Part 15
Oli miten oli, nyt ainakin Herra voi vaatia häneltä kestävyyttä ja uskollisuutta _juuri täällä._ Eihän Helvi ollut mikään ensi vuoden oppilas hänen koulussansa; vaikeampienkin läksyjen täytyi jo vähitellen käydä. Hän käsitti sen, eikä se häntä enää pelottanut, vaan täytti sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen vaan viritti palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen. Mikä olikaan palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman hartioille, mutta itse vie sekä sen että kantajan helmassansa?
* * * * *
Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja ristissä oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota kesti sekä päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä, rohkeana ja iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa, ja hän rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä hänellä ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten kuin hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin keskellä tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja huokausten puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen.
* * * * *
Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa, vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti olevan tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia, houreisia sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja levotonna liikkuen sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan hiljaa, silmät ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän heräävä tähän vai toiseen elämään?...
Päivemmällä Helvi kysyi sedältä, eikö ollut tapana lähettää talosta jouluapua köyhille alustalaisille. Isäntä kynsäisi korvallistaan ja näytti joutuvan hämilleen.
-- Eihän tuota... Ei ole tullut viedyksi. Tokko niitä niin tarpeessa onkaan.
-- Miina kertoi vastikään, että Takalan mökiltä on ainoa lehmä kuollut, ja surkutteli ihmisraukkoja, jotka saivat semmoisen vahingon, vieläpä juuri jouluksi. Eikö heitä pitäisi jollakin tavalla muistaa?
-- Niin... kuinkahan olisi... -- Ja isäntä raapaisi taas päätänsä, ikäänkuin etsien apua tälle pulmalliselle kysymykselle. -- Mutta sinne on matkaakin puolen penikulmaa, ja väellä taitaa olla tarpeeksi tehtävää siksi kuin on mentävä joulusaunaan...
-- Rakas setä, minusta Saukkolassa nyt jos koskaan jouluiloa kaivataan. Miksi emme hankkisi sitä ainakin vähän, koettamalla tehdä iloa muille? Minä lähden mielelläni, jos saan hevosen, että ennätän pian takaisin.
Eihän isännällä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Voihan Helvi viedä Takalaan jotakin särvintä, jos se häntä huvitti, ja tarkemmin ajatellen se oli varsin hyväkin asia. Saukkolan joulu varastoissa ei pieni vähennys mihinkään tuntunut, hevoset olivat vapaat, ja Samuli juuri jouti ajamaan, jotta pysyi poissa kylänraitilta eikä päässyt jouluviinojen makuun.
Helvi kiitti iloisena ja riensi lähdöksi varustautumaan. Vaan Samulia ei löytynyt mistään; hän oli jo omilla teillänsä.
Isäntä kirosi harmissaan, mutta vaikeni, kun kohtasi Helvin katseen. Siinä oli jotakin, joka pysähdytti sanat kielelle, sai hänet häpeämään ja samalla hellytti hänen mieltänsä. Mitä, jos hän itse lähtisi tytön kanssa? Niin, miksikä ei. Oikein sydäntä lämmitti, kun Helvi häntä syleili sen lupauksen tähden. Hän oli kumminkin oman veljen tyttö, hyvä ja nöyrä tyttö -- vaikka olikin koulunkäynyt ja röökinä...
Tiuvut helkkyivät iloisesti Pollen kaulalla, kun se vinhaa vauhtia kuljetti isäntäänsä ja Helviä kaunista metsätietä pitkin. Tuntui oikein hyvältä päästä vähän ulos sairasten huoneista. Raitis tuuli hiveli kasvoja ja kevensi mieltä, ja ajelijat joutuivat pian vilkkaaseen keskusteluun. Ensin isäntä jutteli pitäjän asioista ja Helvi kertoi yhtä ja toista viime vuosiensa tapahtumista; mutta vähitellen puhe melkein huomaamatta luisti lähempiin seikkoihin, jotka kumminkin pohjalla piilivät molempien mielessä. Oli paljo sellaista, jota Helvi jo aikaa olisi mielellään tahtonut tietää, vaikka hän arkatuntoisuudesta oli välttänyt kyselemistä. Nyt tarjoutui sopiva tilaisuus kuin itsestään. Mutta samalla oltiinkin taas vakavalla alalla, joka karkoitti ulkoa tulleen hilpeyden, vieden jokapäiväisten huolien keskukseen.
