Part 14

-- Täällä oli äskettäin eräs papinrouva oppimassa sairaanhoitoa, voidakseen miehensä seurakunnassa olla kärsiville avuksi. Teillä ei tosin ole kihlasormustakaan, mutta minä kuitenkin arvelin, että ehkä --

-- Älkäähän nyt, sisar Sanni, -- keskeytti Helvi, ja polttava puna levisi hänen poskilleen. -- Ei puhuta enää minusta; kyllä se oli totta, mitä kerroin aikeistani. Kuulkaa, nyt soi ruokakello! Johan me olemmekin valmiit.

Mutta yksinäisyyteen päästyään Helvi lankesi polvillensa, painoi kasvonsa käsiinsä ja rukoili hartaasti Jumalalta anteeksiantamusta.

-- Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oi, minä en ole hituistakaan ylempänä sisar Sannia. Minäkö muka olen luja uskossa, vapaa ja itsenäinen, valmis turvallisesti lähtemään _yksinäni_ mihin tahansa? Sitä en kykene ajattelemaan enemmän kuin hänkään. Herra Jumala, huolitko näin huonosta aseesta? Tomuun minä lankean jalkaisi juureen, sitä sinulta rukoillen...

Hän lähti työhönsä jälleen, mutta toisella mielellä kuin tähän asti. Taistelu oli rikkonut sen viihdyttävän rauhan, joka ensi iltana oli hänet uneen tuudittanut ja sitte yhä varjonnut häntä kuten kuuluvana ympäröivään ilmapiiriin. Maailma oli vain näennäisesti jäänyt näiden seinien ulkopuolelle. Tännekin se löysi salatun tien, ja sydämessä kuohut kävivät yhtä voimakkaina kuin ennen konsanaan...

Uutterassa, tasaisessa työssä päivät sitte kuluivat huomaamattoman nopeasti, toistensa kaltaisina. Vaihtelua toivat ainoastaan Irjan pitkät, intoa hehkuvat kirjeet ja pari ystävällistä kirjekorttia Ensiolta. Ja niin tuli se aika, jona kaupunki taas kansoittui talveksi ja Helvin kaivatutkin, muut paitsi Irja, palasivat matkoiltansa kotiin.

Ulkomaailma otti jälleen näkyväisestikin Helvin piiriinsä, vaikka vaan hetkittäin. Toverit ja Ensio, jopa tohtori ja tohtorinnakin pistäytyivät toisinaan laitokseen häntä tervehtimään, ja vapaat tuntinsa hän melkein aina vietti kaupungissa. Hänen raamatunlukupiirinsä kokous oli asetettu sellaiseksi ajaksi, että hän jotenkin säännöllisesti voi päästä mukaan, ja suurempiakin kokouksia määrätessään toverit häntä muistivat. Tieto Helvin aikomuksesta ruveta lähetyssaarnaajaksi oli kulovalkeana kiertänyt toisesta toiseen, ja se siirsi hänet yhtäkkiä syrjäisestä, vähän huomatusta asemastansa miltei toveripiirin keskukseksi.

Jo piirien sihteerien ensimmäisessä kokouksessa puhe pitkäksi aikaa eksyi häneen.

-- Kuinka ihanaa olla niin kokonaan antautunut Herralle!

-- Hän on oleva kehoituksena meille muillekin.

-- Jospa olisi yhdistyksessämme monta sellaista tyttöä!

Niin, nämä toverit häntä ymmärsivät, tukivat ja kannattivat, sen Helvi tunsi ilman sanojakin. Siksi heidän seuransa häntä virkisti ja rohkaisi raskaan työn lomassa, ja siten hänen oli paljon helpompi kestää monien muiden kummastelua, jopa paheksumistakin.

