Part 2

Mutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.

— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi herra kuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen, vaikka kaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä talosta. Antaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette. Meillä se syötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.

— Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut rahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.

Isäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan hopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:

— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa? Eiköhän me nyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne saattaa kaatua kuin kanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.

— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä. Ajaa vielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.

— Vakuutetaan salaa, ehdotti Pörjönen.

— Ja sitten, kun se tulee sen tietämään, perii minut hukka. Minä olen jo vanha mies sen kanssa käsirysyyn käymään, kuiskutteli isäntä, ja virkkoi hetken perästä:

— Sinne taisi tulla vielä yksi lisää niitä henkiherroja.

— Tulihan sinne Leimauksen mies. Vaan kyllä se jo täällä saa nuolla näppiään.

— Kyllä niitä nyt on herroja Kuivalan kylällä, kun kuuluu Hameahossakin yksi olevan, ja kyllä ne nyt jo vakuuttavat väkipakolla, kun niitä näin paljon yhteen laumaan kiertyy. Vaan eikö siinä tule riitaa, kuka saa vakuuttaa, kun sattuu näin monta herraa yksiin paikkoihin, uteli isäntä.

— Tuleehan sitä joskus kahnausta, kun sattuu tiukka paikka.

— Taitavat välistä tapellakin noin vaan hissuksiin keskenään, naurahteli isäntä.

— Onhan sitä joskus tapeltukin, virkkoi Pörjönen mietteissään.

— Näitä vakuutusherroja taitaa olla paljon, koskapa niitä näin runsaasti siunautuu yhdelle paikkakunnalle? kyseli isäntä.

— Onhan niitä pahuuksia, murahti Pörjönen. Ja minun jälissäni ne ovat aina pyörimässä.

Isäntä vetäysi sänkyyn lepäämään ja Pörjönen läksi sisähuoneisiin. Kyytipoika käänsi pihasta hevosen maantielle ja läksi hoilaten ajamaan. Tuvan avonaisesta ovesta hulmahteli sisään voimakas auenneiden lehtisilmujen tuoksu.

IV

Kantele pyöränteli kiukkuisesti Hameahon pihamaalla käsilaukkuineen.

— Eikö sitten tästäkään talosta saa hevoskyytiä? Onko kaikki Kuivalan kylän pahat henget liittoutuneet minua vastaan?

— Meidän hevosilla on jo ajettu liiaksi tänään, ja herra voi päästä mukavammin Kana-ahon majataloon, kun ottaa venekyydin tästä tuon järven poikki, selitti isäntä rauhallisesti.

— Ottaa, mistä sen ottaa? Vai pitäisikö minun lähteä vielä soutajaa hakemaan pitkin kyläkuntaa? kivahteli Kantele.

— Nuo suutari Jortikaisen pojat saavat mennä viemään vierasta järven yli, neuvoi emäntä. — Siitä räätäli Kinnusen rannasta ei ole kuin puoli kilometriä Kana-ahoon.

Jortikaisen pojat hyppelivät pihamaalla valmiina lähtemään.

— Onko teillä ehjä venhe? kysyi Kantele.

— Vuotaa se vähän, mutta tuo Iska saa heittää vettä pois ja minä soudan.

— No mennään, virkkoi Kantele, ja läksi poikien perässä astumaan.

Rannassa oli Jortikaisten veneruho, äsken paikkailtu ja vahvasti tervattu. Kantele ei joutanut katselemaan tarkemmin venettä vaan heittäytyi perään istumaan, niin että läheiset laidat rusahtivat.

— Nyt herra taitaa tarttua tervaan. Olisi laitettu lehdeksiä siihen tuhdolle hätäilivät pojat.

