Part 10

Viimeksi mainituista väitteistä minä sanon samoin kuin ensin mainituistakin, että hyväksyn niiden pohja-aatteen: väärän tunnistamisen alkusyytä on epäilemättä etsittävä psyykillisen elämän yleisen vireen laukeamisesta. Pulmallinen seikka on sen aivan erikoisluontoisen muodon selvittäminen, jossa elämän tarkkaamattomuus tällöin ilmenee, ja myös selonotto siitä, miksi se lopulta saa meidät pitämään nykyhetkeä menneisyyden palautumana. Havainnon vaatiman synteesiponnistuksen yksinkertainen laukeaminen voi tosin luoda todellisuuteen unennäön leiman, mutta miksi tuo unennäkö ilmenee jo eletyn tuokion täydellisenä toistumisena? Jos otaksumme »ylemmän psyykillisen toiminnon» kohdistuvan tuohon tarkkaamattomaan havaintoon, on tuloksena korkeintaan muisto, johon suhtaudutaan tarkkaavasti, mutta ei havainnon ja muiston kaksoisilmiö. Toisaalta voisi sellainen assosiatiivisen muistin hitaus, johon Heymans vetoaa, vain vaikeuttaa ympäristön tunnistamista: tämä tuttujen asioiden hankala tunnistaminen on kaukana määrätyn aikaisemman kokemuksen muistamisesta, kokemuksen, joka on joka kohdaltansa täysin sama kuin nykyhetken vaikutelma. Sanalla sanoen: näyttää välttämättömältä liittää tämä jälkimmäinen selitysjärjestelmä edelliseen, myöntää, että väärä tunnistaminen johtuu sekä psyykillisen vireen heikontumisesta että kuvan kahdentumisesta, ja tutkia, millainen heikontumisen täytyy olla voidakseen saada aikaan kahdentumisen ja millainen on se kahdentuminen, joka ilmaisee pelkkää heikontumista. Ei kumminkaan voi olla puhettakaan molempien teorioiden keinotekoisesta toisiinsa lähentämisestä. Uskon niiden lähenevän toisiansa itsestään, kunhan syvennytään tutkimaan muistin mekanismia kummassakin puheenaolleessa suunnassa.

* * * * *

Tahtoisin kuitenkin sitä ennen esittää sairaalloisia tai epänormaalisia psykologisia tosiasioita koskevan yleisen huomautuksen. Näiden tosiasioiden joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka ilmeisesti johtuvat normaalisen elämän köyhtymisestä. Niin on laita anestesioiden, amnesioiden, afasioiden, paralysioiden, sanalla sanoen kaikkien niiden tilojen, joiden luonteenomaisena tuntomerkkinä on eräiden aistimusten, muistojen tai liikkeitten häviäminen. Näitä tiloja määriteltäessä tarvitsee vain viitata siihen, mikä on tajunnasta kadonnut. Niiden olemuksen muodostaa jokin puutos. Kaikki käsittävät ne psyykillisiksi vajavaisuuksiksi.

Toisaalta on olemassa sairaalloisia tai epänormaalisia tiloja, jotka näyttävät ilmenevän normaalisen elämän lisäksi, sitä rikastuttavan eikä suinkaan köyhdyttävän. Houre, hallusinaatio ja päähänpinttymä ovat positiivisia tosiasioita. Niiden olemuksena on jonkin asian läsnäolo eikä suinkaan puuttuminen. Ne näyttävät tuovan ihmismieleen eräitä uusia tuntemis- ja ajattelemistapoja. Jos tahtoo niitä määritellä, on pidettävä silmällä mitä ne ovat ja mitä tuovat, sen sijaan että kiinnyttäisiin siihen, mitä ne eivät ole ja mitä poistavat. Useimmat mielenvikaisuuden oireet kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään, ja samaa voi sanoa useista psyykillisistä anomalioista ja omituisuuksista. Väärä tunnistaminen on sekin sitä lajia. Se muodostaa, kuten tuonnempana saamme nähdä, omalaatuisen aspektin, aivan toisenlaisen kuin oikea tunnistaminen.

