Part 1

HENKIVAKUUTUSHERROJA

Romaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1916.

I

Jeremias Kantele, entinen kansakoulun opettaja harppaa pitkin askelin muuanna kevätiltana Aleksanterilla. Hänen kätensä ovat työnnettyinä syvälle päällystakin taskuihin ja katse on suunnattu johonkin epämääräiseen pisteeseen kaukana kadun päässä, joten hän yhtämittaa törmää yhteen vastaan tulijoitten kanssa.

Jeremias Kantele on aamupäivällä saapunut pääkaupunkiin henkisesti ja ruumiillisesti ylenmäärin kiusaantuneena. Hän on toiminut täsmälleen vuoden henkivakuutusasiamiehenä Korvenhonka yhtiössä ja siitä saanut juuri sen verran tuloja, että on hengissä pysynyt. Mutta vakuutusagentilla täytyy olla moitteeton puku, kiiltonahkakengät ja knalli, ja niihin ylellisyystavaroihin eivät Kanteleen tulot ole riittäneet. Vatsakin on viimeaikoina pyrkinyt painumaan selkärankaa vasten.

Nyt on hänen päähänsä iskenyt ajatus pyytää ylennystä virassaan, ja siinä toivossa on hän haalinut kokoon rahat Helsingin matkaa varten. Hikoiltuaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneessa puoli päivää on hän saanutkin pyytämänsä ylennyksen, vieläpä paremmilla palkkaeduilla, kuin olisi voinut toivoakaan. Uuden uutukainen viisisatanen taskussaan on hän lähtenyt rakkaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneesta ja kiertelee nyt suuren onnensa huumeissa pitkin katuja ilman erikoista päämäärää.

— Ai perhana!

Taaskin sattui yhteentörmäys ja Kantele katsahti tällä kertaa oikein onnettomuustoveriaan, joka piteli leukaansa sadatellen.

— No, eikö se ole Varsala? Päivää!

— Ka, sinä lempoko siinä. Kun kulkee kuin lehmä kadulla, alkoi Varsala purkaa sisuaan.

— Mihin sinä menet ja mistä tulet? kysyi hän kohta hieman lauhtuneemmin Kanteleelta, joka oli pyörähtänyt kävelemään hänen rinnalleen.

— Tulen suoraan yhtiöni toimitusjohtajan luota, ilmoitti Kantele.

— Varmaankin saamasta nuhteita huonosta hankinnasta, arveli Varsala.

— Etpäs nyt arvannutkaan.

Kantele löi näppiä ja jatkoi.

— Sain virkaylennyksen. Minä olen nyt »herra tarkastaja» niin kuin sinäkin.

— Älä.

— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla? Viisisataa kuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä kertaa aivan Varsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.

— Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa hoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua riekaleina. Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun näin, miten toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni ollut taskussa kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt... katsos...

Ja Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.

— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait ennakkoa?

— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun ulkoasustani. Ja eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla itse asiassa on toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti, että matti on hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti minut silmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta minun pitäisi saada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt muonaakaan. Mennäänpä Cataniin.

— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun ruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala merkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt nälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.

He menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala sytytti sikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia savuja ja hetken niistä nautittuaan.

— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten ihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät työn, ja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee. Meidän on tosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet, joille varsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan, mutta sehän tehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän sinä enemmän kuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön palvelukseen ole suorittanut mitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan ovelasti päättänyt muutamia tukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä minut napattiin tähän toimeen. Huomasivat kai, että minussa on liikeneroa ja että osaan olla ovela. Ja hyvin minä olen menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin maalaisissa luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile vaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan kuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut huomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan seassa hiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä. Viime viikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen tuhannen vakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin hyvin tunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli emännälleen: — Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin hieno mies ja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja. Mitäs, jos ottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla se vakuutus päätettiin.

Kantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa sanatulvan, sillä hänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa sanoa jonkun sanan, vaan Varsala jatkoi.

— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista, ettet kovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena isäntien kanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein parhaiten. Täytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä suurempia vakuutuksia ja muokata maata asiamiehille.

