Part 7
Tuhkanen oli myöskin noussut seisomaan ja viittoi sormet harallaan,
— Leimauksessa on erinäisiä ehtoja, jotka tekevät sen vakuutukset edullisemmiksi. Kuulkaahan... älkäähän... esimerkiksi takaisin osto ja vapaakirja... tuota...
— Pidätkö suusi... nyt ei puhuta takaisin ostosta... nyt...
— Suu poikki. Minä olen valmistanut vakuutuksen ja pidän sen tietysti, kivahteli Kantele hieman punaisena.
Herrat seisoivat vastakkain hosaten jokainen yhteen ääneen. Kuivalan kylän miehet naurahtelivat ja livauttelivat silmää toisilleen.
Emäntä seisoi takan nurkalla siunaillen.
— Katsohan kutjakkeita, minkä elämän nostivat... kohta ne iskevät yhteen... voi hyvä isä siunaa.
Sattuikin tuo Hameahon isäntä tulemaan. Kohta ne repivät senkin. Auta armahinen.
Kuivalan kylälle oli levinnyt huhu, että vakuutusherroja oli Kana-ahossa ja Djefvulsinidin vakuutetut tulivat oikeuttaan valvomaan. Suutari Horttanainen, Näreen kyllästynyt asiamies, oli pitänyt Djefvulsund'in vakuutusta voimassa, saadakseen sen vapaakirja-arvoon. Nyt hän oli kuullut yhtiön kohtalosta ja tuli ensimäiseksi luullen Kana-ahossa olevan Djefvulsund'in herroja.
Horttanaista seurasi suutari Jortikainen, jonka pojat olivat keväällä saaneet Kanteleelta perhanaiset pakinat tervaisesta venheestään.
Suutarit istuivat penkille ja silmäilivät nähtävästi osanotolla riidelleitä ja nyt vielä huohottavia herroja.
— Mitenkä se on niiden Jehvelsuntin vakuutusten kanssa? Alotti Jortikainen, ja hänen luiseva leukansa tärisi sisäisestä mielen liikutuksesta. Herrat kehuivat sen yhtiön parhaimmaksi yhtiöksi, ja nyt se oikaisi jo koipensa.
— Ehkäpä nämä herrat maksavat meille markkamme takaisin, virkkoi Horttanainen ja käänsi piikkipartansa kysyvästi Kanteletta kohti.
— Menkää sieltä vaatimaan markkojanne takaisin, jossa pippuria kasvatetaan, karjaisi Kantele.
— Voi täytehinen! Vai meiltä te vaaditte Djefvulsund'iin heitettyjä rahojanne takaisin, ärähti Keikaus.
— Kuulehan sitä kaveri, virkkoi Horttanainen ja käänsi merkitsevän katseensa Jortikaiseen. — Nyt sen kuulet mitä sanovat. Eivät lupaa maksaa markkoja takaisin.
— Olisi nyt parasta, jos lakkaisitte leukojanne lakuttamasta, virkkoi Kantele vielä äskeisen sanasodan synnyttämää kiukkua kuohuen. Meitä on tässä monta miestä, ja minä en vastaa mahdollisista seurauksista.
— Ne uhkailevat, sanoi nyt vuorostaan Jortikainen. Mutta sakotetaan niitä. Kyllä ne markat löytyy vielä.
Suutarit nousivat, lähentelivät varovaisesti ovea.
— Sakotettava niitä on tulevissa käräjissä. On siinä mukamas herroja...
Ja oven raosta sanoi vielä Jortikainen.
— On ne kauniita herroja, kun vievät ihmisten rahat.
XX
Nakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami laitteli torin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen, läntisen kaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä hevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen, seisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset laskeutuivat päivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi käveli seurahuoneen edustalla.
Hakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan Käpysen matamin kanssa.
— Hyvää huoment'.
— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.
— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja jätteiden kaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja katsellen korkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa, jatkoi:
— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset pitävät niin vietävän pahaa siivoa.
— On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi kahvia Hakkaraiselle.
— No mitäs... eihän sitä nyt aina... kielteli Hakkarainen käsi jo kiinni kupin laidassa.
— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät semmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä torilla pitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä kyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.
— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi Hakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä, jo niistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia ja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia pitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että vähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut vastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.
— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän se semmoinen viskaali... tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt, ja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali... iltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten vielä niitä koiria puolustaa.
— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu kaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat erojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi Pekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet pystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen edustalla.
