Part 17

"Joka aamu on armo uus; pois siis pelko jo kerran! Koetustenkin ankaruus vaan on armoa Herran..."

Ne säkeet sisar Sannin laulukirjasta muistuivat hänen mieleensä kuin vastauksena. Oli sitäpaitsi jotakin hänen omassa sydämessänsäkin, joka kuiskaili lohdutusta ja onnea ja sai hänet hymyilemään kyynelten takaa...

Ensio sanoi, että jos hän olisi lähetyssaarnaajaksi ruvennut, hän ei olisi tehnyt sitä yksin Jeesuksen tähden. Minkä vuoksi siis? Hän kertoi jäävänsä kotiin, koska luuli sen Herran tahdoksi, estelemättä, kävi kuinka kävi, vaikka se ehkä tuntuisi vielä raskaammalta kuin lähteminen... Mitä tämä voi merkitä?

Helvi ei oikein rohjennut itsellensäkään tunnustaa sitä selitystä, jonka hänen mielikuvituksensa loi. Mutta eikö kuitenkin täytynyt olla niin? Ensio oli taistellut kahden valintamahdollisuuden välillä: toisaalle kutsui rakkaus isänmaahan ja luultu Jumalan tahto, toisaalle -- rakkaus lapsuudenystävään, Helviin, joka oli päättänyt antautua lähetyssaarnaajaksi... Jos hän jäi kotiin, menetti hän ehkä jälkimmäisen...

Ei, ei, tuhat kertaa ei! Helvi oli antanut sydämensä Ensiolle, ja se oli ijäti oleva hänen. Ennen jääköön kaikki muu, rakkaimmatkin suunnitelmat ja ajatukset! Ensio ei ollut kadottava mitään Herran tietä kulkiessansa, ei mitään kaikista toiveistansa. Helviltä Herra mieluummin sai ottaa pois kalliin työalan; ja hän, joka otti, voi antaa paljon enemmänkin takaisin...

Niin, niin, "koetustenkin ankaruus oli armoa Herran". Sillä olihan ihanaa tämäkin... oi, sanomattoman ihanaa...

Ennen iltaa Helvi jo oli tottunut siihen ajatukseen, että hän jäisikin ainiaaksi kotimaahansa. Mielikuvitus alkoi täyttä vauhtia rakennella uusia tuulentupia entisten tuhasta, tutumpia ja lämpöisempiä hienojen, kirkkaitten utulinnojen sijalle. Niistä muodostui pieni, punaiseksi maalattu pappila sisäjärven rannalle koivujen siimekseen. Se oli oleva heidän onnensa koti, heidän rakkautensa rauhaisa sopukka, hänen ja Ension. Heidän rukouksensa ja työnsä oli sen ympärille luova kultaisia viljavainioita, luonnon ja hengen rikkaita laihoja. Siellä sai Helvi kulkea Ension rinnalla kodin hyvänä hengettärenä, köyhien auttajana, sairasten vaalijana, Herran armosanoman saattajana kaipaaville sydämille. Kumpi osa oli onnellisempi, tämä vai tuo toinen? Eikö tämä sisältänyt kaikkea sitä, mikä entisissä unelmissa oli ihaninta, mutta vapautti suurimmista uhrauksista, vaikeimmista kärsimyksistä ja eron katkeruudesta?

Kun hänen työnsä Saukkolassa menestyi ja rukouksensa kantoi hedelmiä, oli hän tosin käsittänyt sen rohkaisevaksi lähtöviittaukseksi Herralta. Mutta paljon paremminhan se sopi valmistukseksi tähän...

Sisar Sannin arvelu oli siis kuitenkin näyttäytyvä oikeaksi. Helvi tuli vähän hämilleen sitä ajatellessaan. Vaan eihän se hänen syynsä ollut, sillä "ihminen päättää, Jumala säätää". Ja mitä kaikki toverit sanoisivat? Sama sekin, sillä eihän Helvi saanut olla riippuvainen heidän arvostelustansa. Kyllä he sitäpaitsi ymmärtäisivätkin hänen asemansa, siitä hän oli varma. Nuo rakkaat tytöt -- oikein hänen oli ikävä heitä. Kunhan vaan työ joutuisi hyvään alkuun, että ehtisi taas heitäkin tapaamaan!

