Part 11

Kuvitelkaamme sellaista ihmismieltä, jossa tämä kahdentuminen tulee tajutuksi. Otaksukaamme, että havaintomme ja toimintamme heijastuvat meihin takaisin, ei havainnon ja toiminnan tultua suoritetuksi, vaan sitä mukaa kuin havaitsemme ja toimimme. Silloin näemme yhtaikaa todellisen olemisemme ja sen virtuaalisen kuvan, toisaalla esineen, toisaalla heijastuksen. Heijastus ja esine eroavat selvästi toisistansa, sillä jälkimmäisessä on kaikki havainnon luonnepiirteet, edellinen taas on jo muistoa: ellei se olisi sitä heti, ei se voisi siksi muuttua milloinkaan. Myöhemmin, suorittaessaan säännönmukaista toimintaansa, se osoittaa meille menneisyytemme varustettuna menneisyyden merkillä; jo muodostumisensa hetkellä havaittuna se ilmenee oleellisine menneisyysleimoinensa. Mikä on tuo menneisyys? Se ei ole eikä voi olla ajallisesti määriteltävissä, se on menneisyyttä _yleensä_, se ei voi olla mitään erikoista menneisyyttä. Jos sen muodostaisi vain jokin havaittu asia, jokin koettu mielenliikutus, voisi vielä pettyä ja luulla jo ennen havainneensa, mitä havaitsee, kokeneensa, mitä kokee. Mutta tässä onkin asian laita toisin. Se, mikä joka hetki jakautuu havainnoksi ja muistoksi, on kaikki näkemämme, kuulemamme, kokemamme, koko olemisemme ja kaikki mitä meitä ympäröi — kaikki yhtenä kokonaisuutena. Jos tämä jakautuminen tulee tajutuksi, niin koko nykyisyytemme ilmenee samalla kertaa sekä havaintona että muistona. Ja kuitenkin tiedämme varsin hyvin, ettei sama historian hetki ole kahteen kertaan elettävissä ja ettei aika käänny vierimään taaksepäin. Mikä neuvoksi? Tilanne on omituinen, paradoksaalinen. Se saattaa sekasortoon kaikki tottumuksemme. Meillä on muisto; se on muisto, koska siinä ilmenee niiden tilojen luonteenomainen leima, joita yleensä tuolla nimellä mainitsemme ja jotka kuvastuvat tajuntaan vasta niiden kohteen kadottua. Ja kumminkaan ne eivät edusta mitään jo ollutta, vaan yksinkertaisesti jotakin parhaillaan olevaa; se liikkuu _pari passu_ toistamansa havainnon keralla. Se on nykyisyyden hetkenä tämän hetken muisto. Se on muodoltansa menneisyyttä ja sisällöltänsä nykyisyyttä. Se on _nykyisyyden muisto_.

Sitä mukaa kuin tilanne edistyy, luo muisto, joka pysyttelee sen rinnalla, jokaiseen vaiheeseen »jo ennen nähdyn», »ennen tunnetun» leiman. Mutta tämä tilanne näyttää jo ennen päämaaliinsa ehtimistäkin välttämättä muodostavan kokonaisuuden, koska hetken mielenkiinto on sen leikannut erilleen tasaisesti jatkuvasta kokemuksestamme. Kuinka olisimmekaan jo eläneet jonkin osan tilanteesta, ellemme ole eläneet sitä kokonaisuudessaan? Voisimmeko tuntea sitä, mikä kehittyy irrallaan, ellemme tunne sitä, mikä on vielä kerällä? Emmekö joka hetki ainakin ennakolta arvaile seuraavaa hetkeä? Tuleva tuokio alkaa jo nykyhetkessä, sen sisältöä ei käy erottaminen jälkimmäisen sisällöstä; jos toinen epäilemättä on menneisyyteni palautumista, kuinka ei tuleva tuokio olisi samaa? Minä tunnen toisen ja tulen niinmuodoin varmasti tuntemaan toisenkin. Niinpä olenkin siihen nähden, mikä on kohta tapahtumaisillaan, sen henkilön asenteessa, jolle jokin on oleva tuttua ja jolle senvuoksi jokin on tuttua. Mutta tuo on vain tiedon _asenne_, sen muoto vailla sisältöä. Koska en voi ennustaa, mitä tulee tapahtumaan, huomaan varsin hyvin, etten sitä tiedä, mutta samalla minä aavistan, että tulee hetki, jolloin olen sen tietänyt, siinä merkityksessä, että se on huomioni esineeksi tullessaan minulle tuttua, ja tämä tuleva tuttuus, jonka tunnen välttämättömäksi tuntemiskykyni pitkin matkaa osoittaman voimakkaan suuntautumisen nojalla, vaikuttaa ennakolta taaksepäin nykyhetkeeni sijoittaen minut siihen omituiseen tilanteeseen, jossa ihminen on havaitessaan tuntevansa sen, minkä tietää olevansa itselleen outoa.