Filosofi voi joka tapauksessa kysyä itseltänsä, kykenevätkö sairaus ja rappeutuminen todellakin luomaan jotakin ja eivätkö ne näennäiset positiiviset tuntomerkit, jotka tässä luovat epänormaaliseen ilmiöön uutuuden leimaa, lähemmin tarkasteltaessa osoittaudu sisäiseksi tyhjyydeksi, normaalisen ilmiön puuttumiseksi. Ollaan yhtä mieltä siitä, että sairaus on _vähenemistä_. Tuo tosin on pelkkä epämääräinen lauseparsi, ja epäilemättä pitäisi, milloin ei mitään näkyvää ole tajunnasta hävinnyt, täsmällisesti määritellä, miten tajunta on vähentynyt. Kuten alumpana huomautin, olen kerran aikaisemmin luonnostellut sellaista ylitystä. Sanoin silloin, että tajunnantilojen _lukumäärään_ kohdistuvan vähentymisen ohella on toinen, joka koskee niiden kiinteyttä tai _painavuutta_. Ensin mainitussa tapauksessa sairaus vain poistaa eräitä tiloja jättäen toiset koskematta. Jälkimmäisessä tapauksessa ei mikään psyykillinen tila häviä, mutta sairaus koskee kaikkia, kaikki menettävät painokkuuttansa, toisin sanoen kykyänsä liittyä todellisuuteen. »Elämän tarkkaaminen», on vähentynyt, ja esiintyvät uudet ilmiöt ovat vain tämän irrottumisen ulkonainen aspekti.

Tunnustan muuten, että ajatus tässäkin muodossansa on vielä liian ylimalkainen hyödyttääkseen yksityiskohtaista psykologista selitystä. Joka tapauksessa se osoittaa suunnan, jota kulkien selitys on löydettävissä.

Jos se hyväksytään, ei ole enää syytä etsiä erikoisin tuntomerkein esiintyvän sairaalloisen tai epänormaalisen ilmiön aktiivista aiheuttajaa, sillä tässä ilmiössä ei — kaikesta näennäisestä huolimatta — ole mitään positiivista, ei mitään uutta. Se oli olemassa jo normaalitilan vallitessa, mutta sen esti haluttuna hetkenä ilmaantumasta eräs niistä vastakkaisista, alinomaa vaikuttavista mekanismeista, jotka ovat _elämän tarkkaamisen_ takeena. Säännöllinen psyykillinen elämä, sellaisena kuin sen käsitämme, on järjestelmä toimintoja, joilla on kullakin oma välineensä. Omiin valtoihinsa heitettynä aiheuttaisi jokainen väline koko joukon hyödyttömiä tai haitallisia vaikutuksia, jotka voisivat toisten toimintaa häiritä ja haitata myöskin epävakaista tasapainotilaamme, alinomaa uudistuvaa todellisuuteen sopeutumista. Mutta samalla on lakkaamatta käynnissä poisto-, korjaus- ja tarkistustyö, joka juuri onkin henkisen terveytemme edellytys. Sen heikontuessa ilmenee oireita, joiden luulemme syntyvän tilapäisesti, mutta jotka itse asiassa ovat olleet koko ajan olemassa tai ainakin olisivat olleet, jos olisimme sallineet asiain mennä menojansa. Epäilemättä on luonnollista että teoreetikon huomiota herättää sairaalloisten tosiasioiden _sui generis-luonne_. Koska nämä tosiasiat ovat monimutkaisia ja kuitenkin ilmaisevat sekavuudessansa eräänlaista järjestystä, hän taipuu aluksi tekemään ne riippuviksi jostakin vaikuttavasta syystä, joka kykenee organisoimaan niiden ainekset. Mutta jos sairaus ei hengen alueella kykene mitään luomaan, ei se voi merkitä muuta kuin hidastumista tai seisahtumista eräissä mekanismeissa, jotka säännöllisissä oloissa estävät toisia pääsemästä täydelleen vaikuttamaan. _Niinmuodoin ei psykologian tärkeimpänä tehtävänä tässä kohden ole selittää, kuinka eräät ilmiöt aiheutuvat sairaassa, vaan miksi ne eivät ole todettavissa terveessä ihmisessä._