Jo toisena aamuna, palatessaan ensimmäisiltä koulutunneiltansa, Helvi kohtasi kadulla Katri Dahlbergin, joka tulla tohisti kädet täynnä ryynipusseja ja maustetötteröitä. Kaukaa hän kädellänsä viitaten tervehti ja luokse päästyänsä syleili Helviä keskellä katua, iloisena, kun pitkän ajan perästä odottamatta sai hänet nähdä. Katrin pyynnöstä Helvi mielellänsä kääntyi hänen kanssansa kävelemään. Hän oli toveri, jonka ystävällisyys ei koskaan ollut muuttunut, vaikka he olivatkin kehittyneet aivan eri suuntiin ja joutuneet eri aloille.

-- Nyt minä heti käytän hyväkseni tilaisuutta, -- sanoi Helvi, johon Katrin vilkkaus vastustamattomasti tarttui, -- ole sinä paikallislehteni ja ala kertoa, mitä täällä on tapahtunut ollessani poissa!

-- Älä sellaista pyydä! Juuri tulin niin iloiseksi, ja nyt tahdot minua laittamaan mieleni apeaksi taas.

-- Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ei, Katri, ei niistä asioista; olen kylliksi lukenut sanomalehdistä ja kuullut kotona. Tovereista haluaisin jotakin tietää.

Katri jo nauroi jälleen: -- Vai niin, vai heistä. Ja minulla pitäisi kaikki olla kuin viidellä sormellani! Olenko minä sellainen juorujen juoksija?

-- Sinä liikut paljon ja kuulet enemmän kuin moni muu.

-- Ehkä kyllä. Mutta kenestä nyt sitte kertoisin? Ilmin kanssa olet varmaan ollut kirjevaihdossa ja tiedät hänestä ja hänen hengenheimolaisistansa ainakin yhtä paljon kuin minä. Ylioppilas-ystäviäsi en muita tunnekaan, paitsi Saimin -- jos kihlattuja enää siihen joukkoon lasketaan. Niin, Saimi; hän kulkee kalpeana ja pää kallellaan. Varmaankin hän ikävöi sulhastansa, joka on lukukauden alusta asti ollut sijaisopettajana jossakin yhteiskoulussa, Kotkassa tai Haminassa tai en muista missä. -- Ester Klingenströmillä on pieni tyttö, muutaman päivän vanha.

-- Millainenhan Esterin avioliitto muuten lienee? Kerrottiin paljon ikävää luutnantti Klingenströmistä, kun he menivät kihloihin.

-- Hän onkin inhottava mies. Kun Kerttu Kohonen ja Tyyne Hellman eräänä yönä palasivat tanssiaisista, oli hän hoiperrellut kadulla ja yrittänyt heitä kohti, mutta kääntyi joutuisasti pois, kun taisi päihtyneenäkin sentään tuntea heidät. Kyllä Ester parka kuuluu kauppojansa katuvan. Mutta päältä ei mitään huomaisi, sillä hieno ja komea hän on yhä, ja vielä muutama kuukausi sitte hän liehui ylinnä kaikissa kemuissa.

Helvi huokasi. Oli sitä maailmassa surkeutta monenlaista, sekä avointa että kauniiseen kuoreen kätkettyä. Ehkeivät yöpuoli ja päiväpuoli sittekään olleet niin aivan eri käsitteitä. Yöllä voivat tähdet kirkkaina tuikkia, ja päivänpaisteessa varjojen vastakohta vielä synkempänä ilmenee...

-- Kuinka Leima menestyy teatterissa? -- kysyi hän hetken kuluttua, ajatuksen lentäessä Esterin kouluaikaiseen sivutoveriin ja hyvään ystävään.