Mutta pikku Ilmi Alanne kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: -- Älä pahastu, rakas Helvi, vaikka minä varoitan sinua. Minä, jos joku, olen iloinen siitä, että vihdoinkin teet totta lapsuutesi tuumista, enkä minä suinkaan kadehdi sinulta toverien huomiota ja myötätuntoa. Mutta minä pelkään, että siinäkin on vaaroja. Muista, että Herra on ainoastaan heikoissa luvannut olla väkevä, ja nöyrille hän antaa armon!

Helvi painoi päänsä alas ja suuteli Ilmiä.

-- Kyllähän minä sen tiedän, -- virkkoi hän hiljaa. -- Kiitos kuitenkin, että sen sanoit. He rakastavat minua ansaitsemattani eivätkä tunne heikkouksiani niinkuin sinä, lapsuudentoverini. Etkä sinäkään ole sydämeeni katsonut...

Hyvä, että hän itse oli saanut sinne silmätä. Hän oli aikeensa ilmoittanut esiintyäkseen muka sellaisena kuin oli, mutta nyt hän kaiken aikaa tunsi, että muut saivatkin hänestä ihan väärän käsityksen. Lakkaamattomana nöyryytyksenä oli hänelle se kallis kuva, jota hän sydämessään säilytti. Kuinka paljon ihanammat kaikkea muuta olivat hänelle ne hetket, joina hän Ension kanssa kahdenkesken puheli lähetyksestä ja tarkkasi hänen kasvavaa, lämmintä harrastustansa! Kuinka kärsimystenkin koti, surullinen sairashuone, kirkastui hänen silmissänsä, kun Ensio sen oven avasi! Sitä eivät toverit aavistaneetkaan. Herralle yksin he luulivat hänen antaneen sydämensä.

Oliko se väärin, että hän rakasti ja toivoi vastarakkautta?

Synkkänä syysiltana heikon sairaan luona valvoessaan hän sitä ajatteli. Tämä kysymys, joka alussa ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, oli viime aikoina yhä useammin herännyt, vaikka hän uudelleen ja uudelleen oli sen tukahuttanut.

-- Onhan Jumala itse rakkaus, ja rakkauteen hän on meidät luonut. Me emme ole sen ajan lapsia, joka piti nunnia ja munkkeja muita ihmisiä pyhempinä. Miksi minä en saisi omistaa onnea, joka lukemattomille on armolahjana suotu? Sairas liikahti. Helvi kumartui hänen puoleensa, asetteli tyynyä, lausui muutamia viihdyttäviä sanoja ja istui jälleen paikalleen, vaipuen mietteisiinsä.

-- Mikä arvoitus olisi ihmiselämä ilman Jumalaa! Tuokin nuori tyttö, joka tuossa lepää, kuolon suudelma otsallaan -- Miksi _hän_ ei saanut minulle annettua onnea, terveyden lahjaa, elämän toivoa?

_Jumala ei tahtonut._

Ihmeellinen Jumala! Hän tietää, mikä on paras kullekin. Hän vie kotiin eri teitä, eikä ole tomun lasten asia kysyä _miksi_...

Eikö hän voisi kieltää minulta sitä, mitä hartaimmin toivon? Eikö minun pitäisi taistella päästäkseni riippumattomaksi kaikesta muusta paitsi Jumalasta ja hänen tahdostansa? Jos hän antaa lemmen onnen, otan sen riemulla vastaan, mutta jos hän on toisin määrännyt, kiitän siitä...

Se on mahdotonta. En voi, en, en...

Ja kuitenkin! Entä jos Ensio ei rakastaisikaan minua, vaikka olen luullut? Mitä toivoo, sitä luulee niin helposti.

Vuoteelta kuului korahdus. Helvi hypähti kauhistuneena pystyyn.

-- Tai jos kuolema riistäisi hänet minulta... -- ennätti hän ajatella sairaan luo rientäessään.

Tämä hengitti raskaasti. Ei ollut tuoni tullut vielä, ainoastaan sanansaattajansa lähettänyt. Mutta kohta, kohta oli elämän liekki viimeisen kerran leiskahtava ja sammuva...