— Voi noita syntisiä, päivitteli matami.
Hakkarainen tarttui taas luutaansa ja jatkoi työtään. Tornikello löi seitsemän ja ajuri Tossavainen kävellä köhnysteli piiska kainalossa matamin kahvikojulle jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.
* * * * *
Böljengögel istui puiston penkillä ja hieroksi päätään, jossa tuntui tuhannet sepät takovan tänä aamuna. Eilen hän oli tullut kaupunkiin ja saanut mitään aavistamatta ankaran iskun, joka musersi kokonaan hänen taloudelliset suunnitelmansa. Hänet oli sanottu irti toimestaan, joka oli alkanut hänelle käydä kaikista koettelemuksista huolimatta rakkaaksi. Kuten sanottu isku tuli odottamatta, ja hän oli mieltään keventääkseen pistäytynyt iltamyöhällä seurahuoneelle, jossa sattui olemaan muutamien Djefvulsund'in herrojen kekkerit. Mainitut herrat olivat nyt jääneet toimettomiksi ja pitivät kunnia-asianaan vielä kerran yhdessä koukistua kättään ja sanoa samalla liikuttavat hyvästit toisilleen. Böljengögel oli otettu avosylin vastaan, kun asianomainen oli ensin kertonut häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja seurauksena siitä oli, että sepät takoivat nyt hänen päässään hirvittävällä raivolla.
Kantele oli myöskin Nakkilassa ja kulki sattumalta puiston halki, menossa tapaamaan lehtori Linnasta, jota eilen oli valmistanut vakuutettavaksi. Böljengögel huomasi entisen virkaveljensä ripeästä käynnistä, että tämä oli vielä yhtiönsä palveluksessa ja varmasti menossa häiritsemään jonkun kaupunkilaisen aamurauhaa.
— Hei.
— Heipä hei. Kas, Johanneshan siinä.
Kantele istui hänen viereensä ja katseli osanotolla Johannes Ferdinandin tänään niin pitkältä näyttävää naamaa. Hän tiesi syyn siihen mutta teeskennellen tietämättömyyttä virkkoi:
— Sinähän näytät kovin happamalta, veli hyvä. Oletko kipeä?
— Olenhan minä hieman kipeäkin, murahti asianomainen.
— Meritautia, vai...?
— Niin.
— No siitäkö sinä sitten olet niin alakuloinen?
— Etkö tuota tienne sinäkin jo, että minut on sanottu irti yhtiöstä.
— Vai niin on asiat. Ikävä juttu. Ja sinä hautelit surusi tuolla. Kantele viittasi seurahuoneelle päin.
— Satuin sinne Pörjösen ja Naukkusen kasteihin. Ja oli siellä muitakin Djefvulsund'in herroja.
— No nythän sinä pääset taas entiseen toimeesi.
— Niin. Kaipa sitä on taas yritettävä uudelleen. On sekin mukuloiden kanssa reistaaminen vähän vaikeata. Paremmin olisin pitänyt tästä toimesta, vaikka sainkin joskus kiitollisuuden osoitteena tuntea ruumiillistakin kipua. Sinä sitävastoin saat jatkaa eteenpäin, nostaa korkeata palkkaa ja pyöristyä vähitellen niin kuin Varsala ja setä Keikauskin.
— Mahdollisesti, virkkoi toinen hajamielisesti.
— No niin. Terve nyt sitte ja kiitos toveruudesta. Minun on mentävä lehtori Linnaselle.
— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin. Ja käy Kolkkalan sydänmaallakin joskus.
— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.
— Kuulehan!
— No?
— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.
— Jaa, jaa,
Böljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa huomattavasti reipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen tytön kuva sukelsi yhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan syvät ajatusrypyt siliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten sanottu, iloinen tyttö ja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli kerran talkootansseissa saanut puristella Iidan pulleita, hieman karheita käsiä, eikä voinut tyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida tulisi kerran jakamaan hänen kanssaan tämän rähmäisen elämän ilot ja surut.
XXI
Seuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin, päivänpaisteisena ja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien asunnostaan Torkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen jälessään tarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä otsaltaan ja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä ennättäisi hävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti pienenevän ja kadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen tavottaakseen paremmin takaa-ajettavansa.
Kerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa, tarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista parhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta toista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa asiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän aamuna, jolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa lähteä metsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista, joita sattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.
Lehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa, oliko Kerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin lyhyt, mutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta. Pelastus näytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena, sivistyneenä miehenä ei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin vakuutusherroja karkottaakseen kintereiltään. Hän mieluummin piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin herrat antoivat potkun hankintamiehille silloin, kun eivät heitä tarvinneet.
Lehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin. Kerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään. Kevättoivokin oli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle Lainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.
— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.
— No?
— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä missä yhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?
— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja parasta lienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten jälkiä. Niillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.
Kerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.
— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake pulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.
— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.
— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä ennustavat.
— Ne ovat valeita semmoiset puheet. Mutta niinpähän onkin, että hyvästä aina paljon puhutaan ja useimmiten pahaa. Minä olen jo vakuuttanut monta Nakkilan herraa Näreessä ja uskallanpa toivoa, että tämän talon isäntä ei jää pois heidän joukostaan.
— Minä toivon päinvastoin, sanoi Kovake, ja annan sinulle illalliset seurahuoneella, jos jätät minut rauhaan.
— Mutta enpä jätäkään sinua, ennenkuin olet Näreessä vakuutettu. Ja kun sinä et näy itse ymmärtävän omaa etuasi, niin minun täytyy ottaa sitä valvoakseni.
— Niinpä istu siinä sitten vaikka hamaan maailman loppuun asti. Mutta muista, ettet häiritse minua työssäni.
Kovake painui tilikirjoihinsa, ja Kerä otti sanomalehden hakien itselleen mukavan asennon.
Niin vierähti muutamia tunteja päivästä, ja Kovake näytti käyvän rauhattomaksi. Hän meni myymälään ja neuvotteli hetkisen apulaisensa kanssa, miten päästä eroon kiusanhengestä.
— Jos vapautat minut hänestä, saat kympin vaivoistasi, lupasi Kovake.
— Se käy helposti, jos vain te sanotte sille, että minä olen aikonut ottaa vakuutuksen.
— Kyllä minä sanon. Mutta ei saa keksiä mitään hengenvaarallista.
— Ymmärrän.
Jussi Minkkisellä. Kuvakkeen kauppa-apulaisella oli Kerälle vanhaa kaunaa ajoilta, jolloin Kerä oli ollut Nakkilassa konttoristina. Kauna oli syntynyt siitä, että Kerä oli anastanut Minkkiseltä mielitietyn, lihakauppias Mutikaisen tyttären, Annan, jonka Minkkinen oli saanut suurella vaivalla ensin omakseen. Nyt oli hänellä sopiva tilaisuus kostoon, ja samalla saisi hän tilaisuuden vapauttaa isäntänsä painajaisesta ja itse tienata kympin. Mieluisempaa tehtävää ei hänelle ollut koskaan uskottu.
Kohta tulikin Kerä myymälään, jossa tällä kertaa ei sattunut olemaan ostajia, ja kysyi Minkkiseltä:
— Sinäkö kuuluit ottavan vakuutuksen Näreessä?
— Kunhan ensin kuulen ehdot, myönsi Minkkinen.
Kerä luki prospektinsa kannesta kanteen ja kysyi
— Otatko sinä isonkin vakuutuksen?
— Enhän minä aivan pientäkään... Minulla on työtä tuolla makasiinissa. Lähtisit sinne, niin puhuttaisiin siitä lähemmin.
Kerä lupasi kernaasti lähteä ja asianomaiset menivät makasiiniin. Minkkinen kiipesi yläkertaan ja käski Kerän seuraamaan itseään. Yläkerrassa oli vierekkäin isoja alapermantoon asti ulottuvia hinkaloita, joissa useimmiten säilytettiin viljaa, vaan nyt oli yksi hinkaloista kalkin säilytyspaikkana. Kerä tarkasteli hinkaloita käytävän laidalla toista toisensa jälestä. Silloin juuri kun hän oli päässyt kalkkihinkalon laidalle, teki Minkkinen varomattoman liikkeen tullen sysänneeksi Kerän hinkaloon.
Alhaalta kuului karkeata murinaa, joka äkkiä kiihtyi, kun asianomainen tuli huomaamaan, ettei kyseessä ollut vahinko, vaan kostotoimenpide Minkkisen puolelta.
— Kun minä täältä ylös pääsen niin korvennan sinut hirtehinen, niin ettet luitasi liikuttele sen perästä, uhkasi Kerä.
— Sinäpä et sieltä pääsekään ilman minun avuttani, ja sinun on pyhästi luvattava, ettet ryöstä koskaan toisen morsianta ja jätät kauppias Kovakkeen rauhaan.