-- Mainiosti! Ei hän tosin vielä ole mitään vaikeampia osia saanut, mutta arvellaan hänellä olevan paljo taipumusta näyttämölle, ja jotenkin kaunis hän myöskin on maalattuna. Se on tyttö, joka ei suruista tiedä! Kyllä hän nyt lienee oikealla alallansa, sillä aina hänet näkee ihan huimana ilosta. Sittepä hänen ympärillänsä hyöriikin kymmenkunta hakkailijaa sen yhden sijasta, jonka hän Saimin tähden kadotti.

Eipä tainnut Leimankaan elämä sentään pelkkää iloa olla, kuten Katri arveli. Joka olisi sillä hetkellä kurkistanut hänen kamariinsa, olisi nähnyt hänen puoleksi puettuna, hiukset epäjärjestyksessä, rajusti itkevän maalipönttöjen keskellä peilin edessä. Koko aamun hän oli koettanut, mutta muoto ei ottanut muuttuakseen sellaiseksi kuin hän olisi tahtonut. Se toveri, jonka kanssa hänen piti kreikkalaisnaisena esiintyä, oli häntä paljon kauniimpi, oli, oli, sitä ei voinut auttaa... Ja hän itki kahta kiihkeämmin. Surunsa kullakin!...

Mutta Helvi jätti Katrin hyvästi ja kääntyi kotiin alakuloisin mielin, melkein pahalla omallatunnolla. Miksi hän rupesikin kyselemään noista tovereista, jotka turhuuden markkinoilla viettivät päivänkorennon elämää. Olisi hänellä ollut parempaakin puhumista Katrin kanssa, ja nyt hän vaan oli houkutellut hänet kertomaan kaikenlaista ikävää. Jumalan kiitos siitä, että kuitenkin löytyi niin paljo muuta maailmassa, puhdasta ja jaloa, joka pimeyttä valaisi, hyvää ja hyödyllistä, jolle kannatti elää! Voi, jospa kaikki ihmiset olisivat sen käsittäneet, Leimakin ja Ester parka!

Helvi huomasi pian, kuinka rikas ala koulutyökin oli, ja hänen entinen vastenmielisyytensä sitä kohtaan katosi aivan, kun hän viikon verran oli katsellut pikku oppilaittensa viattomia, kirkkaita silmiä ja kuunnellut heidän herttaisia, lapsellisia vastauksiansa. Kohta hän ei enää tietänyt, mikä toimiala häntä eniten viehätti, lähetystyö ja sairaanhoitoko vai opetus koulussa vai kotiaskareet hänen mielikuvituksensa rakentamassa maalaispappilassa. Parasta olikin, ettei valinta hänestä itsestänsä riippunut.

-- "Valitse, Herra, mulle paras tie, en itse oikein valita mä saata --"

hyräili Helvi. Mutta se eheyden ja ehdottoman antautumisen tunne, joka Saukkolassa oli hänelle rauhan suonut, oli kuitenkin nyt taas kadonnut. Helvi tunsi itsensä lakkaamatta vuoroin hyvin onnelliseksi, vuoroin hyvin levottomaksi.

Toisena lauvantai-iltana hänen tulonsa jälkeen oli naisylioppilaitten raamatunlukupiireillä kuukausikokouksensa, ja sinne Helvi päätti mennä, tavataksensa kaikki lähimmät ystävänsä samalla kertaa. Sitä ennen hän kuitenkin toivoi ehtivänsä käydä diakonissalaitoksella. Hän arvasi, että johtajatar ja sisaret halusivat kuulla, kuinka hän oli yksin tullut työssä toimeen, ja hänen oma sydämensä vaati häntä kiittämään kaikesta hyvästä, sekä neuvoista että rakkaudesta, jota hän menneenä oppiaikanansa oli saanut siellä kokea.

