Part 12

Eikö asiain näin ollen ole lupa etsiä väärän tunnistamisen alkusyytä tajuntamme hyöky virran silmänräpäyksellisestä seisahtumisesta, joka varmaankaan ei millään tavoin muuta nykyhetkemme sisältöä, mutta irrottaa sen tulevaisuudesta, jonka yhteyteen se kuuluu, ja toiminnasta, joka muodostaisi sen säännönmukaisen päätöksen osoittaen sen niinmuodoin kuvanluontoisena näytelmänä, jonka henkilö tarjoaa itsellensä, uneksi muuttuneena todellisuutena? Sallittakoon minun kuvailla erästä henkilökohtaista kokemusta. Minä en ole altis väärälle tunnistamiselle, mutta olen useasti, sitä tutkiessani, koettanut paneutua sen havaitsijain kuvailemaan mielentilaan ja saada ilmiön kokeellisesti itsessäni syntymään. En ole milloinkaan täysin onnistunut, mutta olen sentään erinäisinä kertoina saavuttanut jotakin sentapaista, joskin erittäin nopeasti häipyvää. Sellaisissa tapauksissa on välttämätöntä, että nähtävänäni on jotakin, mikä ei ainoastaan ole minulle uutta, vaan kerrassaan poikkeaakin elämäni tavanomaisesta kulusta. Niin voi olla laita esimerkiksi, kun näen jotakin ollessani matkalla, varsinkin jos matka tapahtuu siihen erikoisesti valmistautumatta. Ensimmäisenä ehtona on silloin, että tunnen jotakin erinomaista kummastusta, oudoksumista, joka tuntuu aiheutuvan siitä, _että olen, missä olen_. Tähän kummastukseen oksastuu sitten eräs melkoisessa määrin toisenlainen tunto, joka kuitenkin on edelliselle sukua eräässä suhteessa: se tunto, että _tulevaisuus on eristetty_, että tilanne on kaikesta irrallaan mutta että minä olen kiinni tilanteessa. Sitä mukaa kuin nämä kaksi tuntoa läpäisevät toisiansa, menettää todellisuus kiinteyttänsä ja nykyhetken havaintoni pyrkii kahdentumaan, tavoittamaan havainnon lisäksi jotakin sen takana olevaa. Onko kysymyksessä häämöttelevä »nykyisyyden muisto»? En uskalla niin väittää, mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin menossa väärään tunnistamiseen päin ja kuin ei tarvittaisi paljoakaan sen saavuttamiseksi.

Miksi odottaakaan nykyisyyden muisto ilmenemään pyrkiessään tajunnan hyöky virran heikkenemistä tai tyrehtymistä? Me emme ollenkaan tunne sitä mekanismia, jonka varassa mielle kohoaa esiin tajuttomuudesta tai vaipuu sinne takaisin. Voimme korkeintaan turvautua johonkin tapahtumaa vertauskuvallisesti esittävään kaavaan. Palatkaamme siihen, jota aluksi käyttelimme. Ajatelkaamme, että kaikki tajuttomat muistot yrittävät työntyä tajuntaan, joka periaatteellisesti hyväksyy ainoastaan sen, mikä voi edistää toimintaa. Nykyisyyden muisto pyrkii tajuntaan samoin kuin muutkin; se onkin meitä lähempänä kuin muut, nykyhetken havaintoomme nojautuen se on joka hetki siihen työntymässä. Havainto saa sen vältetyksi vain liikkumalla alinomaa eteenpäin ja pitäen siten yllä välimatkaa. Toisin sanoen: muisto aktualisoituu ainoastaan havainnon välityksellä: nykyisyyden muisto pääsisi niinmuodoin tunkeutumaan tajuntaan, jos se voisi pujahtaa nykyhetken havaintoon. Mutta havainto liikkuu aina edellä: sitä liikuttava hyöky pitää sitä pikemmin tulevaisuuden kuin nykyisyyden alueella. Otaksukaamme, että hyöky yhtäkkiä tyrehtyy: silloin muisto saavuttaa havainnon, nykyisyys tunnistetaan samalla kertaa.