Kantele koetti nousta, vaan housun takapuolet olivat jo tarttuneet tervaan ja takin helma takertunut perästä esiin pistävään naulaan. Ja, kun Kantele nyt kovasti ponnistaen sai takapuolensa irti tuhdosta, repesi samassa takin helma. Mies käytti kaiken karkean sanavarastonsa, johon oli ennen hevospoikana oppinut, sisunsa purkamiseen uhkaillen poikia käteensä kopaisemallaan seipään kappaleella, vaan pojat katsoivatkin edullisemmaksi livistää tiehensä ja jättää herra inspehtoorin itsenäisesti harkitsemaan järven yli pääsyä.

Kun Kantele oli aikansa turhaan huudellut poikia palaamaan takaisin luvaten heille kaikenmoista hyvää, tarttui hän viimein venheeseen ja sysäsi sen vesille. Airot olivat raskaat ja hankavitsat aivan katkeamassa. Vuosikymmeniä vanha haaksi osottautui hyvin hauraaksi, niin että Kantele sai ammentaa siitä vettä rikkonaisella tuohisella ja vuoroin soutaa. Järvimatka ei ollut pitkä. Lähellä toista rantaa katkesi kuitenkin hankavitsa, ja vaikean taipaleen vaeltajalla ei ollut muuta neuvoa kuin köytellä hankavitsaksi housunkannattimensa. Mutta tämä neuvokas keksintö vei siksi paljon aikaa, että venhe täyttyi puolilleen vedestä. Kantele sitä tyhjentämään samalla katseellaan mittaillen välimatkaa rantaan ja miettien, voisiko hän uimalla päästä maihin, jos venherasa sattuisi uppoamaan. Matka näytti liian pitkältä, ja hänen selkäpiitään karmi omituisesti ajatellessa pakollista uimanäytöstä keväisessä, kylmässä vedessä. Siinä vettä ammentaessaan huomasi hän kuitenkin, että järven pohja näkyi, ja niin häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Pääsisihän kahlaten rannalle, jos viimeinen hätä, tulisi. Hän koetti vielä saada muutamilla epätoivoisen ankarilla vedoilla venhettä likemmä rantaa, mutta vesi nousi istuinlaudalle saakka, ja silloin Kanteleen hätäinen liike sai venheen kaatumaan.

— Uih uh... uuih huh, kuului kylmästä kylvystä. Ja riiputtaen toisessa kädessään käsilaukkuaan, sekä toisessa päällystakkia ja hattua, kahlaili Kantele onnellisesti rannalle. Vettä valuvin vaattein oli hänen nyt ratkaistava, missä oli räätäli Kinnusen ranta, josta tie löytyisi Kana-ahoon. Mutta mitään asutuksen merkkiä ei näkynyt rannalla. Vihdoin huomasi hän jonkun matkan päässä naisihmisen huuhtomassa vaatteita ja päätti lähteä häneltä neuvoa kysymään.

— Vieras menee vain tätä rantaa vielä yhden kilometrin eteenpäin. Sieltä tulee kinttupolku, joka vie räätälin mökin ohi Kana-ahoon, neuvoi eukko.

Kantele läksi astumaan kengät vettä pursuten ja sadatellen mielessään Kuivalan kylän kulkuneuvoja, päätellen ettei koskaan tulisi moiselle paikkakunnalle.

Kana-ahon emäntä puuhaili herroille illallista, kun Kantele saapui tupaan ja istahti väsyneenä penkille pyytäen yövuodetta ja illallista ja jos mahdollista kuumaa saunaa.

— Mistä se nyt tämä vieras tulee? kysyi emäntä

— Hameahosta, virkahti Kantele yksitoikkoisesti.

— Ei suinkaan tämä nyt ole se herra, joka siellä kuului päivällä olleen aikeissa tulla tänne?

— Eikö liene sama, jurahti Kantele. Nuo suutari Jortikaisen pojat saivat minut venheeseensä ja olin vähällä henkeni menettää.

— Missä pyykissä se herra sitten on ollut? kysyi emäntä tarkastellen Kanteleen vettä valuvia vaatteita.