Hänet otettiin herttaisesti vastaan, kuten lapsi omaan kotiin; tarjottiin kahvit ja kuunneltiin ja kyseltiin osanotolla hänen toimistansa. Sisar Sanni varsinkin osotti hänelle erityisen hellää, melkein kunnioittavaa ystävällisyyttä, ja kun parven sitte täytyi hajaantua, lähti hän sisar Elsan kanssa saattamaan Helviä läpi sairassalien.

Eräässä huoneessa Helvin silmä sattui pieneen poikaan, joka tuntui tutulta, vaikka hän ei heti muistanut, missä oli nähnyt tämän. Samassa se kuitenkin selveni hänelle: sehän oli Juho Vilkki, hänen entinen suojattinsa Sörnäisistä. Posket olivat yhtä kalpeat kuin ennenkin, mutta hän näytti nyt oikein somalta puhtaaksi pestynä ja tukka leikattuna. Helvi meni kohta vuoteen luo häntä tervehtimään.

-- Vai olet sinä sairaana täällä, -- virkkoi hän sääliväisesti taputtaen Juhoa. -- Onko sinun hyvin ikävä maata koko päivän?

-- Hauskaa se on! -- vakuutti poika niin reippaasti, että Helvi joutui ihan ymmälleen.

Sisaret selittivät hänelle asian. Vilkin perheen oli käynyt hyvin surullisesti: äiti oli kuollut, isä vangittu puukotuksesta ja lapset joutuneet köyhäinhoidon huostaan. Mutta ennenkuin tämä loppuratkaisu tapahtui, nousi kärsimys kukkuralleen. Silloin Juhokin sairastui isän pahoinpitelystä. Laitokselle joku toi siitä sanan, lapsi noudettiin sinne, ja Juho raukalle tämä oli nyt oikea paratiisi, jossa hän erinomaisesti viihtyi, kiintyen päivä päivältä enemmän sisariin, etenkin Sanniin, joka hoiti häntä.

-- Mutta kuinka hänen käy, kun hän paranee? -- tiedusteli Helvi.

Sisar Sanni punastui vähän.

-- Hän pääsee sitte maalle erääseen hyvään perheeseen, -- vastasi hän.

-- Se on Sannin ansio, -- kertoi sisar Elsa. -- Omilla varoillansa hän on päättänyt kustantaa Juhon ylläpidon. Hän se pojan tännekin haki. Ajatelkaa, neiti, hän oli itse vähällä saada puukoniskun sillä tiellä juopuneen Vilkin kädestä, mutta onneksi väisti sen. Minä en ymmärrä, kuinka Sanni voikin olla niin varomaton, että lähti illalla yksinään sellaiseen luolaan, sanomatta kellekään mitään. Into ja rakkaus saattavat ihmisen unohtamaan itsensä välistä liikaakin.

-- Älä nyt joutavia puhu, -- arveli Sanni kainosti. Mutta Helvi katsoi häntä ihmetellen. Tuotako jaloa neitoa hän kerran oli pitänyt ahdashenkisenä pelkurina ja siipirikkona lintuna? Hän häpesi itseänsä, kun hän sitä ajatteli. Sanni ansaitsi hänen ihailunsa, vaan ei hän Sannin.

Nöyryytetyin mielin Helvi saapui toveriensa pariin kristilliseen yhdistykseen. Siellä oli jo ehditty pitää pari puhetta, ja parhaillaan oli tee-väliaika. Nuorekas ilo kaikui vastaan ruokasalista, jonne hän tuli, ja pian hän oli keskellä vilkkainta parvea, kysymysten ja ystävyydenosotusten esineenä.

Pöydän ympärillä teetä juodessa hän vuorostaan sai kuulla yhdistyksen asioista. Senkin piirissä oli herätys voimakkaana liikkunut, ja innokkaasti kerrottiin Helville vieraan kokeneen puhujan esitelmistä ja yksityisistä neuvoista, vaikutuksesta siihen ja siihen toveriin, uusista suunnitelmista ja hyvistä päätöksistä. Nyt tarvittiin vaan jatkuvaa, palavaa rukousta, pysymistä Jumalan sanassa, syventymistä ja uskollisuutta. Paljon he toivoivat elokuussa pidettävästä pohjoismaisesta ylioppilaskokouksesta, johon moni oli päättänyt lähteä. Vahinko vaan, että matka kokouspaikkaan Norjaan oli kovin pitkä ja kallis, sillä se vaikeutti lukuisampaa osanottoa.

