Part 8

Muisti! Valveilla ollessamme mielessämme on paljon muistikuvia, jotka sukeltavat esiin ja taas häviävät vaatien huomiotamme kukin vuorollansa. Mutta sellaiset muistikuvat liittyvät kiinteästi tilanteeseemme ja toimintaamme. Minä muistan tällä hetkellä markiisi Herveyn unennäköä käsittelevän teoksen. Se johtuu siitä, että puhun unennäöstä ja olen sielutieteellisellä laitoksella: ympäristöni ja askarrukseni, se mitä havaitsen ja mitä olen tekemässä, suuntaavat muistini toimintaa erikoiselle uralle. Miten vierailta valveilla ollessamme esiintyvät muistikuvat usein näyttänevätkin kulloisellekin toiminnallemme, ne kuitenkin aina liittyvät siihen jollakin tavalla. Mikä on muistin tehtävänä eläimen olemuksessa? Sen on palautettava eri tilaisuuksissa mieleen ne edulliset tai vahingolliset seuraukset, joita on voinut johtua aikaisemmista samanlaatuisista tapauksista, ja siten neuvottava, miten tällä kertaa tulee menetellä. Ihmisessä muisti tosin ei ole yhtä kiinteästi kytketty toimintaan, mutta liittyy siihen yhä: muistikuvamme muodostavat solidaarisen kokonaisuuden, voimmepa sanoa: pyramidin, jonka lakkaamatta liikkuva kärki yhtyy nykyhetkeemme työntyen sen keralla tulevaisuuteen. Mutta niiden muistikuvien takana, jotka siten liittyvät kulloiseenkin toimintaamme ja sen nojalla ilmaisevat itsensä, on toisia, tuhansia ja tuhansia toisia, syvällä, tajunnan valaistun näyttämön alla. Niin, uskonpa, että siellä on mennyt elämämme, pienempiä yksityiskohtiaan myöten säilyneenä, ja ettemme unohda mitään, että kaikki, mitä olemme havainneet, ajatelleet tai tahtoneet tajuntamme heräämishetkestä alkaen, säilyy rajattomiin. Mutta ne kuvat, joita muistini siten säilyttää pimeimmissä syvyyksissään, elävät siellä näkymättöminä haamuina. Ne kenties ikävöivät valkeutta, mutta eivät kumminkaan yritä siihen kohota, koska tietävät sen mahdottomaksi, koska tietävät, että minulla, elävällä ja toimivalla olennolla, on muuta tekemistä kuin pitää niistä huolta. Mutta otaksukaahan, että minulta jonakin hetkenä häviää se mielenkiinto, joka yleensä kohdistuu kulloiseenkin tilanteeseen, tärkeään tehtävään, siihen, mikä kerää yhteen ainoaan pisteeseen muistin koko toimintavoiman. Toisin sanoen: otaksukaa, että vaivun uneen. Silloin nuo liikkumattomat muistikuvat havaitsevat minun poistaneen esteen, kohottaneen sijoiltaan sen laskuluukun, joka oli pakottanut niitä pysyttelemään tajunnan maanalaisissa kerroksissa, ja alkavat liikkua. Ne kohoavat, liikehtivät, suorittavat tajuttomuuden yössä suunnattoman kalmankarkelon. Ne syöksyvät kaikin raottuneelle ovelle. Ne tahtoisivat mielellään päästä kaikin siitä kulkemaan. Se on mahdotonta, niitä on liian paljon. Mitkä sitten tulevat valituiksi tästä kutsuttujen suuresta joukosta? Arvaatte sen helposti. Äsken, valveessani, olivat suvaittuja muistikuvia ne, jotka voivat ilmaista sukulaissuhteita silloisen tilanteen, todellisten havaintojen kanssa. Nyt tulevat kysymykseen häilyvämmät silmiini piirtyvät muodot, epämääräisemmät korviini kuuluvat äänet, epäselvempi ruumiini ulkopinnalle hajaantunut tunto, mutta myöskin lukuisammat elimistöni sisäosista saapuvat aistimukset. Niistä muistihaamuista, jotka pyrkivät täyttymään värillä, soinnullisuudella, saavuttavat tarkoituksensa ainoastaan ne, jotka kykenevät assimiloimaan värillisen tomun, kuulemani ulkoa ja sisältä kaikuvat äänet jne. ja jotka lisäksi sointuvat orgaanisten vaikutelmieni luomaan yleiseen affektiiviseen tilaan. Kun sellainen yhtyminen tapahtuu muistin ja aistimuksen kesken, niin syntyy unennäkö. Eräällä Enneadiensa runollisella sivulla filosofi Plotinos, Platonin tulkitsija ja seuraaja, selittää meille, kuinka ihmiset syntyvät elämään. Luonto, sanoo hän, luonnostelee elolliset ruumiit, mutta vain luonnostelee ne. Omien voimiensa varaan jätettynä se ei pääsisi perille asti. Sielut puolestansa asuvat Ideain maailmassa. Kykenemättä toimimaan ja sitä muuten ajattelemattakaan ne liitelevät ajan ja avaruuden tuolla puolen. Mutta ruumiiden joukossa on sellaisia, jotka vastaavat muodoltaan suuremmassa määrin kuin toiset määrättyjen sielujen kaipuuta. Ruumis, joka ei sukeudu täysin valmiina luonnon käsistä, kohoaa kohti henkeä, joka antaa sille täydellisen elämän. Ja henki, joka katselee ruumista, missä on havaitsevinaan heijastuksen itseänsä, lumoutuu kuin kuvastimeen tuijotellen, myöntyy houkutukseen, taipuu ja lankeaa. Sen lankeemus on elämän alku. Tahtoisin verrata noihin irrallisiin henkiin niitä muistikuvia, jotka odottavat tajuttomuuden uumenissa. Samoin ovat yölliset aistimuksemme verrattavissa noihin tuskin luonnosteltuihin ruumiisiin. Aistimus on kuuma, värikäs, värähtelevä ja melkein elävä, mutta epämääräinen. Muistikuva on selvä ja täsmällinen, mutta vailla sisältöä ja elämää. Aistimus haluaisi mielellään löytää muodon, joka täsmällistyttäisi sen ääriviivat. Muistikuva tahtoisi saada ainetta täyttyäkseen, kyltyäkseen, todellistuakseen. Ne vetävät toisiaan puoleensa, ja muistikuvahaamu aineellistuu aistimuksessa, joka tuo siihen lihaa ja verta, muuttuen omaa elämäänsä eläväksi olioksi, unennäöksi.