-- Kun piti sen Mannen niin huonoksi käydä, -- huokasi isäntä. -- Mahtaako vaan enää noustakaan siitä. On se kovaa, on.
-- Jumala voi kääntää kaikki parhaaksi. Ehkä te kyllä vielä saatte iloa hänestä.
-- Hänestä sitä on tähän asti ollutkin -- ei suinkaan Samulista. Vaikka mikä meni päähän keväällä, kun niin toimitti, että koulusta piti erottaa... Ei Manne mikään juoppo ole.
Isäntä sanoi sen jonkinmoisella ylpeydellä, joka teki Helvin sydämelle hyvää. Manne oli siis täyttänyt lupauksensa, koettaen miehekkäästi korjata entistä erehdystänsä. Isänsä tunnustuksen hän ainakin näkyi voittaneen.
-- Hän on lahjakas ja hyvä poika, -- sanoi Helvi lämpimästi. -- Minä olen niin iloinen siitä, ettette tuomitse häntä liian ankarasti. Sitä hän pelkäsi Helsingistä lähtiessään.
Hevonen nykäisi kiivaasti rekeä isännän piiskan huimahtaessa. Vastenmieliset muistot näyttivät liikkuvan hänen mielessänsä. Hän katsoi suoraan eteensä, huulet yhteenpuristettuina, ja koetti nähtävästi pakottaa takaisin jotakin, mikä pyrki esille.
-- Pysyikö hän sitte aina raittiina? -- kysyi Helvi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.
Isäntä rykäisi pari kertaa ja vastasi ikäänkuin epäröiden, väräjävällä äänellä: -- Hän teki työtä kuin karhu, ja kunnon poika hän oli. Kaikki häntä kehuivat ja kiittivät.
-- Mutta sanokaa, setä, pysyikö hän --?
Helvin silmissä kuvastui levoton tuska, mutta setä vältti hänen katsettansa, vastatessaan: -- Ei siitä ole mitään puhumista. Kun vaan paranisi poika...
Sitte he ajoivat melkein äänettöminä määräänsä asti, vaikka Helvi oli huolestuneempi kuin ennen ja kiihkeästi olisi tietoja halunnut. Vasta torpassa hänen ajatuksensa suuntaantuivat toisaalle. Isännän ja neidin tulo herätti köyhässä väessä hämmästystä ja odottamatonta iloa, joka tarttui antajiinkin. Monet kiitokset ja siunaukset saattoivat heitä, kun he kääntyivät paluumatkalle, ja heidän tuli hyvä olla, aivan kuin joulun enkeli olisi liidellyt heidän luonansa löyhytellen siivillänsä pois mielipahaa ja levottomuutta. Puhelu sujui taas rauhallisesti, tavallista tasaista latuansa.
Mutta ihan lähellä Saukkolaa Helvin silmät sattumalta osuivat ahon laidassa kyyköttävään tupa pahaseen, jonka korkeat kuuset ja kinokset niin kätkivät, ettei hän mennessä ollut sitä huomannutkaan. Hänestä se oli niin kurjan näköinen, että hän ehdottomasti johtui sanomaan:
-- Tuollakin varmaan joululämpimäiset maistuisivat hyvältä. Eikö niin, setä?
Silloin piiska taas läiskähti hevosen selkään, ja isännän ääni sointui kovalta, kun hän lyhyeen vastasi: -- Sinne ei anneta.
-- Kuka siellä asuu?
-- Suviahon akka tyttärensä ja lapsen kanssa.
Helvi muisti nyt. Manta siis, Samulin valittu, jota hän ei saanut vihille viedä, vaikka pieni raukkakin kätkyessä isäänsä itki...
Voi tätä elämän surkeutta!