-- Tottahan sinä, Helvi, lähdet? -- kysyttiin. -- Ja Irja myöskin. Onko hän kirjoittanut siitä?

-- Tuskinpa Irja koko asiasta tietääkään, -- arveli Helvi, -- eikä hän nyt toistaiseksi suinkaan malta uusia matkoja suunnitella, kun juuri sydämensä pohjasta toivoo kotiin. Ensio taitaa meiltä lähteä. Mutta miten minä voisin? Sehän maksaa niin paljon.

-- Saathan sinä koulusta palkkasi, joka riittää varsin hyvin. Voi, kyllä sinun pitää päästä! Hanki kesäksi suomennosta ja puhtaaksikirjoitusta, ole oikein ahkera -- sinä voit varmaan tulla, jos tahdot!

Helvistä se tuntui aivan mahdottomalta. Kuinka hän rohkenisi toivoakaan mitään sellaista, niin äärettömän hauskaa ja samalla suurta siunausta tuottavaa? Saattoi hän kyllä koettaa ansaita niin paljon kuin suinkin, oli se tarpeellista muutenkin, mutta varmaan hänen täytyi tyytyä kuulumaan niihin, jotka jäivät kokouksesta pois.

-- Kun tänään lopetamme yhdessäolomme rukouksella, niin pyydetään myöskin, että Herran tahto tapahtuisi kesäkokouksen suhteen ja ne pääsisivät mukaan, jotka hän tahtoo lähettää, -- ehdotti joku.

-- Niin, ja muistetaan joka ainoa päivä yksinämmekin rukoilla siunausta sekä lähteville että jääville!

-- Rukoillaan myöskin niiden puolesta, jotka ovat laimeita tai eivät ensinkään harrasta asiaa!

-- Ja sitte koko rakkaan isänmaamme puolesta. Oi, meillä on niin paljo, paljo rukoilemista! Ei tuhlata enää aikaa, tytöt, mennään isoon saliin ja aletaan kohta rukouskokous!

Helvi viivähti vähän, odotellen Ilmiä, joka keräili kuppeja tarjoilupöydälle.

-- Kaipaan Saimia täällä, -- sanoi hän. -- Onko hän muuten vielä viihtynyt seurassanne?

-- Eipä häntä juuri ole näkynyt. Tyttö parka, hän oli niin koko sydämestänsä antautunut sille, jota rakasti. Jumala auttakoon häntä nyt kantamaan suurta suruansa!

-- Mitä? -- kysyi Helvi säikähtyen. -- Mitä on sitte tapahtunut?

-- Etkö tiedäkään? Niin, niin, ethän ollut vielä täällä, kun me kokouksen alussa puhuimme hänestä. Hänen kihlauksensa on purkautunut.

-- Mitä sanot! Kuinka se on käynyt?

Uutinen vaikutti Helviin ihmeellisesti, aivan kuin se olisi hyvin läheltä koskenut häntä itseään. Voi Saimi raukkaa! Täytyikö hänen todellakin saada näin ankara rangaistus siitä, ettei hän tunteitansa alistanut Herran tahdon alle?

-- En ole kuullut mitään tarkempaa, -- vastasi Ilmi. -- Mutta tulehan nyt! Tytöt jo laulavat salissa.

Helvi oli kalpea istuessaan paikallensa, ja kun laulu oli loppunut, nousi hän kohta, ennenkuin kukaan ehti polvistua.

-- Toverit, -- sanoi hän, -- minä pyydän teitä vielä muistamaan yhtä rukousainetta. Kuulin juuri äsken, että täällä on puhuttu siitä kovasta iskusta, joka vastikään on Saimi Saarniota kohdannut. Rukoilkaamme, että Herra häntä vahvistaisi ja antaisi murheen vetää hänet lähemmäksi luoksensa! Rukoilkaamme kaikkien puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä...