Unennäkö ei siis ole synnyltään ollenkaan salaperäinen. Unemme sukeutuvat suunnilleen samoin kuin ulkomaailman näkeminen. Tapahtuman mekanismi on suurin piirtein sama. Se, mitä näemme silmiemme edessä olevasta esineestä, se, mitä kuulemme korvamme ulottuvilla lausutuista sanoista, on todellisuudessa vain vähän siihen verrattuna, mitä muistimme tuo sen lisäksi, luuletteko sanomalehteä lukiessanne tai kirjaa selaillessanne todella havaitsevanne jokaisen kirjaimen jokaisesta sanasta, tai edes jokaisen sanan jokaisesta lauseesta? Jos niin olisi laita, ette lukisi montakaan sivua päivässä. Itse asiassa te havaitsette sanasta, vieläpä lauseestakin, vain muutamia kirjaimia tai muutamia luonteenomaisia piirteitä, ainoastaan sen verran kuin tarvitsette voidaksenne arvata lopun: kaiken muun te olette näkevinänne, vaikka se todellisuudessa näyttäytyy teille hallusinaationa. Lukuisat ja yhtäpitävät kokemukset eivät jätä tässä kohden mitään epäilyksen sijaa. Mainitsen vain Goldscheiderin ja Müllerin suorittamat kokeet. Kokeentekijät kirjoittavat tai painattavat yleisesti käytettyjä lauseparsia: »Pääsy ankarasti kielletty», »Neljännen painoksen alkulause» yms., mutta tekevät tahallaan virheitä muuttamalla ja varsinkin jättämällä pois kirjaimia. Henkilö, jonka tulee olla kokeenalaisena, odottaa pimeässä, luonnollisesti tietämättä, mitä on kirjoitettu. Sitten valaistaan lausetta hyvin lyhyt aika, niin lyhyt, ettei koehenkilö mitenkään ehtisi havaitsemaan kaikkia kirjaimia. On tosiaankin otettu ennakolta kokeellisesti selkoa, miten pitkä aika tarvitaan yhden kirjaimen havaitsemiseen, ja niinmuodoin on helppo järjestää asia siten, ettei koehenkilö voi erottaa enempää kuin esim. kahdeksan tai kymmenen kirjainta niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestä, jotka muodostavat koevälineen. Useimmiten onnistuu lukeminen kuitenkin vaikeudetta. Mutta se ei ole näiden kokeiden opettavaisin puoli.