Olen aikaisemmin tarkastellut tältä kannalta unen ilmiöitä. Unia pidetään yleensä haamuina, jotka ilmenevät valvetilan kiinteiden aistimusten ja mielteiden lisäksi, virvatulina, jotka leikkivät niiden yläpuolella. Ne ovat muka erikoiseen ryhmään kuuluvia tosiasioita, joita psykologian on käsiteltävä omassa luvussaan, minkä jälkeen niistä on päästy. Sellainen ajatus onkin luonnollinen, koska valvetila on meille käytännöllisesti tärkeä, unennäkö sitävastoin kaikkein vierainta toiminnalle, kaikkein hyödyttömintä. Koska se käytännön kannalta on sivuseikka, me johdumme pitämään sitä teoreettiselta kannalta katsoen satunnaisuutena. Luopukaamme tästä ennakkoluulosta; unitila ilmenee päinvastoin normaalitilamme »substraattina». Se ei ilmene valvetilan lisäksi, vaan valvetila syntyy rajoittamalla, keskittämällä ja jännittämällä sitä hajanaista psyykillistä elämää, jonka muodostavat unet. Eräässä suhteessa toimivat havainto ja muisti luonnollisemmin unessa kuin valveilla: tajunta siinä havaitsee havaitaksensa, muistaa muistaaksensa, ollenkaan huolehtimatta elämästä, ts. suoritettavasta toiminnasta. Valvominen on poistamista, valitsemista, hajanaisen unielämän alinomaista keräämistä siihen kohtaan, missä esiintyy käytännöllinen kysymys. Valvominen merkitsee tahtomista. Jos lakkaatte tahtomasta, irrotutte elämästä, annatte mielenkiintonne laueta, niin valveminänne samalla muuttuu unien minäksi, jonka jännitys on pienempi, mutta ulottuvaisuus suurempi kuin ensin mainitun. Valvetilan mekanismi on niinmuodoin monimutkaisempi, pulmallisempi, _positiivisempi_, ja valvetila kaipaa selitystä paljoa suuremmalla syyllä kuin unennäkö.

Jos unennäkö joka suhteessa jäljittelee mielenhäiriötä, voidaan toisaalta useihin mielenvikaisuuden ilmiöihin soveltaa se, mitä on sanottu unennäöstä. En tahdo ryhtyä tutkimaan näitä asioita liian järjestelmällisiltä näkökannoilta. Sopii epäillä, käykö niitä kaikkia selittäminen samalla tavalla. Useat niistä ovat vielä niin huonosti määriteltyjä, ettei ole vielä aika yrittää niitä selittää. Kuten jo sanoin, esitän väitteeni pelkkänä metodologisena vihjeenä tahtomatta muuta kuin kääntää teoreetikon tarkkaavaisuuden määrättyyn suuntaan. Joka tapauksessa on olemassa sellaisia patologisia ilmiöitä, joihin luulen sen jo nyt olevan sovellettavissa. Ensi sijassa on mainittava väärä tunnistaminen. Sellainen on havainnon mekanismi ja sellainen on nähdäkseni muistinkin mekanismi, että väärä tunnistaminen syntyisi näiden toimintojen luonnollisena tuloksena, ellei väliin tulisi erikoista mekanismia, joka sen ehkäisee. Niin ollen ei ole tärkeätä saada tietää, miksi se ilmenee eräinä hetkinä eräissä henkilöissä, vaan miksi se ei esiinny kaikissa ja alinomaa.

