Part 9

Olen kadulla odottamassa raitiovaunua; se ei voi minuun koskea, koska pysyttelen jalkakäytävällä. Mutta jos sen minua hipaistessa mahdollisen vaaran ajatus vilahtaa mielessäni, — mitä sanonkaan: jos ruumiini vaistomaisesti väistyy ilman että edes tajuan pelkääväni, niin voin seuraavana yönä nähdä unta, että raitiovaunu minut murskaa. Istun päivällä sairaan luona, jonka tila on epätoivoinen. Jos toivonsäde syttyy minussa hetkeksikin — haihtuva, melkein havaitsematon välähdys — niin uneni voi seuraavana yönä näyttää minulle potilaan parantuneena; joka tapauksessa uneksin pikemmin parantumisesta kuin kuolemasta tai taudista. Sanalla sanoen: ensi sijassa palautuu se, mikä on vähimmin huomattu. Siinä ei ole mitään ihmeteltävää. Se minä, joka uneksii, on hajamielinen minä, se laukeaa vireestänsä. Siihen sointuvat parhaiten hajamielisyyden muistot, joissa ei ole ponnistuksen leimaa.

Tällaisia unennäköä koskevia huomioita olen tahtonut teille esittää. Ne ovat sangen epätäydellisiä. Sitäpaitsi ne koskevat vain sellaisia unia, jotka nykyään tunnemme, sellaisia, jotka muistamme ja jotka kuuluvat pikemmin kevyeen uneen. Nukkuessamme me kenties näemme aivan toisenlaisia unia, mutta niistä ei ole herätessämme paljoakaan jäljellä. Minä olen taipuvainen uskomaan — mutta etupäässä teoreettisten ja niinmuodoin hypoteettisten perusteiden nojalla — että meillä silloin on avarampi ja yksityiskohtaisempi näkemys menneisyydestämme. Tämän syvän unen tutkimiseen on psykologian kohdistettava ponnistuksensa, ei ainoastaan tarkastellakseen siinä tajuttoman muistin rakennetta ja toimintaa, vaan myöskin tutkiakseen niitä salaperäisempiä ilmiöitä, jotka kuuluvat »psyykillisen tutkimuksen» kohteisiin. Minä en uskalla lähteä seikkailemaan sille alueelle, mutta en kumminkaan voi olla pitämättä melkoisen tärkeinä Society for Psychical Research -seuran väsymättömällä innolla keräämiä huomioita. Salatajunnan tutkiminen, työskentely hengen pohjakerrostumissa erikoisen asianmukaisin menetelmin — siinä nousevan vuosisadan sielutieteen tärkein tehtävä. Uskon varmaan, että sitä odottavat kauniit keksinnöt, kenties yhtä tärkeät kuin menneinä vuosisatoina fysiikan ja luonnontieteiden aloilla suoritetut. Sellaista menestystä minä ainakin sille anelen ja sellaisin toivein päätän tämän esityksen.

V.

NYKYISYYDEN MUISTAMINEN JA VÄÄRÄ TUNNISTAMINEN

Se harhavaikutelma, josta tässä aion esittää muutamia teoreettisia näkökantoja, on yleisesti tunnettu. Katsellessamme jotakin näkymää tai ottaessamme osaa johonkin keskusteluun meissä syntyy yhtäkkiä varma vakaumus, että olemme jo ennen nähneet, mitä näemme, jo ennen kuulleet, mitä kuulemme, jo ennen lausuneet nyt lausumamme sanat — että olemme olleet siinä, samassa paikassa, samassa ruumiin- ja mielentilassa, tuntien, havaiten, ajatellen ja tahtoen samoin kuin nyt, — sanalla sanoen: että elämme uudelleen pienimpiä yksityiskohtia myöten joitakin kuluneen elämämme tuokioita. Illuusio on toisinaan niin täydellinen, että sen kestäessä luulee alinomaa kohta voivansa ennakolta sanoa, mitä tulee tapahtumaan: kuinkapa sitä ei tietäisi jo nyt, koska tuntee, että kohta tietää sen ennen tietäneensä? Useasti näyttäytyy ulkomaailma silloin omituisessa valaistuksessa, ikäänkuin unessa; ihminen muuttuu itsellensä vieraaksi, on vähällä jakautua kahdeksi olennoksi ja pelkkänä katselijana seurailla omia sanojansa ja tekojansa. Viimeksi mainittu illuusio, joka äärimmilleen kehittyessään muuttuu »depersonalisaatioksi», ei liity erottamattomasti väärään tunnistamiseen, mutta esiintyy kuitenkin sen yhteydessä. Kaikki nämä oireet ovat muuten enemmän tai vähemmän silmiinpistäviä. Sen sijaan, että ilmenisi täydellisessä muodossaan, illuusio usein esiintyy vain luonnosteltuna. Mutta olipa se vain luonnos tai valmis piirros, sillä on aina oma omituinen luonteensa.