— Minä lupaan vaikka mitä, kun vain autat minut ylös, vannoi Kerä.
— Saat kaksi tuntia varmentaaksesi lupaustasi. Sen jälkeen minä autan sinut sieltä pois, lausui Minkkinen.
— Minussa ei ole kahden tunnin perästä enää henkeä. Minä tukehdun täällä.
— Seinässä on pieni aukko, kun siirrät sitä lautaa. Voit hengittää aukosta raitista ilmaa, neuvoi Minkkinen ja poistui jymäyttäen makasiinin oven lukkoon.
* * * * *
Keikaus oli myöskin sattunut samana päivänä Nakkilaan ja saanut tähtäimeensä kauppias Laurilan ja sitä jälestä ajaessaan joutunut jotenkuten kauppias Kovakkeen makasiinirakennusten taakse. Sinne kuului Kerän avunhuudot Keikaus päätti ottaa tarkemman selon asiasta ja meni lähemmä. Seinäaukkoon ilmestyi Kerän punainen naama, ja hän virkkoi:
— Auta hyvä setä, minä olen nyt kiipelissä.
— Kuka se on? kysyi Keikaus.
— Etkö sinä enää tunne minua, vaikeroi Kerä. Tuo Minkkisen roisto heitti minut tänne kalkkilaariin, ja minä kuolen tänne kohta, jollet auta minua.
— Lempojako se sinne sinut telkesi? nauroi Keikaus. Sinä olet varmaankin hakkaillut Minkkisen morsianta.
— Minä tunnustan sen kerran tehneeni. Ja siitä lienee seurauksena tämä ruma temppu, vaan autahan sinä nyt minun.
— Mitenkä minä sinua autan?
— Väännät ensin niskat nurin siltä Minkkiseltä ja haet Kovakkeen päästämään minut täältä. Saat illalliset seurahuoneella korvaukseksi.
— Pitänee sinua auttaa, lupaili Keikaus ja meni pihanpuolelle, jossa makasiinimies oli purkamassa tavarakuormaansa.
— Tuolla teidän makasiinissa taitaa olla varkaita, sanoi Keikaus makasiinimiehelie.
— Mistä niitä sinne olisi päässyt, virkkoi makasiinimies.
— Kyllä sieltä vain liikettä kuuluu.
Ajuri Illikaisen akka sattui olemaan Kovakkeen pihassa ja hän siunaili.
— Kun nyt jo keskellä päivää varastavat. Pitää mennä hakemaan poliisia.
Ja Illikaisen akka juoksi seurahuoneen edustalle, jossa poliisi Pirhonen astuksi toimetonna.
— Kovakkeen makasiinissa on varkaita.
Joutuin sinne.
Pirhonen lähti juoksemaan, jälessään Illikaisen akka ja liuta katupoikia. Huhu Kovakkeen varkaista oli ehtinyt jo levitä, ja joka haaralta juoksi väkeä Kovakkeen pihaan.
Makasiinin ovi oli jo aukaistu, kun Pirhonen saapui paikalle.
— Vankimmat miehet tähän ovelle, etteivät pääse karkuun, komensi hän. Ja liika väki vähän etemmäksi siitä. Ei saa tulla makasiiniin asiaan kuulumattomat.
Kauppias Kovake, joka tiesi jo kuka hänen makasiinissaan oli, varusti nuoraportaat ja kiipesi Pirhosen kanssa yläkertaan.
— Ähä... se onkin pudonnut tuonne laariin, virkkoi Pirhonen. Yksihän niitä vain onkin. Antakaa tänne portaat!
Kerä kipusi ylös ja Pirhonen, jolla ei ollut kunnia tuntea häntä, virkkoi:
— Kyllä nyt tarttis antaa miestä vähän selänpäähän, kun menee keskellä päivää voroilemaan.
— Ka, Johanneshan se on, oli Kovake ällistyvinään. Mikä pahuus sinut sinne vei ja melkein vastikään istuit tuolla konttorissa.
— Mars poliisikamarille, komensi Pirhonen.
— Elähän nyt vielä, sanoi Kovake Pirhoselle koettaen pysytellä vakavana.
— Mistä sinä sinne jouduit? kysyi hän Kerältä, joka koetti kopistella valkoisiksi muuttuneita vaatteitaan.
— Tuo Minkkinen kirottu minut sinne sysäsi. Houkutteli minut makasiiniin ja... mutta tämä juttu kyllä selviää raastuvanoikeudessa. Missä se kanalja nyt on, että saisin vääntää siltä niskat nurin?