* * * * *

Tarkastelkaamme, kuinka syntyy muisto. Mutta ottakaamme huomioon, että se muisto, josta tässä puhumme, on aina psyykillinen tila, milloin tajuinen, milloin puolitajuinen. Siitä muistosta, jota väitetään aivoihin jääneeksi jäljeksi, olen toisessa yhteydessä sanonut sanottavani. Olen huomauttanut, että eri muistot tosin ovat paikallistettavissa aivoihin siinä merkityksessä, että aivoissa on jokaista muistoryhmää varten erikoinen välittäjä, jonka tehtävänä on muuttaa puhdas muisto syntyväksi havainnoksi tai kuvaksi. Mutta jos mennään pitemmälle, jos väitetään voitavan määrätä jokaisen muiston sija aivoaineessa, niin rajoitutaan ilmaisemaan eittämättömiä psykologisia tosiasioita kiistanalaisella anatomisella kielellä ja päädytään havainnon kumoamiin johtopäätöksiin. Puhuessamme muistosta me ajattelemme sellaista, minkä tajuntamme omistaa tai minkä se voi saada haltuunsa ikäänkuin vetäen langasta, johon se on kiinnitetty: todellisuudessa muisto liikkuu edestakaisin tajuisuuden ja tajuttomuuden välillä, ja siirtyminen tilasta toiseen on niin tasainen, raja niin vähän silmäänpistävä, ettei meillä ole mitään oikeutta otaksua niiden välillä olevan mitään ratkaisevaa eroa. Sellainen on muisto, jota ryhdymme käsittelemään. Sopikaamme lisäksi siitä, että annamme havainnon nimen kaikelle läsnäolevain olioiden tajuamiselle, sekä sisäiselle että ulkoiselle havaitsemiselle. Minä väitän, _ettei muiston muodostaminen koskaan tapahdu havainnon syntymisen jälkeen, vaan samanaikaisesti_. Sitä mukaa kuin havainto syntyy, ilmestyy sen muisto sen rinnalle niinkuin varjo esineen viereen. Tajuntamme ei kumminkaan yleensä sitä havaitse, enempää kuin silmämme näkisi omaa varjoamme, jos se vaikenisi joka kerta kun käännymme siihen päin.

Jos otaksutaan, ettei muisto synny havainnon itsensä keralla, niin sopii kysyä, milloin se ilmestyy. Odottaako se havainnon häipymistä? Sellaista ajatusta edellyttävät teoriat yleensä, olkoonpa, että tajuttomasta muistosta tehdään psyykillinen tila tai että se käsitetään aivoissa tapahtuvaksi muutokseksi. Niinmuodoin olisi aluksi psyykillinen tila ja myöhemmin tämän kadonneen tilan muisto. Aluksi muka toimivat eräät määrätyt solut, ja siitä syntyy havainto; havainnon hävittyä säilyy samoissa soluissa havainnon jälki, joka on muisto. Jotta asian laita olisi näin, täytyisi tajuisen olemassaolomme muodostua jyrkästi toisistaan erotetuista tiloista, joilla kaikilla on objektiivisesti määrättävä alku ja samanlainen loppu. Onko vaikea havaita, ettei tämä psykologisen elämämme paloittelu erillisiksi tiloiksi, kuten näytelmän jako eri kohtauksiin, ole millään tavoin ehdoton, vaan kerrassaan riippuvainen erilaisesta ja muuttuvaisesta menneisyytemme tulkinnasta? Riippuen siitä kannasta, jolle asetun, siitä harrastuskeskuksesta, jonka valitsen, minä paloittelen eri tavoin eilisen päivän, havaitsen siinä erilaisia tilanneryhmiä. Vaikka kaikki nämä jaot eivät olekaan yhtä keinotekoisia, ei yksikään niistä ole sinänsä olemassa, sillä psyykillisen elämän kehkeäminen tapahtuu yhtäjaksoisesti. Maalla viettämäni päivä on jakautunut aamiaiseen + kävelyyn + päivälliseen, tai keskusteluun + keskusteluun + keskusteluun jne., ja näistä keskusteluista, jotka kietoutuivat toisiinsa, ei yksikään muodosta selvää yksilöllistä kokonaisuutta. Kymmenet jakojärjestelmät ovat mahdollisia, mutta yksikään ei vastaa todellisuuden selvää jäsennystä. Millä oikeudella siis otaksumme muistin valitsevan jonkin noista kymmenistä, jakavan psyykillisen elämän jyrkästi toisistaan erotettuihin jaksoihin ja odottavan kunkin jakson päättymistä järjestääkseen suhteensa havaintoon?