Otaksukaamme, että olemme joskus osanneet ulkoa jonkin kappaleen, joka nyt on unohtunut, ja että jonakin päivänä yllätämme itsemme sitä konemaisesti toistamasta. Koska jokainen sana on tuttu kohta kun se on lausuttu, tunnemme sen olevan tiedossamme ennenkuin sen lausumme, ja kuitenkin me löydämme sen vasta lausuessamme. Se henkilö, jonka mielessä tulee tajutuksi nykyhetken lakkaamaton jakautuminen havainnoksi ja muistoksi, on samassa asemassa. Mikäli hän itseänsä analysoi, täytyy hänen tuntua itsestään näyttelijältä, joka esittää osaansa automaattisesti, kuunnellen puhettansa ja katsellen eleitänsä. Mitä paremmin hän syventyy kokemaansa, sitä täydellisemmin hän jakautuu kahdeksi henkilöksi, joista toinen esiintyy toisen nähtävänä ja kuultavana. Toisaalta hän tietää yhä edelleen olevansa se, mikä on ollut, minuus, joka ajattelee ja toimii tilanteen vaatimusten mukaisesti, minuus, joka on kytkeytynyt todelliseen elämään ja sopeutuu siihen tahtonsa vapaan ponnistuksen varassa — siinä se, minkä hänelle takaa nykyisyyden havaitseminen. Mutta saman nykyisyyden muistaminen, joka sekin on olemassa, saa hänet uskomaan, että hän toistaa sellaisinaan jo ennen sanottuja asioita, että hän näkee uudelleen ja täysin samanlaisina jo ennen näkemiänsä, ja tekee hänestä siten osaansa esittävän näyttelijän. Siitä ne kaksi eri minuutta, joista toinen vapautensa tunnossa korottaa itsensä riippumattomaksi katselijaksi, edessänsä näytelmä, jota toinen konemaiseen tapaan esittää. Tämä kahtiajakautuminen ei kuitenkaan kehity milloinkaan täydelliseksi. Se on pikemmin henkilön häilymistä kahden itseänsä koskevan näkökannan välillä, hengen liikkumista havainnosta, joka on pelkkää havaintoa, sellaiseen havaintoon, jonka rinnalla versoo sen oma muisto, ja päinvastoin: ensin mainittu sisältää tavanomaisen vapautemme tunnon ja kytkeytyy aivan luontevasti todellisuuden maailmaan, jälkimmäinen saa meidät uskomaan, että toistelemme oppimaamme näytelmänkohtaa, muuttaa meidät automaateiksi, siirtää meidät teatterin tai unennäön maailmoihin. Se, joka on muutaman silmänräpäyksen ollut suuressa vaarassa, mistä on voinut pelastua ainoastaan nopean, yhtä välttämättömän kuin uskaliaasti suoritetun toimenpidesarjan nojalla, on kokenut jotakin samantapaista. Siinä tapahtuu pikemmin virtuaalinen kuin todellinen kahtiajakautuminen. Henkilö toimii ja tuntee kuitenkin olevansa välttämättömyyden väline. Hän tuntee valitsevansa ja tahtovansa, mutta valitsevansa pakollista ja tahtovansa sellaista, mitä ei voi väistää. Siitä johtuu, että tajunnantilat läpäisevät toisiansa, sulautuvat toisiinsa, jopa samastuvatkin välittömässä tajunnassa, mutta jäävät siitä huolimatta loogilliselta kannalta katsoen keskenään ristiriitaisiksi ja näyttäytyvät niin ollen harkitsevalle tajunnalle minän jakautumisena kahdeksi eri henkilöksi, joista toinen ottaa osakseen kaiken vapauden, toinen sitävastoin pitää hallussaan välttämättömyyttä — edellinen on vapaa katselija, jonka nähden jälkimmäinen esittää osaansa automaattisesti.