Yö oli ulkona sysimusta, ja puut ikkunan takana humisivat kuin huokaillen. Helvi alkoi vapista, ja hänen huulensa liikkuivat tuskan rukouksessa.

Jumalan kiitos! Hänen valvontansa oli lopussa; varsinainen hoitaja saapui paikallensa.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti vastasataneelle lumelle. Taivas oli iloisen sininen, valkohattarat purjehtivat keveinä ilmassa, kuusenhavut kimaltelivat ja koko maailma näytti uudistuneen ja nuorentuneen. Helvi hyppäsi reippaasti vuoteeltansa ja puisteleikse kuin pahasta painajaisesta päästäkseen.

-- Taisi olla täti Lind oikeassa, -- arveli hän naurahtaen itsekseen. -- Eivät sairashuoneet sovi nuorille tyttöhäiläköille, semmoisille kuin minä. Mitä kummia kuvitteluita eilen liikkuikaan mielessäni! Tänään menen kaupunkiin hakemaan hauskaa seuraa, ja Ension tahdon myöskin tavata.

Ovessa hän sattui vastakkain Katri Dahlbergin kanssa, joka tuli punaposkisena ja raittiina kuin tuulahdus selkeiltä ilmoilta.

-- Kas, hyvää päivää, pikku emäntä! -- sanoi Helvi iloisesti. -- Mikä sinut kerrankin tänne toi? Eihän täällä ole toria eikä kauppapuoteja. Oikeinko sinä varta vasten lähdit minua katsomaan?

-- Yksi tie, kaksi asiaa. Olen kiertomatkalla pyytämässä voittojen kerääjiä kaatuvatautisten kodin hyväksi pidettäviin arpajaisiin... Älä pelästy, en minä sinua kiusaa; tunnen kyllä mielipiteesi. Mutta täällä huviloissa on pari rouvaa, joita minun pitää tavata. Nyt juuri tulen sinun kotoasi, täti Lindin luota.

-- Astuhan sisälle! Minulla sattuu olemaan vapautta nyt juuri, koska valvoin osan viime yöstä.

-- Mutta sinä olit menossa ulos?

-- Ei se mitään tee. Minun tuli ikävä tovereita, ja hyvä vaan, että sain hakematta mitä halusin.

-- Minulla on sinulle tuliaisiksi monta uutista, -- kertoi Katri, riisuessaan päällysvaatteitansa. -- Ensiksikin kirje. Sisar Elsa, joka on tuttavani -- tiedäthän -- oli juuri tuomassa sitä tänne ylös, mutta hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja minä lupasin antaa sen.

-- Irjaltako? -- huudahti Helvi, tarttuen innokkaasti kuoreen, jonka Katri hänelle ojensi.

-- Malta, malta, ehkä sekin vielä tulee --

-- Tämä näkyy olevan sedältäni, -- sanoi Helvi, laskien kirjeen avaamatta syrjään. -- Olen pari kertaa kirjoittanut sukulaisilleni, mutta en ole saanut riviäkään vastaukseksi enkä minkäänlaisia tietoja sitte kuin serkkuni lähti maalle. Olen iloinen siitä, että kerrankin hiiskahtavat. Mutta ei se ole mitään tärkeätä; kyllä minä ehdin myöhemmin lukea. -- Mitä sanoit Irjasta? Onko sinulla mukanasi kirje häneltäkin?

-- Eiköhän liene, -- virkkoi Katri veitikkamaisena. -- Ei se kuitenkaan sinulle ole!

-- Kelle sitte?

-- Ensiolle, -- vastasi Katri, vetäen taskustansa uuteen kuoreen suljetun kirjeen. -- Hän oli hyvä poika kuten tavallisesti. Kun minä tädille kerroin aikovani sinun luoksesi, pyysi hän minua samalla tuomaan tämän, että saisit pikemmin. Hän oli juuri viemäisillään sen kaupunginpostiin.