Suviahon mökki ei ottanut mitenkään irtautuaksensa Helvin mielestä. Kun hän päivällisen jälkeen oli istunut hetken aikaa emännän huoneessa ja käynyt katsomassa Mannea, joka yhä makasi suljetuin silmin, valtasi hänet vastustamaton halu lähteä ulos metsätielle päin. Samulikin oli vielä kateissa. Mitä, jos tapaisi hänet Mantan luota? Silloin kävisi, niinkuin hän toivoikin, sillä juuri heidän suhteestansa hän halusi saada selvää. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin oli ihan julmaa sedän ja tädin puolelta erottaa heitä. Siinä tapauksessa Helvi tahtoi tehdä heidän hyväksensä kaikki mitä voi ja rukoilla Jumalaa, kunnes hän kuulisi. Ehkä Manta ei ollutkaan niin huono tyttö, ettei hän voinut pelastua, ja kukaties Samuli joi pelkästä surusta...
Huomaamattansa Helvi jo oli saapunut mökin kohdalle, mutta jäi siihen epäröimään, sillä eihän hänellä ollut mitään varsinaista asiaa, joka oikeutti menemään vierasten ihmisten luo. Hän kopeloi taskuansa ikäänkuin etsiäkseen sieltä neuvoa; käteen tuli vaan ohut kukkaro ja sisar Sannin antama pieni laulukirja, josta hän äsken oli tädillensä lukenut. Mitäpä niistä? Mitä yleensä mutkateistä? Parasta kaiketi oli tässä kuten muussakin menetellä suoraan ja kiertelemättä.
Ja Helvi astui päättävästi sisään. Huoneessa oli jo vähän hämärä, mutta saattoi huomata, että se oli puhdas ja siisti, varmaankin juuri juhlaksi siivottu. Vanha emäntä oli kaiketi mennyt jollekin asialle, koska tuvassa istui ainoastaan Manta laulellen ja lasta liekutellen. Hän taukosi kohta tulijan nähtyänsä ja nousi paikaltaan oudoksuvan näköisenä. Helvi kävi häntä kattelemaan, sanoen yksinkertaisesti: -- Minä olen Helvi Aaltonen, Samulin serkku. Tahdoin tulla tervehtimään teitä ja pientä poikaanne, ennenkuin sytytämme joulukynttilät Saukkolassa.
Hän katsoi syvälle Mantan silmiin, ja tämä punastui kovasti, luoden alas pitkien ripsien varjostamat luomet. Tyttö oli hyvin nuori, hento ja laiha, piirteiltänsä epäsäännöllinen. Pikemmin häntä olisi sanonut rumaksi kuin kauniiksi; mutta hänessä oli jotakin, joka veti puoleensa. Helvin tervehdykseen hän vastasi niiaten, katsettansa kohottamatta, niin aran näköisenä, että se teki kipeää Helvin sydämeen. Tuotako säälittävää lasta Manne kaupungissa oli maininnut ylpeällä ylenkatseella ja isäntä äsken kovuudella, joka melkein läheni leppymätöntä vihaa?
-- Mikä hänen nimensä on? -- kysyi Helvi, kumartuen nukkuvaa pienokaista kohti.
-- Kustaa Samuli.
-- Isän ja isoisän kaima. Te tahdotte siis mielellänne muistella heitä, aina kun lausutte lapsen nimen?
Tyttö ei vastannut, mutta Helvi näki kyyneleen putoavan ripsien lomasta, jotka yhä varjostivat hänen katsettansa. Samassa hän kuitenkin äkkiä kohotti päänsä, seisoi silmänräpäyksen paikallaan kuten kuuloansa teroittava jänis metsämiehen lähestyessä ja pyörähti sitte nopeasti ovelle, pannen haan sisäpuolelta kiinni. Tieltä kuului loilotusta, joka selveni selvenemistään, kunnes voi kuulla jokaisen sanan:
-- "Mantani on kuin maanantai, kuin kohmeloisen kallo, sill' on silmät siirullaan ja nenänpää kuin pallo --"
Helvi oli kalvennut, sillä hän tunsi Samulin äänen. Askeleet lähenivät ja käsi tempasi ovea, mutta haka piti lujasti.
-- Manta hoi, avaa pian!... Taikka oletko sinä siellä?
Hän jysäytti ovea pari kertaa, mutta kuului sitte kompuroivan seinää pitkin, hoilaten edelleen:
-- "Se kun käydä lönksyttää, niin kura maasta roiskuu, se kun nauraa hömpsyttää, niin harakatkin poistuu --"
Turpea naama ilmestyi ikkunaan ja ääni kuului: -- Onhan siellä ihmisiä. Minä lyön sisään ikkunan, jos ei lasketa --
Manta nyyhkytti vapisten, mutta Helvi työnsi haan pois ja astui ulos.