On olemassa paljon väärää tunnistamista koskevia huomioita ja ne muistuttavat yllättävässä määrin toisiansa; usein ne voidaan pukea samaan sanamuotoon. Hallussani on eräs selostus, jonka on omien kokemustensa nojalla minua varten hyväntahtoisesti kirjoittanut eräs itseänsä huomioimaan tottunut kirjailija, joka ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan väärästä tunnistamisesta ja luuli yksin sellaista kokevansa. Hänen kuvaukseensa sisältyy kymmenkunta lausetta, jotka kaikki, likipitäen samanlaisina, esiintyvät ennen julkaistuissa muistiinpanoissa. Aluksi iloitsin siitä, että olin keksinyt selostuksesta ainakin yhden uuden ilmaisun: kirjoittaja näet sanoo, että kokemusta vallitsee jonkinlainen »välttämättömyyden» tunto, ikäänkuin ei mikään maailman voima kykenisi estämään tulossaolevia sanoja ja tekoja. Mutta myöhemmin, lukiessani uudelleen Bernard-Leroyn keräämiä muistiinpanoja, löysin eräästä selostuksesta saman sanan: »Minä katselin omia tekojani; ne olivat välttämättömät.» Sopii tosiaankin kysyä itseltänsä, onko olemassa toista siinä määrin stereotyyppistä harhavaikutelmaa.

Minä en sisällytä väärään tunnistamiseen eräitä illuusioilmiöitä, joissa esiintyy jokin samanlainen piirre, mutta jotka yleisluonteeltansa eroavat ensin mainituista. Arnaud kuvaili vuonna 1896 erästä huomattavaa tapausta, jota hän oli tutkinut jo kolmen vuoden ajan: näinä kolmena vuotena henkilö oli jatkuvasti kokenut tai _luullut kokevansa_ väärän tunnistamisen harhavaikutelmaa kuvitellen elävänsä uudestaan koko elämänsä. Tämä tapaus ei muuten ole ainoa laatuansa; minä uskon sen kuuluvan samaan ryhmään kuin eräs Pickin jo aikoja sitten esittämä tapaus, eräs Kraepelinin ja myös eräs Forelin muistiinpano. Näihin huomioihin perehtyessään johtuu heti ajattelemaan jotakin väärästä tunnistamisesta melkoisesti poikkeavaa. Kysymyksessä ei enää ole äkillinen ja lyhyt, omituisuudellansa yllättävä vaikutelma. Henkilö päinvastoin luulee, että se, mitä hän kokee, on täysin normaalista; toisinaan hän kaipaa tätä vaikutelmaa, etsii sitä, kun se häneltä puuttuu, ja otaksuu sen muuten yhtämittaisemmaksi kuin se todellisuudessa on. Asiaa lähemmin tarkastellen havaitsee hyvinkin syviä eroavaisuuksia. Väärässä tunnistamisessa harhamuisto ei milloinkaan paikallistu määrättyyn kohtaan menneisyyttä vaan asustaa epämääräisessä menneisyydessä, menneisyydessä yleensä. Toisessa tapauksessa henkilöt sitävastoin sijoittavat otaksutut aikaisemmat kokemuksensa määrättyihin ajankohtiin; he ovat todellisen muistihallusinaation uhreja. Huomattakoon muuten, että viimeksi mainitut ovat kaikki mielenvikaisia: Pickin henkilö ja samoin Forelin ja Arnaud'n henkilöt olivat raivoisien vainomielikuvien ahdistamia. Kraepelinin henkilö on raivohullu, näkö- ja kuulohallusinaatioiden vaivaama. Kenties heidän mielenhäiriönsä on katsottava kuuluvaksi siihen ryhmään, jota Coriat on kuvaillut »reduplikatiivisen paramnesian» nimellä ja jota myöskin Pick on eräässä myöhemmässä tutkielmassaan nimittänyt »erääksi uudeksi paramnesian muodoksi». Viimeksi mainittua sairastava henkilö luulee eläneensä elämänsä jo moneen kertaan. Arnaud'n potilas oli juuri tämän harhaluulon vallassa.