-- Onko siinä jotakin erityistä? -- kysyi Helvi, repäisten nopeasti kuoren rikki.

-- Eikö mitä. Ensio vaan arveli, että se varmaankin huvittaisi sinua. Lupasi hän, että minäkin saisin kuulla jotakin, jos tahdot lukea.

Tyyntyneenä Helvi alkoi silmäillä kirjettä, joka oli kokonaista neljä arkkia pitkä, täynnä vilkkaita kuvauksia sveitsiläisestä kotielämästä, Irjan isäntäväestä ja perheen täyshoitolaisjoukosta sekä seudun luonnosta, joka suuresti näytti Irjaa ihastuttavan, huolimatta siitä, että vuodenaika ei ollutkaan katselemiseen suotuisa.

-- Tämähän on kaikki sellaista, että sen voi lukea ääneen, -- arveli Helvi. Ja Katri kuunteli mielihyvillään. Irja oli yhä vielä hänen ihanteensa, kuten ennen kouluaikana, vaikka he viime vuosina olivat olleet jotenkin vähän yhdessä.

Vasta viimeisen kappaleen edellä Helvi pysähtyi, lukien sen yksin, kyyneltyvin silmin. Hänestä tuntui kuin siitä olisi hellin tuoksu haihtunut hukkaan, jos vieras korva olisi sitä kuunnellut.

-- Minä viihdyn kuten huomaat, -- kirjoitti hän. -- Mutta sittekin minä joka päivä tunnen, että oma maa on mansikka, muu maa mustikka. Iloitsen siitä tunteesta, sillä se todistaa minulle, ettei isänmaanrakkauteni ole ollut pelkkää mielikuvitusta. Siellä on juureni, siellä sydämeni. Sinne toivon kuten lintunen, joka kesälehtojansa kaipailee. Mutta en tahdo palata ainoastaan huolettomana visertelemään. Rakkaus on johtava minut tekemään työtä. Kunpa sitä aikaa odotellessa paljon oppisin, kehittyisin ja puhdistuisin! Kunpa pysyisin yhtä uskollisena Jumalalleni, kuin olen syntymämaalleni ja teille, rakkailleni! Rukoile puolestani, rakas Ensio, ja pyydä Helviä tekemään samoin! Lämmin syleily isälle ja äidille! Oi, kuinka suuresti minä rakastan teitä kaikkia! Aamuin ja illoin uskon teidät Jumalan suojaan, päivin teitä muistelen ja öisin uneksin teistä -- -- --

Helvi taittoi kirjeen kokoon ja jäi istumaan ääneti, mietteisiin vaipuneena. Kului hetki, ennenkuin Katri rohkeni häntä häiritä.

-- Saanko nyt kertoa muut uutiseni? -- sanoi hän vihdoin.

Havahtaen Helvi virkkoi: -- Vieläkö sinulla nyt on jotakin?

-- Suurin uutinen onkin kertomatta. Tahdotko kuulla? Saimi Saarnio ja Tauno Brofelt ovat menneet kihloihin.

Helvi ei näyttänyt ollenkaan niin hämmästyneeltä kuin Katri oli odottanut. Tyynesti hän vaan sanoi: -- Vai niin, se on siis julkaistu.

-- Tiesitkö siitä ennen? -- kysyi Katri ihmetellen.

-- Tiesin, jo keväällä.

Katri katsoi häneen tutkivasti.

-- Ja Irjako myös tiesi?

-- Olitko sinäkin niin sokea, että luulit hänen pitäneen Taunosta! -- huudahti Helvi miltei loukkaantuneena. -- Minusta kaikkien Irjan toverien olisi pitänyt tuntea hänet paremmin ja hänen käytöksestään lukea hänen tunteensa. Tauno kyllä yhteen aikaan näytti häneen kiintyneeltä, mutta Irja puolestaan ei koskaan.