-- Etkö häpeä, Samuli, -- lausui hän, pakottaen äänensä tyyneksi, vaikka sydän sykki melkein kuuluvasti. -- Anna yksinäisen tytön olla rauhassa ja mene kotiin maata! Tuommoistako sinun rakkautesi onkin?
Samuli mutisi jotakin hämillänsä, kun odottamatta näki Helvin, kääntyi pois ja alkoi ilman vastustusta hoiperrella Saukkolaa kohti. Mutta Helvi palasi itkevän tytön luo.
-- Manta, ettekö te nyt inhoa häntä? Ettehän tahdo hänestä enää mitään tietää?
-- Voi, neiti, -- sopersi tyttö, -- ei hän ymmärrä juovuspäissään, mitä sanoo ja tekee. Joku on kylällä laulanut hänelle... vaan hän pitää minusta kuitenkin...
-- Ja tekö hänestä?
-- Minä pelkään häntä ja menen pakoon... Mutta voi hyvä Jumala, minkä minä sille taidan? Itseäni minä häpeän ja inhoan. Herra armahtakoon häntä ja minua...
-- Niin, Herra teitä armahtakoon Jeesuksen tähden! Manta raukka, rukoilkaa häntä, sillä hän syntyi syntisten Vapahtajaksi. Tänään on joulu...
Ensimmäinen tähti oli jo syttynyt taivaalle, kun Helvi syviin ajatuksiin vaipuneena kulki taloon päin. Hänestä tuntui, että elämällä oli kaksi jyrkästi erotettua puolta: yöpuoli ja päiväpuoli. Hän oli usein pitänyt itseänsä onnettomana, ja kuitenkin hän oli päiväpuolen lapsia, niitä, jotka vaan sattumalta heittävät silmäyksiä yli rajan, elleivät ehdoin tahdoin rakkauden johtamina tunkeudu toiselle puolelle. Helvi tiesi vähän koettaneensa sitä tehdä, ja sentään hän käsitti tuskin nimeksikään tuntevansa noita synkkiä salaisuuksia. Köyhyyttä hän oli nähnyt, hätää, kipua ja kuolemaa, ja rikosten varjot olivat joskus aavistuksina kulkeneet hänen sielunsa ohi; mutta mitä hän tiesi vaaroista ja kiusauksista, sisäisistä tuskista ja taisteluista ja koko siitä kurjuuden sameasta sakasta, joka ei pinnalle näy?
Ja kuitenkin yksin sitä penkomalla voi tahratun, kätketyn helmen löytää...
Helvi ajatteli tuon onnettoman, halveksitun tytön sammumatonta ja kärsivää rakkautta kurjaa Samulia kohtaan. Hän oli langennut suureen syntiin, mutta miten olisi monen muun käynyt samoissa oloissa? Saimi Saarnio oli sanonut suhteestansa Taunoon: "Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää." Kumpikaan ei rakkautensa sokaisemana Jumalan tahdosta välittänyt; mutta toinen oli sivistynyt neiti, joka ihmisten panemitta esteittä sai omistaa ihailemansa nuorukaisen -- toinen taitamaton, köyhä tyttö, voimakkaamman viettelemä ja hänen omaistensa polkema ja hylkäämä...
Rakkaus -- mikä ihmeellinen voima! Taivainen kipinä, josta voi syttyä kotilieden lämmin liekki, mutta pidäkkeistä irtaantuneena tuhoava, leiskuva leimu, joka onnettomuutta kiidättää jäljissään!
Millainen oli Helvin oma rakkaus, rakkaus Ensioon?
Tuntui niin kummalliselta sitä ajatellessa, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä joku hyvin kaukainen asia. Eikö ollut hänenkin rinnassaan vielä äskettäin tuli hehkunut ja liekit leimunneet, sellaiset, jotka paljon muistuttivat noiden toisten riehuvista tunteista? Mutta hän _tahtoi_ antautua Jumalan johtoon. Ja nyt hänen oli niin rauhaisa ja hyvä olla. Hänestä tuntui, kuin hän voisi panna kätensä ristiin ja kuiskata: -- Ilman Ensiota voin tulla toimeen, mutta en ilman sinun rakkauttasi, Herra Jeesus!