Olen tässä kuvannut ne kolme tärkeintä aspektia, joiden valossa me näyttäytyisimme itsellemme normaalitilassa, jos voisimme välittömästi havaita nykyisyytemme jakautumisen. Ne ovat juuri väärän tunnistamisen tuntomerkit. Ne esiintyvät sitä korostetumpina, mitä selvempi, täydellisempi ja kokijansa syvällisemmin erittelemä tämä ilmiö on.

Useat ovat tosiaankin puhuneet automaattisuuden tunnosta ja tilasta, joka on verrattavissa osaansa esittävän näyttelijän tilaan. Se, mitä sanotaan ja tehdään, se, mitä itse sanoo ja tekee, näyttää »väistämättömältä». Henkilö on omien liikkeittensä, ajatustensa ja tekojensa katselijana. Kaikki tapahtuu _ikäänkuin_ kahtiajakautuminen toteutuisi, joskaan siitä itse asiassa ei tule totta. Eräs henkilö kirjoittaa: »Tämä jakautumisen tunto on olemassa vain aistimuksessa; molemmat henkilöt muodostavat aineelliselta näkökannalta kokonaisuuden.» Hän tahtoo epäilemättä sanoa tuntevansa kahdentumisen tunnetta, jota kumminkin myötäilee se tietoisuus, että kysymyksessä on yksi ja sama henkilö.

Kuten tutkielmani alussa huomautin, on henkilö usein samassa omituisessa mielentilassa kuin se, joka luulee tietävänsä, mitä tulee tapahtumaan, samalla kuitenkin tuntien itsensä kykenemättömäksi sitä ennakolta sanomaan. »Minusta näyttää aina siltä», sanoo eräs heistä, »että kohta arvaan jatkon, mutta en saa sitä oikein sanotuksi.» Toisen mieleen muistuu se, mikä on tapahtumassa, »niinkuin nimi, joka on muistin partaalla.» Eräs aikaisimpia havaintoja on erään potilaan, joka kuvitteli ennakoivansa kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli tapahtuva. Siinä on toinen väärän tunnistamisen oleellinen ominaisuus.