— Johan minä sanoin, että Jortikaisen pojat peijoonit saivat minut vuotavalla venheellä lähtemään tuon järven yli, kun Hameahosta ei annettu hevoskyytiä. Onko talossa sauna lämmitetty?

— Ei ole. Herra vain menee sinne vieraspuolelle. On siellä ruokaakin jo pöydässä, toimitti emäntä.

Kantele meni vierashuoneisiin. Siellä istuivat Varsala sekä Pörjönen ja Naukkunen ruokapöydässä ankarasti kiistellen, kumpi heidän edustamistaan yhtiöistä tulisi ensin keskinäiseksi. Varsala kiehui kasvoiltaan tulipunaisena. Hänen oli vaikea puolustautua kahta vastaan, varsinkin näitä Djefvulsund'in miehiä, jotka olivat tunnettuja suunsoittajia.

— Kantele ällistyi nähdessään kiistatoverit pöydän ääressä. Hän oli luullut saavansa rauhassa viettää tulevan yönsä, mutta siinä istuivat kilpailijat, jotka nähtävästi heti iskisivät hänen hieman oudolta näyttävään persoonaansa.

— Pahuusko teidät on tänne tuonut? kysyi Kantele harkiten, istuisiko märillä housuillaan vai jäisikö seisomaan.

— Eipä kuin hevoskyyti, totesi Varsala.

— Mistä se hevonen teille on tullut, ja minun on pitänyt kömpiä jalkasin kaikki tämän kirotun kyläkunnan rapakoiset tiet ja vieläpä järvetkin.

Varsala tarkasteli leveästi hymyillen Kanteletta.

— Johan se poika on käynnyt uimassa. Olet luultavasti jollekin äijälle liiaksi tupannut vakuutusta ja hän on päättänyt sinua uittaa päästäkseen pikemmin rauhaan, hämmästeli hän.

— Pidähän suutasi, kivahti Kantele ja kertoi voimasanoilla höystellen suorittamansa seikkailun Jortikaisen poikain venheellä.

— Nyt se nähdään miten tarpeen on työkyvyttömyysvakuutus tavallisen henkivakuutuksen yhteydessä, sanoi Pörjönen. Arvoisalle virkaveljelle voi kylmästä kylvystä koitua vaikeakin sairaus, ja nyt hän ei saa siitä mitään korvausta, kun ei ole meidän yhtiössä vakuutettu. Ja mikä suunnaton tappio, jos hän kauniimman kilpailun aikana sairastuisi!

Kantele heitti kilpailijaansa murhaavan silmäyksen mennessään sisähuoneisiin vaihtamaan kuivia vaatteita. Hänen palatessaan sieltä virkkoi Varsala naureksien.

— Semmoisia kuuria niitä vakuutusmies saa useinkin suorittaa. Pahimmasta, nimittäin selkäsaunasta, olet vielä varmaankin säilynyt, mutta minä olen jo kerran senkin saanut kiitollisuuden osoitukseksi kundeiltani.

— Toivon että olisit saanut vielä useammin semmoiset kiitokset, vieläpä oikein lujasta kädestä, murahti Kantele istuen ruokapöytään.

— Hyvinkös virkaveljeä ovat asiat onnistaneet? kysyi Naukkunen, joka sikaaria poltellen makaili ryntäillään toisella puolen pöytää.

— Minulla ei liene vielä kunnia tuntea virkaveljeä, virkkoi Kantele ynseästi.

Naukkunen naurahti.

— Kyllähän me kerran heitimme pois liiat nimet Nakkilan kaupungin seurahuoneella, vaan veli on taitanut käydä huonomuistiseksi päästyään palvelemaan Honka-yhtiötä.

— Kyllä minä tuon tilaisuuden muistan, sanoi Pörjönen. Mutta Kantele olikin jo silloin pöydän alla. Mainittu tilaisuus siis ei ole jaksanut hänen muistiinsa syöpyä.