Niin, Jeesukselle hän tahtoi elää, palvella häntä päivänsäteenä elämän yöpuolella. Sillä Jeesuksen valkeus voi synkimmänkin pimeyden kirkastaa, se yksin eikä mikään muu. Ja missä yö oli synkin, ellei kuolon varjon maissa, joihin jouluvalosta ei ollut heijastustakaan päässyt paistamaan?
Kun Helvi saapui kotiin, odotti häntä siellä päivän posti runsaine tuomisineen. Tohtori ja tohtorinna Lind olivat lähettäneet kaikenlaisia hyviä ja hyödyllisiä tavaroita, Ensiolta oli eräs Viknerin teos korukansissa, ja Sveitsistä asti oli ehtinyt Irjan lahja, silkillä kirjailtu sievä tyyny, joka oli tarkoitettu "päänalaiseksi, kun Helvi torkkuu sairasvuoteitten ääressä". Mutta heidän kirjeensä olivat kuitenkin kaikkein rakkaimmat; ja paljon iloa tuottivat myöskin toverien joulukortit, joita oli eri haaroilta saapunut, useimmat antajain valitsemilla raamatunlauseilla varustettuina. -- Helvistä ei nyt ensinkään tuntunut yksinäiseltä eikä ikävältä. Kaipaus oli suloinen, kun siihen liittyi tieto rakastettujen poissaolevien henkisestä läheisyydestä ja varmuus eron välttämättömyydestä Jumalan tahdon tähden.
Hän ehti sinä iltana kaikkialle: sairasten ja terveitten luo, tupaan ja teepöydän ääreen, veisaamaan virttä väen kanssa ja lukemaan omaisillensa joulun hyvästä sanomasta. Oli aivan kummallista, kuinka mielellänsä täti oli ruvennut kuuntelemaan lukemista ja kuinka tyytyväinen hän yleensä oli kaikkiin Helvin toimiin; puhumattakaan sedästä, joka salassa oikein ylpeili veljentyttärestänsä ja tänään muittenkin kuullen häntä kiitteli. Kaikki näyttivät olevan hyvällä mielellä, paitsi Samuli, joka oli nukkunut pois pohmelonsa ja nyt tuskin kehtasi silmiään näyttää, sekä Manne raukka, joka ei tietänyt surra eikä iloita.
Hänen luonansa Helvi valvoi vielä yön tullessa, kun muu väki jo oli mennyt levolle. Hän oli nyt vasta sytyttänyt Mannen kuusen, kun toiset kaksi olivat sammuneet. Sen kynttilöistä heijastui loiste ulos valkoiselle lumelle, ja ylhäältä tähtien soihdut loivat juhlallista valoansa. Helvi seisoi ikkunan luona hiljaa ihaellen. Hänen sydämessänsä soi enkelien tervehdys: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."
Kun hän kääntyi sairastansa kohti, oli hän vähällä peräytyä hämmästyksestä. Manne makasi silmät avoinna ja katsoi häntä kuten outoa olentoa, jonka kuumeen houreet loihtivat esille. Mutta sairaan katse oli nyt entisestänsä muuttunut, ja Helvin astuessa lähemmäksi se sai eloa ja kirkkautta.
-- Helvi, sinäkö se olet? -- kuiskasi hän raukealla äänellä, jossa kuitenkin ilo väreili.
-- Niin, Manne. Jumalan kiitos, sinä olet siis parempi, koska minut tunnet!
-- Kuinka sinä olet täällä? -- jatkoi hän ikäänkuin kuulematta Helvin sanoja.
-- Tulin hoitamaan sinua ja äitiäsi. Sinä olet kauvan nukkunut, mutta heräsit jouluvaloon. Nyt Jumala antoi minulle parhaan joululahjani.
Manne koetti ojentaa kättänsä, ja Helvi tarttui siihen hellästi. Sairas loi kauniin, kiitollisen katseen hoitajaansa, kohotti sen sitte hetkeksi kuusen kynttilöihin ja sulki kohta silmänsä jälleen, onnellisesti hymyillen.
