Part 7

Siinä ovat, lyhyesti esitettyinä, ne päätelmät, joihin minua johtaa tunnettujen tosiasiain puolueeton tarkastelu. On selvää, että pidän psyykkiselle tutkimukselle avautuvaa työkenttää sangen laajana, jopa rajattomanakin. Tämä uusi tiede on piankin voittava takaisin menetetyn ajan. Matematiikka juontuu Kreikan muinaisuudesta, fysiikka on jo kolmen—neljänsadan vuoden ikäinen, kemia on syntynyt kahdeksannellatoista vuosisadalla, biologia on melkein yhtä vanha, mutta psykologia on eilispäivän tuote ja »psyykillinen tutkimus» sitäkin nuorempi. Onko syytä pahoitella tätä myöhästymistä? Olen joskus kysynyt itseltäni, kuinka olisi käynyt, jos uudenajan tiede ei olisikaan ottanut lähtökohdakseen matematiikkaa suuntautuakseen mekaniikan, astronomian, fysiikan ja kemian merkitsemiin suuntiin, jos se ei olisi kohdistanut koko tarmoansa aineen tutkimiseen, vaan olisi aloittanut työnsä tarkastelemalla henkeä — jos esimerkiksi Kepler, Galilei ja Newton olisivat olleet psykologeja. Olisimme epäilemättä saaneet sielutieteen, josta nyt emme voi muodostaa itsellemme kalpeintakaan käsitystä — enempää kuin ennen Galileita olisi voitu kuvitella, mitä fysiikkamme on oleva; tuo psykologia olisi luultavasti ollut nykyiseen psykologiaamme samassa suhteessa kuin meidän fysiikkamme Aristoteleen fysiikkaan. Kaikille mekanistisille käsityksille vieraana tiede suinkaan ei olisi syrjäyttänyt _a priori_ sellaisia ilmiöitä kuin meidän tutkimamme, vaan olisi käynyt täysin innoin niihin käsiksi; »psyykillinen tutkimus» kenties olisi ollut eräitä sen kaikkein tärkeimpiä huolia. Kunhan yleisimmät henkisen toiminnallisuuden lait olisi ehditty keksiä (kuten keksittiin mekaniikan perusteet), olisi siirrytty puhtaan hengen alueelta elämään: olisi syntynyt biologia, mutta vitalistinen biologia, aivan toisenlainen kuin nykyinen senniminen tieteenhaara, biologia, joka olisi ryhtynyt etsimään elollisten olioiden aistittavien muotojen takaa sitä sisäistä, näkymätöntä voimaa, jonka ilmennyksiä muodot ovat. Tuohon voimaan me emme pääse vaikuttamaan, koska henkeä käsittelevä tieteemme on vielä kapaloissaan; senvuoksi oppineet eivät olekaan väärässä soimatessaan vitalismia hedelmättömäksi opiksi: se on hedelmätön nykyään, mutta ei ole oleva hedelmätön aina, ja tämä soimaus olisi vältetty, jos uudenajan tiede olisi ryhtynyt asioihin toiselta taholta. Tämän vitalistisen biologian ohella olisi syntynyt lääketiede, joka olisi korjannut _välittömästi_ vitaalisen voiman puutoksia, joka ei olisi pitänyt silmällä vaikutuksia, vaan syytä, ei kehäviivaa, vaan keskipistettä: suggestioterapia, tai yleisemmin sanoen hengen vaikutus henkeen, olisi voinut kehittyä muotoihin ja mittasuhteisiin, joista meillä ei ole aavistustakaan. Niin olisi saanut alkunsa, niin olisi kehkeytynyt henkistä toiminnallisuutta käsittelevä tiede. Mutta kun tiede sitten seuraillen hengen ilmennyksiä yhä alenevassa sarjassa elämän ja elollisen aineen läpi kuljettuansa olisi vähitellen saapunut elottomaan aineeseen, niin se olisi äkkiä pysähtynyt, hämmästyneenä, ymmällä. Se olisi yrittänyt sovelluttaa tähän uuteen tutkimusesineeseen tavanmukaisia menetelmiänsä eikä olisi päässyt siihen mitenkään käsiksi enempää kuin laskelma- ja mittausmenetelmät ovat nykyään päässeet käsiksi hengen ilmiöihin. Silloin olisi mystiikan valtakuntana ollut aine eikä henki. Otaksun sitten, että jossakin tuntemattomassa maassa — esimerkiksi Amerikassa, mutta sellaisessa Amerikassa, jota ei Eurooppa olisi löytänyt ja joka ei olisi joutunut mihinkään yhteyteen kanssamme — olisi kehittynyt tiede, täysin samanlainen kuin meidän nykyinen tieteemme kaikkine mekaanisine sovellutuksinensa. Aika ajoin olisivat Irlannin tai Bretagnen rannikoilta aavalle ulapalle uskaltautuneet kalastajat voineet nähdä etäällä, taivaanrannalla, amerikkalaisen aluksen kulkemassa täyttä vauhtia vastatuuleen — ilmiön, jota me nimitämme höyrylaivaksi. He olisivat palattuaan kertoneet näkemiänsä. Olisiko heitä uskottu? Todennäköisesti ei. Heidän tiedonantojansa olisi epäilty sitä enemmän mitä perinpohjaisemmin mielet olisi vallannut puhtaasti psykologinen tiede, suuntautumiseltansa fysiikan ja kemian täydellinen vastakohta. Silloin olisi epäilemättä perustettu seura, samanlainen kuin nyt — mutta tällä kertaa _fyysillisen_ tutkimuksen seura — joka olisi kuulustellut todistajia, tutkinut ja arvostellut heidän tiedonantojansa, osoittanut höyrylaivojen »ilmestymiset» uskottaviksi. Mutta kun tutkimusseuralla ei olisi toistaiseksi ollut käytettävänänsä muuta kuin tämä historiallinen tai kriitillinen menetelmä, se ei olisi voinut hälventää niiden epäilyksiä, jotka olisivat sitä kehottaneet — koska se uskoi näiden ihmeellisten alusten olemassaoloon — valmistamaan sellaisen aluksen ja panemaan sen liikkeelle.