Jos koehenkilöltä kysytään, mitkä kirjaimet hän on varmasti nähnyt, voi sattua, että hänen mainitsemansa kirjaimet todellakin sisältyvät koevälineeseen, mutta yhtä hyvin ne voivat olla olemattomia kirjaimia, jotka on korvattu toisilla tai yksinkertaisesti jätetty pois. Henkilö siis on, ajatuksen näyttäessä sitä vaativan, nähnyt kirkkaassa valaistuksessa olemattomia kirjaimia. Todella havaitut kirjaimet ovat ilmeisesti kohottaneet esiin muistikuvan. Löytäessään kaavan, jonka todellistumisen nuo havaitut kirjaimet ovat aloittaneet, tajuton muisti on heijastanut tuon muistikuvan ulos hallusinaationalaisessa muodossa. Koehenkilö on _nähnyt_ tuon muistikuvan yhtä hyvin ja paremmin kuin itsensä esitetyn lauseen. Sanalla sanoen: sujuva lukeminen on arvaamista, mutta ei abstraktista arvaamista, siinä heijastuvat muistikuvat, vain mieleen palautuvat ja niinmuodoin epätodelliset aistimukset, jotka käyttelevät hyväkseen silloin tällöin löytämäänsä osittaista todellistumista todellistuakseen täydellisesti.

Jonkin olion havaitseminen edellyttää siis valveillaolon aikana tapahtumaa, joka on verrattavissa unessa ilmenevään. Me havaitsemme ainoastaan olion luonnoksen; tämä luonnos kutsuu esiin kokonaisen olion muistikuvan, ja kokonaismuisto, joka ei ollut tajuisena mielessämme, vaan asui meissä pelkkänä _ajatuksena_, käyttää tilaisuutta hyväkseen syöksyäksensä esiin. Tällaisen todellisuuden kehykseen sujuttautuvan hallusinaation vallassa me olemme, kun _näemme_ olion. Sopisi muuten sanoa paljonkin muistikuvan asenteesta ja esiintymisestä koko tapahtuman kestäessä. Ei pidä luulla, että muistin uumenissa asuvat kuvat pysyvät siellä liikkumattomina ja välinpitämättöminä. Ne ovat odottamassa, ovat melkein aina tarkkaavaisia. Eikö satu toisinaan, että ajatuksiimme vaipuneina sanomalehteä avatessamme heti osumme näkemään sanan, joka täsmällisesti sopii ajatuksiimme? Mutta lauseessa ei ole järkeä, ja kohta havaitsemme, ettei lukemamme sana ollutkaan lehdessä painettuna: sanoissa oli vain joitakin yhteisiä piirteitä, epämääräinen kokonaisvaikutelman yhdenmukaisuus. Ajatus, johon olimme syventyneet, oli niinmuodoin ilmeisesti herättänyt salatajunnassamme kaikki samansukuiset mielikuvat, kaikki vastaavien sanojen muistot, ja saanut ne toivomaan jonkinlaista mahdollisuutta päästä takaisin tajuntaan. Tajuiseksi tuli se kuva, jota määrätynlaisen sanakuvan todellinen aistimus alkoi todellistaa. — Sellainen on varsinaisen havainnon, sellainen myös unennäön mekanismi. Kummassakin tapauksessa on toisaalla todellisia aistielinten vastaanottamia vaikutelmia ja toisaalla muistikuvia, jotka sujuttautuvat vaikutelmaan ja käyttelevät sen elinvoimaa palatakseen takaisin elämään.

* * * * *

Mikä niin ollen erottaa toisistaan havaintoa ja unennäköä? Mitä on nukkuminen? Minä en tietenkään kysele unen fysiologisia edellytyksiä. Siitä kysymyksestä kiistelkööt fysiologit; se ei ole vielä läheskään ratkaistu. Minä kysyn, millaiseksi meidän on otaksuttava nukkuvan ihmisen tajunnan tila. Henki näet jatkaa toimintaansa unenkin kestäessä, se käsittelee — kuten kohta näemme — aistimuksia ja muistikuvia ja yhdistää, unessa samoin kuin valveillakin, aistimuksen siihen muistikuvaan, jota aistimus kutsuu. Tapahtuman mekanismi näyttää olevan molemmissa tapauksissa sama. Ja kumminkin meillä on toisaalta normaalinen havainto, toisaalta unennäkö. Mekanismi siis ei näytä toimivan aina samalla tavalla. Mikä on erona? Ja mikä on unen luonteenomaisena psykologisena tunnusmerkkinä?