XI
Toivo näytti kuitenkin olleen ennenaikaista. Kun lääkäri pyhien jälkeen kävi Saukkolassa, selitti hän Mannen tilan entistä vaarallisemmaksi, vaikka kaikesta huomasikin, että hoito oli ollut mallikelpoinen. Tuota kiitosta Helvi ensin tyydytyksellä kuunteli, mutta huokasi sitte alakuloisena. Mitäpä siitä oli apua, kun hän ei ollut mitään voinut tehdä serkun toipumiseksi? Emäntä ja palvelustyttö kyllä nähtävästi olivat paranemaan päin, ja olihan sekin tietysti suuri Jumalan lahja; mutta Manne oli Helville Saukkolan asukkaista rakkain, ja katkeraa oli nähdä kaikki ponnistukset turhiksi hänen suhteensa.
Hän oli jouluaatosta saakka ollut täydessä tajussa, mutta niin heikkona, että tuskin jaksoi jonkun sanan lausua. Sentähden Helvi säpsähti, kun hän eräänä aamuna äkkiä selvällä äänellä kysyi:
-- Luullaanko minun kuolevan, Helvi?
Mitä hän vastaisi? Monta kertaa hän oli ajatellut kuoleman mahdollisuutta ja palavasti rukoillut Mannen sielun puolesta, mutta hänen oli ollut mahdoton puhua asiasta sairaalle, vaikka se melkein tuntui velvollisuudelta. Joskus hän oli lukenut muutamia värsyjä raamatusta, tietämättä kuuliko Manne. Ei hän kuitenkaan koskaan valinnut kohtia, joissa kuolemaa mainittiin. Vaan nyt ei käynyt väistäminen, ei ainakaan kokonaan.
-- Se on Jumalan kädessä, emmekä me tiedä luulla mitään. Mutta lääkäri sanoo, että olet hyvin heikko.
-- Minä en tahdo kuolla!
Vastaus tukehtui Helvin kurkkuun, hän kääntyi pois ja pyyhkäisi kyyneleen.
-- Helvi, -- alkoi Manne jälleen. -- Onko joku kertonut?
-- Mitä heidän olisi pitänyt kertoa?
-- Minä tahdoin pitää, mitä lupasin sinulle. Isä on kiivas, tiedäthän... ja tultuani kotiin hän suuttui niin, että löi minua korvalle... Helvi, hän löi äidin ja Samulin nähden! Minä luulen, että raivoissani olisin voinut lyödä takaisin, niin minä loukkaannuin... mutta minä muistin sinua ja kärsin häväistyksen...
-- Manne kulta, nyt sinä rasitat itseäsi liiaksi, -- huomautti Helvi vapisevalla äänellä. -- Koeta unhottaa nuo ikävät asiat ja maata ihan rauhassa! Minä tiedän kyllä, että sinä olet tehnyt parastasi, ja isäsi sen myöskin on huomannut. Hän rakastaa ja pitää sinua enemmän arvossa kuin luuletkaan.
-- Vielä minä en ansaitse kenenkään arvossapitoa, ja se on juuri isän syy. Minä sanoinkin sen hänelle... sillä hän löi minua juomain tähden ja kuitenkin tarjosi itse... Mutta minä tahdon elää ja näyttää, että --
Helvi sai melkein väkisin hänet vaikenemaan; vaan ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua, vaikka ääni nyt oli äskeistä väsyneempi.
-- Minua inhotti nähdessäni Samulin juovan, enkä minä olisi lasia ottanut, ellei isä olisi käskenyt nimipäivänään, kun oli vieraita. Sitte se meni... Ei muuta kuin jonkun kerran; mutta minä olen kuitenkin rikkonut päätökseni... Minä lupaan uudestaan, Helvi, ja varmaan täytän sen, jos paranen... kunhan et vaan tällä kertaa vielä pidä minua kurjana, auttamattomana raukkana...
Helvi ymmärsi nyt kaikki, ja murhe ja syvä sääli täytti hänen sydämensä -- sääli sekä isää että poikaa kohtaan. _Jos paranen..._ niin; mutta ehkä olikin ero ja ijankaikkisuus lähellä. Hänellä ei ollut oikeutta enää olla vaiti.