Mielellänsä he tahtoivat sen tehdä. Kaikkivaltiaan, rakastavan Isän haltuun uskottiin sitte nuorten sydänten hartaimmat toiveet ja korkeimmat pyrkimykset, ilot ja surut, sekä omat että muiden, kansan kärsimykset ja isänmaan tulevaisuus. Mutta erityisesti he rukoilivat Saimille lohdutusta ja Jumalan rauhaa. He tiesivät kyllä omasta kokemuksestaan, kuinka esirukouksen siivet kantavat uupuneita armoistuimen juurelle.

Iloisina ja tyyninä he heti sen jälkeen erosivat. Helvin mieli vaan ei keveämmältä tuntunut, ja hitaasti, miettiväisenä hän kulki kohti kotia.

Ensio tuli hänelle avaamaan ovea.

-- Sepä hauska, että tulit, -- sanoi hän. -- Juuri luulin, että minun olisi pitänyt yksin syödä illallista. Setä ja tätihän ovat iltakutsuissa.

Illallisen jälkeen hän pyysi Helviä Irjan kamariin.

-- Minun on ollut niin ikävä soittoa ja laulua, -- virkkoi hän, avaten pianiinon kannen. -- Etkö tahtoisi soittaa minulle säestystä Olavin lauluun? Opettihan Irja sen sinulle ennen lähtöänsä.

-- Kunhan sormeni vaan eivät olisi kovin kankeat, -- arveli Helvi. Hän oli aivan vähän soittanut, joskus vaan kokeillut Irjan johdolla. Hän istui kuitenkin soittokoneen ääreen, ja Ensio alkoi miellyttävällä, tunteellisella äänellä lempilaulunsa, jota Irja usein oli helkytellyt:

-- "Oi Elinainen ihana, sä ruususeni jalo, sä öitteni oot unelma ja päivieni valo. Kuin viikot vierii päivä pois, ja kuukaus niinkuin vuosi ois, kun sua en saa nähdä"...

Viimeisessä säkeessä Helvi sekaantui tahdista, mutta Ensio ei sitä huomannut. Uneksivana hänen katseensa tähtäsi määräämättömään etäisyyteen.

XIV

Kuului kumea puhallus, laiva läheni uljaana kuten uiva jättiläisjoutsen, ja nyt se jo laski rantaan, nenäliinojen ja lakkien iloisesti liehuessa sekä kannelta että rannalta. Vielä täytyi hetkeksi malttaa mielensä kiusallisten tullimiesten vuoksi, sitte siepata tavarat kokoon ja kaivaa piletti esille. Minuutit tuntuivat loppumattomilta. Mutta kun kaikki vihdoin oli suoritettu -- oi riemua, oi onnea laskea jalkansa oman maan manterelle ja heittäytyä odottavien rakkaittensa syleilyyn!

Irjan tunteet kuohuivat niin, että hän ei muuta voinut kuin itkeä ja hymyillä yhtaikaa. Oli hän ennenkin tuntenut tulista rakkautta synnyinmaatansa ja omaisiansa kohtaan, mutta tuskinpa koskaan niin valtavasti kuin tällä hetkellä. Hän oli pukeutunut syvään surupukuun Suomen murheen tähden; vaan hänen kauniit silmänsä säteilivät ja kyyneleet olivat ilokyyneleitä. Kotia oli hävityksen myrsky runnellut, mutta se oli koti kuitenkin, vieläpä kahta kalliimpi. Oi, kuinka tuntui suloiselta olla siellä jälleen!

