Part 18

-- Sinä olit juuri niin innostunut kotikouluihisi, -- sanoi tohtori toisena aamuna Irjalle, koettaen eikö se naula vetäisi. -- Miten niiden kävisi, jos kaikki lähtisitte Norjaan?

-- Kolme viikkoa myöhemmin meidän kai kuitenkin täytyisi ne jättää. Me työskentelemme sitä innokkaammin nämä kaksi kuukautta; ja entiset monivuotiset oppilaamme, joita olemme aikoneet pyytää talvella koulua jatkamaan, voivat yhtä hyvin tehdä sen jo silloin. Ehkä kirkonkylästäkin joku väliin pistäytyy tänne työhön, jos pyydämme.

-- Oletpa sinä järkevästi ja perinpohjin laskenut suunnitelmasi, -- virkkoi tohtori hymyillen.

-- Ensio sen on tehnyt! -- kertoi Irja. -- Hän tahtoisi niin mielellänsä, että minä lähtisin. Ja kyllä minun oikeastaan pitäisikin. Minulla on monta syytä, isä.

-- Esimerkiksi?

-- Voi, etkö käsitä, kuinka paljon hyötyä sellaisesta kokouksesta saattaa olla? Tiedäthän, isä, en ole sitä peittänyt, että tahdon Jeesusta rakastaa ja palvella; mutta minä olen niin huono ja taitamaton, ja sydämeni täyttyy muusta enemmän kuin hänestä. Siellä minun on pakko olla hiljaa, kuunnella ja oppia. On niin monta kysymystä, jotka minun tulisi saada selville. Eilen illalla tätä vasta oikein ajattelin, ja silloin huomasin, kuinka tärkeätä minun olisi päästä. Ethän, isä kulta, tahdo ottaa minulta pois sitä siunausta?

Tohtori huokasi. Ei ollut siis ulkomaanmatka auttanut, sillä yhä näkyivät Irjan uskonnolliset haaveet olevan entisellään. Hän ei halunnut Norjaan etupäässä seutuja katsellaksensa yhdessä toisten nuorten kanssa, vaan erityisesti tuon onnettoman kokouksen tähden, kuten tohtori ja tohtorinna olivat pelänneetkin. Mutta mikä tässä tuli neuvoksi; ei häntä hennonnut kieltääkään.

Niinpä tohtori suuteli Irjan ruusuposkea, sanoi olevansa pahoillaan, kun pikku sirkka uhkasi ennen aikojaan käydä vanhaksi ja totiseksi, mutta arveli parhaaksi, että hän lähtisi Ension ja Helvin mukana matkalle, koska hän sitä niin hartaasti toivoi. Ja niin oli asia päätetty.

* * * * *

Aika kului nopeasti ahkeran, innokkaan työn ja kesäisten ilojen vaihdellessa. Elokuu tuli melkein huomaamatta, ja sen mukana nuorten lähtöpuuhat.

Matkan aattopäivänä Irja oli uimisen jälkeen jäänyt niemen rantaan huuhtelemaan ylioppilaslakkiansa. Hän asetti sitä paraikaa kuivamaan, kun huomasi Tauno Brofeltin purjeveneen soluvan saaren takaa esiin. Perämieskin näkyi samassa keksineen Irjan, sillä hän ei kääntynyt valkamaa kohti, vaan laski myötätuulessa suoraan niemen kärkeen.

Tauno hyppäsi reippaasti maalle ja tervehti Irjaa. Hän oli puettu hauskaan, aistikkaaseen urheilupukuun, ja katseessa välähti entinen raikas ilomielisyys, vaikka siinä Irjan mielestä samalla oli jotain muutakin, jota hän ei käsittänyt.

-- Tahdoin käydä vielä kerran sanomassa hyvästit, ennenkuin lähdet pitkälle huvimatkallesi ja jätät seuramme, -- virkkoi hän.