Kaikkein yleisin on kuitenkin se, josta puhuin ensinnä: heräävä muisto riippuu ilmassa, siltä puuttuu menneisyyden tukikohta. Se ei vastaa mitään aikaisempaa kokemusta. Henkilö tietää sen, on siitä vakuuttunut, ja tämä vakaumus ei ole järkeilyn tulos: se on välitön. Siihen sekaantuu se tunto, että heränneen muiston täytyy olla pelkkä parhaillaan kestävän havainnon kaksoiskappale. Onko se siis »nykyisyyden muisto»? Ellei niin sanota, tapahtuu se varmaan siitä syystä, että lauseparsi näyttää olevan itsessään ristiriitainen, ettei muistoa voida käsittää muuksi kuin menneisyyden toistumaksi, ettei myönnetä mielteen voivan kantaa menneisyyden leimaa riippumatta siitä, mitä se edustaa, sanalla sanoen: että ollaan itse siitä tietämättä teoreetikkoja, arvellaan muiston aina syntyvän myöhemmin kuin se havainto, jota se toistaa. Mutta jotakin samansuuntaista kumminkin sanotaan, puhutaan menneisyydestä, jota ei mikään välimatka erota nykyisyydestä: »Minä tunsin mielessäni tapahtuvan jonkinlaisen laukeamisen, joka hävitti koko menneisyyden tuon entisen tuokion ja kokemushetkeni väliltä.» Siinä on tosiaankin ilmiön olennainen luonnepiirre. Väärästä tunnistamisesta puhuttaessa pitäisi nimenomaisesti osoittaa, että kysymyksessä on tapahtuma, joka ei todella jäljittele oikeata tunnistamista eikä herätä sen illuusiota. Millainen onkaan normaalinen tunnistaminen? Se voi tapahtua kahdella tavalla, joko sen tuttuustunnon nojalla, joka liittyy nykyhetken havaintoon, tai siten, että herää eloon entinen havainto, jota nykyhetken havainto tuntuu toistavan. Väärä tunnistaminen ei ole kumpikaan näistä toiminnoista. Edelliselle tunnistamislaadulle on luonteenomaista, ettei sen vallitessa voi muistua mieleen määrätty, henkilökohtainen tilanne, jossa tunnistettu esine olisi aikaisemmin havaittu. Työhuoneeni, pöytäni ja kirjani luovat ympärilleni tuttuuden ilmapiirin vain sillä ehdolla, etteivät herätä mitään määrätyn historiani hetken muistoa. Jos ne palauttavat mieleen täsmällisen muiston jostakin tapahtumasta, johon ovat kuuluneet, niin minä tosin tunnistan ne siihen osaaottaneina, mutta tämä tunnistaminen tulee ensin mainitun lisäksi ja eroaa siitä perinpohjin, niinkuin persoonallinen eroaa persoonattomasta. Väärä tunnistaminen ei merkitse tuota tuttuudentuntoa. Se koskee aina persoonallista tilannetta, jonka uskomme toistavan erästä aikaisempaa, yhtä täsmällistä ja määrättyä persoonallista tilannetta. Jäisi niin ollen jäljelle mahdollisuus, että se kuuluu jälkimmäiseen tunnistamislaatuun, siihen, johon sisältyy aktuaalisten olosuhteiden kaltaisen tilanteen mieleenpalautuminen. On kuitenkin huomattava, että sellaisessa tapauksessa tulevat aina kysymykseen samankaltaiset eivätkä samastuvat tilanteet. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluva tunnistaminen tapahtuu vain siten, että kuvitellaan sekä sitä, mikä molempia tilanteita erottaa, että sitä, mikä on niille yhteistä. Jos olen toista kertaa katsomassa jotakin huvinäytelmää, niin tunnistan kaikki sanat, toisen toisensa jälkeen, tunnistan eri kohtaukset ja koko kappaleen ja muistan nähneeni sen jo ennen; mutta edellisellä kerralla olin istunut toisessa paikassa, ympärilläni oli ollut toisia henkilöitä, tullessani oli mieleni askarrellut toisissa asioissa; missään tapauksessa en ollut voinut silloin olla sama kuin nyt, koska olen väliajan elänyt. Jos siis kuvat ovatkin molemmissa tapauksissa samat, eivät ne kumminkaan esiinny samassa kehyksessä, ja epämääräinen kehysten erilaisuuden tunto ympäröi reunaripsun tavoin kuvien samuuteen kohdistuvaa tajuntaani tehden minulle mahdolliseksi erottaa ne joka hetki toisistansa. Väärässä tunnistamisessa sitävastoin ovat kehykset, kuten itse kuvatkin, samastuvat. Minä katselen samaa näytelmää samoin aistimuksin, samoin ajatuksin; sanalla sanoen: olen tänä hetkenä samassa hetkessä kuin silloin. Tässä siis tuskin voi puhua illuusiosta, koska illusorinen kokemus on todellisen kokemuksen toistuma ja koska kysymyksessä oleva ilmiö ei jäljittele mitään toista kokemuksemme ilmiötä. Tuskin voi myöskään puhua väärästä tunnistamisesta, koska ei ole olemassa mitään sellaista oikeata tunnistamista, jonka tarkan väärennyksen tämä muodostaisi. Todellisuudessa on kysymys ainoalaatuisesta ilmiöstä, siitä, jonka synnyttäisi »nykyisyyden muisto», jos se äkkiä kohoaisi esiin salatajunnasta, missä sen tulee piillä. Se tekisi muiston vaikutuksen, koska muistossa on oma erottava leimansa, toisenlainen kuin havainnossa, mutta sitä ei käy yhdistäminen mihinkään menneeseen kokemukseen, koska jokainen meistä varsin hyvin tietää, ettei elä kahteen kertaan samaa historiansa tuokiota.