-- Ole rauhassa, et sinä ole minun silmissäni muuttunut, ellet sairautesi aikana rakkaammaksi, -- lausui hän lempeästi. -- Heti minä pelkäsinkin, ettet kestäisi. Jumala sanoo sanassaan: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman." Sinä et tahtonut hänen avullansa koettaa, ja siksi sinun täytyi katkerasti kokea, että omat voimasi eivät riittäneet.
-- Älä kiusaa minua, Helvi. Minun pitää voida! Enkä minä olisikaan langennut, ellei isä --
Helvi keskeytti hänet tyynesti ja vakavasti.
-- Manne, Manne, sinä et saa syyttää ketään! Isäsi on tehnyt syntiä, mutta sinun tulee antaa hänelle anteeksi, niinkuin hän on sydämessänsä antanut sinulle, vaikka et edes ole pyytänytkään. Kuinka voisit muuten taivaalliselta Isältä rukoilla: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"?
Manne käänsi kasvonsa seinään päin eikä vastannut. Helvi jatkoi hiljaa:
-- Sinä tarvitset Jeesuksen armoa. Jos elät tai kuolet, et voi olla sitä ilman. Nöyrry tunnustamaan syntisi ja rukoilemaan, niin hän ottaa sinut vastaan, sillä Jeesus ei heitä luotansa ketään, joka tulee...
Vuoteelta ei kuulunut hiiskahdusta. Tokko Manne kuuntelikaan? Helvi alkoi pelätä, että hän ehkä sittekin oli varomattomasti antanut sairaan väsyttää itseänsä, ja hiipi äänettä pois huoneesta, jottei keskustelu voisi alkaa uudestaan.
Hän säästyi tätä huolehtimasta, sillä parin päivän ajan Manne oli niin reipas, että toivo hänen paranemisestansa jälleen virisi. Mutta kolmantena päivänä iltapuolella kuume äkkiä alkoi kohota. Levottomana Helvi istui vuoteen ääressä. Oli jo hämärä, mutta kuun säteet loistivat sisälle, kuvaten vaihtelevia värejuovia lattialle, ja epämääräiset, haaveelliset varjot liikkuivat seinillä, sitä myöten kuin omenapuut tuulessa huojuivat. Helvistä rupesi tuntumaan oudolta, melkein pelottavalta, ikäänkuin jotakin salaperäistä ja suurta olisi tulossa. Hän nousi sytyttääksensä lampun, mutta pysähtyi samassa, kuullessaan vuoteelta tukahutetun nyyhkytyksen.
-- Manne, sinä itket, -- hän kuiskasi.
Nuorukainen käänsi kasvonsa häneen, ja Helvi näki suurissa, kosteissa silmissä avuttoman surun ilmeen.
-- Minä luulen, että minun nyt kuitenkin täytyy kuolla, -- sanoi hän.
Samanlaiseen lauseeseen Helvi oli kerran sairashuoneella vastannut tyynesti, alkaen puhua kuoleman voittajasta Herrasta Jeesuksesta. Nyt hänen oli mahdoton saada ainoatakaan sanaa huuliltaan; kyyneleet vaan tulvana kohosivat hänen silmiinsä.
-- Mene pyytämään tänne kaikkia toisia! -- jatkoi Manne. -- Mutta ei juuri vielä. Ensin sanoisin sinulle jotakin...
Hiljaa Helvi kumartui häntä lähemmäksi.
-- Sinun tähtesi olisin tahtonut elää ja tulla joksikin. Helvi -- minä rakastin sinua!
Helvi kätki kasvonsa käsiinsä, purskahtaen itkemään. Oi Manne, Manne parka, joka ei aavistanut, mitä serkun sydämessä liikkui! Ehkä olikin paras näin... ettei hänen koskaan tarvinnut sitä tietää... ei koskaan täällä. Eikä taivaassa rakkaus enää voi tuottaa kärsimystä, kun kaikki ovat Jumalan enkelien kaltaiset...
Virtana vuotivat kyyneleet, mutta ankaralla ponnistuksella Helvi hillitsi itsensä, ajatellen hetkien kalleutta. Oli paljo, josta piti ehtiä puhua, oli paljo, jonka vielä piti tapahtua.
-- Kiitos, Manne, kaikesta, -- kuiskasi hän. -- Vaan älä ajattele minua nyt. Me tapaamme toisemme taivaassa, jos tahdot... sillä Jeesus sinua odottaa...