Väärä tunnistaminen esiintyy niin ollen vaarattomimpana elämän tarkkaamisen herpautumisen lajina. Pohjatarkkaavaisuuden vireen pysyvä laukeaminen johtaa syvempiin ja kestävämpiin psyykillisiin häiriöihin. Mutta voi sattua, että tämä tarkkaavaisuus yleensä säilyttää normaalivireensä ja että sen puutteellisuus ilmenee aivan toisella tavalla: yleensä varsin lyhyinä toiminnan seisahduksina, joita sattuu pitkin väliajoin. Seisahduksen sattuessa väärä tunnistaminen heti ilmaantuu tajuntaan, valtaa sen muutamaksi silmänräpäykseksi ja väistyy kohta kuin laine.

Lopuksi vielä eräs hypoteesi, johon jo tutkielmani alussa viittailin. Jos elämän tarkkaamisen herpautuminen voi esiintyä kahdessa eri muodossa, joista toinen on verrattomasti vaikeampi, eikö silloin ole syytä otaksua, että lievempi muoto on väline, joka varjelee vaikeammasta? Milloin tarkkaavaisuuden riittämättömyys uhkaa ilmetä lopullisena siirtymisenä valvetilasta unennäön tilaan, tajunta paikallistaa sairauden muutamiin kohtiin, joissa se saa tarkkaavaisuuden lyhyeksi hetkeksi pysähtymään; siten voi tarkkaavaisuus koko muun ajan pysytellä todellisuuden kosketuksessa. Eräät erittäin selvät väärän tunnistamisen tapaukset näyttävät tukevan tätä otaksumaa. Henkilö tuntuu aluksi olevansa irrallaan kaikesta, ikäänkuin unta nähdessään; kohta sen jälkeen hän johtuu väärään tunnistamiseen alkaessaan jälleen tointua.

Sellainen siis nähdäkseni on se tahdon sairaus, joka aiheuttaa väärän tunnistamisen. Onpa se tämän ilmiön alkusyykin. Lähin aihe sitävastoin on etsittävä muualta, havainnon ja muistin yhdistyvistä toiminnoista. Väärä tunnistaminen on tuloksena näiden molempien, omiin voimiinsa nojautuvien kykyjen toiminnasta. Se ilmenisi joka hetki, ellei tahto, joka alinomaa suuntautuu kohti toimintaa, työntäisi nykyisyyttä lakkaamatta tulevaisuuteen siten estäen sitä palautumasta itseensä. Tajunnan hyökyä, jossa elämän hyöky ilmenee, on sen yksinkertaisuuden vuoksi mahdoton analysoida. Sen hidastumishetkinä voi sentään tutkia sen siihen asti noudattaman liikkuvan tasapainon ehtoja ja siten erästä ilmennystä, jonka takaa häämöttää sen varsinainen olemus.

VI.

ÄLYLLINEN PONNISTUS

Se ongelma, jota tässä ryhdyn pohtimaan, on erotettava tarkkaavaisuuden ongelmasta. Palauttaessamme mieleemme menneitä asioita, selittäessämme nykyisyydessä ilmeneviä tosiasioita, kuunnellessamme esitelmää, seuratessamme toisten ajatuksia ja kuunnellessamme omia mietteitämme, sanalla sanoen: monipuolisen havainto- tai mielikuvajärjestelmän askarruttaessa älyämme me tunnemme voivamme paneutua kahteen erilaiseen asenteeseen, jännittyneeseen ja lauenneeseen, joita erottaa toisistansa varsinkin se, että edelliseen liittyy ponnistuksen tunne, joka jälkimmäisestä puuttuu. Onko mielteiden toiminta kummassakin tapauksessa sama? Ovatko älylliset ainekset samaa laatua ja pitävätkö ne keskenänsä yllä samoja suhteita? Eikö älyllisestä toiminnasta itsestänsä, sen aikaansaamista sisäisistä reaktioista, sen tekijöinä toimivien yksinkertaisempien tilojen muodosta, liikkeestä ja ryhmittymisestä löydä kaikkea sitä, mikä on tarpeen, jotta voimme erottaa valtoimenansa liikkuvan ajatuksen toisesta, joka keskittyy ja ponnistelee? Eikö siinä tunteessakin, joka meille tuosta ponnistuksesta koituu, jonkinlainen aivan erikoinen mielteiden liikunto ole jotakin vaikuttamassa? Siinä kysymykset, jotka asetamme tässä ratkaistaviksi. Ne voidaan kaikki sisällyttää yhteen ainoaan: Mikä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki?