-- Tervetultua! Mutta sinä vaan et näy saavan päähäsi, ettei meidän ole tarkoitus matkustaa huvitellaksemme. Täytyyhän olla parempi syy, kun luopuu rakkaasta ja tärkeästä työstä. -- Odotappas, minä vähän korjaan tuota lakkia. Kas noin! Tulehan nyt, niin menemme toisten luo.

Tauno katseli ihaillen notkeata, vilkasta tyttöä, ja ennenkuin Irja ehti kääntyä lähtemään, oli hän estäen nopeasti tarttunut hänen käteensä.

-- Ei, Irja -- viivy täällä! Onni suosi minua, kun tapasin sinut yksin, sillä minä tulin varta vasten saadakseni ennen eroamistamme sanoa sinulle, mitä lapsuudestasi asti olen tuntenut sinua kohtaan -- joko tieten tai tietämättäni...

-- Parempi on, ettet sitä sano, -- virkkoi Irja, joka äkkiä oli käynyt totiseksi. -- Tule, lähdetään...

-- Ei, ei, nyt en päästä sinua karkaamaan, -- virkkoi Tauno, yhä pidellen hänen kättänsä ja koettaen katsoa häntä silmiin. Mutta Irja käänsi pois päänsä ja riuhtaisihe irti.

-- Halveksitko minua Saimin tähden? -- kysyi Tauno silloin surullisesti. -- Voi Irja, ihminen saattaa erehtyä, kokea paljon katkeraa ja tuottaa murhetta muillekin, mutta juuri kaiken sen kautta oppia selvästi näkemään. Tunnen monta tyttöä, mutta enimpiä heistä ylenkatson, toisia säälin. Saimia luulin rakastavani, sillä hän oli ystäväsi, säesti sinua, kun lauloit, puhui sinusta, kun kyselin, oli kaunis ja suloinen ja valmis antamaan minulle sen lemmen, jota turhaan näytin toivovan sinulta... Se kävi päinsä, niin kauvan kuin uutuus viehätti ja salaisuus loi runollisen verhonsa suhteemme yli, mutta heti aloin katua ja kyllästyä, kun kihlauksemme oli julkaistu. Muistin sinua; näin edessäni, miten ulkomailla sait kihlakorttimme, ja tuumin, tokkohan ilostuit vai kävit surulliseksi sitä katsellessasi. En voinut kestää Saimin seuraa, minun täytyi päästä pois Helsingistä, ja sinun palaamisesi lähestyessä lähetin hänen sormuksensa takaisin...

He olivat hiljakseen kävelleet kappaleen tietä pitkin, kääntyneet syrjään ja istuutuneet penkille männyn juurelle. Tauno puhui tunteesta väräjävällä äänellä; Irja kuunteli, miettivä ilme kauniissa katseessansa.

-- Koko ajan sinä olit sydämessäni, Irja; sinä ainoa tyttö, jota ikäni olen ihaillut ja kunnioittanut, ainoa, jota lähestyin näkemättä paikalla altista halua syöstä syliini, kunhan vaan avaisin sen... Jos he tietäisivät, nuo tytöt, kuinka mies sellaista inhoaa! Sinua, jota en voittanut, minä halusin voittaa...

-- Ja voitettuasi olisit minuunkin kyllästynyt, -- keskeytti Irja. -- Sillä mistä johtuu se tunteesi, jota nimität rakkaudeksi? Jumala on antanut minulle ulkonaisia lahjoja, jotka häikäisevät silmiäsi, mutta sisäiset siteet eivät yhdistä meitä. Älä pyydä rakkauttani, Tauno, se on mahdotonta!

-- Vasta sitte heitän toivon, kun näen katkeamattomien kahleitten kiinnittävän sinut toiseen. Irja -- ellet lempesi lahjaa minulle anna -- enkä luullutkaan, että vielä sen täytenä saisin -- niin anna edes varmuus siitä, että sydämesi on vapaa!