Niin minä toisinaan haaveksin. Mutta kesken haaveitani minä piankin havahdun ja sanon itselleni. Ei! Ei ole ollut mahdollista eikä suotavaakaan, että ihmishenki noudattelee sellaista kulkusuuntaa. Se ei ole ollut mahdollista, koska jo uusien aikojen koitteessa oli olemassa matematiikka ja koska välttämättä täytyi aluksi kirvoittaa siitä ilmi kaikki, mitä se saattoi antaa tähän maailmaan kohdistuvien tietojemme kartuttamiseksi: saaliista ei sovi luopua, kun vastineena on kenties pelkkä varjo. Mutta jos se olisikin ollut mahdollista, ei olisi ollut psykologisen tieteen oman menestyksen kannalta suotavaa, että ihmishenki olisi ensinnä käynyt siihen käsiksi. Jos näet olisi tällä alueella käytelty työtä, kykyä ja neroa yhtä suuri määrä kuin on uhrattu ainetta tutkiviin tieteisiin, niin epäilemättä olisi hengen tunteminen voitu kehittää sangen pitkälle. Mutta jotakin siitä sentään olisi aina puuttunut, jotakin arvaamattoman kallista, jota vailla kaikki muu menettää paljonkin arvostaan: täsmällisyys, tarkkuus, huolellinen todistaminen, tottumus sen erottamiseen, mikä on vain mahdollista tai todennäköistä, siitä, mikä on varmaa. Ei pidä luulla, että nuo ovat älyn luontoperäisiä ominaisuuksia. Ihmiskunta on tullut toimeen ilman niitä hyvinkin pitkiä aikoja, ja ne eivät olisi kenties milloinkaan ilmestyneet maailmaan, ellei olisi sattunut muinoin eräässä Kreikanmaan kolkassa olemaan kansaa, jolle likimääräisyys ei riittänyt ja joka keksi täsmällisyyden. Oliko matemaattinen todistus — kreikkalaisen nerouden tuote — tässä kohden vaikutus vaiko syy? En tiedä; mutta kieltämättä on todistuksen tarve juuri matematiikan avulla levinnyt laajalti vallaten ihmismielessä alaa sitä enemmän, mitä suuremman määrän aineellisia ilmiöitä matemaattinen tiede mekaniikan välityksellä sulki piiriinsä. Tottumus asettaa konkreettisen todellisuuden tutkimukselle samoja täsmällisyys- ja tarkkuusvaatimuksia, jotka ovat matemaattiselle ajattelulle luonteenomaiset, on niinmuodoin luontumus, josta saamme kiittää aineen tieteitä ja jota meillä ei olisi ollut ilman niitä. Senvuoksi olisi suoraa päätä henkisiin tutkimusesineisiin kohdistuva tiede jäänyt epävarmaksi ja epämääräiseksi, miten pitkälle se olisikaan kehittynyt: se ei kukaties olisi milloinkaan erottanut sitä, mikä on vain todennäköistä, siitä, mikä on lopullisesti todeksi tunnustettava. Nyt sitävastoin, kun perinpohjaisesti ainetta tutkittuamme kykenemme tuon eron havaitsemaan ja meissä on sen edellyttämät ominaisuudet, voimme pelkäämättä lähteä psykologisten realiteettien melkein tutkimattomalle alueelle. Jos etenemme viisaan uskaliaasti ja luovumme huonosta metafysiikasta, joka haittaa liikkeitämme, niin hengen tiede voi johtaa tuloksiin, jotka kohoavat kaikkia toiveitamme korkeammalle.

