myöskin Nakkilan kaupungin virkailijat ja muut huomattavimmat henkilöt poliisi Pirjoseen asti, jotka heille osoitetun huomaavaisuuden johdosta päättävät nyt yhteisesti kaikesta voimastaan kannattaa Djefvulsundyhtiötä.