— Eikö se oikea varas ollutkaan? kysyi Illikaisen akka.
— Eikö se ole se entinen konttoristi Törrönen, joka oli Rönnruudilla? arveli Kirvosen matami.
— Eikö liene sama mies, sanoi toinen.
Kovakkeen piha kiehui melkein täytenään väkeä, parhaastaan katupoikia ja vanhoja ämmiä.
— Kuka tämä mies sitten on? kysyi Pirhonen nähtävästi pettyneenä, kun leikki näytti loppuvan kovin lyhyeen.
— Tämä on vaan minun tuttaviani, naurahti Kovake. Ei tätä sinne poliisikamarille...
— Vai ei... no tästä joutaakin sitten jo pois. Tuo Illikaisen akka pakana vielä juoksutti.
Pirhonen ajoi väkijoukon kadulle ja Kerä hävisi myöskin, vannoen hirveätä kostoa Minkkiselle.
XXII
Kuivalan kyläkunta oli saanut olla rauhassa henkivakuutusherroista useita viikkoja. Mahdollisesti olivat asianomaiset liikkumassa muilla paikkakunnilla ja huhu tiesi kertoa, että Nakkilan kaupungissa oli syntynyt hankintaottelu jommoista ei siellä oltu ennen nähty. Omaa hyötyänsä vastaan haraavat henkilöt vakuutettiin lehtori Linnasesta aina rajasuutarimestari Muikkuseen asti. Mutta rynnäkön jälkeen lienevät asianomaiset olleet tyytyväisiä tuntiessaan, että nuo monen seikkailun lipaisemat ja heidän osaksi vihaamansa herrat tarkoittivat joka tapauksessa heidän parastaan. Tästä huolimatta heidän mielipiteensä lienee ollut kumminkin se, että vakuutusherroja oli siunaantunut liiaksi ainakin Nakkilan seutuville. Nakkilaisten maallisen olemuksen olisi voinut puoletkin heistä johdattaa vakuutusaatteen siunauksesta osalliseksi.
Kuten sanottu Kuivalan kyläkunta oli saanut muutamien viikkojen rauhan asianomaisista vieraistaan. Mutta nyt tiesi suutari Jortikaisen akka, joka oli tullut Vieremäkeen, että vakuutusherroja oli tulossa Vieremäen taloon, joka oli lähinnä Seppälän taloa, jossa tulisi seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, vietettäväksi Kerän ja Seppälän Maijan kuulutusjuhlaa. Herrat aikovat jäädä yöksi Vieremäkeen ja seuraavana päivänä mennä Seppälään.
Vieremäen emäntä hätääntyi,
— Voi hyvä isä. Mitenkä tämmöisessä kananpesässä herroja hoivataan. Kun tuossakin kamaripöksässä ei ole kuin yksi sänky ja sekin vaivainen liitoksistaan natiseva risa. No voi pahuus. Kun nyt eivät muihin taloihin... Ihan tästä täytyy ottaa jalan nousu. Mistä sinä kuulit niiden herrojen tulon? kysyy emäntä Jortikaisen akalta.
— Ukko oli käymässä kauppias Lurpiinin puodissa ja siellä olivat herrat ihan ukolle itselleen niin sanoneet. Ja olivat puhuneet niinkin, että sen Jehvelsuntin vakuutukset ottaa joku toinen yhtiö hoivatakseen, niin ettei mene ihmisten rahat hukkaan. Niin olivat sen asian tietäneet. Ja se Varsala oli tarjonnut ukolle semmoisen sikarinkin, joss' on panta ympärillä.
— Mitä sinä sanoit että Jehvelsuntin vakuutukset...? kysyi emäntä.
— Niin, että niistä huolehtii toinen yhtiö, että ei muuta kuin maksaa vain niinkuin ennenkin.
— No nythän minun pitää tuo asia sanoa heti ukolle, virkkoi emäntä. Silläkin on sen Pörjäsen tekemä vakuutus, ja se on siitä pitänyt kauheata elämää. Tuossahan tuo onkin.
Isäntä, vanhanpuoleinen partaniekka ukko, tuli tupaan mahdottoman iso piippu hampaissa.
— Että mitä, murahti hän.
— Se sinun vakuutuksesi ei kuulukaan menevän hukkaan. Kuuluvat toiset yhtiöt pitävän niistä Jehvelsuntin vakuutuksista huolta.