— Olkoon sitten niin, myönsi Kantele, suu täynnä ruokaa. Uinti oli vaikuttanut parantavasti hänen ruokahaluunsa.

— Tästä nähtävästi tulee huomiseksi kuuma päivä Kuivalan kyläläisille, kun me kaikki lähdemme liikkeelle, naurahti Varsala.

— Kuuma tulee, myönsi Pörjönen.

Kohta, kun Kantele oli korjannut kostean olemuksensa sisähuoneisiin alkoi majatalon emäntä murista.

— Nyt niitä kutjakkeita on siellä jo kokonainen lauma. Se viimeinen oli kuin takkuinen kulkukoira. On ne Jortikaisen pojat viisaita poikia; narraappas nyt herran kehveli vuotavaan venheeseen. Saa nyt nähdä, kuinka monta päivää siinä rötkyilevät. Mikä heille jaksanee ruokaa kantaa, pahuuksille.

V

Petäjä, Honka-yhtiön toimitusjohtaja istui muutamassa Pörssin ruokasalin rauhallisessa nurkkauksessa illallisella. Hän oli suorittanut päivän kuluessa ankaroita aivoponnistuksia ja näytti vieläkin tiukasti miettivän. Petäjä oli saanut parina päivänä yhtiönsä kenttämiehiltä hätyyttäviä tietoja ankarasta kilpailusta, joka oli alkanut maaseudulla eri yhtiöitten välillä. Varsinkin Djefvulsundyhtiö oli tehnyt laajoja valloituksia, ja mainitun yhtiön hankinta oli viime viikkoina noussut puolella. Sen lisäksi Leimaus oli lisännyt tuntuvasti miehistöään, ja Riento oli yhä edelleen vakava kilpailija, vaikka mainitun yhtiön hankinta ei näyttänytkään erikoisempata nousua. Maaseudun, varsinkin synkkien sydänmaitten yleisöä voi hyvin vetää nenästä, ja Djefulsundyhtiön miehet tekivät sen suurella taituruudella. Hänen täytyisi keksiä tähän sekasortoon joku mojova keino yhtiönsä edesauttamiseksi, mutta hänen vaikeitakin probleemeja ratkaisemaan tottuneet aivonsa eivät tällä kertaa näyttäneet päästävän häntä pulasta. Vielä yksi uneton yö oli hänen asian takia vietettävä. Sitä varten oli hän tullut tavallista aikaisemmin illalliselle saadakseen miettiä rauhassa.

Samassa tarkoituksessa nähtävästi tuli myöskin Riennon toimitusjohtaja Kurkivuori ja teki hieman hajamielisenä tilauksensa. Raskaat mietteet painoivat nähtävästi häntäkin, koskapa oli ilmestynyt syvät mieterypyt hänen otsalleen ja silmät näyttivät punehtuneilta, joka seikka oli ennen osoittanut hänen olevan ankaroissa aivoponnistuksissa. Huomatessaan Petäjän nauttimassa verkkaan illallistaan, näytti Kurkivuori melkein ilostuvan.

— Kas päivää, häiritsenkö?

— Et millään muotoa, virkkoi Petäjä, vaikka mielessään olikin hieman nyrpeissään ajatustensa katkeamisesta. Vaikea probleemi oli alkanut selvetä jo hänelle.

— Saanko ehkä tulla samaan pöytään? virkkoi Kurkivuori.

— Kyllä sopii, samalla saan kai kuulla, mihin toimenpiteisiin sinä olet ryhtynyt tuon Djefvulsund-yhtiön suhteen, jonka sinäkin tietänet aloittaneen ankaran kilpailun maaseudulla.