— Sinä olet viisas mies, virkkoi Kantele ahmien ruoka-annostaan.

— Jaa. Sinäpä sen sanoit. Sitä niinä juuri olen. Ja jonkunverran täytyy meissä kaikissa viisautta olla, jos mieli jotain saada aikaan. Vaikkapa se viisaus meissä ilmeneekin niin sanottuna oveluutena, niin joka tapauksessa sitä täytyy meissä olla vieläpä niin, että se on huomattavissa jo päältä päin, sillä muutoin emme tähän asemaan koskaan pääse kohoamaankaan. — Mutta, veli hyvä, tarvitaan tässä toimessa muutakin ei vain neroutta, jota minun mielestäni kaivataan kaikista vähimmin. Vakuutusherrana onnistuu minun mielestäni parhaiten se, joka on jo syntyessään jonkun verran säikähtänyt. Vai mitä?

— Jospa se lienee niin kuin sanot. Mutta mitä muuta sanoisit vielä ihmisiä piinatessa tarvittavan?

— Tietysti häikäilemättömyyttä, oikein kouraan tuntuvaa. Täytyy uskaltaa puhua asioista yhtä hyvin kerskalle valtiomiehelle kuin vaikkapa villille ihmissyöjälle, eikä saa päästää uhria kynsistään, ennen kuin on saanut hänet antautumaan.

— Et sinä ole hulluimpia vakuutusmiehiä, voit vielä tähtenä loistaa joukossamme, virkkoi Varsala.

Virkaveljet laskeutuivat kadulle, jossa virtaili yleisöä soittoa kuunnellen, Hetken kuluttua virkkoi Kantele Varsalalle.

— Tällä hetkellä minä voisin syleillä vaikka koko maailmaa. Eilen illalla minulla oli taskussa kaksikymmentä penniä, ja nyt siellä on seteli, jonka moista en ennen eläessäni ole omistanut Ja sitten se suuri vapaus! Saa mennä mihin tahtoo, olla missä tahtoo. Saa syödä joka päivä vatsansa täyteen ja vedellä makeita unia talojen parhaimmissa kamareissa.

— Johan sinä innostut ennen iltaa, virkkoi Varsala. Jos tänään juhlisimmekin sinun kunniaksesi, niin luulen ihmisen vasta puoliyön tienoissa olevan valmiina syleilemään vaikka koko maailmaa. Mitä taas tuohon elämän ylistykseesi tulee, niin onpa henkivakuutusmiehellä vastuksiakin. Saa joskus varoa nahkaansa, ja selkäsauna on toisinaan hyvin lähellä. Mutta yleensä on meidän työmme helpon puoleista. Ja kukapa työn keveydestä voisi nauttiakaan, jos ei saisi joskus olla kiipelissä. Tunnen tämän alan jokseenkin täydellisesti. Olen kaksi vuotta rämpinyt Suomen sydänmaita, ja kokenut siellä joskus karvastakin, vaikka tosin makeampi puoli on useimmiten ollut minun osakseni suotu.

— Tästä puolin ne alkavat makean leivän päivät minullekin.

Varsala naurahti.

— Samoin kuin pahatkin päivät. Mutta kun selkäsaunan saadessasi puret hammasta ja ajattelut, että tämä on ylenmääräisestä tungettelevaisuudesta täysin ansaittua, niin hyvin se menee.

Ystävykset pyörähtivät Prinsess’iin. Siellä oli Kanteleen virkaylennys saapa juhlallisen vahvistuksen illan kuluessa.

II

Toukokuun päivä paistoi lämpimästi Kuivalan väen tupaan. Isäntä kellotti sängyssään selällään koettaen saada unen päästä kiinni, vaan siinä puuhassa häiritsivät häntä kärpäset, joita tänä keväänä oli ilmestynyt ihmeteltävän aikaiseen. Ja ihmeellistä kyllä, ahdistelivat ne pääasiassa vain isäntää ja talon vanhaa luppakorvakoiraa. Ehkäpä syynä siihen oli se, että isäntä ja koira olivat talon asukkaista laiskimmat.