— Eivätkö liene kaikki yksiä jehveliä ja kehveliä, murahti ukko.
— Ja kuuluu herroja tulevan meille yöksi, mennäkseen aamulla Seppälään, Maijan kuuliaisiin. Laita sinä ukko hyviä puita saunaan. Ne tietysti tahtovat saunaan, kun tulevat tähän. Sauna se on aina lämmitettävä laukkuri-Iivanallekin, kun se tähän tulee.
— Mitä herroja? kysyi ukko epäluuloisesti katsella muljautellen avioonsa.
— Niitäpä vakuutusherroja.
— Per... Menkööt vain muihin taloihin.
— Älä murise. Kun kerran tulevat, niin tulevat, ei siinä sinun murinasi auta. Eikä noita herroja usein käykään Vieremäissä.
— Mutta minäpä en heille lämmitä saunaa, se on vissi, uhkasi ukko.
— Sinä lämmität saunan ilman turisematta. Se nyt on ihan ihme, että sinä aina joka asiassa haraat vastaan, senkin vastarannan kiiski.
— Itse olet kiiski, jurisi ukko ovessa mennessään.
Jortikaisen akka ei valehdellut. Herrat tulivat iltapäivällä Vieremäkeen. Ensimäisinä tulivat Keikaus, Kantele ja Varsala. Kohta heidän jälestään tuli Tuhkanenkin. Kurkoitteli ensin ovenraosta tupaan ja pötkähti viimein kokonaan huomattuaan jo toisten saapuneen. Kotvan kuluttua tuli Kevättoivo mukanaan kaksi uutta Honkayhtiön matka-asiamiestä, joista toinen oli Vornanen, entinen valtiopäivämies ja Kukkarovuori, Nakkilan kaupungin entinen poliisi.
Seura oli täysilukuinen, ja harkittiin miehissä, miten saataisiin ilta kulumaan loppuun. Odottamattomalta taholta saatiin siihen ratkaisu. Emäntä tuli tupaan ja niiattuaan herrojen edessä virkkoi:
— Herrat ei saa tykätä pahaa, kun minä olen herroja varten lämmityttänyt saunankin. Ajattelin, että se saattaisi olla tarpeen herroille, kun saa rämpiä näitä Kuivalan sydänmaita.
Herrat ottivat mielihyvällä saunasanoman vastaan, ja emäntä sai perinpohjaisen ylistyksen toimenpiteestään.
* * * * *
Vieremäen ukko oli pahasti paapattaen suostunut vihdoinkin lämmittämään saunan ja puuhaili nyt siellä savun seassa ähkien.
— Kun nuo puut tuosta palavat, niin pitäisi täällä sitten herrojen nahkat lämmitä. Kun saisin tuota itse tulla saunottajaksi, niin tietäisivät kerran Vieremäessä saunoneensa.
Herrojen aiheuttama jää ukon sydämestä ei näyttänyt vieläkään sulaneen, vaikka hän oli saanut sikaritkin heiltä, joka toimenpide oli ennen näyttänyt saavan sulamaan pahasisuisimmankin maanukon sydämen herroja kohtaan.
Ukko kyyrötti saunan uunin edessä ja suunnitteli jotain kepposta. — Saisi niitä lempoja vähän jutkauttaa, mietti hän.
Yht'äkkiä keksivät hänen aivonsa omistajansa mielestä sopivan jutkauksen. Herroja oli seitsemän miestä ja saunan lavat hieman epävarmat kevyemmällekin lastille. Jos ottaisi tuosta pois vielä yhden pönkän, niin eiköhän nuo tuolta romahaisi alas, ja se olisi niille niinkuin parhaiksi. Saisi niistä silloin Kuivalan kyläkunta rauhan pitkiksi ajoiksi.
Niin ajatteli paatunut ukko ja irroitti pönkän lavoista ja jännityksellä jäi odottamaan pakanallisen toimenpiteensä tuloksia.
* * * * *
Herroista oli jo suurin osa lavoilla. Keikaus kohosi viimeisenä hämärään korkeuteen. Lavat rusahtelivat jo pahaa ennustavasti. Kantele, joka oli musikaalinen mies, alkoi loilottaa muuatta äsken kuulemaansa operettivalssia ja polki jaloillaan tahtia.
— Tuntuu niinkuin nämä lavat painuisivat, virkkoi Tuhkanen. Olkaa veljet varovaisia.
— Minustakin tuntuu niinkuin jokin paikka pettäisi, sanoi Kukkarovuori.