Pulmallisempi on Pierre Janet'n psykasteniatutkimusten herättävä kysymys. Vastoin useimpia muita tutkijoita tekee Janet väärästä tunnistamisesta puhtaasti patologisen, suhteellisen harvinaisen, joka tapauksessa epämääräisen ja epäselvän tilan, joka on hänen mielestään liikaa kiirettä pitäen selitetty erikoiseksi muisti-illuusioksi. Todellisuudessa tulee hänen mielestään tällöin puhua yleisemmästä häiriytymisestä. »Todellisuuden funktion» heikonnuttua henkilö muka ei enää pysty täysin käsittämään nykyisyyttä: hän ei tarkoin tiedä, onko kysymyksessä nykyisyys, menneisyys vai kenties tulevaisuusko, ja valitsee menneisyyden, kun hänelle tehdyt kysymykset herättävät hänessä sellaisen ajatuksen. — Kukaan ei kiellä, että Pierre Janet'n perinpohjaisesti tutkima psykastenia muodostaa maaperän, josta voi versoa suuri määrä anomalioita, väärä tunnistaminen muiden muassa. En myöskään tahdo väittää, ettei väärä tunnistaminen ylipäänsä ole psykasteenisluontoinen ilmiö. Mutta mikään ei todista, että se täsmällisesti, täydellisessä selvästi analysoitavassa muodossaan, erikoisesti silloin, kun se esiintyy henkilöissä, joissa ei muuten ilmene mitään epänormaalisuutta, on sisäiseltä rakenteeltaan sama kuin se, joka näyttäytyy epämääräisessä muodossa, pelkkänä taipumuksena tai mahdollisuutena sellaisissa mielissä, joihin sisältyvät kaikki psykasteeniset oireet. Jos otaksumme, että varsinainen väärä tunnistaminen — aina ohimenevä ja vaaraton häiriö — on keino, jonka luonto on keksinyt paikallistaaksensa yhteen kohtaan, rajoittaakseen muutamaan tuokioon ja saattaakseen siten lievimpään muotoonsa erään puutoksen, joka laajentuneena ja ikäänkuin koko sielunelämään liuenneena _olisi ollut_ psykasteniaa, niin täytyisi odottaa, että tämä yhteen ainoaan kohtaan keskittyminen tekee siten syntyvän tajunnantilan täsmällisemmäksi, täydellisemmäksi ja varsinkin yksilöllisemmäksi kuin yleensä psykasteenikoissa, jotka voivat muuntaa epämääräiseksi vääräksi tunnistamiseksi sekä moniksi muiksi epänormaalisiksi ilmiöiksi potemansa radiaalisen puutoksen. Illuusio siis muodostaisi tällöin selvästi erotettavan psyykillisen entiteetin asianlaidan ollessa psykasteniatapauksissa aivan toinen. Silti ei tarvitsisi epäillä vääräksi niitä tiedonantoja, jotka kertovat tämän illuusion ilmenemisestä psykasteniaa potevissa henkilöissä. Mutta sittenkin täytyisi yhä kysyä itseltänsä, miksi ja kuinka syntyy erikoisesti »jo ennen nähdyn» tunto sellaisissa, luullakseni varsin lukuisissa tapauksissa, joissa sangen selvästi samastetaan jokin nykyhetken ja jokin menneisyyden havainto. On muistettava, että useat väärän tunnistamisen tutkijat, Jensen, Kraepelin, Bonatelli, Sander, Anjel ym., ovat itse sitä kokeneet. He ovat ammattipsykologeina merkinneet muistiin kokemansa. Ja kaikki nämä kirjailijat kuvailevat yhtäpitävästi ilmiötä menneisyyden selväksi uudistamiseksi, kaksoisilmiöksi, joka on toisaalta havainto, toisaalta muistuma — eikä yksitahoiseksi ilmiöksi, sellaiseksi tilaksi, jossa todellisuus näkyy kuin ilmassa riippuvana, ajasta irrallaan, havaintona tai muistumana, milloin minäkin. Vaikka mielellämme omaksummekin kaikki, mitä Janet on meille psykasteenikoista opettanut, meidän on kuitenkin etsittävä erikoista selitystä varsinaiseen väärän tunnistamisen ilmiöön. [On huomattava, että useimmat kirjoittajat pitävät väärää tunnistamista erittäin tavallisena harhavaikutelmana. Wigan arveli sen esiintyvän kaikissa ihmisissä. Kraepelin sanoo sitä normaaliseksi ilmiöksi. Jensen väittää olevan tuskin ketään itseänsä tarkkaavaa henkilöä, jolle tämä illuusio on tuntematon.]