Jos taas väitetään, että ulkoisen esineen havaitseminen alkaa esineen ilmestyessä ja loppuu sen kadotessa, ja että ainakin tässä tapauksessa voidaan täsmälleen määrätä se hetki, jolloin muisto astuu havainnon sijaan, niin unohdetaan, että havainto on yleensä kokoonpantu peräkkäisistä osista ja etteivät nämä osat ole enemmän eivätkä vähemmän yksilöllisiä kuin kokonaisuus. Jokaisesta on oikeus sanoa, että sen esine sitä mukaa katoaa; miksi syntyisi muisto vasta kun kaikki on lopussa, ja kuinka tietäisi muisti minä tapahtuman hetkenä tahansa, ettei kaikki vielä ole lopussa, että vielä on jotakin jäljellä?

Mitä enemmän asiaa harkitsee, sitä vähemmän ymmärtää, kuinka muisto voi syntyä milloinkaan, ellei se synny yhtä rintaa havainnon itsensä kanssa. Nykyhetki joko häipyy jättämättä muistiin minkäänlaista jälkeä tai jakautuu joka hetki, parhaillaan esiinkummutessaan, kahdeksi symmetriseksi suihkuksi, joista toinen lankeaa taaksepäin kohti menneisyyttä, toinen sitävastoin syöksyy päin tulevaisuutta. Vain jälkimmäinen, se, jota nimitämme havainnoksi, herättää meissä mielenkiintoa. Me emme tarvitse olioiden muistamista niin kauan kuin meillä on oliot itse. Käytännöllinen taju syrjäyttää tuon muiston tarpeettomana ja teoreettinen harkinta pitää sitä olemattomana. Siten syntyy se harhakäsitys, jonka mukaan muisto on havainnon jälkeläinen.

Tuo harhakäsitys johtuu toisestakin, vielä syvemmästä syystä.

Se johtuu siitä, että eloonherännyt tajuinen muisto tuntuu meistä vaatimattomassa muodossa elpyvältä havainnolta ja ainoastaan havainnolta. Havainnon ja muiston välillä vallitsisi niinmuodoin intensiteetti- eli aste-ero eikä laatuero. Koska havainto määritellään voimakkaaksi ja muisto heikoksi tajunnantilaksi, joten havainnon muisto ei voi olla muuta kuin sama havainto heikontuneena, näyttää meistä siltä kuin havaintoa salatajuntaan merkitsevän muistin olisi täytynyt odottaa, kunnes havainto on heikentynyt muistoksi. Samasta syystä me päättelemme, ettei havainnon muisto voi syntyä havainnon keralla eikä kehkeytyä samaan aikaan kuin se.

Mutta sitä väittämää, jonka mukaan nykyhetken havainto on voimakas ja elpynyt muisto heikko tajunnantila, väittämää, jonka mukaan muisto syntyy havainnosta vähentymisen nojalla, vastustaa kaikkein alkeellisinkin asian huomioiminen. Olen sen osoittanut eräässä aikaisemmassa teoksessa. Ottakaa jokin voimakas aistimus ja antakaa sen vähetä asteittaisesti aina olemattomiin asti. Ellei aistimuksen ja aistimuksen muiston välillä ole kuin aste-ero, niin aistimus muuttuu ennen sammumistansa muistoksi. Epäilemättä tulee silloin hetki, jolloin ette voi enää sanoa, onko kysymyksessä kokemanne heikko aistimus vaiko kuvittelemanne heikko aistimus, mutta tämä heikko tajunnantila ei esiinny milloinkaan voimakkaan tilan menneisyyteen heijastettuna muistona. Muisto on siis jotakin muuta.