* * * * *

Vielä on selvittämättä, miksi tämä muisto ylipäänsä jää salatuksi ja kuinka se ilmaisee itsensä poikkeuksellisissa tapauksissa. Yleensä ja _oikeastaan_ menneisyys palautuu tajuntaan ainoastaan mikäli se voi auttaa käsittämään nykyisyyttä ja arvaamaan tulevaisuutta: se on toiminnan vakoilija. Erehdytään, kun tulkitaan älyllisiä toimintoja erillisinä, ikäänkuin ne olisivat oma tarkoituksensa, ikäänkuin me olisimme puhtaita henkiolentoja, joiden ainoana askareena on vaihtuvien ajatusten ja kuvien tarkkaaminen. Niin ollen vetäisi nykyhetken havainto puoleensa kaltaisensa muiston ilman minkäänlaista hyödyn sala-aikomusta, ilman vain, huviksensa — iloiten siitä, että tuo tajunnan maailmaan vetovoiman lain, joka on verrattavissa aineen maailmaa vallitsevaan lakiin. En tosin tahdo väittää »samankaltaisuuden lakia» olemattomaksi, mutta, kuten jo toisessa yhteydessä huomautin, kaksi ajatusta, mitkä tahansa, olivatpa ne toisistansa miten etäällä tahansa, ovat aina jossakin suhteessa toistensa kaltaiset, koska aina on olemassa sellainen heimokäsite, jonka piiriin ne ovat sijoitettavissa, joten mikä havainto tahansa herättäisi minkä muiston tahansa, ellei tässä olisi vaikuttamassa muu kuin samankaltaisten välinen mekaaninen vetovoima. Todellisuudessa havainto herättää jonkin mielikuvan, jotta mennyttä tilannetta edeltäneet, myötäilleet ja seuranneet seikat jollakin tavoin valaisisivat nykyhetken tilannetta ja osoittaisivat, miten siitä päästään eteenpäin. Tuhannet muistojen herättämiset ovat samankaltaisuuden nojalla mahdollisia, mutta muisto, joka pyrkii uudestaan ilmaantumaan, on se, joka muistuttaa havaintoa jossakin erikoisessa suhteessa, se, joka voi valaista ja ohjata valmistumassa olevaa tekoa. Ja sekin muisto voisi oikeastaan jäädä ilmaantumatta: riittäisi, jos se itse näyttäytymättä palauttaisi mieleen ne seikat, jotka ovat ilmenneet sen yhteydessä, sen, mikä on käynyt edellä, ja sen, mikä on seurannut, toisin sanoen sen, mikä on tärkeätä tietää nykyisyyden käsittämiseksi ja tulevaisuuden ennakolta arvaamiseksi. Voisipa ajatella niinkin, ettei kaikki tuo ollenkaan tulisi tajunnassa ilmi, vaan että ilmenisi ainoastaan lopputulos, määrätyn, suoritettavan toimenpiteen mieleennostatus. Siten on todennäköisesti asianlaita useimmilla eläimillä. Mutta mitä enemmän tajunta kehittyy, sitä enemmän se valaisee muistin toimintoa ja sitä enemmän se myöskin sallii kuultaa näkyviin kosketusassosiaation, tarkoitusperän, takaa samankaltaisuusassosiaation, joka on väline. Kerran tajuntaan kotiuduttuansa viimeksi mainittu sallii sinne työntyvän suuren määrän ylellisyysmuistoja jonkin, vaikkapa kerrassaan aktuaalista mielenkiintoa vailla olevan samankaltaisuuden nojalla. Siten on selitettävissä, että voimme toimiessamme hieman uneksia; mutta palautumisen lait ovat toiminnan välttämättömyyksien määräämät, ne yksin pitävät hallussansa tajunnan avaimia, ja uneksimisen muistot pääsevät pujahtamaan sisään vain mikäli pääsyyn oikeuttava samankaltaisuussuhde tilapäisesti höltyy tai käy epämääräiseksi. Lyhyesti sanoen: kaikkien muistojemme yrittäessä joka hetki tunkeutua esiin salatajunnan uumenista elämää tarkkaava tajunta päästää laillisesti kulkemaan ainoastaan ne, jotka kykenevät hyödyttämään nykyhetken toimintaa, joskin monet muut pujahtavat sisään yleisen samankaltaisuusehdon nojalla, joka on täytynyt asettaa voimaan.