-- Niinhän minustakin tuntui, mutta Leima kertoi kaikille päinvastaista. Leima raukka! Tiedätkö mitä hän teki, kuultuaan Taunon kihlauksesta? Meni suorastaan ilmoittautumaan teatteriin harjoittelijaksi!

Helvin täytyi nauraa. Katri oli ollut niin juhlallisen näköinen, että hän jo pelkäsi pahempiakin kuulevansa. Mutta sitte hän kävi vakavaksi. Olihan Leima todellakin syvästi säälittävä: rakkaansa kadottanut ja itse pohjaa vailla...

-- Oli oikein hauskaa kuulla, mitä kerroit Irjasta, -- jatkoi Katri. -- Täällä Helsingissä huhutaan niin paljo perätöntä, ettei tiedä, mitä on uskominen. Kyllä minä sentään olen Irjasta kuullut sellaistakin, johon enemmän luotan...

-- Kuinka sinäkin olet joutunut lörpöttelijöiden pariin? -- virkkoi Helvi töin tuskin hilliten pahastumistansa ja omituista, kiihkeätä levottomuutta, joka samalla hänet valtasi.

-- Sanotaan Ension ja hänen pitävän toisistansa... ja sehän olisi hyvin luonnollista. Älä suotta pahastu, Helvi! En minä ole niin epähieno, että sinulta tietoja urkkisin. Tiedät kai ihmisten kertoneen sitäkin, että sinä ja Ensio muka rakastaisitte toisianne? Nyt se huhu on täysin vaiennut, kun kuultiin sinun aikovan lähetyssaarnaajaksi...

-- Voi Katri, en minä jaksa noita juttuja kuunnella, -- keskeytti Helvi. -- Emmekö voisi puhua jostakin muusta?

Hän tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi, -- hän joka ei ennen ollut käsittänyt, mitä se merkitsikään. Varmaankin hän oli rasittunut... Hän oli äsken halunnut seuraa, mutta nyt hän vaan toivoi pääsevänsä yksinäisyyteen, hiljentämään sydäntänsä Jumalan edessä.

-- Pahoitinko sinua? -- kysyi Katri katuvaisena nähdessään Helvin kasvoilla värin yhä vaihtelevan, kuten sisällisestä kuohusta. -- Tulee niin helposti kielelle, mitä mieleen johtuu; mutta kyllä minä toiste koetan olla ymmärtäväisempi. Nyt jätän sinut rauhassa lukemaan kirjettäsi ja menen arpajaistoimiini. Hyvästi, Helvi kulta!

-- Suo anteeksi... minä vaan olen väsynyt. Kiitos käynnistäsi! -- Ja ystävällisesti Helvi häntä kätteli jäähyväisiksi. Katri oli kuitenkin hyvä tyttö ja suora toveri.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin Helvi kyllin rauhoittui, ryhtyäksensä sedän kirjettä lukemaan. Siinä ei ollut monta riviä, mutta ne sisälsivät vakavampia asioita kuin hän oli ajatellutkaan. Lyhyesti ja kuivasti setä kertoi, että paikkakunnalle oli ilmestynyt lavantautia. Saukkolassa siihen oli eräs palvelustyttö sairastunut, ja äskettäin myöskin Manne. Kunnanlääkäri oli juuri saanut muualla paikan eikä uutta ollut vielä sijassa; ja koska nyt Helvi sattui paraikaa olemaan sairashuoneessa ja tohtorien kanssa tekemisissä, oli emäntä ehdottanut, että hänen kauttansa kysyttäisiin jotakin neuvoa...

-- Halikon kautta Ruotsiin! -- arveli Helvi tyytymättömänä. -- Kuinka väärin, etteivät kohta ole hankkineet sanaa piirilääkärille! Se ei ole muuta kuin sedän tavallista tietämättömyyttä ja tädin ahneutta. Mitä minä täältä asti siihen voin?