Miten kysymys ratkaistaneenkin, nykyaikaisen sielutieteen käsittelemä tarkkaavaisuuden probleema jää, kuten jo sanoin, koskemattomaksi. Sielutieteilijät ovat tosiaankin askarrelleet etupäässä aistimuksellisen tarkkaavaisuuden selvittämisessä, ts. sen tarkkaavaisuuden, jonka kohteena on yksinkertainen havainto. Mutta koska yksinkertainen havainto, johon liittyy tarkkaavaisuus, on havainto, joka olisi suotuisissa oloissa voinut osoittaa saman — tai likimain saman — sisällön, vaikka tarkkaavaisuus ei olisikaan sitä myötäillyt, on tarkkaavaisuuden erikoisia, luonteenomaisia ominaisuuksia täytynyt etsiä tuon sisällön ulkopuolelta. Ribot'n esittämä ajatus, jonka mukaan on myönnettävä ratkaiseva tärkeys oireellisille liikunnollisille ilmiöille ja varsinkin estetoiminnoille, on hyvin vähällä muuttua klassilliseksi. Mutta sitä mukaa kuin älyllisen keskityksen tila käy monimutkaisemmaksi, se muuttuu solidaarisemmaksi sitä myötäilevän ponnistuksen kanssa. On olemassa henkisiä tehtäviä, joita ei voi ajatella mukavasti ja vaivatta tapahtuviksi. Kävisikö päinsä ponnistuksetta keksiä uusi kone tai edes ottaa jokin neliöjuuri? Älyllisessä tilassa on siis tällöin sinänsä jonkinlainen ponnistuksen leima. Toisin sanoen: siinä on silloin älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki. Jos tämä tuntomerkki ilmenee monimutkaisissa ja korkealle kehitellyissä mielteissä, täytyy siitä epäilemättä ilmetä jotakin yksinkertaisemmissakin tiloissa. Niinmuodoin on mahdollista, että keksimme sen jälkiä aistimuksellisesta havainnostakin, joskin kysymyksessä oleva aines esiintyy siinä vain toisarvoisena ja himmenneenä.

Helpottaaksemme tutkimusta tarkastelemme älyllisen työn lajeja kutakin erikseen alkaen helpoimmasta, nimittäin mieleenpalauttamisesta, ja päätyen vaikeimpaan, tuottavaan eli keksivään älylliseen toimintaan. Aluksi siis käsittelemme muistin tai täsmällisemmin sanoen muistuttelemisen ponnistusta.

Eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa olen osoittanut, että on erotettava sarja »tajunnan tasoja», alkaen »puhtaasta muistosta», jota eivät vielä ilmaise selvät kuvat, aina samaan kuvaan saakka sellaisena kuin se esiintyy todellistuttuansa syntyviksi aistimuksiksi ja viriäviksi liikkeiksi. Sanoin silloin, että muiston tahallinen herättäminen merkitsee kulkemista näiden tajunnan läpi määrätyssä suunnassa. Samoihin aikoihin, jolloin tutkimukseni ilmestyi, julkaisi S. Witasek mielenkiintoisen ja suggestiivisen kirjoitelman, jossa sama tapahtuma määriteltiin »siirtymiseksi ei-intuitiivisesta intuitiiviseen». Palaan eräisiin ensin mainitun tutkimuksen kohtiin ja käytän sen ohella apunani viimeksi mainittua käydessäni aluksi tutkimaan omaehtoisen ja tahallisen mieltämisen eroa sellaisena kuin se ilmenee muistojen palautumisessa.