Älkäämme luottako liiaksi teorioihin. Nukkumisen on sanottu olevan eristymistä ulkomaailmasta. Olemme kuitenkin nähneet, ettei uni eristä aistejamme ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta, vaan ottaa niistä aineksen useimpiin sommitelmiinsa. Toiset ovat arvelleet unen olevan korkeammille älyntoiminnoille suotua lepoa, ajattelun keskeyttämistä. En usko, että sellainen otaksuma on pätevä. Unessa me usein kohtelemme logiikkaa _välinpitämättömästi_ mutta emme ole silti kykenemättömiä sitä noudattamaan. Vaikka olenkin vaarassa esittää paradoksin, tekee mieleni sanoa, että unennäkijän virheenä on pikemmin liiallinen järkeily. Hän välttäisi mahdottomuudet, jos seurailisi pelkkänä katselijana näkemystensä ohikulkua. Kun hän sensijaan tahtoo kaikin mokomin asioita selittää, niin hänen logiikkansa, jonka tehtäväksi tulee punoa yhteen hajanaisia kuvia, voi luoda ainoastaan naurettavan mukaelman ja lähennellä mielettömyyttä. Myönnän muuten, että älyn korkeammat toiminnot unen aikana pääsevät vireestänsä ja että ajatuskyky, silloinkin kun ei sitä ole siihen yllyttämässä kuvien hajanainen leikki, toisinaan huviksensa matkii normaalista ajattelua. Mutta samaa voisi sanoa kaikista muistakin toiminnoista. Niinmuodoin emme määrittele unitilaa puhumalla loogillisen ajattelun häviämisestä enempää kuin aistien sulkeutumisestakaan. Syrjäyttäkäämme teoriat ja syventykäämme tosiasioihin.

Ratkaiseva kokemus on saatava omasta itsestänsä. Unen päättyessä — koska unen kestäessä ei voi itseänsä mitenkään analysoida — on väijyskeltävä, miten tapahtuu siirtyminen unesta valveille, on käytävä siihen käsiksi mahdollisimman kiinteästi: tarkkaamalla sitä, mikä luonnostansa pakenee kaikkea tarkkaavaisuutta, voi valveillaolon kannalta yllättää nukkuvan ihmisen yhä vielä läsnäolevan tajunnantilan. Se on vaikeata, mutta ei mahdotonta sille, joka on itseänsä kärsivällisesti harjoittanut. Sallikaa puhujan itsensä kertoa teille eräs unensa ja mitä hän luuli havaitsevansa herätessään.