IV.

UNENNÄKÖ

Aihe, jota käsittelemään Sielutieteellinen laitos on hyväntahtoisesti minut kutsunut, on niin moniosainen, sisältää niin paljon ongelmia, psykologisia, vieläpä metafyysillisiäkin, se vaatisi niin pitkiä kehittelyjä — ja meidän aikamme on kovin rajoitettu — että jätän luvallanne pois kaikki alkulauseet, sivuutan syrjäseikat, käyn suoraa päätä käsiksi asian ytimeen.

Minä näen unta. Kaikenlaisia olioita liikkuu editseni, yksikään niistä ei ole todella olemassa. Minä luulen kulkevani edestakaisin, kokevani sarjan seikkailuja, vaikka lepäänkin vuoteessani kaikessa rauhassa. Kuuntelen omaa puhettani ja kuulen itselleni vastattavan, mutta olenkin yksin enkä sano mitään. Mistä tämä harhavaikutelma? Miksi havaitsenkaan henkilöitä ja olioita ikäänkuin ne olisivat todella läsnä?

Ensinnäkin: eikö ole mitään olemassa? Eikö näölle, kuulolle, tunnolle jne. tarjoudu unessa samoin kuin valveillakin jonkinlainen _aistittava aines_?

Sulkekaamme silmämme nähdäksemme mitä tapahtuu. Useat henkilöt sanovat, ettei tapahdu mitään; seikka on se, etteivät he katso tarkkaavasti. Itse asiassa havaitsee koko joukon asioita. Ensinnäkin tumman taustan. Sitten erivärisiä läikkiä, toisinaan himmeitä, toisinaan omituisen heleitä. Nuo läikät laajenevat ja supistuvat, vaihtavat muotoa ja vivahdustansa, sekaantuvat toisiinsa. Muutos voi olla hidas ja asteittainen. Toisinaan se taas tapahtuu äärimmäisen nopeasti. Mistä johtuukaan tämä haaveellinen värileikki? Fysiologit ja psykologit ovat puhuneet »valotomusta», »silmäspektreistä», »fosfeeneista»; he sanovat näiden ilmiöiden johtuvan verkkokalvon verenkierrossa alinomaa tapahtuvista lievistä muutoksista tai suljetun silmäluomen ja silmämunan puristuksesta, joka mekaanisesti kiihottaa näköhermoa. Mutta vähät ilmiön selityksestä ja sille annetuista nimistä. Se esiintyy kaikilla ihmisillä ja muodostaa epäilemättä sen kankaan josta me leikkaamme useat unemme.