Mutta mikäpä olisikaan nykyhetken toiminnalle hyödyttömämpää kuin nykyisyyden muistaminen? Kaikki muut muistot voisivat pikemmin vedota oikeuksiinsa, sillä ne tuovat ainakin mukanansa jonkinlaista tietoa, olkoonpa, ettei se ole sinä hetkenä mielenkiintoista. Yksin nykyisyyden muistamisella ei ole meille mitään ilmoitettavaa, koska se on vain havainnon kaksoiskappale. Meillä on todellinen esine; mitä siis teemmekään virtuaalisella kuvalla? Yhtä hyvin voisi heittää saaliin tavoitellakseen sen varjokuvaa.

Niinpä ei olekaan toista muistoa, jota tarkkaavaisuutemme itsepintaisemmin karttelisi.

Se tarkkaavaisuus, joka nyt on kysymyksessä, ei muuten ole sitä yksilöllistä tarkkaavaisuutta, jonka voimakkuus, suunta ja kesto vaihtelevat eri henkilöissä. Sitä sopisi nimittää suvun tarkkaavaisuudeksi, joka luonnostaan kohdistuu eräisiin psyykillisen elämän alueisiin ja luonnostaan välttelee toisia. Yksilöllinen tarkkaavaisuutemme epäilemättä liikkuu mielin määrin kaikkien näiden alueiden rajoissa, mutta se tulee silloin vain nyt puheenaolevan tarkkaavaisuuden lisäksi, kuten yksilöllisen silmän esinevalinta ilmenee sen valinnan lisäksi, jonka on suorittanut ihmisen silmä kerta kaikkiansa ottaessaan määrätyn osan spektriä valohavaintojensa alueeksi. Mutta yksilöllisen tarkkaavaisuuden vähäisen harhautumisen merkitessä vain normaalista häiriötä ovat suvulle ominaisen tarkkaavaisuuden pettämisen ilmiöt patologisia tai epänormaalisia tosiasioita.

Väärä tunnistaminen kuuluu niiden joukkoon. Se aiheutuu elämän yleisen tarkkaamisen tilapäisestä heikontumisesta: tajunnan katse, joka ei enää kykene pysyttelemään luonnollisessa suunnassansa, antautuu epähuomiossa näkemään sellaista minkä havaitsemisesta ei ole mitään hyötyä. Mutta mitä merkitsee tässä yhteydessä »elämän tarkkaaminen», elämään kohdistuva tarkkaavaisuus? Mikä on se erikoinen hajamielisyyden laji, joka johtaa väärään tunnistamiseen? Tarkkaavaisuus ja hajamielisyys ovat epämääräisiä käsitteitä; eikö niitä käy tarkemmin määritteleminen tässä yksityistapauksessa? Koetan tässä niin tehdä väittämättä kumminkaan saavuttavani näin hämärässä asiassa täydellistä selvyyttä ja lopullista täsmällisyyttä.