— Tiedän, tiedän ja sitä olen miettinyt kokonaisen vuorokauden yhtämittaa, mitä olisi tehtävä. Mainitun yhtiön miehet ovat sangen taitavia valheen tekijöitä, ja valhe käy kaupaksi tässä maassa paremmin kuin totuus.

Kurkivuoren tilaus tuli, ja hän aloitti hieman hajamielisenä illallisensa.

Hetken äänettömyyden perästä virkkoi hän.

— Nähtävästi tulee kärsimään koko vakuutusaate Djefvulsund'in herrojen puuhista. Sen lisäksi että he keksivät toisista yhtiöistä loukkaavia valheita, vakuuttavat he sairaita ja kuolevia. Olen sen saanut tietää yksityisraporteista.

— Silloinpa pian sairastaa yhtiökin kuoleman tautia, arveli Petäjä.

— Mutta sanos, veli, miten tästä pyykistä selvitään kunnialla? kiukkuili Kurkivuori. — Onko sinulla ehkä jo keino keksittynä?

Petäjä hymähti.

Hän tietysti ei tulisi keinojaan ilmaisemaan tuolle toiselle, vaikka ne olisi jo keksittykin. Rientokin oli kilpailijoita, ja herroilla oli yhtämittaa toisilleen jotain hapanta hampaan kolossa, vaikka sivistyneinä miehinä eivät sitä ilmituoneet, varsinkaan samassa ruokapöydässä istuessaan.

— En ole vielä päättänyt mitään erikoisempaa. Johonkin voimakeinoon tässä on nähtävästi ryhdyttävä.

— Samaa mieltä olen minäkin, arveli Kurkivuori. Suurta ja iskevää sen pitää olla, muutoin se ei mitään vaikuta. — Henkilökuntaa on lisättävä, — mietti hän itsekseen ilmaisematta toiselle alkusuunnitelmiaan asian ratkaisussa — ja palkattava maaseudulle uusia miehiä peruuttamaan Djefvulsund'in vakuutuksia. Viimeksi mainittu ajatus kumminkin teki jonkunverran kipeää. Peruutustyöstä hyötyisi myöskin osaltaan Honkayhtiö ja Leimauskin, joka nuoruudestaan huolimatta tuntui entistä elinvoimaisemmalta.

Petäjä ei ajatellut peruutustyötä lainkaan, Hän aikoi panna yhtiönsä koneiston entistä ripeämpään käyntiin ja lisätä siihen uutta voimaa kansan parhaista aineksista. Petäjän kasvot kirkastuivat Hän oli, ainakin suurimmalta osalta asian ratkaissut. Se välähti yhtäkkiä hänen aivoissaan. Maaseudulla oli vielä paljon kansakoulunopettajia, kunnallislautakuntien esimiehiä ja muita kunnallisia virkailijoita, jotka eivät olleet vielä Honkayhtiön juoksupoikina. Heidät oli saatava kenttämiehiksi ja määrättävä heille päiväraha, joka sai heidät asiaan innostumaan. Se oli nyt selvä siltä kohdalta.

Kurkivuori huomasi Petäjän kasvoista, että hänen aivonsa olivat tehneet suuren palveluksen omistajalleen, ja lausui.

— Sinä taisit jo keksiä asialle ratkaisun?

— Sinäpä sen sanoit, iloitsi Petäjä jatkaen syöntihän parantuneella ruokahalulla. Hänen oli vain käytävä konttorissa antamassa määräykset kiertokirjeitten laatimisesta ja painatuksesta, että ne joutuisivat lähtemään jo huomisessa postissa maaseudulle. Sitten sopisi vähän itseään tuuletella pitkän aivoponnistuksen jälkeen.

Kurkivuori näytti hieman tyytymättömältä.

Siinä istui vastapäätä Petäjä loistaen kuin keväinen aurinko ja heitteli häneen nähtävästi vahingoniloisia silmäyksiä, ja hänen aivoissaan ei kysymys saanut ratkaisua, vaikka hän ponnisteli niin, että hiki nousi kaljulle päälaelle.