Mistä selitys on löydettävissä?

Voisi ensinnäkin väittää väärän tunnistamisen syntyvän, kun nykyhetken havainto samastuu sellaisen aikaisemman havainnon kanssa, joka todellakin on sen kaltainen sisällöltänsä tai ainakin affektiiviselta sävyltänsä. Tuon aikaisemman havainnon arvelivat eräät tutkijat (Sander, Hoffding, Le Lorrain, Bourdon, Bélugou) kuuluvan valvetilaan, toiset (James Sully, Lapie ym.) unitilaan, Grasset valve- tai unitilaan, mutta aina salatajuntaan. Joka tapauksessa, olipa kysymyksessä nähdyn tai kuvitellun esineen muistaminen, väitetään todellisen muistikuvan heräävän eloon, epäselvänä tai epätäydellisenä.

Tämä selitys voidaan hyväksyä niissä rajoissa, jotka sen useat esittäjät sille määrittelevät. Se soveltuu tosiaankin erääseen ilmiöön, joka muutamassa suhteessa muistuttaa väärää tunnistamista. Jokaiselle meistä on sattunut, että olemme jotakin uutta nähdessämme kysyneet itseltämme, emmekö ole jo ennen olleet sitä näkemässä. Asiaa harkitessamme havaitsemme aikaisemmin kokeneemme samanlaatuisen havainnon, johon nykyhetken kokemusta yhdistävät eräät yhteiset piirteet. Se ilmiö, joka nyt on puheenalaisena, on kuitenkin aivan toisenlainen. Tässä esiintyvät molemmat kokemukset ehdottomasti samastuvina, ja me tunnemme varsin hyvin, ettei mikään harkinta voi muuttaa tätä samuutta epämääräiseksi samankaltaisuudeksi, koska tällä kertaa ei ole kysymyksessä pelkkä »jo ennen nähty», vaan enemmän, nimittäin jonkin »jo ennen eletyn» kokeminen. Me luulemme yhden tai useampien menneisyytemme tuokioiden palautuvan täydellisesti, koko älyllisine ja emotionaalisine sisältöineen. Kraepelin, joka on tätä ensimmäistä eroavaisuutta korostanut, mainitsee erään toisenkin. Väärän tunnistamisen illuusio valtaa ihmisen silmänräpäyksessä ja häviää jälleen yhtä äkillisesti jättäen jälkeensä unennäön vaikutelman. Mitään sentapaista ei ilmene hitaanlaisesti syntyvässä, helponlaisesti haihtuvassa nykyhetken kokemuksen ja sitä muistuttavan aikaisemman kokemuksen sekoittumisessa. Lisättäköön (ja tämä lisäys kenties koskettaa asian ydintä), että sellainen sekaannus on erehdys toisten erehdysten joukossa, puhtaan älyn alueelle paikallistuva ilmiö. Väärä tunnistaminen sitävastoin voi koskea koko olemusta, tuntoa ja tahtoa samoin kuin älyä. Sitä kokiessaan henkilö usein joutuu luonteenomaisen tunneliikunnon valtoihin: hän muuttuu vieraanlaiseksi omalle itsellensä ja ikäänkuin »automatisoituu». Tässä meillä on illuusio, joka käsittää eri aineksia ja järjestelee ne yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi vaikutelmaksi — todellinen psykologinen yksilö.