-- Kuka voi sydämen syvyydet tutkia? Mutta sen tiedän, etten milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin omaisiani...

-- Niinkuin omaisiasi! -- Tauno hymyili katkerasti. -- Ketkä sitte kuuluvat niihin omaisiin? Vaan suo anteeksi, alan käydä epähienoksi, huomaan sen. -- Näinkö minun siis on lähteminen, ilman ainoatakaan toivon sanaa?

-- Keskusteluumme minulla ei ole enempää lisättävää. Mutta tottahan tulet sanomaan hyvästi Helville ja Ensiolle? Sinun pitää levätä, olet purjehtinut pitkän matkan.

-- Voitko sinäkin olla julma, kuten kissa, joka hiirtä kiusaa? Ei, Irja, paikalla lähden, niin nopeasti kuin purteni kantaa. Ja sinä -- pidä hauskaa matkallasi niiden kanssa, joihin "sisäiset siteet" sinua liittävät enemmän kuin minuun...

Irjan mieli oli kuohahtamaisillansa, mutta hän hillitsi itsensä, käsittäen, ettei vastaus olisi nyt kuitenkaan mitään auttanut. Siksi hän vaan antoi kättä Taunolle, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt pahoittaa lapsuudentuttavan mieltä, ja kääntyi hitaasti kävelemään kotia kohti, Taunon rientäessä veneensä luo.

Toiset istuivat kaikki verannalla, johon aamupäiväkahvi oli tuotu. Tohtori sanoi jo pelänneensä, että vedenhaltija oli hänen tyttönsä vienyt, tohtorinna ja Ensiokin olivat ihmetelleet hänen viipymistänsä, ja Helvi oli juuri lähdössä häntä etsimään.

-- Jutteleppa nyt, mitä olet toimittanut, -- kehoitti tohtori, valmistaen hänelle tilan viereensä.

Irjan ei koskaan ollut tapana salata mitään omaisiltansa, ja nytkin hän suoraan kertoi kaikki. Olihan hän itse aivan varma asiastansa, mutta tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai kuulla vanhempain olevan täysin tyytyväisiä hänen menettelyynsä. Heidän mielestänsä Tauno kyllä oli hauska ja miellyttävä poika, mutta liian suuri "hulivili", jotta he hänen haltuunsa olisivat tahtoneet lapsensa onnea uskoa. -- Helvistä asian päätös oli päivän selvä ja luonnollinen; ja kaiketi Ensiokin ajatteli samaa, koska hän ei mitään virkkanut. Onhan vaitiolo tavallisesti yhtä kuin hyväksyminen. Tytöiltä vaan jäi huomaamatta hänen omituinen katseensa, joka seurasi Irjaa koko ajan kuin hän kertoi. Kun he sitte kohta lähtivät Honkaharjulle kiipeämään, ei Ensio tullut mukaan, vaan meni tohtorin ja tohtorinnan jäljessä sisälle.

* * * * *

Sinä iltana elokuun kuutamo lumoavana levisi yli seudun. Matkalle lähtijät olivat viettäneet hiljaisen rukoushetken niemen hämärässä puistossa, ja Helvi oli sen jälkeen palannut huvilaan; mutta Irja ja Ensio suuntasivat kulkunsa rantaa kohti, sinne missä männyt juhlallisena vartiona seisoivat ja kotilahti kuun säteitten kirkastamana kimalteli.

-- Irja sisko, -- sanoi Ensio silloin, -- me lähdemme matkalle, asettuaksemme hiljaa Herran kasvojen eteen. Minä tunnen, että se kaikista taisteluista huolimatta on minulle vaikeata, kunnes olen selvillä hänen tahdostansa sen kysymyksen suhteen, joka lakkaamatta on mielessäni. Saanko puhua kanssasi siitä?

Irja loi häneen kummastuneen, kysyvän katseen ja vastasi: -- Tietysti, jos voin sinua auttaa.