Tuvasta oli emäntä poistunut taloustoimiinsa, piiat ja rengit menneet pelloille. Isäntä oli päättänyt paneutua nukkumaan, koskapa sattui hyvä tilaisuus, ja sitä varten ajanut lapset luudan vartta heilutellen ulos tuvasta ja vielä pihastakin kartanon taakse.

Juuri kun isäntä oli pääsemässä uneen, astui tupaan Kantele, Honkayhtiön uusi tarkastaja yhtä uuden eli vasta leivotun asiamiehen Alitalon Villen kanssa toivotellen hyvää päivää.

— Antakoon, murahti isäntä sängystä ja antoi silmäluomiensa painua kiinni.

— Tuoko se on isäntä? kysyi Kantele Villeltä.

— Se.

— Taitaa olla hyväluontoinen mies?

— No ei se ole pahimpiakaan. Onpahan semmoinen laiska mies, totesi Ville.

— Sitä on sitten sen mukaan lähestyttävä, neuvoi Kantele uutta asiamiestä.

— Jaa, virkkoi Ville kunnioittavasti.

— No hyvinkö se nukuttaa, kysyi Kantele isännältä.

— Häh?

— Että hyvinkö se nukuttaa, uudisti kysyjä.

— Eihän tuo nyt oikein... On se välistä paremminkin...

— Onhan se ihanata, kun on ihmisellä hyvä unenlahja, virkkoi Kantele.

Isäntä käsitti tämän pilan teoksi hänen makailuistaan ja korjaten asentoaan sanoi:

— Omaa aikaanipa tässä makailen. Ei sen luulisi ketään liikuttavan.

— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin vastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.

— Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta kuorsahdella.

Kanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän puolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.

— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole ihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.

— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville. Pitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet olivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa ison vakuutuksen.

— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat kuumana. Nyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa. Missä lienee emäntä?

— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona...

Ville meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät tärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka kiusasivat ylen määrin Kanteletta.

— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä talonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri taloon tulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.

Emäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki kätensä esiliinaan ja tervehti vierasta.

— Mitä sitä kuuluu? kysyi.

— Eipähän tuota erikoisempaa, murahti Kantele, jota kyllästytti semmoinen kyseleminen.

— En minä tunne tätä vierasta, jos lienee vaikka oman pitäjän herroja, arveli emäntä.

— Ei tämä tästä pitäjästä... Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, selitti Ville.

Emäntä vähän sävähti.

— Ja minä tässä vaan kaikenlaisia kyselen. Lähtekää vieraat tuonne kamariin istumaan. Tuo ukkokin tuossa niin kuorsaa. Taitaisi se kamari olla viileämpikin.

— Kyllä me täälläkin voidaan istua. Jos emäntä laittaisi sinne kamariin meille ensin päivällistä.

— Eikö vieraat ole vielä sitäkään saaneet, hätääntyi emäntä ja meni etsimään tyttäriään, jotka kohta ilmestyivätkin ruokapuuhiin, kun ensin olivat saaneet pukeutuneiksi pyhävaatteisiinsa.

— Mitenkähän tuon isännän saisi ylös, virkkoi Kantele emännälle, joka pistäytyi tupaan.

— Niinhän tuo raato äityi taas makaamaan.

Emäntä kävi tönimään aviotaan kylkeen.

— Nousetko siitä, retvana. No, kuuletko... kun on tullut vieraita ja sinä syntinen vain makaat.

Ja vähän hiljemmin silmiään aukovan isännän korvaan:

— Mikä lienee tarkastaja... jos lienee kuin iso herra.

— Häh?

— Että nouse nyt

— Nousenhan minä.

Ja isäntä vääntyi vaivaloisesti istumaan. Kopeloi sängyn laidan alta tupakkavehkeet esiin ja alkoi latailla piippuaan. — Kovinpa se nyt painostaakin. Eikö tulle ukonjyry, arveli isäntä haukotellen.

Kantele siirtyi lähemmä istumaan ja koetti rakentaa keskustelua.