Jo Alfred Maury ja samoihin aikoihin markiisi d'Hervey de Saint Denis olivat huomanneet, että nämä muodoltaan häilyvät väriläikät voivat unenhorroksiin vaipuessamme vakaantua kuvaten niiden esineiden ääriviivoja, jotka unen muodostavat. Tämä huomio oli kumminkin hieman epäiltävä, koska siitä vastasi puolinukuksissa olevien psykologien kokemus. Eräs amerikkalainen filosofi, Yale-yliopiston professori G.T. Ladd on myöhemmin keksinyt tarkemman menetelmän, sovellutukseltansa vaikean, sillä se vaatii eräänlaista harjaannuttamista. Menetelmä on sellainen, että pidetään herätessä silmät suljettuina ja säilytetään hetken aikaa uni, joka kohta häipyy, ensin näkökentästä ja epäilemättä pian muististakin. Silloin nähdään unen esineiden hajoavan fosfeeneiksi ja sekaantuvan niihin väriläikkiin, joita silmä todella havaitsi luomien ollessa suljettuina. Me esimerkiksi luemme sanomalehtiä, — siinä unemme. Heräämme, ja sanomalehdestä, jonka rivit käyvät himmeiksi, jää valkea täplä epämääräisine mustine viiruineen, — siinä todellisuus. Toinen tapaus: uni kuljettaa meidät ulapalle; harmaat, vaahtopäiset aallot vyöryvät silmänkantamattomiin. Herätessä kaikki häipyy suureen haaleanharmaaseen täplään, joka on täynnä loistavia pisteitä. Täplä oli olemassa, loistavat pisteet samoin. Unennäön kestäessä havainnollemme siis tarjoutui _näkötomua_ ja tämä tomu auttoi unennäköä syntymään.

Oliko se ainoana auttajana? Rajoittuaksemme vielä näköaistiin huomautamme, että sellaisten näköaistimusten ohella, joiden lähde on sisäinen, esiintyy toisia, jotka aiheuttaa ulkoinen syy. Vaikka luomet ovatkin ummessa, silmä kumminkin yhä erottaa valon varjosta, tunteepa vielä, määrätyissä rajoissa, valon laadunkin. Todellisen valon aikaansaamat aistimukset ovatkin monien uniemme aiheena. Äkkiä sytytetty kynttilä herättää nukkujassa, ellei hänen unensa ole ylen sikeä, sarjan näkyjä, joita vallitsee tulipalon mielikuva. Tissié mainitsee kaksi sellaista esimerkkiä: »B... uneksii Aleksandrian teatterin olevan _tulessa_; lieska valaisee kokonaista kaupunginosaa. Samassa hän havaitsee siirtyneensä keskelle Konsulientorin allasta: _tulenliekki_ kiitää pitkin ketjuja, jotka yhdistävät toisiinsa altaan ympärillä olevia järeitä kulmapylväitä. Sitten hän löytää itsensä Pariisista, näyttelyrakennuksen luota, joka on _tulessa_... hän näkee sydäntäsärkeviä kohtauksia jne. Hän kavahtaa hereille. Hänen silmiinsä oli sattunut tarkastuskierroksellansa olevan sisaren ohimennen hänen vuodettansa kohti heittämä sädekimppu. — M... uneksii olevansa meriväessä, jossa on aikaisemmin palvellut. Hän saapuu Fort-de-Franceen, Touloniin, Krimille, Konstantinopoliin. Hän näkee _salamoita_, kuulee ukkosen jylisevän... vihdoin hän ottaa osaa taisteluun, jossa näkee _tulen_ tuiskivan tykkien suista. Hän hätkähtää hereille. Samoinkuin B:n oli hänetkin herättänyt hoitajattaren lyhdyn valo.» Sellaisia unia voi räikeä ja odottamaton valo aiheuttaa.

Suuressa määrin toisenlaisia ovat ne unet, joita saa aikaan jatkuva ja lempeä valo, esimerkiksi kuutamo. Krauss kertoo eräänä yönä herätessään olleensa ojentamassa kättänsä kohti jotakin, joka hänen unessansa oli ollut nuori tyttö, mutta nyt osoittautui kuuksi, jonka valo lankesi suoraan nukkujan kasvoihin. Tapaus ei ole ainoa laatuansa; näyttää siltä kuin kuutamon säteet nukkuvan silmiä hyväillen yleensäkin herättelisivät neitseellisiä ilmestymiä. Eikö sitä ilmaise tarina Endymionista: ikuiseen uneen vaipuneesta paimenesta, jota Selene-jumalatar (toisin sanoen: Kuu) hartaasti rakastaa?