Unennäkijä on seisovinaan puhujalavalla, edessään kuulijakunta. Huoneen perältä kohoaa kuuluviin epämääräinen heikko hälinä. Se paisuu, muuttuu jyrinäksi, ulvonnaksi, kauhistuttavaksi melskeeksi. Vihdoin kaikuu joka puolelta säännöllisessä tahdissa huuto: »Ovelle! Ovelle!» Samassa nukkuja äkkiä herää. Viereisessä puutarhassa haukkui koira, ja jokaiseen haukahdukseen sulautui unen huuto: »Ovelle!» Siihen tuokioon oli käytävä kiinni. Valveillaolon minä, joka on sukeltautumassa esiin, kääntyy vielä läsnäolevan unen minän puoleen ja sanoo sille: »Minä otan sinut kiinni verekseltä. Sinä näytät minulle huutavan kuulijakunnan, vaikka kysymyksessä onkin vain haukkuva koira. Älä yritäkään paeta; nyt olet hallussani; nyt sinun on ilmaistava salaisuutesi, näytettävä minulle, mitä teit.» Siihen vastaa unen minä: »Kuulehan: _Minä en tehnyt mitään_, ja juuri siinä kohden me eroamme toisistamme, sinä ja minä. Luulotteletko, ettei sinun tarvitse tehdä mitään kuullaksesi koiran haukkuvan ja käsittääksesi, että kysymyksessä on haukkuva koira? Suuri erehdys! Sinä ponnistelet tietämättäsi melkoisesti. Sinun on otettava koko muistisi, koko keräytynyt kokemuksesi ja saatava se äkillisen supistumisen avulla tarjoamaan kuulemallesi äänelle yksi ainoa kiinnekohta, se muistikuva, joka eniten muistuttaa tätä aistimusta ja kykenee sen parhaiten tulkitsemaan: silloin muistikuva peittää aistimuksen. On muuten välttämätöntä, että saat aikaan täydellisen yhteenliittymisen, etteivät aistimus ja mielikuva vähimmässäkään määrässä poikkea toisistaan (ellei, niin oletkin unessa). Tämän yhteensovittamisen sinä voit saada varmaksi ainoastaan aistimuksen ja muistin samanaikaisen tarkkaavaisuuden tai pikemmin niiden jännittämisen avulla; niin menettelee räätäli tullessaan koettamaan pukua, joka on vain kokoon kurottu: hän vetää parhaan taitonsa mukaan kangasta kireämmälle ja kiinnittää sitä nuppineuloilla ruumiisi alistuessa hänen toimenpiteisiinsä. Valveillaolon aikana elämäsi niinmuodoin on työn elämää, silloinkin kun luulet olevasi joutilaana, sillä sinun täytyy joka hetki valikoida ja joka hetki karsia. Sinä valikoit aistimuksiasi, sillä sinä torjut tajunnastasi tuhansia »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka ilmaantuvat jälleen kohta kun vaivut uneen. Sinä valikoit, vieläpä äärimmäisen täsmällisesti ja herkkävaistoisesti, muistikuviasi, koska syrjäytät jokaisen muistikuvan, joka ei muovaudu kulloisenkin tilasi mukaiseksi. Tämä lakkaamatta suorittamasi valintatyö, tämä alinomaa uudistettu sopeutuminen, on sen oleellisena ehtona, mitä nimitämme terveeksi järjeksi. Mutta sopeutuminen ja valinta pitävät sinua jatkuvan _jännityksen_ tilassa. Sinä et ole siitä hetkellisesti tietoinen, enempää kuin tunnet ilmakehän painoa. Mutta ajan pitkään sinä väsyt. Terveen järjen omistaminen on kovin väsyttävää.

»Minä sanon sinulle vastikään eroavani sinusta nimenomaan sikäli, etten tee mitään. Siitä ponnistuksesta, joka on sinun alinomaisena askareenasi, minä kerrassaan pidätyn. Sinä kiinnyt elämään; minä olen siitä irti. Minulle käy kaikki yhdentekeväksi. Minä en välitä mistään. Nukkuminen merkitsee mielenkiinnon laukeamista.

[Tässä esittämäni käsitys on voittanut alaa sen jälkeen kun sitä esitelmässäni ehdottelin. Käsite on päässyt psykologiaan; nukkujan tajunnan yleisen tilan merkitsemiseksi on sepitetty sana _désintérêt_ (»mielenkiintoinen lauenneisuus», »harrastuksettomuus»). Tähän käsitteeseen on hra Claparède oksastanut erittäin mielenkiintoisen teorian, joka pitää unta elimistön puolustusvälineenä, todellisena vaistona.]

Ihminen nukkuu sikäli ja täsmälleen saman verran kuin hänen mielenkiintonsa nukkuu. Äidiltä, joka nukkuu lapsensa vierellä, voi jäädä kuulematta tykinjyske, mutta lapsen huokaus hänet herättää. Nukkuiko hän tosiaankin lapseensa nähden? Me emme nuku siihen nähden, mikä jatkuvasti pitää yllä mielenkiintoamme.

»Sinä kysyt, mitä minä teen uneksiessani. Minä sanon sinulle, mitä sinä teet valvoessasi. Sinä otat minut, — minut, unien minän, minut, koko menneisyytesi, — ja sujutat minut, supistamalla ja yhä supistamalla, siihen varsin pieneen kehään, jonka piirrät kulloisenkin toimintasi ympärille. Se on valvomista, se on normaalista psykologista elämää, se on taistelua ja tahtomista. Mitä unennäköön tulee, tarvitseeko minun sitä sinulle selittää? Se on tila, johon joudut aivan luonnollisesti kohta kun luovut pyrkimyksestäsi, kohta kun jäät keskittymättä yhteen ainoaan kohtaan, heti kun lakkaat tahtomasta. Jos olet itsepintainen, jos vaadit jonkinlaista selitystä, niin kysy, kuinka tahtosi menettelee saadessaan jokaisena valveillaolon tuokiona välittömästi ja melkein tajuttomasti keskitetyksi kaikki, mitä sinussa on, siihen kohtaan, joka kiinnittää mieltäsi. Mutta käänny siinä tapauksessa valve-elämän psykologian puoleen. Sen tärkeimpänä tehtävänä on vastausten antaminen sinulle, sillä _valvominen_ ja _tahtominen_ ovat yksi ja sama asia.»