— Tuleeko se nyt minkälainen heinävuosi? kysyi.

— Mistäpä tuon nyt vielä tietää, jurahti hetken perästä isäntä.

— Tässä näyttää olevan iso talo ja hyvämainen, aloitteli Kantele — ja rakennuksetkin on erittäin hyvässä kunnossa. Tekee oikein hyvää tulla tämmöiseen taloon, jossa on kaikki paikat reilassa. Näkee heti, että talossa on järjestystä.

— Mistä päin sitä liikutaan? kysyi isäntä jo virkistyneenä,

— Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, kiirehti Ville selittämään. Tulemme sieltä meiltä viimeksi.

— Millä asioilla sitä liikutaan? kysyi isäntä, joka ei nähtävästi muistanut sen nimistä yhtiötä.

— Olemme henkivakuutuksia päättämässä, ilmoitti Kantele. Tämä naapurin mies tuli nyt tänne teidän kylälle asiamieheksi, ja minä päätin lähteä häntä vähän opastamaan. Joko se on isännällä henkivakuutus?

— Eipä sitä vielä...

— No nythän sopisi kuulla näitä meidän yhtiön ehtoja ja etuja, jotka on jo nykyään tunnustettu parhaimmiksi, selitteli Kantele. Kuulin, että täällä ovat käyneet Leimausyhtiön miehet tarjoamassa vakuutusta; vaan eiköhän tuota nyt sentään näin ison talon isännälle päätettäisi suuremmassa yhtiössä, ja kun ne ehdotkin ovat paremmat.

— Kävihän niitä Leimauksen herroja täällä kiusaamassa.

— Minkälaista vakuutusta ne isännälle tarjosivat?

— En tuota tullut tarkemmin kuunnelleeksi, jurahti isäntä.

Kantele kaivoi taskustaan taulukon ja kysyi.

— Joko isäntä on vanha?

Isäntä vilkaisi syrjäkatsein vieraisiin.

— Joko ne peijoonit taas sitä ikää tutkii, mietti, mutta ääneen virkkoi.

— Johan se viideskymmen lienee menossa.

— Jokohan tuo missä asti?

Emäntä joutui selittämään.

— Se täyttää neljäkymmentäkolme vuotta siinä Marjanpäivän aikana.

Sitäkö henkivakuutusta se tämäkin herra on tarjoomassa? Saisihan se ukko siihen vakuuteen ruveta, vaan sepä onkin semmoinen pässinpää, ettei uskalla. Pelkää rahojensa menevän sitä tietään.

— Älähän tuossa taas, kivahti isäntä. — Se on tuo meidän akka aina suuna ja päänä.

— Emäntä ymmärtää vakuutuksen merkityksen, ja ymmärtää sen isäntäkin, kun vaan tekee kerran ratkaisevan päätöksen. Meidän yhtiö antaa suurimman varmuuden vakuutetuille.

— Ottaisihan sen vakuutuksen, mutta sattuisi vielä tässä kuolemaan, ja leski pääsisi reuhaamaan niillä rahoilla. Menisi vielä uusiin naimisiin ja naureksien nauttisivat mitä toinen on säästänyt, arveli isäntä.

— Tuosta sen kuulette vieraat, minkälainen vätys se on. Pelkää perillistensä rikastuvan. Ottaisit vain sen vakuutuksen.

— Menehän tuosta, murahti isäntä ja kellahti uudelleen sänkyyn.

— Täällä olisi ruokaa vieraille, ilmoitti emäntä.

Kantele kumminkaan ei joutanut nyt ajattelemankaan ruokaa. Hänestä näytti hyvin mahdolliselta vakuutuksen päättäminen, ja selitettyhän yhtiönsä etuja kävi hän sängyn viereen, jossa isäntä silmät puoliummessa veteli haikuja piipustaan, ja virkkoi:

— Mutta ajatelkaapas, jos kuolema tulee kuinka pian.

— Kun tulee, niin tulee. Mitäpä hänestä...

— Ette siis ajattele lastenne tulevaisuutta.

— Tottapahan eteensä katsovat. Ja jäähän tästä vähän tätäkin taloriekaletta.