Korvassa on myös sisäiset aistimuksensa — surinaa, helinää, vihellystä — jotka erotamme huonosti valveilla ollessamme ja jotka uni tekee selvästi havaittaviksi. Sitäpaitsi me uneen vaivuttuammekin kuulemme yhä eräitä ulkoapäin tulevia ääniä. Jonkin huonekalun narahdus, tulen rätinä, ikkunaa pieksävä sade, savutorvessa kromaattista sävelsarjaansa laulava tuuli kaikuvat vielä korvaan, ja uni tekee niistä keskusteluja, huutoja, konsertteja yms. Alfred Mauryn korvan juuressa hangataan saksia ja atuloita hänen nukkuessaan; hän uneksii heti kuulevansa hätäkellon äänen ja ottavansa osaa v. 1848 kesäkuun tapahtumiin. Voisin mainita muitakin esimerkkejä. Äänet eivät kumminkaan useimmissa unissa ole yhtä tärkeässä asemassa kuin muodot ja värit. Näkövaikutelmat vallitsevat; useasti me vain näemme, vaikka luulemmekin samalla kuulevamme. Sattuu, kuten Max Simon huomauttaa, että pidämme unessa vireillä pitkää keskustelua ja havaitsemme sitten äkkiä, ettei kukaan puhu eikä ole puhunut. Puhetoverimme ja meidän kesken oli tapahtunut välitön ajatustenvaihto, äänetön pakina. Omituinen ilmiö ja kuitenkin helppo selittää. Yleensä tarvitaan todellisia aistittuja ääniä, jotta kuulisimme ääniä unessa. Tyhjästä uni ei luo mitään, ja milloin emme tarjoa sille sointuainesta, sen on vaikea synnyttää soinnullisuutta.

Tuntoaisti on muuten sekin osallisena samoin kuin kuulo. Paine, puristus tulee yhä tajutuksi unessakin. Painaen leimansa niihin kuviin, jotka määrättynä hetkenä täyttävät tajunnan kentän, tuntoaistimus voi muuttaa niiden muotoa ja merkitystä. Otaksukaamme, että paidan kosketus yht'äkkiä tuntuu ihossa: silloin nukkuva muistaa olevansa kevyesti pukeutunut. Jos hän oli parhaillaan kävelevinään katua, niin hän esiintyy ohikulkijain nähden ylen yksinkertaisessa asussa. Kanssaihmiset muuten eivät ollenkaan närkästy, sillä harvoin näyttävät unessa ilmenevät omituisuutemme liikuttavan katsojia, miten hämillämme itse lienemmekin. Kerroin äsken varsin tunnetun unen. Tässä on toinen, joka sekin varmaan on tuttu monille teistä. Tuntee lentävänsä, leijailevansa, liikkuvansa halki avaruuden maahan koskettamatta. Kerran esiinnyttyään se pyrkii toistumaan, ja jokaisen uuden kokemuksen johdosta unennäkijä sanoo itsellensä: »Minä olen monesti uneksinut liiteleväni maakamaran yläpuolella, mutta tällä kertaa minä olen ihan valveillani. Nyt minä tiedän ja osoitan toisillekin, että ihminen voi vapautua painovoiman laeista.» Jos heräätte äkkiä, on luullakseni laita näin: Te olitte tuntenut jalkojenne kadottavan tukikohtansa, koska tosiaankin olitte pitkänänne. Koska kumminkaan ette uskoneet nukkuvanne, ette tajunneet olevanne makuulla. Niinpä arvelitte jalkojenne olevan irti maasta, vaikka muka olittekin seisaalla. Tämä vakaumus kehitteli unennäkönne. Ottakaa huomioon, että milloin tunnette lentävänne, luulette syöksyvänne joko oikeaan tai vasempaan äkkinäisin liikkein kohottaen käsivartta ikäänkuin liikuttaisitte siipeänne. Syöksymissuunta riippuu siitä, kummalla kyljellä makaatte. Jos heräätte, niin huomaatte lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnon aiheutuvan käsivarren ja ruumiin puristamisesta vuodetta vasten. Aiheuttajastansa irrotettuna ei viimeksi mainittu tunto ollut muuta kuin heikko väsymyksen tunne, johonkin ponnistukseen soveltuva. Liityttyään siihen vakaumukseen, että ruumiinne on kohonnut maasta, se täsmällistyy lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnoksi.