— Mahdollisesti joku voimanäytös, joka vaatii johtajaltaan entistä enemmän tunnettua kekseliäisyyttä, koetti Kurkivuori hieman pisteliäästi arvaella kilpailijansa keksintöä.

— Ei erikoisempaa, virkahti Petäjiä rauhallisesti — Honkayhtiö ei tarvitse enää erikoisempia voimanäytöksiä.

Pörssin sali alkoi täyttyä nälkäisistä vieraista, joiden mukana tuli myöskin Leimausyhtiön toimitusjohtaja Sammalkontio, ja otti pöydän aivan heidän läheltään.

— Herrojen ei tarvitse antaa itseään häiritä, virkkoi Sammalkontio pöydästään, ja jatkoi myrkyllisesti; Ehkä saan sentään sivumennen kertoa uutisen, joka kenties auttaa herrojen ruuansulatusta, varsinkin näin kriitillisenä aikana. Me saamme pian uuden henkivakuutusyhtiön. Osakkeita kuuluu olevan riittävästi merkittynä ja perustava kokous pidetään täällä näinä päivinä.

Tämän sanottuaan kääntyi Sammalkontio rauhallisesti tekemään tilaustaan. Hän oli jo uutisen johdosta, saatuaan sen kuulla, suorittanut yksityiskonttorissaan intiaanitanssinsa ja höystellyt sitä muutamin tilaisuuteen sopivin voimalausein. Nyt hän suhtautui jo uutiseen täysin rauhallisesti.

Hänen virkaveljissään toisessa pöydässä vaikutti uutinen sensijaan sähköttävästi. Kurkivuoren kädestä putosi veitsi kilahtaen permannolle ja Petäjältä, joka oli rauhallisena kaivellut hampaitaan, katkesi tikku hampaan koloon.

— Sepä nyt vielä puuttui, kivahti Kurkivuori unhottaen kokonaan probleeminsa ratkaisun.

— Kuka tuon puuhan on pannut alkuun, kysyttiin Sammalkontiolta.

Tämä mainitsi erään tunnetun juristin ja muutamia muitakin nimiä.

— Herrat siis eivät ole asiasta kuulleet? virkkoi Sammalkontio käyttäen äskeistä äänilajia.

— Emme.

— Olipa onni, että minä sain sen herroille ilmoittaa.

— Mitähän tuossa nyt noin, sanoi Kurkivuon Sammalkontiolle. Olisit tullut samaan pöytään.

— Kiitos kunniasta.

Sammalkontio täytti Kurkivuoren ystävällisen pyynnön. Muulloin olisi hetken mieliala tuntunut heistä jokaisesta hieman naurettavalta, mutta nyt he olivat kaikin kuin yhteisiä onnettomuustovereita, joita painoi Djefvulsundyhtiön raivokas hankinta ja uuden yhtiön perustaminen.

Sammalkontio jatkoi syöntiään, ja pöydässä jatkui painavana äänettömyys, kun siihen sijaan muualla salissa äänten sorina kohoamistaan kohosi.

Vihdoin nousi Petäjä pöydästä ja kumarsi pyytäen anteeksi poistumistaan, samalla mennen jo ovessa.

— Nyt raudat ahjoon ja koko kenttäarmeija puhaltamaan, mutisi hän laskeutuessaan kadulle.