Mutta samassa Helvi häpesi ja kauhistui ajatuksiansa. Hyvä Jumala, olihan hän aivan vajoamassa itsekkäisyyden ja kaiken synnin syvään suohon! Missä oli Herra, auttaja ja vapahtaja?

Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, tiesi miten, kuin kaikuna lapsuuden ajoilta, äiti vainajan lause: "Synti on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa". Hänen sydämessänsä täytyi olla kätkettynä salainen synti, pahan juuri, joka turmeli ja myrkytti, kunnes se oli kaivettu esiin ja saatettu Jumalan valkeuteen. Se oli tapahtuva, maksoi mitä maksoi.

Nyt aluksi hän tahtoi ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin sukulaistensa hyväksi. Entä jos Herran tarkoitus olikin pakottaa hänet heittämään työnsä kesken ja itse matkustamaan sinne? Liian kauvan hän jo oli laiminlyönyt niitä, jotka veren oikeudella lähinnä voivat vaatia hänen huomiotansa ja palvelustansa. Oi, oli nöyryyttävän katkeraa, jos Jumalan täytyi vaatimalla ottaa uhri, jota ei sydän vapaaehtoisessa rakkaudessa antanut!

Sitä ei Helvi tahtonut odottaa. Hän päätti kirjoittaa sedällensä, pyytäen pikaista tietoa, haluttaisiinko hänen apuansa Saukkolassa. Olihan hän milloin tahansa oikeutettu lähtemään.

X

Kului lähes kaksi viikkoa, ennenkuin vastaus saapui. Setä ilmoitti, että Manne oli käynyt hyvin heikoksi, ja nyt oli emäntäkin sairastunut. Kyllä olisi hyvä, jos Helvi pääsisi tulemaan.

Helvin kädet vaipuivat ristiin, ja silmät täyttyivät kyyneleillä, mutta ihmeellinen rauha, jota hän ei pitkään aikaan ollut tuntenut, valtasi samalla hänen sydämensä.

"Oi jospa pitäisit käskyistäni vaarin! Silloin rauhasi olisi niinkuin virta ja autuutesi niinkuin meren aalto"...

Niin se oli. Helvi ei tahtonut enää tehdä murheelliseksi Herran Pyhää Henkeä. Varmoin askelin hän oli astuva uhrilaaksoonsa. Ja oliko tämä edes uhri? Eikö se pikemmin ollut armo? Ehkä Herra nyt juuri uskoi hänelle erityisen työn valtakuntansa hyväksi. Ehkä hän lähti ensimmäiselle lähetysalallensa...

Tohtori ja tohtorinna Lind olivat antaneet suostumuksensa, eikä laitoksen puolelta ollut mitään estettä. Vaikeimmalta tuntui ero Ensiosta. Hän puristi sydämellisesti Helvin kättä, ja hänen äänessään oli hellä sointu, kun hän sanoi: -- Molemmat siskot ovat sitte poissa! Mutta se on oikein, Helvi. Olkoon Herra sinun väkevyytesi!

Hän matkusti kirkkaana talviaamuna, vähän ennen joulua. Ensio oli lähtiessä kiinnittänyt muutamia ruusuja hänen rintaansa, ja sisar Sanni oli ujosti pyytänyt, että Helvi muistoksi ottaisi matkallensa pienen laulukirjan, joka oli hänelle monta kertaa tuottanut virkistystä. Sannia Helvi liikutettuna syleili, mutta Ensiota hän kykeni kiittämään ainoastaan tuntehikkailla silmillänsä, jotka jälleen sumenivat kyynelistä. Oi, mitä muistoja, toiveita ja unelmia ne ruusut loihtivat esiin! Koko junamatkan ne huumaten hänelle tuoksuivat, vaivuttaen unhoon rauhanajatukset ja houkutellen kauvas haaveiden maille. Vasta määräasemalla hän heräsi kuin lumouksesta, kokosi kiireesti tavaransa ja riensi ulos junasillalle. Saukkolan renki jo odotti häntä siellä.