On mielenkiintoista havaita, kuinka puristusaistimukset, kohoten näkökenttään ja käyttäen hyväkseen siinä olevaa valotomua voivat muuttua muodoiksi ja ja väreiksi. Max Simon näki kerran unta, että hänen edessään oli kaksi kultarahapinoa, jotka olivat eri korkeat ja joita hän yritti tasoittaa, onnistumatta. Hänet valtasi kirpeä tuskantunne, joka kasvoi kasvamistaan herättäen hänet lopulta. Silloin hän havaitsi toisen säärensä kietoutuneen peitteen poimuihin, joten jalat eivät olleet yhtä korkealla ja hän yritti turhaan saada niitä toistensa tasalle. Tuosta oli ilmeisesti aiheutunut epämääräinen _erikoisuuden_ aistimus, joka tunkeutui näkökenttään, löysi sieltä (esitän tämän otaksumanani) yhden tai useampia keltaisia läikkiä ja ilmaisi itsensä visuaalisesti kahtena erikorkeana kultarahapinona. Unen kestäessä ilmenevät tuntoaistimukset taipuvat niinmuodoin itsestänsä muuttumaan näkövaikutelmiksi ja sujuttautumaan siinä muodossa unennäköön.

Vielä tärkeämpiä ovat sisäiset tuntoaistimukset, joita syntyy elimistön kaikissa kohdissa ja varsinkin sisälmyksissä. Uni voi niihin luoda, tai pikemmin palauttaa, omituisen hienouden ja terävyyden. Ne ovat epäilemättä ilmenneet jo valveilla ollessamme, mutta silloin toimintamme esti meitä niitä havaitsemasta, me elimme itsemme ulkopuolella: uni palauttaa meidät omaan itseemme. Voi sattua, että kurkun- tai nielurisojen tulehdukselle tms. alttiit henkilöt havaitsevat unessa sairautensa ja tuntevat kurkun tienoilla ilkeätä pistelyä. Pelkkä harhavaikutelma, ajattelevat he herätessään. Mutta harhavaikutelma, ikävä kyllä, muuttuu varsin helposti todellisuudeksi. Tiedetään vakavia sairaustapauksia, kaatumataudin puuskia, sydäntaudin kohtauksia, jotka uni on siten ennustanut. Niin ollen ei pidä oudoksua, jos filosofit, kuten Schopenhauer, väittävät unennäön tulkitsevan tajunnalle sympaattisesta hermojärjestelmästä saapuvia värähtelyjä, jos psykologit, esimerkiksi Scherner, otaksuvat jokaisen elimen kykenevän aiheuttamaan erikoisia unia, jotka sitä vertauskuvallisesti edustavat ja jos vihdoin lääketieteilijät, esimerkiksi Artigues, ovat kirjoittaneet tutkimuksia unennäön »semeiologisesta» ['oireopillisesta'] merkityksestä tahtoen tehdä siitä diagnostisen välineen. Myöhemmin on Tissié osoittanut, kuinka ruoansulatuksen, hengityksen ja verenkierron häiriöt ilmaisevat itsensä määrätynlaisina unennäköinä.

* * * * *

Toistan lyhyesti, mitä olen esittänyt, luonnollisen unen aikana aistimme eivät suinkaan ole suljetut ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta. Tosin eivät vaikutelmat silloin enää ole yhtä täsmällisiä, mutta sen sijaan ne löytävät runsaasti »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka valveilla ollessa, liikkuessamme ulkoisessa, kaikkien ihmisten yhteisessä maailmassa, olivat jääneet meiltä huomaamatta, ja ilmestyvät jälleen nukkuessamme, koska silloin elämme vain itseämme varten. Eipä edes sovi sanoa havaintomme supistuvan; pikemmin se laajentaa, ainakin eräisiin suuntiin, toiminta-aluettansa. Totta kyllä, että se menettää jännityksestään, minkä ulottuvaisuudessaan voittaa. Sen voittosaalis on hajanaista ja sekavaa. Mutta siitä huolimatta me valmistamme unennäkömme todellisten aistimusten avulla.