Pari päivää myöhemmin koko perhe muutti Haapalehtoon. Kaikki he nauttivat heräävän keväisen luonnon ihanuudesta, varsinkin Irja, joka ei ollenkaan voinut sitä kyllikseen katsella. Tuntikausia hän saattoi olla liikkeellä, lehahdellen paikasta paikkaan, niemeltä Honkaharjulle, puutarhasta venevalkamaan ja sieltä soutaen kauvas saarien taakse sinisalmia myöten. Palattuaan toisten pariin hän oli väsymätön osottamaan heille hellyyttänsä; mutta samalla laajemmallekin tähtäävät ajatukset hänen päässänsä pyörivät. Kansanvalistus oli tämän kesän tunnussana kautta maan. Haapalehdon nuoret olivat kyllä jo ennenkin tehneet voitavansa naapurikylässä, mutta nyt ei niin rajoitettu työskentely enää saanut riittää. Seudulla asui hajallaan koko joukko sivistynyttä nuorisoa, ja sen tahtoi Irja koota yhteistoimintaan, jotta pitäjän joka kulmalle, keskuksesta syrjäsopukkoihin asti, tiedon valo pääsisi edes heikkoja säteitä lähettämään.

Haapalehto, aatteen ahjo, oli luonnollinen kokouspaikka, huolimatta siitä, että se sijaitsi kaukana vetten takana. Ensio toimitti sanan eri tahoille, ja Tauno oli siinä hänen innokas apulaisensa, valmis soutamaan vaikka penikulmain päähän. -- Hän näytti muuttuneen siitä kuin Irja viimeksi oli hänet kohdannut. Katseeseen oli tullut enemmän totisuutta, ja vaikka hänen käytöksensä kyllä yhä oli erittäin kohtelias, ei siinä enää tuntunut tunkeilevaa ystävällisyyttä, vaan pikemmin arkuutta. Saattoi aavistaa, että Saimin kyyneleet salassa nostivat sumuja hänen tiellensä ja yhdessä yleisten huolten kanssa himmensivät hänen entistä keveätä iloansa.

Mutta Haapalehdon "kansanvalistuskokouksessa" täytyi kaiken arkuuden ja alakuloisuuden syrjäytyä sen innostuksen tieltä, joka Irjan rinnassa hehkui ja vastustamatta tarttui sekä Taunoon että muihin vieraisiin. Hän kokonaan lumosi heidät siinä kun hän istui puheenjohtajana Honkaharjun tornin leveällä kaidepuulla, silmät säihkyvinä, posket hohtavina, pukien kauniiksi sanoiksi rikkaat tunteensa. Ei kukaan voinut häntä vastustaa. Pitäjä jaettiin piireihin, opettajia lupautui jokaiseen, toimitettiin kohta yhteinen suuri kirjatilaus Helsinkiin ja järjestettiin mahdollisuuden mukaan muut tarvittavat asiat. Kun Irja sitte hyppäsi alas kaiteeltansa, säteili hän onnesta ja toivosta. Kirkkain äänin hän viritti Maamme laulun, ja voimakkaasti toiset siihen yhtyivät.

"-- -- Viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan -- --"

Niin, se lempi oli vuoretkin murtava, siltä heistä tuntui. Mutta Helvi ja Ensio, jotka seisoivat vierekkäin, vaihtoivat pari sanaa keskenänsä, ja sitte Ensio lausui tyynellä, sointuvalla äänellä:

-- Työn menestymiseen tarvitsemme kuitenkin enemmän kuin oman rakkautemme ja innostuksemme. Minä ehdottaisin, että laulaisimme vielä: "Oi Herra, siunaa Suomen kansa."

Irja punehtui ikäänkuin lapsi, joka on tavattu pahasta teosta. Kohta soi virsi juhlallisena kesäillan tyyneydessä, ja sen jälkeen Ensio lyhyesti, muutamin sydämellisin sanoin, rukoili työhön oikeata henkeä ja Herran siunausta.