Niin sanoisi unteni minä. Ja se kertoisi meille paljon muitakin asioita, jos antaisimme sille luvan. Mutta on jo aika päästä päätökseen. Mikä on unen ja valveillaolon oleellisena erona? Kokoan vastauksen muutamaan sanaan sanomalla, että samat kyvyt ovat toimessa valveilla ja unessa, mutta että ne ovat toisessa tapauksessa jännitetyt, toisessa lauenneet. Uni on koko tajunnan elämää, keskityksen vaatimaa ponnistusta vailla. Me havaitsemme yhä, muistamme yhä, ajattelemme yhä: vaikutelmia, muistikuvia ja ajatussarjoja voi nukkujan mielessä olla runsaasti, sillä runsaus ei merkitse hengen alueella ponnistusta. Ponnistusta vaatii _sopeuttamisen täsmällisyys_. Jotta koiran haukunta ohimennen irrottaa muististamme pauhaavan kuulijakunnan muistikuvan, ei meidän tarvitse tehdä mitään. Mutta sitä varten, että se syrjäyttää kaikki muut kuvat ja hakee esiin koiranhaukunnan muistikuvan, ja että sen sitten voimme tulkita, ts. tosiaankin havaita haukkumiseksi, tarvitaan todellista ponnistusta. Unennäkijällä ei ole enää siihen voimia. Sikäli ja vain sikäli hän eroaa valvovasta henkilöstä.

Sellainen on ero. Se ilmenee monessa eri muodossa. Minä en ryhdy seikkaperäisesti asiaa käsittelemään, vaan rajoitun kiinnittämään huomiota pariin kohtaan: unennäön häilyväisyyteen, sen usein ylen nopeaan kehittymiseen, siihen erityiseen tärkeyteen, jonka se antaa merkityksettömille muistikuville.

Häilyväisyys on helposti selitettävissä. Koska unen olemukseen kuuluu, ettei se täsmällisesti sovelluta aistimusta muistikuvaan, vaan jättää asian sattuman varaan, voi samaan unen aistimukseen liittyä hyvinkin erilaisia muistikuvia. Näkökentässä esiintyy esim. vihreä läikkä, täynnä valkoisia pilkkuja. Se voi materialisoitua kukkanurmikon tai biljardipöydän mielikuvaksi — ja moneksi muuksi. Kaikki ne tahtovat herätä jälleen eloon aistimuksessa, kaikki ajavat aistimusta takaa. Toisinaan ne saavuttavat sen vuoron perään; nurmikosta _tulee_ biljardipöytä, ja me näemme ihmeellisiä muodonmuutoksia. Toisinaan ne taas saavuttavat sen yhtaikaa: silloin nurmikko on biljardipöytä — mielettömyys, jota unennäkijä kenties yrittää korjata järkeilyllä, joka tekee asian sitäkin mahdottomammaksi.

Eräiden unien nopea kehittyminen näyttää minusta saman syyn toiselta vaikutukselta. Uni voi muutaman sekunnin aikana näyttää meille sarjan tapauksia, jotka valveilla ollessamme vaatisivat päiväkausia. Tunnettehan Alfred Mauryn kokemuksen:

[»Minä olin makuulla huoneessani; äitini istui vuoteeni vieressä. Minä näen unta hirmuvallan ajasta; näen verilöylykohtauksia, seison vallankumoustribunaalin edessä, näen Robespierren, Marat'n, Fouquier-Tinvillen... väittelen heitä vastaan; minut tuomitaan kuolemaan, kuljetetaan rattaissa vallankumoustorille; minä nousen mestauslavalle; pyöveli sitoo minut, terä putoaa, minä tunnen pääni irtautuvan ruumiista, herään mitä ankarimman tuskan ahdistamana ja tunnen kaulallani sänkyni metallitangon, joka oli irtautunut ja pudonnut niskanikamilleni niinkuin giljotiinin terä. Tuo oli tapahtunut silmänräpäyksessä, kuten äitini minulle vakuutti, ja kumminkin oli tämä ulkoapäin tuleva aistimus muodostanut lähtökohdan unennäölle, jossa monet tapahtumat olivat seuranneet toisiansa.» Maury, _Le sommeil et les rêves_ (»Uni ja unennäöt»), 4 p. s. 161.]