Aistimuksen muisto on asia, joka kykenee _nostattamaan_ mieleen saman aistimuksen, ts. synnyttämään sen uudelleen, aluksi heikkona, sitten voimakkaampana ja yhä voimakkaampana sitä mukaa kuin tarkkaavaisuus siihen kiinteämmin kohdistuu. Mutta samalla se on selvästi erotettavissa nostattamastansa tilasta, ja juuri senvuoksi, että sen tunnemme nostatetun aistimuksen takaa kuten hypnoottisen vaikuttajan hänen aiheuttamansa hallusinaation takaa, me sijoitamme kokemuksemme syyn menneisyyteen. Aistimus on itse asiassa luonteeltansa aktuaalinen ja nykyhetkinen, mutta muisto, joka sen herättää salatajunnan pohjalla, mistä se tuskin kohoaa esiin, osoittaa sitä omalaatuista suggestiivista voimaa, joka on kadonneen, mutta vielä olemaan pyrkivän tunnusmerkkinä. Suggestio on tuskin ehtinyt koskettaa mielikuvitusta, kun suggeroitu asia jo kuvastuu heräämistilassansa, ja juuri senvuoksi on vaikea erottaa toisistansa koettua heikkoa aistimusta ja täsmällisesti paikallistamatonta muistettua heikkoa aistimusta. Suggestio ei kumminkaan ole millään muotoa se, mikä suggeroi, aistimuksen tai havainnon puhdas muisto ei ole millään muotoa itse aistimus tai havainto. Muuten täytyisi sanoa, että hypnoottisen vaikuttajan sanojen, jotka suggeroivat nukkuvien suuhun sokerin tai suolan maun, on jo oltava hieman sokeroituja tai suolaisia.

Jos ottaa vieläkin syvällisemmin tutkiaksensa tätä illuusiota, huomaa siihen sisältyvän henkemme synnynnäisen tarpeen kuvailla itsellensä koko sisäistä elämäämme sen olemuksemme pienoisen osan nojalla, joka on kytkeytynyt nykyhetken todellisuuteen, joka tätä todellisuutta havaitsee ja toimintansa kohteena käyttelee. Havaintomme ja aistimuksemme ovat sekä kaikkein kirkkainta että meille kaikkein tärkeintä, mitä meissä on; ne merkitsevät joka hetki ruumiimme ja toisten olioiden välistä vaihtelevaa suhdetta; ne määräävät tai suuntaavat käyttäytymistämme. Siitä johtuu taipumuksemme nähdä toisissa psyykillisissä tosiasioissa ainoastaan himmentyneitä tai pienentyneitä havaintoja tai aistimuksia. Nekin meistä, jotka kykenevät parhaiten vastustamaan tuota taipumusta, jotka luulevat näkevänsä ajatuksessa jotakin muuta kuin kuvien leikkiä, tuskin voisivat saada itseään vakuuttumaan siitä, että havainnon muisto eroaa perinpohjaisesti havainnosta itsestänsä: heistä näyttää siltä kuin muistin täytyisi joka tapauksessa olla ilmaistavissa havainnon termein, luotavissa jonkinlaisen kuvaan vaikuttavan toiminnon avulla. Mutta mikä olisikaan se toiminto? Me sanomme itsellemme _a priori_, ettei se voi koskea muuta kuin kuvan sisällön _kvaliteettia_ tai sen _kvantiteettia_, tai molempia yhtaikaa. Kvaliteetista ei varmaankaan voi olla kysymys, koska muiston on esitettävä meille menneisyyttä sitä muuttamatta. Asia koskee niin ollen kvantiteettia. Mutta kvantiteetti vuorostaan voi olla ekstensiivinen tai intensiivinen, sillä kuva käsittää määrätyn luvun osia ja ilmaisee määrätyn asteen voimaa. Tarkastelkaamme ensimmäistä vaihtopuolta. Muuttaako muisto kuvan laajuutta? Ilmeisesti ei, sillä jos se lisäisi menneisyyteen jotakin, niin se olisi virheellinen, ja jos ottaisi siitä jotakin pois, epätäydellinen. Niinmuodoin jää jäljelle se mahdollisuus, että muutos koskee intensiteettiä, ja koska se nähtävästi ei ole lisääntymistä, niin sen täytyy olla vähentymistä. Tällainen on se vaistomainen, tuskin tajuinen dialektiikka, joka johtaa meidät peräkkäisten poistojen nojalla käsittämään muiston kuvan heikontumiseksi.