-- Kun kuulin tänään, mitä Tauno oli sinulle sanonut, tuntui niin kummalliselta sydämessäni. Ei ollut kukaan ennen häirinnyt tunteittesi rauhaa... en rohjennut minäkään, vaikka hetki hetkeltä sanat pyrkivät huulilleni. Mutta nyt se kuitenkin on tapahtunut, ja hän oli varmaan vaan ensimmäinen niistä monista, jotka tulevat lempeäsi pyytämään, kunnes omasi löydät...

Ensio pysähtyi; vaan kun Irja vaiti katsoi maahan, jatkoi hän jälleen:

-- En voi enää odottaa. Minä rakastan sinua, kallis siskoni, rakastan enemmän kuin veli. En tiedä sinun tunteitasi, en edes aavista vastaustasi, vaikka olemme samassa kodissa kasvaneet. Mutta älä pelkää sanoa minulle kaikkein vaikeintakaan!... Irja rakkaani, minä olen valmis siihen, mitä Herra tahtoo, vaikka olisikin korkein onneni omistaa sinut...

Silloin Irja kohotti katseensa, ja vieno puna nousi verkkaan hänen poskillensa, kuten rusotus taivaalle aamun sarastaessa. Silmistä välähti onnen säde, ja hän kuiskasi:

-- Sitäkö se olikin, kun joka yö siellä kaukana uneksin sinusta? Oi Ensio, nyt minä ymmärrän... Sinua minä rakastan ja olen rakastanut aina!

Tyynenä välkkyi vesi kuutamossa ja linnut oksilla uinuivat, mutta puissa kulki hiljainen humina, kuten näkymättömien siipien suhahdus. Irja ja Ensio viipyivät rannalla, ensin kuiskien sydänten kertomatonta kieltä, sitte yhdessä kiittäen Jumalaa. Vihdoin Irja huomautti, että oli aika lähteä vanhempia hämmästyttämään ja pyytämään heitä mukaan lastensa iloon.

-- Mitähän he sanovat? -- tuumi hän hilpeästi ja toimessaan, unohtaen äskeisen runollisen vakavuuden. -- Tänään en mennyt kihloihin ja menin kuitenkin -- onpa se ihmeellistä!

-- Heille se ei ole aivan odottamatonta, -- kertoi Ensio hymyillen. -- Kuinka olisin saattanut kaiken heidän rakkautensa palkaksi anastaa heidän kalleimman aarteensa, tietämättä, että he vapaasti ja mielellänsä soivat sen minulle?

-- Aina sinä olet kaltaisesi, yhtä jalo ja hienotunteinen, -- sanoi Irja hellästi.

-- Mutta Helvi ei tiedä ainakaan varmuudella mitään, vaikka hän kentiesi on tunteemme arvannut, -- jatkoi Ensio. -- Rientäkäämme hänenkin luoksensa! Minulla on hänelle paljo selitettävää, monta lausettani, jotka hänestä ovat arvoituksilta tuntuneet.

-- Niin, niin, mennään pian! Minä tahtoisin onnestamme riemuita koko maailmalle. Me emme suinkaan rupea päiväksikään salaamaan kihlaustamme, ja tänä iltana vielä kirjoitan Taunolle, jottei hän luulisi minun tahallani peittäneen häneltä totuutta... Kuta ennemmin hän sen tietää, sitä pikemmin hän unohtaa.

Polulle noustessaan he kuulivat Helvin kannakselta huhuilevan. Hän oli laittanut matkavarustukset valmiiksi ja tuli nyt hakemaan heitä, saadaksensa hetken yhdessä nauttia illan ihanuudesta.

Kiirehtien, käsi kädessä he saapuivat, ja Irja syöksähti Helvin syliin, purkaen hänelle ilokuohun täydestä sydämestänsä.