Oppiessamme jotakin ulkoa tai kokiessamme painaa muistiimme jotakin vaikutelmaryhmää meidän ainoana tarkoituksenamme on hyvin säilyttää, mitä opimme. Me emme ollenkaan huolehdi siitä, mitä meidän on myöhemmin tekeminen saadaksemme palautumaan mieleen, mitä olemme oppineet. Palautumismekanismi on meille yhdentekevä; pääasia on, että voimme muiston tarvitessamme palauttaa, tapahtuipa se miten hyvänsä. Senvuoksi me käyttelemme samanaikaisesti tai peräkkäisesti mitä erilaisimpia menetelmiä, panemme käyntiin sekä koneellisen että älyllisen muistin, rinnastamme kuulo-, näkö- ja liikuntokuvia tallettaaksemme ne sellaisinaan, muokkaamatta, tai päinvastoin yrittäen asettaa niiden sijaan yksinkertaisen ajatuksen, joka ilmaisee niiden merkityksen ja auttaa tarvittaessa sommittelemaan uudelleen niiden sarjan. Samasta syystä emme myöskään palauttamishetkellä turvaudu yksinomaan älyyn emmekä yksinomaan automaattiseen palautumiseen: automaattisuus ja harkinta kietoutuvat kiinteästi toisiinsa, kuva herättää toisen hengen sillä aikaa askarrellessa vähemmän konkreettisissa mielteissä. Tästä johtuu, että meidän on erinomaisen vaikea täsmällisesti määritellä, miten eroavat toisistaan nämä kaksi hengen asennetta: monimutkaisen muiston kaikkien osien koneellinen mieleenpalauttaminen ja niiden aktiivinen uudestaansommitteleminen. Melkein aina on kysymyksessä osittainen mekaaninen palautuminen ja osittainen älyllinen uudelleensommittelu, jotka liittyvät toisiinsa niin kiinteästi, ettemme kykene sanomaan, mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu. Joskus sattuu kuitenkin poikkeuksellisia tapauksia, jolloin päätämme opetella jonkin monimutkaisen asian voidaksemme palauttaa sen mieleemme silmänräpäyksellisesti ja mahdollisimman suuressa määrin koneellisesti. Toisaalta on olemassa tapauksia, jolloin tiedämme, ettei opittavaa tarvitse palauttaa mieleen yhdellä kertaa, vaan että se päinvastoin on tehtävä asteittaisen ja harkitsevan uudestaansommittelun kohteeksi. Tarkastelemme ensin näitä äärimmäisiä tapauksia. Saamme silloin nähdä, että menettelemme jotakin mieleen painaessamme aivan eri tavoin riippuen siitä, miten meidän tulee voida palauttaa asiat mieleen. Toisaalta se omalaatuinen työ, jonka muistiin painaessamme suoritamme edistääksemme älyllistä palauttamisponnistusta tai päinvastoin tehdäksemme sen tarpeettomaksi, selvittää meille tuon ponnistuksen luonnetta ja ehtoja.

Eräässä muistelmateoksensa mielenkiintoisessa kohdassa Robert Houdin selittää, miten menetteli tahtoessaan kehittää pienen poikansa intuitiivista ja silmänräpäyksellistä muistia. Hän aloitti näyttämällä lapselle dominolaattaa, viitos-nelosta, kysyen pisteitten summaa ja sallimatta pojan niitä laskea. Sitten hän otti lisäksi toisen laatan, nelos-kolmosen, vaatien jälleen välitöntä vastausta. Siihen päättyi ensimmäinen harjoitus. Seuraavana päivänä hänen onnistui saada poika yhdellä silmänräpäyksellä laskemaan yhteen kolme-neljä laattaa, sitä seuraavana päivänä viisi. Kehittämällä joka päivä edelleen jo saavutettuja tuloksia hän onnistui vihdoin saamaan silmänräpäyksessä kahdentoista dominolaatan pisteiden summan. »Päästyämme näin pitkälle me askartelimme eräässä paljon vaikeammassa tehtävässä yli kuukauden ajan. Minä kuljin poikani keralla sangen nopein askelin lelukaupan tai jonkin muun myymälän ikkunan ohi, missä oli näytteillä erilaisia esineitä, ja me loimme siihen tarkkaavaisen silmäyksen. Ehdittyämme muutamia askelia kauemmaksi otimme taskustamme kynän ja paperia ja kilpailimme siitä, kumpi tiesi merkitä muistiin useampia ohimennen näkemiämme esineitä... Poikani onnistui usein mainita nelisenkymmentä esinettä...» Tämän erikoiskasvatuksen päämääränä oli kehittää pojan välitön muisti niin pitkälle, että hän kykeni teatterisalissa yhdellä silmäyksellä havaitsemaan kaikkien läsnäolevien yllä olevat esineet: sitten hän, side silmillänsä, teeskenteli selvänäköisyyttä kuvailemalla — isän annettua sovinnaisen merkin — jonkun katselijan mielivaltaisesti valitsemaa esinettä. Pojan visuaalinen muisti oli kehittynyt siinä määrin, että hänen tarvitsi seisoa vain hetkinen kirjakaapin edessä voidakseen painaa mieleensä sangen suuren joukon kirjojen nimiä, vieläpä niin, että hän tarkoin tiesi, mistä kohden kysymyksessä oleva nidos oli löydettävissä. Hän hankki itselleen tavallansa henkisen kokonaisvalokuvan, jonka nojalla sitten kykeni välittömästi palauttamaan mieleensä yksityiskohdat. Mutta jo ensimmäinen harjoitus, jo dominolaatan dominopisteiden laskemisen kieltäminen ilmaisee tämän muistinkasvatuksen pääasiallisen pontimen. Näkemistapahtumasta poistettiin kerrassaan visuaalisen kuvan _selittäminen_: äly pidätettiin visuaalisten kuvien tasossa.