Raitis ilma teki hyvää, ja uusi ympäristö toi uusia ajatuksia. Mitä enemmän hän läheni päämääräänsä, sitä elävämmin entisyys astui hänen sielunsa silmäin eteen ja tunto nykyhetken velvollisuuksista virisi. Renki kertoi, että lääkäri oli jo käynyt Saukkolassa ja antanut varsin huolestuttavia tietoja. Hän oli sanonut taudin päässeen pahaan vauhtiin, kun ei ollut ymmärretty alussa oikein hoitaa. Emännän hän kyllä luuli paranevan, vaikka sairaus uhkasi tulla pitkälliseksi, mutta Manne taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Tarkka hoito, toisenlainen kuin tähän asti, oli ainoa, joka hänet saattoi pelastaa. Siitä syystä tohtori hyvin oli iloinnut, kun kuuli, että oli toivoa saada tottunut hoitaja Helsingistä.

Helviä pelotti se liioiteltu luottamus, jonka nuo sanat sisälsivät, mutta kuitenkin hän sydämestänsä kiitti Jumalaa siitä, että oli viipymättä lähtenyt matkaan. Miten hän olisi omaatuntoansa rauhoittanut, jos hänelle saapuessaan liian myöhään olisi tohtorin lausunto kerrottu?

Hevosen kaviot kapsoivat, lumi ryöppysi ilmaan reen kummallakin puolella, ja matka joutui nopeaan. Nyt näkyivät kirkonkylän ensimmäiset talot, ja tuossa jo seisoi itse vanha, juhlallinen Herran huone hiljaisen hautapuistonsa ympäröimänä. Helvi kyllä halusi kiirehtiä perille, mutta tästä hän ei kuitenkaan voinut pysähtymättä matkustaa ohi. Menneisyyden muistot valtasivat hänen mielensä, ja vastustamaton halu vaati häntä edes lyhyeksi hetkeksi siihen pyhäkköön, jonne hän kerran kuumin kyynelin oli saattanut rakkaimpansa.

Renki jäi portille hevosen luo, ja Helvi astui yksin lumista tietä pitkin vanhempainsa haudoille. Nietos peitti ne valkoiseen vaippaansa; ainoastaan vaatimattomat rautaristit osottivat vainajain lepopaikkaa. Koivut kumartuivat suojaten niiden yli, oksat hohtavina huurrekukkasista, ja kirkas säde, kuten taivainen toivonviesti, väikkyi ylhäältä puiden lomitse, kimaltaen ristien kultakirjaimissa.

Isänsä haudalle Helvi omisti ainoastaan tyyntä kunnioitusta ilmaisevan katseen. Niin monen, monen talven lumi oli jo satanut siihen unhotusta -- jos Helvi koskaan oli tietänytkään kummun alla nukkujaa kaivata. Mutta toisen haudan ääreen hän jäi hiljaa, hartaana seisomaan. Hän olisi tahtonut hyväillä valkoista nietosta tai sulattaa sen kyyneleillänsä ja tunkeutua syvemmälle, aina rakkauden rinnoille saakka... Vaan vahva oli lumivaippa, ja äidin sydän ijäksi lakannut sykkimästä...

Nyyhkyttäen Helvi vaipui kylmälle kinokselle kummun luo. Eikö äidillä ollut enää mitään, ei mitään sanottavaa lapsellensa, joka orpona kulki maailman korpiteitä?

Säde välkähti juuri Helvin silmäin edessä, ja kuten tulikirjaimilla piirrettynä loisti ristiltä lause: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun".

Helvi nousi voimakkaan liikutuksen valtaamana. Niin, hän tahtoi olla uskollinen, kuten äiti oli ollut. Hän tahtoi pitää lapsuutensa aarteen, ettei kenkään hänen kruunuansa ottaisi. Taisteluitten kautta kulki taivaan tie, pimeitten laaksojen läpi Jumalan kirkkauteen...