Kun tuo johtopäätös on tehty, niin sen vaikutus tuntuu koko muistipsykologiassamme; onpa se fysiologiassammekin havaittavissa. Millaiseksi ajatellemmekin havainnon aivomekanismin, me käsitämme muiston vain saman mekanismin uudeksi liikunnaksi, saman tosiasian heikontuneeksi toistumiseksi. Kuitenkin on olemassa kokemus, joka näyttää viittaavan aivan toiseen. Se osoittaa meille, että voi menettää visuaaliset muistot lakkaamatta silti näkemästä ja auditiiviset muistot lakkaamatta silti kuulemasta; ettei psyykillinen sokeus tai kuurous välttämättä edellytä näön tai kuulon kadottamista. Olisiko se mahdollista, jos havainto ja muisti käyttelisivät samoja keskuksia, saisivat liikkeeseen samat mekanismit? Voimatta kuitenkaan myöntää havainnon ja muiston välillä olevan perinjuurista eroa jatkamme vielä asian tutkimista.

Rakentaen psyykillisen elämämme selvästi toisistaan erotetuista tiloista ja arvellen kaikkien näiden tilojen olevan ilmaistavissa kuvien avulla järkeilymme päätyy kahta konvergoivaa uraa kulkien tekemään muistosta kalvenneen havainnon, asian, joka seuraa havaintoa sen sijaan että esiintyisi yhtaikaa sen keralla. Jos hylkäämme tämän älyllemme luonnostansa kuuluvan dialektiikan, jota kielemme mielellään viljelee ja joka kenties on käytännössä välttämätön mutta ei sisäisen havainnon suggeroima, niin muisto ilmenee havainnon alinomaisena vastapuolena, sen keralla syntyvänä, yhtaikaa kehkeytyvänä ja edellisen hävittyä eloonjääneenä, koska on olemukseltansa toisenlainen kuin se.

Mikä siis onkaan muisto? Psyykillisen tilan selvä kuvaileminen tapahtuu aina kuvien nojalla, ja minä sanoin äsken, ettei kuvan muisto ole mikään kuva. Niinpä käykin puhdasta muistoa kuvaileminen vain epämääräiseen tapaan, vertauskuvallisesti. Sanon siis, kuten olen tutkimuksessani _Matière et Mémoire_ selittänyt, että se on havaintoon verrattuna sama kuin kuvastimen takana nähty kuva sen edessä sijaitsevaan esineeseen nähden. Esinettä voi yhtä hyvin koskea kuin nähdä, se vaikuttaa meihin samoin kuin me siihen, se on mahdollisten toimintojen kyllästämä, se on _aktuaalinen_. Kuva on virtuaalinen, ja vaikka se onkin esineen kaltainen, ei se kykene tekemään mitään sellaista kuin viimeksi mainittu. Sitä mukaa kuin aktuaalinen olemassaolomme kehkeää ajassa, syntyy sen vastapuoleksi virtuaalinen olemassaolo, kuva kuvastimessa. Jokaisessa elämämme tuokiossa ilmenee niinmuodoin kaksi aspektia: se on aktuaalinen ja virtuaalinen, toisaalta havaintoa, toisaalta muistoa. Se jakautuu ilmaantuessaan. Tai pikemmin: sen olemuksena on juuri tämä jakautuminen, sillä alinomaa liikkuva nykyhetki, jo olemattomiin kadonneen välittömän menneisyyden ja vielä syntymättömän välittömän tulevaisuuden pakeneva raja hupenisi pelkäksi abstraktioksi, ellei se olisi juuri se liikkuva kuvastin, joka lakkaamatta heijastaa havaintoa muistoksi.