Samoin on äly rajoitettava auditiivisten tai puheliikunnollisten kuvien piiriin, jos tahdotaan totuttaa korva sentapaiseen muistiin. Kieltenopetusta varten ehdoteltujen menetelmien joukossa on eräs Prendergastin esittämä, jota on useita kertoja käytetty. Sitä noudatettaessa annetaan oppilaan lausua lauseita, joiden merkitystä hän ei saa haeskella. Ei milloinkaan erillisiä sanoja, vaan aina täydellisiä lauseita, jotka on konemaisesti toistettava. Jos oppilas yrittää arvailla merkitystä, niin tuloksen saavuttaminen käy epävarmaksi. Jos hän hetkisenkään epäröi, on hänen lausuttava kaikki uudestaan. Vaihtamalla sanojen sijaa, siirtelemällä niitä lauseessa eri asemiin, saadaan merkitys tavallansa itsestään kuulumaan korvaan, älyn tarvitsematta puuttua asiaan. Päämääränä on silmänräpäyksellisen ja helpon mieleenpalautumisen aikaansaaminen. Ja ajatus on se, että annetaan hengen mikäli mahdollista liikkua ääni- tai puheliikuntokuvien parissa, abstraktisempien, aistimusten ja liikkeiden tason ulkopuolella olevien ainesten ollenkaan asiaan sekaantumatta.

Jonkin monimutkaisen muiston palauttamisen helppous olisi niinmuodoin suorassa suhteessa sen aineosien taipumukseen levittäytyä samaan tajunnan tasoon. Jokainen meistä epäilemättä onkin voinut kokea tämän omassa itsessänsä. Eikö koulussa oppimamme runo ole säilynyt muistissamme? Sitä lausuessamme me havaitsemme sanan kutsuvan toista ja tiedämme, että merkitykseen kohdistuva harkinta pikemmin haittaisi kuin hyödyttäisi palauttamismekanismia. Muistot voivat sellaisessa tapauksessa olla auditiivisia tai visuaalisia. Mutta samalla ne aina ovat motorisia. Onpa meidän kerrassaan vaikea erottaa kuulomuistoa puheliikunnollisesta tottumuksesta. Jos pysähdymme kesken lausuntaa, niin ilmenevä »epätäydellisyyden» tunto näyttää johtuvan milloin siitä, että runon loppuosa yhä soi muistissamme, milloin taas siitä, ettei puheliikunto ole halunsa mukaisesti päässyt tavoittelemaansa päämäärään, milloin — ja useimmiten — molemmista seikoista samalla kertaa. On kuitenkin huomattava, että nämä kaksi kuvaryhmää — auditiiviset ja motoriset muistikuvat — ovat samaa laatua, yhtä konkreettiset, yhtä lähellä aistimusta: ne ovat, palatakseni jo käyttämääni lauseparteen, samassa »tajunnan tasossa».

Jos taas palauttamiseen liittyy ponnistuksen tunto, niin henki liikkuu tasosta toiseen.