VI

Johannes Ferdinand Böljengögel käveli keväisenä iltana Aleksanterinkatua ja katseli katuyleisön liikehtimistä. Hän oli Honkayhtiön palveluksessa ja tunsi olonsa kaikin puolin mukavaksi. Vaatimattomasta kansakoulunopettajatoimesta oli hän kiivennyt nykyiseen asemaansa ja vuoden siinä menestyksellä toiminut. Joskus, ja varsinkin viime aikoina oli hän tosin saanut sapiskoita toimitusjohtajaltaan, jonka kotkansiimat seurasivat jokaisen lähettinsä liikettä kentällä, varsinkin tarkastajien ja matka-asiamiesten toimintaa. Hän kuului viimeksimainittuihin ja tunsi sen johdosta jo olevansa tärkeäkin ratas koneistossa. Tosin hän oli ihmetellyt onnenpotkausta, joka oli johtanut hänet mainittuun toimeen, mutta viimein hän lakkasi sitä ihmettelemästä ja uskoi omaavansa todella ominaisuuksia, jotka tuon potkun tekivät oikeutetuksi.

Kuten sanottu oli hän saanut muistutuksia milloin mistäkin ja viimeksi — mikä oli ihmeellisintä hänestä — nimensä muuttamisesta. Johannes Ferdinand oli ennen orastanut tukevan nimen, joka oli hänen kotipitäjänsä kirkonkirjoissa merkitty jo monessa polvessa Möttöseksi, ja se tuntui, varsinkin uuteen toimeen päästyä, liiaksi paksulta ja moukkamaiselta. Joku kunnioitettava kansalainen oli hänelle virnaillut, ettei hän pääsisi lähempiin suhteisiin naisväen kanssa, jos ei muuttaisi sukunimeään, Ja Johannes Ferdinand päätti ottaa uudeksi nimekseen Böljengögelin — lausuttava köökelin — jonka arveli olevan kylliksi hienon. Tosin hänen isänsä, joka oli ammatiltaan suutari, kuultuaan pojaltaan nimenmuuttoasian kirosi karkeasti ja käski hänen mennä hiiteen, mutta poika ajatteli, että kyllä se viha lauhtuu, jahka hän ottaa rouvan, jolla on yhtä helähtävä nimi kuin hänelläkin. Muutamilla paikkakunnilla kuitenkin lyhennettiin tuo nimi ja lausuttiin se mukavuuden vuoksi vain köökeliksi. Eivätkä asianomaisen kiukkuiset vastalauseet mitään auttaneet.

Hänen toiminta-alueensa oli Savossa. Väsyttyään yhtämittaiseen suunsoittoon tuhmansekaisten sydänmaan asukkaitten kanssa, oli hän päättänyt lähteä vahan tuulettamaan itseään pääkaupunkiin ja käveli nyt kevätiltana väkirikkaimmilla kaduilla miettien nautinnolla asemaansa, joka salli hänen joskus tehdä tämmöisen huvimatkan sivistyskeskukseen.

— Kas, iltaa, poika. Täälläkös sinäkin olet.

Kantele oli myöskin lähtenyt samanlaiselle matkalle suoraan Kuivalan kylältä ja tapasi nyt sattumalta Aleksanterilla työtoverinsa.

— Sepä onnellinen sattuma, iloitsi Böljengögel. Minä olenkin tässä ollut seuraa vailla ja aivan yksin mittaillut katuja, Nythän meidän sopii tämä ilta olla yhdessä.

— Saman tekevä, virkkoi Kantele, vaikka hänestä tuntuikin tuo yhtyminen vähän vastenmieliseltä. Böljengögel oli kyllä jokseenkin hyvä hankintamies mutta hänessä oli jotakin perin naivia, joka kiukutti Kanteletta. Hän oli ollut äsken toimitusjohtajansa luona saamassa ohjeita uutta suunnitelmaa varten. Siellä oli ollut puhetta miehestä ja häntä oli käsketty pitämään Böljengögeliä silmällä.

— Mihin nyt sitten mennään? kysyi Kantele.

— Ajattelin mennä automaattiin syömään. Onko sinulla mitään sitä vastaan?

— Emmehän sentään automaattiin mene. On täällä pääkaupungissa hienoja ravintoloitakin. Jos veisin sinut vaikkapa Ala-Kämppiin illalliselle, arveli Kantele.