Miten me valmistamme? Aistimukset, joita käyttelemme aineksena, ovat häilyviä ja epämääräisiä. Tarkastelkaamme niitä, jotka esiintyvät ensi sijassa, niitä värillisiä läikkiä, joita ilmestyy eteemme, kun suljemme silmäluomet. Näemme esimerkiksi mustia viivoja valkealla taustalla. Ne voivat esittää pöytäliinaa, sakkilautaa, kirjoitettua sivua ja paljon muuta. Mikä tässä valitsee? Mikä on se muoto, joka painaa ratkaisun leiman aineen epämääräisyyteen? — Se muoto on muisti.

Huomattakoon ensinnäkin, ettei uni ylipäänsä luo mitään. Epäilemättä tiedetään eräitä esimerkkejä unen kestäessä suoritetusta taiteellisesta, kirjallisesta tai tieteellisestä työstä. Mainitsen tässä ainoastaan kaikkein tunnetuimman. Tartini, kahdeksannellatoista vuosisadalla elänyt säveltäjä, ahersi erään sävellyksen kimpussa, mutta muusa esiintyi uppiniskaisena. Säveltäjä nukahti, ja silloinpa ilmestyi paholainen omassa hahmossaan, tempasi viulun ja soitti halutun sonaatin. Herättyänsä Tartini kirjoitti sonaatin muististaan; hän on jättänyt sen meille »Paholaisen sonaatin» nimisenä. Niin ylimalkaisesta tiedonannosta emme kuitenkaan voi saada asiaan mitään valaistusta. Pitäisi tietää, eikö Tartini valmistanut sonaattiansa kokiessaan palauttaa sitä mieleensä. Herätessä mielikuvitus toisinaan tuo lisiä unennäköön, muuntelee sitä, paikkailee aukkoja, jotka voivat olla melkoiset. Minä olen etsinyt seikkaperäisempiä ja varsinkin uskottavampia huomioita, mutta olen löytänyt vain yhden — englantilaisen kirjailijan Stevensonin teoksista. Mielenkiintoisessa tutkielmassaan _A chapter on dreams_ (»Luku unennäöistä») Stevenson kertoo sommitelleensa tai ainakin luonnostelleensa kaikkein omaperäisimmät kertoelmansa unessa. Mutta jos luette tarkkaavasti mainitun luvun, huomaatte kirjailijan tunteneen eräänä elämänsä kautena psyykillisen tilan, josta hänen oli vaikea sanoa, oliko se unta vaiko valveillaoloa. Minä uskon, että hengen tehdessä luovaa työtä, sen suorittaessa ponnistusta, jota teoksen sommittelu tai ongelman ratkaisu vaatii, ei ole kysymyskään unesta; — ei ainakaan se hengen osa, joka työskentelee, ole sama kuin se, joka uneksii; edellinen jatkaa salatajunnassa tutkimusta, joka ei vaikuta unennäköön ja ilmenee vasta herättyä. Uni itse on menneisyyden eloonheräämistä. Mutta me emme kykene tuntemaan siinä ilmenevää menneisyyttä. Usein on kysymyksessä unohtunut yksityisseikka, muistikuva, joka näytti hävinneen, mutta itse asiassa piili muistin syvänteissä. Usein esiintyy unikuvana jokin esine tai asia, joka on havaittu tarkkaamatta, melkein tajuttomasti, valveilla oltaessa. Erityisesti keräilee muisti rikkoutuneiden muistikuvien sirpaleita esittäessään ne nukkujan tajunnalle hajanaisessa muodossa. Sellaisen, kaikkea järjellistä tarkoitusta vailla olevan kokoelman edessä äly (joka jatkaa omaa työtänsä, väitettäköönpä mitä tahansa) etsii jotakin tarkoitusta, arvelee hajanaisuuden johtuvan aukoista ja täyttää nämä toisia muistikuvia herättämällä; nämä ilmenevät useasti samanlaisessa epäjärjestyksessä, vaativat vuorostansa uutta selitystä ja niin edespäin loppumattomiin. En kumminkaan tahdo nyt korostaa seikkaa sen enempää. Riittäköön kun sanon, äskeiseen kysymykseen vastatakseni, että se voima, joka toimittaa unta varten aistielinten välityksellä tajuntaan tulleita aineksia, se voima joka muuttaa täsmällisiksi esineiksi silmien, korvien, ruumiin koko ulkopinnan ja koko sisäosien vaikutelmat, on muisti.