-- Sinä oma rakas sisko kuulit sen ensimmäisenä, -- lausui hän ilmoitettuansa uutisen. -- Anna nyt minulle sisaren suudelma onnentoivotukseksi! Noin -- ja Ensiolle myöskin!

Ensio punehtui täyttäessään Irjan pyynnön, ja keveästi kuin hengähdys hänen ja Helvin huulet kohtasivat toisiansa. Mutta Helvi tuskin tiesi, mitä tapahtui, ja hänen poskensa olivat kalpeat kuin lumi.

-- Tule nyt mukaan, niin menemme isän ja äidin tykö, -- sanoi Irja tarttuen hänen käteensä. -- Onko sinun kylmä, Helvi? Kätesi on kuin jää!

-- Ehkä vähän, -- sai Helvi vastatuksi ponnistaen kaiken tarmonsa. -- Menkää te vaan, minä tulen jäljessä. Sedällä ja tädillä varmaankin on puhumista kahdenkesken kanssanne.

Hän kulki rantaan kuten unessa, katse jäykkänä, ajatukset sekavina. Paistoiko kuu todellakin kirkkaana niinkuin äsken, vai sumuharsoko äkkiä verhosi sen? Oliko hän itse sama Helvi, joka luontoa ihannellen ja iloiten toivotusta matkasta äsken oli niemelle kävellyt? Tuntui kuin ääretön erämaa olisi levinnyt kolkkona hänen ympärillensä ja sydän kutistunut kokoon sanomattomasta tuskasta, jota hän ei oikein itsekään ymmärtänyt...

Vasta vähitellen hän tuli tajuihinsa. Silloin hän heittäytyi puun juurelle maahan ja itki, itki kuten se, jolta kesä kukkinensa on ainiaaksi kadonnut. Irja, päivänpaisteen lapsi, oli poiminut ne kaikki...

Mitä hänen elämästänsä oli tuleva? Kuinka hän oli jaksava kantaa sen tyhjyyden kuormaa?

Ei yhtään enkeliä, ei yhtään tähteä pimeydessä... Taivas loisti ja säihkyi, mutta Helvi ei sitä nähnyt. Raskaasti huoaten hän nousi, huuhteli itkettyneitä silmiänsä ja lähti Haapalehtoa kohti -- iloitsemaan kihlautuneitten ilosta...

XV

Helvi oli yksin päässyt pujahtamaan pois entiseltä sotilasleiriltä, jossa kokousta pidettiin, kulkenut yli ison kentän ja istuutunut viidakon reunaan, mistä vihreä vesi vilahteli ja mahtavat lumihuippuiset tunturit joka puolelta näkyivät. Hän tahtoi hiljaa ja häiritsemättä koota ajatuksensa ja selvitellä ristiriitaiset tunteet, jotka toinen toistansa ajellen näinä päivinä olivat hänen rinnassansa riehuneet.

Kuinka hyvä kumminkin, että hän oli päässyt mukaan tänne, näkemään niin paljon uutta, saamaan niin paljon vaikutuksia, niin paljon kehoitusta etsimään kaikkensa Herrassa yksin! Hän ei käsittänyt, miten hän muuten olisi ulkonaisesti tyynenä kestänyt tämän ajan, ensi ajan kalleimman toivonsa katoamisen jälkeen...

Millainen sokko ja houkkio hän olikin ollut päivästä päivään, vuodesta vuoteen! Olisihan hänen pitänyt nähdä tai ainakin uskoa se, mitä monet muut jo aikaa ennen olivat huomanneet. Irja ja Ensio eivät hänestä muka sopineet yhteen... mutta kuka on rakkaudelle lait määrännyt? Korkein oli heillä yhtä, ja sanotaanhan muuten vastakohtain parhaiten toisiansa täydentävän...