— Kyllä jää. Komia talo jääkin, vaan olisihan se kymmenen tuhatta lisänä.

— Mitäpä ne niin suurilla rahoilla.

Isäntä alkoi kuorsahteiemaan.

— Miettikäähän asiata tarkemmin, kehoitteli Kantele.

— Joo... puh... huu...

Isäntä kuorsaili jo harvassa tempossa, ja Kantele meni Villen kanssa kamariin.

— Tässä ei nyt ehditty laittamaan oikein herroiksi, selitteli emäntä. Olisihan sitä osattu laittaa, kun meidän Hanna on käynyt keittokoulunkin, Joko sitä herroilla on rouvaa?

— Ei ole.

— Vai ei. Ovatpahan malttaneet olla, ihmetteli emäntä ovessa mennessään.

— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo vakuutuksen päättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta harrastusta, kuin että saa vahvasti kuorsata.

Ville oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön suurista eduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön tarkastaja oli käynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut siellä palvelijat ja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen kertoi hän Kanteleelle, joka tästä vimmastui.

— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän edestä nappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla näppiämme. Nähtävästi siitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen kilpailija.

— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä Honkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?

— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat vuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme, vaan siihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se kokonaan keinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?

— Kyllä.

— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on vakavaraisin, neuvoi Kantele.

— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.

— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi. Henkivakuutusasiamiehen täytyy osata tarpeen tullen valehdella ja osata näyttää, että kilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa. Hyvän asian edesauttamiseksi on lupa käyttää valhettakin. Ja kansa ei usko vakuutuksen hyviä etuja, jollei niitä tuntuvassa määrässä lisäillä.

— Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen veitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä vakuutusherrojen kanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman kömpelösti, Siitä huolimatta tunsi hän olevansa onnellinen osoitetusta luottamuksesta ja päätti mielessään tehdä kaiken voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi synkälle saloseudulleen.

— Kyllä täältä Pörjönen lähtee miehineen, kunhan tässä päästään alkuun, lupasi Ville innostuneena.

— Antakaa niille selkäsauna, jos ette muuten selviä, kehoitteli Kantele. Teette siinä kansallisen työn, sillä suomalaisessa yhtiössä pitää vakuuttaa suomalainen kansa, Ja sitten kun Ville tekee hyvästi vakuutuksia, pääsee asiamieskokouksiin ja saa nähdä suuria kaupunkeja ja siellä kaikenlaista lystiä, lupaili Kantele.

Villen kasvot hehkuivat, ja hän lupasi jo samana päivänä käydä muutamassa talossa tekemässä valmistavaa työtä.

— Vieläköhän sitä koettaisi pehmittää tämän talon isäntää? kysyi hän Kanteleelta.

— Antaa ruojan maata. Ville käy sitten muina päivinä sitä kopistelemassa. Meidän pitää joutua toisiin taloihin. Ville saa nyt ehdottaa mihin mennään.

Ville mietti hetkisen ja virkkoi:

— Hameahon talossa minä luulisin poikien ottavan vakuutuksia. Ne on semmoisia hiljaisia ja siivoja miehiä.

— Onko tästä sinne pitkältä?

— Taitaa tulla vain neljä kilometriä,

— Täytyy pyytää talosta kyyti sinne. Minä menen sanomaan, että valjastavat.

Hetken perästä palasi Kantele tukka pystyssä ja kasvoiltaan turkinpunaisena.

— Ukko makaa kuin tukki, ja hiiteenkö lienee mennyt emäntäkin. Miehet ovat lantakasaa ajamassa eivätkä lupaa lähteä kyytiin, jos ei isäntä käske. Parhaaseen taloon me nyt satuimmekin.

— Päästäänhän tästä sinne jalkaisinkin. Minä kannan herran laukkua, lupasi Ville.

Kantele tuhkasi sieraimiinsa, maksoi tyttärelle ruuan ja läksi motkottaen astumaan kylätietä Villen jälessä.