Kuinka on opittava ulkoa, jos se ei tapahdu silmänräpäyksellisen mieleenpalauttamisen vuoksi? Sen voimme lukea mnemoteknillisistä teoksista, mutta jokainen meistä arvaa sen muutenkin. Me luemme kappaleen tarkkaavaisesti, sitten jäämme tarkastelemaan sen eri osia pitäen silmällä sen sisäistä rakennetta. Niin saamme kaavamaisen kuvan koko opittavasta. Sitten sujutamme tuohon kaavaan huomattavimmat lauseparret. Vallitsevaan ajatukseen liitetään alistetut ajatukset, viimeksi mainittuihin vallitsevat ja edustavat sanat ja vihdoin näihin sanoihin yhdistävät sanat, jotka liittävät ne ikäänkuin ketjuksi. »Mnemonistin taidon salaisuutena on se, että hän kykenee havaitsemaan proosakappaleesta silmäänpistävät ajatukset, ne lyhyet lauseet, ne yksityiset sanat, jotka tuovat mukanansa kokonaisia sivuja.» Näin sanotaan eräässä esityksessä. Eräs toinen antaa seuraavan säännön: »On muunnettava lyhyiksi ja ytimekkäiksi kaavoiksi... huomattava jokaisen kaavan suggestiivinen sana... assosioitava kaikki nämä sanat keskenänsä ja rakennettava siten loogillinen ajatusketju.» Tässä siis ei enää liitetä mekaanisesti kuvaa toiseen, vaan jokaisen kuvan tulee tuoda mukanansa seuraava. Asetutaan sellaiselle kannalle, missä kuvien moninaisuus näyttää tihenevän yhdeksi ainoaksi, yksinkertaiseksi ja jakamattomaksi mielteeksi. Tämä mielle painetaan muistiin. Kun sitten tulee mieleenpalauttamisen hetki, laskeudutaan pyramidin huipulta kohti sen pohjaa. Ylimmästä tasosta, missä kaikki oli koottuna yhdeksi ainoaksi mielteeksi, siirrytään yhä alemmille, yhä lähempänä aistimusta oleville tasoille, missä mielle pirstoutuu kuviksi ja kuvista kehittyy lauseita ja sanoja. Mieleenpalauttaminen tosin ei enää ole välitöntä eikä helppoa. Siihen liittyy ponnistusta.

Jälkimmäistä menetelmää käytettäessä tarvitaan enemmän aikaa asian palauttamiseen, mutta vähemmän sen oppimiseen. Kuten useasti on huomautettu, ei muistin täydellistyminen merkitse niinkään säilytyskyvyn kasvamista kuin mielteiden jaottelemis-, järjestelemis- ja yhteenliittämiskyvyn kehittymistä. W. James mainitsee saarnamiehen, joka aluksi käytti kolme neljä päivää saarnansa ulkoaoppimiseen. Myöhemmin hän tarvitsi enää vain kaksi, sitten yhden päivän, ja lopuksi riitti yksi ainoa tarkkaavainen ja analyyttinen lukeminen. Edistyminen merkitsee tällöin ilmeisesti vain kasvavaa kykyä saada kaikki ajatukset, kaikki kuvat, kaikki sanat kiertymään yhteen ainoaan kohtaan. Kysymyksessä on sen suuren rahan löytäminen, johon verraten kaikki muu on pelkkää vaihtorahaa.

Mikä se suuri raha on? Kuinka voivat niin monet erilaiset kuvat sisältyä yhteen yksinkertaiseen mielteeseen? Minä palaan tuonnempana tähän kysymykseen. Nyt rajoitun antamaan tuolle yksinkertaiselle, monenmoisiksi kuviksi kehitettävissä olevalle mielteelle nimen, jonka nojalla sen tunnemme: minä nimitän sitä dynaamiseksi kaavaksi. Tarkoitan sillä, ettei tämä mielle niinkään sisällä kuvia itseänsä kuin viittauksen siitä, mitä tulee tehdä, jos tahtoo sommitella ne uudelleen. Se ei ole mikään kuvia köyhdyttämällä saatu ydinmehu; jos niin olisi laita, ei voisi käsittää, kuinka kaava useissa tapauksissa sallii meidän löytää kuvat sellaisinaan. Se ei ole myöskään, tai ei ainakaan yksinomaan, abstraktinen mielle siitä, mitä kuvat kokonaisuudessaan merkitsevät. Merkityksen ajatuksella on siinä epäilemättä tärkeä sija, mutta puhumattakaan siitä, että on vaikea sanoa, mitä tuosta kuvien merkityksen ajatuksesta tulee, kun se kerrassaan irrotetaan kuvista itsestänsä, on selvää, että sama loogillinen merkitys voi liittyä ihan erilaisiin kuvasarjoihin ja ettei se niinmuodoin riitä, kun on säilytettävä ja uudelleensuunniteltava jokin määrätty kuvasarja eristämällä toiset pois. Kysymyksessä olevaa kaavaa on hankala määritellä, mutta jokaisella on siitä tunto ja jokainen tajuaa sen olemuksen, jos vertailee toisiinsa muistin eri lajeja, varsinkin teknillisiä tai ammatillisia muistoja. En voi tässä kajota asian yksityiskohtiin. Sanon sentään muutaman sanan eräästä muistista, jota on viime aikoina erikoisen huolellisesti ja menestyksellisesti tutkittu, nimittäin šakinpelaajien muistista.