Se on jäänyt klassilliseksi, ja mitä siitä lieneekin viime aikoina sanottu, minä pidän sitä todennäköisenä, sillä olen löytänyt samankaltaisia kertomuksia unennäköä käsittelevästä kirjallisuudesta. Tuo kuvien kova kiire ei kumminkaan ole millään muotoa salaperäinen. Ottakaa huomioon, että unennäössä kuvat ovat ennen kaikkea visuaalisia; ne keskustelut, joita unennäkijä luulee kuulleensa, ovat enimmältä osalta herättyä uudelleen muodosteltuja, täydennettyjä ja laajennettuja: eräissä tapauksissa myötäili kuvia kenties pelkkä keskustelun _ajatus_, sen kokonaismerkitys. Mutta visuaalisia kuvia voi esiintyä yhtaikaa, panoraaman tavoin, kuinka paljon tahansa; sitä suuremmalla syyllä ne voivat sisältyä muutamaan toisiansa seuraavaan tuokioon. Niinmuodoin ei ole kummastuttavaa, että unennäkö kerää muutamaan sekuntiin sen, mikä valveilla ollessa kestäisi päiväkausia: se näkyy supistelmana; uni menettelee lopulta samoin kuin muisti. Valveilla ollessamme täytyy sen visuaalisen muistikuvan, joka toimii visuaalisen aistimuksen tulkitsijana, tarkoin liittyä viimeksi mainittuun, seurata sen kehkeämistä, käytellä sama aikamäärä; sanalla sanoen: ulkonaisten tapahtumien tajuinen havaitseminen kestää tasan yhtä kauan kuin tapahtumat itse. Unessa sitävastoin visuaalisen aistimuksen tulkitsijamielikuva pääsee vapaaksi; visuaalisen aistimuksen haihtuvaisuuden vuoksi ei muistikuva siihen kiinny; tulkitsevan muistin rytmi ei niinmuodoin voi enää noudattaa todellisuuden rytmiä, ja kuvat voivat, jos tahtovat, liukua ohi huimaavaa vauhtia, kuten liukuisivat kinematografifilmin kuvat, ellei niiden nopeutta säänneltäisi. Nopea liikunto ei ole, enempää kuin runsaslukuisuuskaan, mikään voiman merkki hengen alueella: ponnistusta vaatii aina säänteleminen, sopeuttamisen täsmällisyys. Tulkitsevan muistin jännittyessä, sen kiinnittäessä tarkkaavaisuutensa elämään, sen vapautuessa unen vallasta määräävät ulkomaailman tapaukset sen rytmin ja hidastuttavat sen liikuntoa — niinkuin kellon heiluri leikkaa osiin ja levittää useita vuorokausia kestäväksi joustimen jännityksen laukeamisen, joka tapahtuisi melkein silmänräpäyksessä, jos joustin olisi vapaa.

Lopuksi olisi vielä tutkittava, miksi unennäkö asettaa eräät muistikuvat etusijalle verrattuina toisiin, jotka voisivat yhtä hyvin liittyä kysymyksessäoleviin aistimuksiin. Unen oikkuja ei ole suinkaan helpompi selittää kuin valvetilojen omituisuuksia, mutta sopii osoittaa ainakin niiden ilmeisin suuntautuminen. Normaalisessa unessa unennäkömme palauttavat pikemmin sellaisia ajatuksia, jotka ovat salamana välähtäneet ohi, ja sellaisia esineitä, jotka olemme havainneet niihin huomiotamme kiinnittämättä. Jos näemme yöllä unta päivän tapahtumista, niin eniten palautumismahdollisuuksia on merkityksettömillä eikä tärkeillä tapauksilla. Tässä kohden minä liityn täydellisesti Delagen, W. Robertin ja Freudin käsityskantoihin.

[Tässä olisi puhuttava tukahdutetuista taipumuksista, joille Freudin koulukunta on omistanut suuren joukon tutkimuksia. Sinä ajankohtana, jolloin tämän esitelmän pidin, oli unennäköjä käsittelevä Freudin teos ilmestynyt, mutta »psykoanalyysi» oli kaukana nykyisestä kehitysvaiheestansa.]