Mistä sen ydintä on etsittävä? Älyn, tunteen vaiko tahdon alueelta?

Ensin mainittuun suuntaan viittaavat ne teoriat, jotka selittävät väärän tunnistamisen havainnon kestäessä tai hieman aikaisemmin syntyneen ja kohta menneisyyteen heijastetun mielikuvan nojalla. Tämän mielikuvan selittämiseksi on ensinnäkin otaksuttu, että aivot kaksijakoisina synnyttävät kaksi samanaikaista havaintoa, joista toinen voi eräissä tapauksissa jäädä jälkeen ja heikommuutensa vuoksi tehdä muistikuvan vaikutuksen (Wigan, Jensen). Fouillée on lisäksi puhunut »aivokeskusten puuttuvasta yhteistoiminnasta ja samanaikaisuudesta», josta aiheutuu »diplopia», »sairaalloinen sisäinen kaiku- ja kertausilmiö». — Nykyään psykologia kokee tulla toimeen ilman anatomisia kaavoja; kaksijakoisuushypoteesista on muuten kerrassaan luovuttu. Niinmuodoin jää se mahdollisuus, että toinen kuva kuuluu jollakin tavoin havaintoon itseensä. Anjelin mielestä on tosiaankin jokaisessa havainnossa erotettava kaksi aspektia: toisaalta tajunnassa syntyvä muokkaamaton vaikutelma, toisaalta se toiminta, jonka nojalla henki tuon vaikutelman valtaa. Molemmat tapahtumat yleensä peittävät toisensa, mutta jos toinen niistä myöhästyy, niin muodostuu kaksoiskuva, joka antaa aihetta väärän tunnistamisen syntymiseen. Piéron on esittänyt samankaltaisen ajatuksen. Lalande, johon Arnaud tässä kohden yhtyy, arvelee havainnon kohteen voivan aiheuttaa meissä ensivaikutelman, silmänräpäyksellisen ja tuskin tajuisen, sitä seuraa muutaman sekunnin hajamielisyys, jonka jälkeen syntyy normaalinen havainto. Jos ensin mainittu vaikutelma viimeksi mainittuna hetkenä palaa tajuntaamme, niin se tekee epämääräisen, ajallisesti määrittelemättömän muistikuvan vaikutuksen, ja meissä ilmenee väärä tunnistaminen. Myers ehdottelee toista, yhtä nerokasta selitystä, joka pohjautuu tietoisen ja »alitajuisen» minän erottamiseen: ensin mainittu muka saa havaintonsa kohteesta vain kokonaisvaikutelman, jonka yksityiskohdat aina hieman myöhästyvät ulkoisen kiihokkeen vastaavista kohdista; toinen sitävastoin valokuvaa yksityiskohdat sitä mukaa kuin ne ilmenevät, silmänräpäyksellisesti. Jälkimmäinen liikkuu niinmuodoin tajunnan edellä ja jos se ilmaisee itsensä äkkiä, niin se tuo tajuntaan muistikuvan siitä, minkä havaitsemisessa tajunta parhaillaan askartelee. Lemaitren omaksuma käsityskanta on Lalanden ja Myersin teoriain väliltä. Ennen Myersiä oli Dugas esittänyt persoonallisuuden kahtiajakoa tehostavan hypoteesin. Vielä on mainittava Ribot, joka antoi kahden kuvan teorialle varsin suurta painokkuutta otaksumalla havaintoa seuraavan jonkinlaisen sitä voimakkaamman hallusinaation, joka työntää havainnon taka-alalle siten luoden siihen muistikuvan himmeneen leiman.