III

Kuivalan kylälle oli samana päivänä sattunut muitakin henkivakuutusherroja. Djefvulsundyhtiön miehet olivat jo viikkokauden majailleet kylällä ja onnistuneet saamaan vakuutuksia yhdestä ja toisesta talosta sekä päättäneet jo muuttaa toiselle paikkakunnalle, vaan saatuaan tietää, että Leimauksen ja Honkayhtiön miehiä oli tulossa Kuivalan kylälle, pyörsivät he takaisin peläten toisten peruuttavan heidän vaivalla saamansa vakuutukset.

Seppä Kovalaisen eukko tuli Kana-ahon majataloon maitoa hakemaan, ja hän tiesi kertoa, että Kuivalassa oli uusia herroja tulossa kyläkunnalle.

— Ukko kävi päivällä viikatteita viemässä Kuivalaan, ja siellä olivat olleet sekä Hameahoon lähteneet. Iso ja komea herra kuuluu olevankin ja niitä vakuutuksia vain tahtomassa ihmisiltä. Sanoin ukolle, että ihmeellistä se on nyt, kun herrat rupeavat niin hyvää huolta pitämään tästä talonpoikaisesta väestä, että hengetkin pitää vakuuttaa. Pitäisi niitä herroja minunkin nähdäkseni.

— Tässä nuo ovat meillä jo melkein viikon päivät rötkyilleet. Eikä heistä näy eroon pääsevän. Ja jos siihen lappaa niitä vielä lisää, niin hukka perii, pauhasi emäntä räiskytellen ovia vihansa vimmassa.

— Eikös ne herrat maksa hyvästi olostaan? kysyi Kovalaisen muija. Kaksimarkkasen oli heittänyt ruuastaan se herra siellä Kuivalassakin.

— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia kitupiikkiä. On ne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo minulle... Ja väkeviä niillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa nenä punaisena. Lähtivät tästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni, vaan pahuusko heidät lienee takaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin Hameahosta tulee yksi lisää, niin pulassa tässä ollaan.

— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on aina kaiken maailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon, jossa emännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen eukko odotellen emäntää maitoa mittaamaan.

— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.

Päivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili selällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan lentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua, joka hänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli muutamissa muissa taloissa saanut kuulla.

Emäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle mennäkseen maitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että Pörjönen loikoi pihamaalla ja kuunteli hänen torailuaan.

— Herra siunatkoon, kun se on tuossa... enkä yhtään huomannut.

— Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.

Samassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät hipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies, joka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi päiväksi.

— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään maitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö samoja vakuutusherroja kuin entisetkin.

Varsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen virkahti:

— Kas, täällähän se tuokin Djefvulsund'in korpraali on.

— Niin näyttää, että missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat, virkkoi Pörjönen samaan äänilajiin.

Vaihdettiin kylmän puoleinen tervehdys.

— Myöhällä tuli nyt Leimauksen kenraali. Täällä on jo kaikki puhdasta. Meillä on hyvin varustetut asemat ja minä olen kenttävartiona, kehui Pörjönen.

— Kyllä teidän varustuksenne nyt muserretaan, ilkkui Varsala. Minulla on ripeä kenttätykistö toiminnassa. Ja te saatte odottaa hyökkäystä myöskin sivultapäin. Täällä kuuluu olevan Kantele, ja hän on uutuuttaan hyvissä voimissa.

— Kyllä niitä saa olla semmoisia Kanteleita useampiakin, ennen kuin meidän rivit horjuvat.

— Sepähän nähdään, ilkkui Varsala ja kiipesi laukkuineen vierashuoneisiin, ja Pörjönen käveli kädet housujen taskussa pihamaalla pitkään syljeksien ja murahdellen.

— Puoluepukari... joka nurkan nuuskija. Vai piti sinun tänne tulla. Jokohan tuo pahuus lähtee heti hankintaan?

Emäntä kysyi kyytipojalta tuvassa.

— Minkä kutjakkeen sinä nyt meille toit?

— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan Leimausyhtiön herroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.

— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.

— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan tarkastamassa, tekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.

— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita tässä on makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.