Osanottajien tunnekuohu oli koko joukon hiljennyt, kun he lähtivät tornista alas teelle ja pian sen jälkeen erkanivat kukin suunnallensa. Brofeltin tytöt näyttivät ylenkatseellisilta, mutta useille Ension sanat olivat muistuttaneet heidän omaa heikkouttansa ja suurta edesvastuuta, jonka he velvollisuuttansa täyttäen nyt olivat ottaneet hartioillensa. Tauno vaan ei saanut mielestänsä kahta ihanaa, säihkyvää silmää. Niiden syvyyteen häneltä upposi työnharrastus, uskonnollisuuden ivaaminen, itsensä hillitseminen ja kaikki muu, eikä hän lähtiessä voinut olla luomatta niihin puhuvaa katsetta ja tavallista lämpimämmin puristamatta Irjan kättä.

Vaan Irja sanoi Ensiolle, kun he palasivat rannasta vieraitansa saattamasta: -- Minä luulen, että minun sittekin täytyy pyrkiä elokuussa kanssasi siihen kristilliseen ylioppilaskokoukseen, josta puhuit. Te muut edistytte ja vakaannutte päivä päivältä, mutta minä jään jälkeen, ja tuota pikaa isänmaa on tullut jumalakseni. Enkä tiedä, miksi minua muutenkin melkein pelottaa jäädä näihin yhteisiin kansanvalistuspuuhiin, kun sinä menet pois...

-- Oikeinko totta haluaisit lähteä? Oi Irja, kuinka minä olen iloinen siitä! Sedällä ja tädillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan.

-- Niin, matkahan kestää ainoastaan kolme viikkoa, eikä se kalliiksikaan tule.

-- Riippuu siitä, mitä kalliina pitää; mutta eivät vanhempasi sitä laske, se on varma. Olisihan setä minullekin antanut matkarahat, vaikka en tahtonut ottaa vastaan. Tällaiseen tarkoitukseen, joka kuitenkin tavallaan on ylellisyyttä, käytän mieluummin osan siitä, mitä talvella kirjastoapulaisena itse ansaitsin.

Helvi oli kulkenut ääneti, silmät luotuina maahan. Nyt hän kohotti päänsä, sanoen arasti:

-- Luuletko, että minäkin rohkenisin pyytää mukaan, jos te molemmat matkustatte? Minullakin on omaa rahaa, ja syksyllä saan enemmän, kun jatkan koulutyötä jälleen. Vaan ehkei se kuitenkaan käy päinsä...

Innostuneena Ensio vakuutti, että se oli aivan mainiota; silloin matkailo vasta tulisikin oikein täydelliseksi, jos "kolmiapilan" ei tarvitsisi erota. Olihan hän jo monta kertaa sitä ehdottanut Helville, mutta tämä ei ollut ennen ottanut kuullakseenkaan.

Irja taaskin miltei loukkaantui Helvin epäröimisestä.

-- Luuletko todellakin, Helvi, että minä olisin tuuminut lähteä ilman sinua? -- sanoi hän. -- Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole. Ellet sinä pääse, en mene minäkään.

Kansanvalistussuunnitelmat muuttuivat yhtäkkiä matkatuumiksi, ja ennen levolle menoa asia jo esitettiin vanhemmille. Ei se pitkää vitkastelua sietänytkään, sillä kokoukseen aikoville määrätty ilmoitusaika oli loppumaisillaan.

Ension lähtö oli ennen sovittu asia, mutta tyttöjen suhteen tuli monta mutkaa matkaan. Vanhemmat miettivät sinne ja tänne. Tohtorin mielestä saattoi olla hyvä, että Helvi matkusti vähän "laajentamaan ahdasta näköpiiriänsä", kuten hän sanoi, mutta "pikku sirkkansa" hän olisi tahtonut pitää kotona, kun vasta juuri oli hänet saanut. Tohtorinnasta taas oli sääli pidättää Irjaa, jos toiset lähtivät, koska hän kerran halusi mukaan. Olihan tavallaan aukkokin hänen kasvatuksessansa, että hän ei ollut Ruotsissa eikä Norjassa käynyt, ja nyt oli siihen tilaisuus hauskassa seurassa. Mutta kokous -- se epäilytti. Kuka tiesi, mitä siellä hänen päähänsä ahdettaisiin!