Hän kääntyi lähtemään, mutta pysähtyi, palaten takaisin. Hitaasti hän irroitti rinnastansa Ension ruusut ja katseli vuoroin niitä ja vuoroin hautakumpua, ikäänkuin epäröiden. Sitte hän nopealla liikkeellä vei kukkavihon huuliansa vasten, laski sen ristin juurelle ja riensi taaksensa katsomatta pois, silmät kosteina kyyneleistä.

Puolen tunnin kuluttua hän oli Saukkolassa. Setä ja Samuli ottivat hänet vastaan jonkinmoisella arkailevalla sydämellisyydellä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: sukulainen sinä olet ja tervetullut vieras, mutta -- röökinä! Vaan Helvin mieli oli vielä hellyksissä äskeisen hetken muistosta, ja sekö vai mikä lienee vaikuttanut, että hän suorastaan riensi syleilemään setäänsä ja ojensi ystävällisesti kätensä pöhönaamaiselle Samulille, tuntien hänet nähdessään pikemmin sääliä kuin vastenmielisyyttä. He näyttivät ilostuvan Helvin käytöksestä, ja samalla poistuikin kaikki ikävä kankeus ja tunto välimatkasta, joka loitonsi maalaissukulaiset helsinkiläisestä ylioppilasneidistä.

Käytiin sisälle. Portaat olivat likaiset ja jäiset, ja eteisen nurkkaan oli työnnetty sekaisin työkaluja, riepuja ja roskaa. Näkyi selvästi, että emännän tarkastava silmä puuttui. Porstuakamarissa hän makasi -- entinen ynseä täti, joka nyt Helvin tullessa huoneeseen hartaasti kurkottihe häntä kohti kuin apua odottaen. Helvi lausui muutamia lempeitä sanoja ja astui edemmäksi sedän saattamana. Tuvan nurkassa voihkiva sairas palvelustyttö vaikeni heti vieraan nähtyänsä, ja muu väki nousi ruokapöydän äärestä kunnioittavasti häntä tervehtimään. Setä avasi syvään huoaten tuvan takana olevan kamarin oven, saman huoneen, jossa Helvi äitinsä kanssa oli asunut. Siellä oli Mannen vuode.

Hän lepäsi kuumeisena, tajuttomin katsein, huomaamatta sisäänastujia. Helvi pysähtyi äänettömänä vuoteen eteen, haikea tunne sydämessä. Näinkö hänen täytyi kohdata serkkunsa, joka niin reippaana ja kukoistavana oli lähtenyt? -- Ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana hän kumartui sairaan yli, silitti hellästi epäjärjestykseen joutuneita hiuksia ja kostutti polttavaa otsaa kirkkailla kyyneleillä.

Helvistä tuntui sillä hetkellä, kuin hän olisi ollut äärettömän paljon velkaa, velkaa sekä koko tälle kodille että jokaiselle sen asukkaalle. Kaikki oli täällä niin avuttoman surullista ja vaalimatonta, ikäänkuin pyytävää ja kaipaavaa. Murhe oli maaperän pehmentänyt; se vaan odotti kylväjäänsä -- rakkauden kalliin viljan kylväjää. Helvin mieleen johtui, miten hän ennen lapsena oli ajatellut, että hänen Saukkolassa olisi mahdotonta pysyä Herran palvelijana. Niin, hän olisikin varmaan ollut liian heikko silloin, ei nuoruutensa, vaan horjuvan uskonsa tähden. Herra oli armossansa viisaimmalla tavalla ja sopivimmassa ympäristössä häntä kasvattanut, vaikka inhimillisesti katsoen siinäkin oli kyllä ilmanala taivaan taimelle vaarallinen. "Kuka on Herran mielen tietänyt? Kuka on hänen neuvonantajansa ollut?" Hän suojaa omansa, missä hän tahtoo.