Kuten tiedämme, kykenevät eräät sakkimestarit pitämään lämpimänä useita vastustajia šakkilautaa näkemättä. Aina kun joku vastustajista siirtää ilmoitetaan heille siirretyn nappulan uusi asema. He siirtävät silloin puolestansa ja kykenevät siten, »sokkopeliä» pelaten, kuvitellen joka hetki mielessään kaikkien nappuloiden asemat kaikilla šakkilaudoilla, voittamaan yhtaikaa monia, usein taitaviakin pelaajia. Eräässä hyvin tunnetussa älyä käsittelevän teoksensa kohdassa on Taine analysoinut tätä taitoa erään ystävänsä antamien vihjeiden opastamana. Hänen mielestänsä siinä tulee kysymykseen puhtaasti visuaalinen muisti. Pelaaja näkee alinomaa, ikäänkuin sisäisestä kuvastimesta, jokaisen šakkilaudan nappuloinensa sellaisena kuin se viimeksi suoritetun siirron jälkeen esiintyy.

Binet'n tiedusteltua asiaa muutamilta »näkemättä pelaajilta» tuntuu kirkastuvan eräs sangen selvä johtopäätös: šakkilaudan ja sen nappuloiden kuva ei ilmene muistissa sellaisenansa, »ikäänkuin kuvastimessa», vaan vaatii pelaajalta joka hetki uudelleensommittelun ponnistusta. Millainen on tämä ponnistus? Millaiset ainekset ovat muistissa todella vaikuttamassa tuloksiin. Pelaajat, joilta asiaa on tiedusteltu, selittävät ensinnäkin yksimielisesti, että esineiden itsensä mieleenkuvastuminen on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi: se, minkä he niistä kaikista painavat muistiinsa ja mieleensä, ei ole niiden ulkonäkö, vaan niiden vaikutusvoima, kantavuus ja arvo, sanalla sanoen niiden funktio. Juoksija ei ole oudonnäköiseksi vuoltu puukappale, vaan »viisto voima». Torni on jonkinlainen voima »joka voi kulkea suoraa viivaa», hevonen on »kappale, joka vastaa suunnilleen kolmea talonpoikaa ja noudattaa liikkuessaan aivan erikoista lakia», jne. Se liikkuvista välineistä. Entä miten on itse pelin laita? Pelaajan mielessä esiintyy voimien kokoomus tai pikemmin liittoutuneiden tai vihamielisten voimien välinen suhde. Pelaaja rakentaa mielessään uudelleen pelierän sen alusta alkaen. Hän sommittelee uudestaan ne peräkkäiset tapahtumat, jotka ovat johtaneet nykyhetken tilanteeseen. Siten hän saa mieleensä kuvan kaikesta siitä, mikä sallii hänen minä hetkenä tahansa visualisoida yksityiset tekijät. Tuo abstraktinen mielikuva on muuten jakamaton. Siinä eri ainekset läpäisevät toisensa. Todistuksena on se, että jokainen erä on pelaajista näöltänsä omalaatuinen. Se tekee oman omituisen vaikutuksensa. »Minä käsitän sen niinkuin säveltaiteilija käsittää akordin», sanoo eräs tiedonantajista. Ja juuri tämä vaikutuksen erilaisuus tekee mahdolliseksi useiden toisiinsa sotkeutumattomien pelierien mielessäpitämisen. Tässäkin siis on kaikkea edustava kaava, ja tämä kaava ei ole mikään yhteenveto. Se on yhtä täydellinen kuin myöhemmin heräävä kuva, mutta sisältää kiinteästi yhteen kietoutuneena kaiken sen, minkä kuva kehittelee toistensa ulkopuolella sijaitseviksi eri osiksi.