En voi tässä ryhtyä näitä eri teorioja tarkastelemaan niin perinpohjaisesti kuin ne vaatisivat. Rajoitun sanomaan, että hyväksyn niiden periaatteen: minä uskon väärän tunnistamisen edellyttävän, että tajunnassa todellakin esiintyy kaksi kuvaa, joista toinen on toisen jäljennös. Suurimpana vaikeutena on minun mielestäni selittää, miksi toinen kuva heijastuu menneisyyteen ja illuusio siitä huolimatta on yhtämittainen. Jos menneisyyteen heijastettu kuva merkitään nykyisyyteen paikallistettua kuvaa aikaisemmaksi, jos sitä pidetään ensimmäisenä, heikompana, vähemmän tarkkana tai vähemmän tajuisena havaintona, niin ainakin yritetään saada meidät käsittämään, miksi se esiintyy muistikuvan muodossa; mutta silloin ei olisi kysymyksessä kuin erään havaintotuokion muistikuva, illuusio ei voi jatkua, uudistua pitkin havainnon koko kestämisaikaa. Jos sitävastoin molemmat kuvat muodostuvat yhdessä, tulee illuusion jatkuvaisuus ymmärrettävämmäksi, mutta toisen heijastuminen menneisyyteen vaatii sitäkin ehdottomammin selitystä. Sopii muuten kysyä, kykeneekö mikään noista hypoteeseista, ensin mainittuun ryhmään kuuluvistakaan, todella tekemään selkoa takaisin heittymisestä ja riittääkö havainnon heikkous tai piilotajuisuus luomaan siihen muistikuvan leiman. Olipa miten tahansa, väärää tunnistamista koskevan teorian tulee täyttää yhtaikaa molemmat äsken mainitsemani vaatimukset, ja nämä kaksi vaatimusta esiintyvät luullakseni sovittamattoman ristiriitaisina, ellei ole aluksi puhtaasti psykologiselta kannalta perinpohjaisesti tutkittu normaalisen muistikuvan luonnetta.

Vältämmekö pulman, jos kiellämme kuvien kaksinaisuuden vedoten »jo ennen nähdyssä» ilmenevään »älylliseen tunteeseen», joka toisinaan liittyy nykyhetken havaintoon ja saa meidät uskomaan menneisyyden palautumiseen? Sellaisen ajatuksen on esittänyt E. Bernard-Leroy tunnetussa teoksessaan. Myönnän mielelläni hänen olevan oikeassa väittäessään nykyisyyden tunnistamisen useimmiten tapahtuvan ilman vähintäkään menneisyyden palauttamista. Olen muuten itse aikaisemmin osoittanut, että jokapäiväisten kokemusesineiden »tuttuus» johtuu niiden aiheuttamien reaktioiden automaattisuudesta eikä sellaisen muistikuvan läsnäolosta, jonka väitetään toistavan havaintokuvaa. Mutta tämä »tuttuuden» tunto ei varmaankaan esiinny väärässä tunnistamisessa, ja Bernard-Leroy on, hänkin, pitänyt huolen niiden toisistaan erottamisesta. Niinmuodoin jää jäljelle se mahdollisuus, että Bernard-Leroyn mainitsema tunto on sama kuin nähdessämme kadulla henkilön, jonka uskomme varmaan jo aikaisemmin kohdanneemme. Mutta ensinnäkin liittyy tämä viimeksi mainittu tunto varmaan erottamattomasti todelliseen muistoon henkilöstä tai jostakin toisesta hänen näköisestänsä: se on kenties vain tuon muiston epämääräistä ja melkein sammuvaa tajuamista, johon liittyy heräävä ja voimaton ponnistus sen eloonherättämiseksi. Lisäksi on huomattava, että sellaisissa tapauksissa sanomme itsellemme: »Olen nähnyt tuon henkilön jossakin», emmekä: »Olen nähnyt tuon henkilön tässä, samoissa olosuhteissa, eräänä elämäni tuokiona, joka ei ole nykyhetkestä erotettavissa.» Jos siis otaksumme väärän tunnistamisen juontuvan jonkinlaisesta tunnosta, täytyy sen tunnon olla ainoalaatuinen; se ei voi ilmetä normaalisessa tunnistamisessa harhaillen läpi tajunnan ja eksyen maalistansa. Erikoisluontoisena sillä täytyy olla erikoisluontoiset syynsä, joista kannattaa ottaa selkoa.