Vielä viimeiseksi hän oli pettänyt itseänsä Ension puhuessa suhteestansa lähetykseen, vaikka ne sanat aivan yhtä hyvin saattoi toisinkin käsittää, siten kuin Ensio oli selittänyt hänelle: lukemattomien perhosten liehuessa hänen ihanan ruusunsa ympärillä hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi rakastettuansa omistaa. Toisen omana hän ei olisi voinut nähdä Irjaa; hän olisi paennut pois, hautautunut kauvas pois pakanamaihin... Mutta se ei ollut oikein. Hänen täytyi voittaa ja kestää kuin mies, väistymättä sotatanterelta. Hänen piti taistella itsensä sisällisesti vapaaksi siitä, mikä oli hänelle kalleinta maan päällä, ja kulkea tietänsä suoraan, kävi tässä suhteessa miten tahansa...

Ensio oli uhrinsa antanut ja sentähden myöskin voinut saada sen takaisin. Hän, Helvi, oli sitkeästi pidellyt kiinni omista ajatuksistansa ja teistänsä -- ja Herran oli täytynyt väkisin ottaa häneltä kaikki, kaikki...

Oi, se oli nyt niin selvänä hänen surulliselle sydämellensä. Koko elämänsä ajan hän oli Herran edessä vilpistellyt, luullut olevansa hänen omansa kokonaan ja kuitenkin palvellut häntä puolinaisella rakkaudella. Hänen sydämessänsä oli asunut paljo ylpeyttä, paljo itsepetosta ja itseviisautta, paljo riippuvaisuutta ihmisistä, suurta itsekkäisyyttä ja taipumattomuutta Herran tahtoon. Siksi hän oli tuntenut "painoa sydämellä", siksi epävarmuutta ja rauhattomuutta. Hän oli luullut sen riippuvan ulkonaisista seikoista, huvituksista ja maallismielisestä seurapiiristä, viipymisestä työssä, joka ei kuulunut hänen varsinaiseen toimialaansa, siitä, että hän oli sukulaisiansa laiminlyönyt -- niin, milloin mistäkin. Tavallaan hän oli ollut oikeassa; mutta pääsyytä hän ei ollut huomannut: suhdettansa Ensioon, joka Herran tahdon sijasta oli kaikkia hänen ajatuksiansa ja tekojansa hallinnut...

Niinkö se oli? Vai eikö oikeammin hänen itsekäs rakkautensakin ollut vaan yksi ilmaus koko sydämen suunnasta, joka vaati perinpohjaista korjausta? Kaikki väärät yksityisseikat olivat kuin ohdakkeita, jotka samasta juuresta versoivat, synnin juuresta sydämessä, _omasta itsestä_, joka ei tahtonut väistyä valtaistuimeltansa, antaen Herralle ruhtinassijaa...

Ajoittain, erityisissä tilaisuuksissa hän oli alistunut, kuten esimerkiksi lähtiessänsä Saukkolaan. Silloin hän olikin saanut kokea rauhaa ja ikäänkuin esimakua siitä siunauksesta, joka seuraa ehdotonta kuuliaisuutta ja kokonaista antautumista. Mutta hän ei ollut tahtonut Herran viittauksia ymmärtää; ja siksi hänen nyt täytyi surra muiden iloitessa ja itkeä syntejänsä, kun toiset Jumalan armoa ylistivät...

Ei kukaan täällä kokouksessa varmaankaan ollut niin huono, niin murrettu, niin murheellinen kuin hän -- -- --

Kuului annettavan ateriamerkki, hänen täytyi lähteä piilopaikastansa. Hän taivutti syrjään pitkän oksan, mutta kuuli samassa rasahduksen toisaaltakin, vähän matkan päästä. Muutamia askelia astuttuansa hän näki Saimi Saarnion, joka toverien hartaasta kehoituksesta myös oli lähtenyt mukaan kokoukseen ja näytti nyt, samoin kuin Helvikin, etsineen yksinäisyyttä.

-- Kas, olitko sinäkin täällä! -- sanoivat molemmat melkein yhtaikaa, joutuen hiukan hämillensä.