— Älä helkkarissa. Se on liian hieno paikka. Mennään johonkin toiseen, vaikkapa Osmolaan.

— Siin'on mies, joka ei uskalla mennä sinne, jonne muutkin hienot herrat menevät. Miehellä on niin helähtävän hieno sukunimi ja pelkää Helsingin ruokapaikkoja.

— No älähän nyt, tyynnytteli Böljengögel. Mennään sitten.

— Mitä pahusta sinun oikeastaan tarvitsi mennä sitä nimeäsi muuttamaan, kiukutteli Kantele, joka aavisteli, että mies tulisi osittain tämän nimenmuuttonsa takia saamaan vielä potkut yhtiöstä, ja hän menettäisi piiristään keskinkertaista paremman hankintamiehen.

— No se vanha nimi oli niin kovin paksu, puolusteli asianomainen.

— Oletko sinä itse sitten kovin hieno, jatkoi Kantele ulottamassaan äänilajissa. Sinä kävisit muuten miehestä, vaan tuo nimiasia tuottaa sinulle vielä ikävyyksiä.

— Sitä se on jo minulle tuottanutkin, varsinkin kotiseudulla. Köökeliksi pakanat haukkuvat.

He tilasivat illallisen Ala-Kämpissä ja kun he parhaiksi olivat päässeet ruokaan käsiksi, ilmestyi Aapeli Keikaus, Riennon tarkastaja heidän pöytänsä ääreen kumarrellen hyvätuulisena.

— Iltaa. Herroilla on, nään mä, makea illallinen. Tulin tänne erästä tuttavaa tapaamaan, mutta kun en häntä tavannut, ei minulla olisi mitään vastaan, jos sallitte minun istua samaan pöytään.

— Mikä kehno sinut tänne lennätti? ihmetteli Kantele.

— Sama juna joka herrojakin. Olin vilaukselta niinkuin näkevinäni matkalla, mutta minä olin niin kiireissä liikeasioissa, etten joutanut kunnioittamaan läsnäolollani herroja. Ja sitäpaitsi minä matkustan aina kolmannessa luokassa, jota vastoin herrat käyttävät aina toista luokkaa.

Keikaus hymyili leveästi, tilasi illallisen ja istui pöytään. Setä, kuten häntä virkatoverinsa nimittivät, oli mainiolla tuulella.

— Mitenkäs on herroja lykästänyt nykyään? Kuulin vähän jo siellä Kuivalan kylällä kulkiessa. Siellähän oli istutettu vakuutusaatetta oikein miehissä. Ikävä, etten minä joutunut samaan aikaan. Olisin minäkin tämän vaatimattoman Riennon siemeniä siroitellut. Tein siellä tosin pari vakuutusta, mutta mitäpä se on siihen nähden mitä herrat...

— Ei kai setä vain peruuttanut meidän vakuutuksiamme? kysyi Kantele.

— Eihän toki semmoista, kun on näin vanha ja vakiintunut mies kysymyksessä. Poikaklopithan sitä semmoista tekevät.

— Kuuluiko siellä mitään Pörjösestä? kysyi Kantele.

— Kuului olevan Kuivalan kirkonkylässä, kertoi Keikaus. Lähetin sille sinne toveriksi Tuhkasen. Saavat nyt koetella voimiaan. Tuhkanen on ainakin sukkelampi suultaan jos jaloiltaankin.

Setä nauroi niin, että vedet tulivat silmiin.

— Se Tuhkanen riiviö onkin jokapaikassa yhtaikaa. Minulle siitä kehvelistä on ollut haittaa aika tavalla, sanoi Kantele.

— Hyvä hankintamies. Meidän aluemiehistämme parhaita, huomautti Keikaus.

— Meidän olisikin se tuulihattu saatava, virkkoi Kantele.

— Äläpäs, poika. Ei se vain niin ole otettavissa.

— Nostetaan palkkaa, kiusotteli Kantele?