On vielä jäljellä se mahdollisuus, että etsimme ilmiön alkuperää toiminnan piiristä pikemmin kuin tunteen tai älyn alueilta. Siihen suuntaan käyvät monet väärän tunnistamisen teoriat. Tämän kirjoittaja osoitti jo kauan sitten välttämättömäksi erottaa psyykkisessä elämässä eri _viritys- tai sävelkorkeuksia_. Sanoin tajunnan olevan sitä paremmin tasapainossa, mitä enemmän se virittyy toiminnan varalle, ja sitä suuremmassa epävakaisuuden tilassa, mitä enemmän sen vire laukeaa jättäen sijaa unenkaltaiselle asenteelle. Huomautin lisäksi, että näiden äärimmäisten tasojen, toiminnan tason ja unen tason välillä on kaikki »elämän tarkkaamisen» ja todellisuuteen sopeutumisen eri asteita vastaavat välitasot. Esittämiini ajatuksiin suhtauduttiin hieman varoen; toiset väittivät niitä paradoksaalisiksi. Ne sotivat tosiaankin yleisesti omaksuttuja teorioja, tajunnanelämän atomistista selitystapaa vastaan. Psykologia kuitenkin lähentelee niitä yhä enemmän, varsinkin sen jälkeen kun Pierre Janet on omalta taholtansa, toisia teitä kulkien, päätynyt tuloksiin, jotka täysin sointuvat minun esittämiini. Väärän tunnistamisen alkuperä on siis etsittävä sielullisen vireen höltymisestä. Pierre Janet'n mukaan tämä höltyminen aiheuttaa ilmiön välittömästi vähentämällä normaaliseen havaintoon liittyvää synteesiponnistusta: havainto saa silloin epämääräisen muiston tai unennäön leiman. Täsmällisemmin sanoen: tässä olisi kysymyksessä vain eräs niistä »epätäydellisyyden tunnoista», joita Janet on tutkinut erittäin itsenäiseen tapaan: henkilö jota eksyttää havainnossa ilmenevä todellisuuden — ja samalla nykyisyyden — epätäydellisyys, ei tiedä, onko kysymyksessä nykyhetki, menneisyys, vaiko kenties tulevaisuus. Léon-Kindberg on omaksunut tämän synteesiponnistusta tehostavan teorian ja kehitellyt sitä. Toisaalta on Heymans yrittänyt osoittaa, kuinka »psyykillisen tarmon heikontuminen» voi muuttaa totunnaisen ympäristömme aspektia luoden »jo ennen nähdyn» leiman siinä ilmeneviin tapauksiin. »Otaksukaamme», sanoo hän, »että totunnainen ympäristömme saa enää vain heikosti kaikumaan ne assosiaatiot, jotka se muuten säännöllisesti herättää. Silloin käy aivan samoin kuin niissä tapauksissa, jolloin monien vuosien kuluttua näemme jälleen seutuja tai esineitä, kuulemme uudelleen säveliä, jotka olemme muinoin tunteneet, mutta jotka ovat jo aikoja sitten häipyneet muististamme... Jos nyt tässä viimeksi mainitussa tapauksessa olemme oppineet tulkitsemaan assosiaatiojen heikontumisen aikaisempien, nykyisen havainnon esineisiin kohdistuneiden kokemusten merkiksi, niin voi arvata, että toisessakin tapauksissa, milloin totunnainen ympäristömme psyykillisen tarmon heikennettyä osoittaa varsin suuressa määrin vähentynyttä assosiatiivista tehokkuutta, meissä syntyy tuo vaikutelma, että siinä uudistuvat täysin samoina hämyisen menneisyyden taustalta kohoavat tilanteet ja henkilökohtaiset kokemukset.» Vihdoin ovat Dromard ja Albès, perinpohjaisessa teoksessa, johon sisältyy itsehuomioiden muodossa eräs terävimpiä analyysejä, mitä väärästä tunnistamisesta on olemassa, selittäneet ilmiön vetoamalla »tarkkaavaisuusvireen» laukeamiseen, joka heidän mielestään aiheuttaa »alemman» ja »ylemmän» psyykillisen toiminnon välisen yhteyden rikkoutumisen. Ensin mainittu havaitsee, toimien toisen apua käyttelemättä, automaattisesti kysymyksessä olevan esineen, ja toinen antautuu sitten kokonansa katselemaan ensimmäisen vastaanottamaa kuvaa, sen sijaan että katselisi esinettä itseänsä.