-- Siinä on minulla surutoveri, -- ajatteli Helvi. Vaan Saimi tarttui kohta hänen käsivarteensa ja alkoi avomielisesti puhua.

-- Eikö tämä kokous ole suurenmoinen? -- sanoi hän. -- Ajattelehan, että sadat nuoret eri maista tulevat yhteen Jeesusta tunnustamaan ja yhdessä pyrkimään häntä lähemmäksi! Tuntuu kuin suuri virta vyöryisi ja veisi minutkin ihan vastustamatta mukanaan. Minä pelkäisin sitä, ellen tietäisi, että se on ainoa pelastukseni...

-- Niin, Saimi, se on pelastus, kunhan vaan virrasta kohoamme kalliolle. Yksin Jeesus on turvamme ja onnemme... vaikka usein katkerasti harhailemme, etsien sitä ihmisistä...

-- Yksin Jeesus -- niin. Muistatko, milloin ennen sen sanoit minulle? Se oli sinä päivänä, jona Tauno oli pyytänyt minua omaksensa. Oi Helvi, jos tietäisit, kuinka paljon olen sen jälkeen kärsinyt! Luin eräänä aamuna raamatunlauseen, joka on juuri kuin minulle kirjoitettu: "Älkää olko kuten orhit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman; muutoin eivät he lähene sinua". Itse minä olen murheisiini syypää, mutta Herra on ollut armollinen ja vetänyt minua luoksensa pakottamalla, kun en muuten tullut. Sinä onnellinen, jonka ei ole tarvinnut sellaista tietä kulkea!

Kyynel vierähti hiljaa Helvin poskelle, ja hän puristi lujemmin Saimin kättä kuiskatessaan: -- Kentiesi paraikaa käyn juuri sitä tietä. Minä olin sokea sokean neuvoja... mutta Herra on rakastanut meitä kumpaistakin ijankaikkisella rakkaudella, ja siksi hän vetää meitä puoleensa sulasta armosta. Muistakaamme rukouksessa toisiamme, Saimi!

Saiminkin silmään kohosi kyynel, ja hän vastasi Helvin kädenpuristukseen, ikäänkuin ilmaisten, että hän oli ymmärtänyt. Mutta Helvin mieleen johtui se ilta, jona toveripiirissä hänen ehdotuksestaan oli rukoiltu "Saimin ja muiden puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä". Oliko hän silloin ehkä hetkellisesti aavistanut itsekin sisältyvänsä siihen rukoukseen? Se näkyi jo alkaneen kantaa hedelmää Saimin suhteen; tokko hänkin oli saava sen siunauksesta osansa? Tai kentiesi hän oli saanutkin; sillä olihan valkeus ja totuus suuri Herran armolahja, niin katkerana ja masentavana kuin se olikin häntä kohdannut. Kurituksen oli täytynyt tulla, mutta samalla tuli se lohdullinen vakuutus, että rakastavan Isän käsi vitsaa piteli. Hän löi, saadaksensa parantaa...

-- -- Kun Helvi Saimin kanssa saapui isoon, hauskaan ruokailutelttaan, olivat kaikki pöydät jo pitkin pituuttansa täynnä aterioitsevia. Sinne tänne kuljettuaan he vihdoin löysivät eri haaroilta paikan. Helvi joutui istumaan kahden ruotsalaisen väliin, vastapäätä nuorta norjalaista, jotka yhdessä innokkaasti puhelivat lähetysasiasta ja etenkin sen asemasta kokouksessa. Helvi oli jo ennen esitelty yhdelle heistä, toiset vaihtoivat kohta nimikortteja ja vetivät hänetkin mukaan keskusteluunsa, huomauttaen lähetysesitelmistä, jotka sinä iltana piti pidettämän.

-- Vahinko, että ne ovat niin myöhään, -- sanoi norjalainen. -- Sinne pitäisi välttämättä niin monien kuin suinkin virkeinä tulla, sillä ainakin yksi niistä on varmaan oleva kokouksen parhaita. Tahtoisitteko tekin, neiti, mainita siitä tovereillenne?