Ei ole otettu riittävässä määrin huomioon, että nykyisyytemme on ennen kaikkea tulevaisuutemme ennakoimista. Harkitseva tajuntamme epäilemättä näyttää meille sisäisen elämämme sarjana toisiaan seuraavia tiloja, jotka kukin alkavat määrätystä kohdasta ja päättyvät toiseen tyytyen toistaiseksi omaan itseensä. Niin tahtoo harkinta, joka valmistelee tietä kielelle: se erottaa, poistaa ja asettaa rinnakkain, se voi hyvin ainoastaan määrätyn ja samaten liikkumattoman rajoissa, se päättyy staattiseen todellisuutta koskevaan käsitykseen. Välitön tajunta sitävastoin tavoittaa aivan toista. Sisäisen elämän kehässä liikkuen se pikemmin tuntee kuin näkee tämän elämän, mutta tuntee sen liikuntana, yhtämittaisena kytkeytymisenä tulevaisuuteen, joka väistyy alinomaa tuonnemmaksi. Tämä tunto käy muuten varsin selväksi, kun on kysymyksessä määrätyn teon suorittaminen. Toiminnan päämäärän näemme heti, ja jo toimiessamme olemme koko ajan vähemmän tietoisia peräkkäisistä tiloistamme kuin kulloisenkin asemamme ja tavoittelemamme päämäärän välimatkan lyhenemisestä. Päämäärä sitäpaitsi ilmenee vain väliaikaisena; me tiedämme sen takana olevan jotakin muuta; ottaessamme vauhtia ensimmäisestä esteestä suoriutuaksemme me jo valmistaudumme hyppäämään toisen yli odottaen toisia, joita seuraa äärettömiin. Samoin on laita, kun kuuntelemme lausetta: me emme suinkaan tarkkaa sanoja kutakin erikseen; meille on tärkeä lauseen kokonaismerkitys, me sommittelemme merkityksen heti alun pitäen, hypoteettisesti, annamme tajunnallemme jonkin yleisen suunnan, jota voimme muuttaa eri tavoin sitä mukaa kuin lause kehkeytyessään vetää tarkkaavaisuuttamme sille tai tälle taholle. Tällöinkin on nykyhetki havaittu pikemmin tulevaisuudessa, johon se työntyy, kuin sinänsä, itsessänsä. Tämä syöksy luo kaikkiin psyykillisiin tiloihin, joiden läpi tai ylitse se kuljettaa, omituisen leiman, joka kumminkin on niin vakaa, että havaitsemme sen puuttumisen paljoa helpommin kuin sen läsnäolon, johon olemme tottuneet. Jokainen meistä on huomannut, kuinka omituiselta toisinaan näyttää tuttu sana, johon tarkkaavaisuutemme kiintyy. Sana ilmenee silloin uutena ja on tosiaankin uusi; tajuntamme ei ollut sitä ennen milloinkaan tehnyt siitä pysähdyskohtaa, vaan oli aina kulkenut sen läpi ehtiäkseen lauseen loppuun. Me emme kykene hillitsemään psyykillisen elämämme hyökyä yhtä helposti kuin puheemme vauhtia, mutta milloin yleinen hyöky heikkenee, esiintyy eletty tilanne yhtä eriskummallisena kuin lausuttu sana, joka jähmettyy keskelle lausetta. Se ei enää kuulu todellisen elämän yhteyteen. Etsiessämme menneiden kokemustemme joukosta sitä, jota se eniten muistuttaa, johdumme vertaamaan sitä unennäköön.

On huomattava, että useimmat henkilöt, kuvaillessaan mitä kokevat väärän tunnistamisen aikana ja sen jälkeen, puhuvat unennäön kaltaisesta vaikutelmasta. Illuusioon liittyy »eräänlainen, tuskin eriteltävissä oleva tunto, johon nähden todellisuus ilmenee unennäkönä», sanoo Paul Bourget. Eräässä englanninkielisessä selonteossa on sanaa _shadowy_ [»varjomainen»] käytetty ilmiön kokonaissävystä; selostaja huomauttaa lisäksi, että ilmiö myöhemmin, mieleen muistuessaan, on kuin _the half forgotten relic of a dream_ [»puolittain unohtunut unen jäännös»]. Eri havainnontekijät, jotka eivät tunne toisiansa, jotka puhuvat eri kieliä, käyttelevät tässä kohden lauseparsia, jotka ovat toistensa sananmukaisia käännöksiä. Unennäön leima on niinmuodoin melkein yleinen.

Lisäksi on huomattava, että henkilöt, jotka ovat alttiita väärälle tunnistamiselle, usein ovat taipuvaisia käsittämään oudoiksi tuttuja sanoja. G. Heymansin toimeenpanema kiertokysely on osoittanut, että nämä kaksi taipumusta liittyvät toisiinsa. Tutkija huomauttaa aivan oikein, etteivät ensimmäistä ilmiötä koskevat nykyään yleiset teoriat kykene selittämään, miksi se yhtyy jälkimmäiseen.