-- Mielelläni. Se kuuluukin läheltä omiin harrastuksiini, sillä sydämestäni soisin lähetysrakkauden enemmän lämpenevän meikäläisten keskuudessa.

-- Ettekö te olekin ajatellut ruveta lähetyssaarnaajaksi? -- kysyi se ruotsalainen, jonka Helvi ennestään tunsi. -- Muistan erään tovereistanne puhuneen siitä.

Helvi ei oikein tietänyt mitä vastata. Keväällä hän jo oli valmistanut ystäviänsä siihen mahdollisuuteen, ettei hän ehkä koskaan lähtisikään, mutta eivätpä he näyttäneet ottavan uskoaksensa, koska kertoivat siitä vieraillekin. Itse hän oli viime aikoina kasvanut pois entisistä aikeistansa, ja nyt, oman kurjuuden tunnon musertaessa, hän kaikkein vähimmin oli rohjennut niihin palata.

-- Kerran sitä kyllä ajattelin, -- vastasi hän sentähden hiljaa. -- Se oli unelmani lapsuudessa, ja sittemmin jo aloin valmistautuakin sitä varten. Mutta en enää uskalla luulla sitä mahdolliseksi, sillä minä olen liian huono ja kelvoton Herran suureen työhön.

Helvin puhetoverit olivat hetken vaiti. Sitte toinen ruotsalaisista, vanhempi, vakavakatseinen pastori, lausui:

-- Muistuu mieleeni se kaunis laulu, jonka ensi kerran kuulin teiltä suomalaisilta:

"Ah, etten mitään oisi, tyhjä murrettu astia vaan, pantu Mestarin jalkain juureen korjaustansa vartoamaan: tyhjä, hän että mun täyttäis, kun tointansa käyn tekemään; murrettu, että hän käyttäis mua muitakin etsimään".

Ehkä se sopii juuri teille. Mestarin tulee kasvaa, meidän vähentyä. Nöyristä ja alhaisista hän aseensa valitsee.

Helvin sydän alkoi tykyttää. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan ei tietänyt, saattaisiko hän sen tehdä. Pastori oli kohta voittanut Helvin luottamuksen, mutta sopiko hänen tässä, ensi kerran puhuessansa henkilön kanssa, kymmenien muiden ympäröimänä ja ainakin lähinnä istuvien kuullen tuoda esille epäilyksiänsä ja kysymyksiänsä?

Miksikä ei? Se kuului kokouksen luonteeseen. Ehkä tilaisuus ei koko aikana enää palaisi, sillä aterian päätyttyä pastori kenties oli hävinnyt häneltä noiden satojen joukkoon, jotka eri haaroilta olivat tulleet, eikä hän milloinkaan saisi sanoa sanottavaansa. Tuttu tai tuntematon -- mitä siitä lukua? Herran rakkaus yhdisti heitä kaikkia.

-- Sydämeni on ollut maallisiin kiintynyt ja puolinainen Herran edessä, -- sanoi Helvi, syrjäyttäen päättävästi ujostelunsa ja luoden totisen katseen pastoriin. -- Vuosikausia Herra on kutsunut minua, mutta minä en ole rehellisesti totellut, ja lopuksi petin minulle uskotun aatteen luopumalla sisällisesti siitä itsekkäitten pyrintöjen tähden. Suuren surun kautta Herra armossaan avasi silmäni -- mutta mihin minä nyt enää kelpaan?

-- Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä, -- vastasi pastori vakuuttavan varmasti.

-- Sen tiedän, ja siinä onkin ainoa toivoni ja lohdutukseni. Herra voi pelastaa minut yksityisesti... mutta ei se estä häntä sulkemasta mahdotonta asetta työstänsä pois. Minä en ansaitse päästä siihen enää.