Part 8

— Kyllä tunnen teidän teorianne ihanteellisesta yhteistyöstä, sanoin hymyillen. Tehän selititte sen minulle eilen. Teidän mielestänne minä olen hyödytön, itsekäs olento, jonkinlainen ylellisyysesine, eikö niin? Ja tänään olette tahtonut antaa minulle käytännöllisen luennon.

Nyt hymyili hän vuorostaan:

— Kiitos oikein arvaamastanne. Se todistaa, että olen onnistunut. Jos te olisitte osoittautunut vastahakoiseksi...

— Niin mitä olisitte tehnyt?

— Olisin ollut teidän suhteenne mahdollisimman välinpitämätön. Tämä on minun tapani koetella ystäviäni. Tiesin teidät erikoisen älykkääksi. En tiennyt, olitteko hyvä.

— Olenko hyvä?

— Alan toivoa, että niin on asian laita.

— Te toivotte ainoastaan?

— Kokemus on osoittava, mihin kykenette... Mutta ei, — sanoi hän, ikäänkuin jonkun vastustamattoman voiman pakoittamana — ei tarvita enää lisää todistuksia. Olen tänään hengessäni nähnyt teidät sellaisena, jollainen te kerran tulette olemaan...

Hän empi hetkisen ja jatkoi:

— Se näky oli minusta ihana.

Katselin häntä ja kaukaisen lampun hämärässä valossa olin näkevinäni, että tuo peloton mies vapisi. Samassa kuulin setäni huutavan:

— Hellé!

— Mitä haluatte, setä Sylvain?

— Lampérier kertoo minulle, että hän on saanut kirjeen Walterilta. Tämä on tavannut herra Clairmontin Delphoissa, kuten he olivat sopineet.

Käännyin hra Lampérier'n puoleen:

— Onko herra Clairmont kertonut hänelle seikkailuistaan?

— On, neiti. Rosvot olivat ottaneet vangikseen nuoren runoilijan ja hän oli taltuttanut heidät lausumalla heille Sophokleen kuoroja. Nuo kunnon miehet, jotka kuuluivat _Hetairia Ethnike'n_ joukkoihin, tahtoivat valita hänet päällikökseen mennäkseen verottamaan turkkilaisia. Päästyään terveenä ja reippaana heidän käsistään lähti runoilija lepäilemään Kykladeille, tehtyään sitä ennen matkan Peloponnesokseen ja Moreaan. Hän on pyytänyt Walterin lähettämään teille alamaisimmat tervehdyksensä.

— Mahtaako hän pian palata?

Lampérier teki eleen, joka ilmaisi, ettei hän sitä tiennyt.

— Tiesin tämän kaiken, sanoin, kirjeestä, jonka rouva Marboy minulle luki. Unhoitin siitä teille mainita, setäni.

Antoine Genesvrier oli äkisti siirtynyt nojatuoleineen uunin nurkkaan. Hän käänsi päänsä puoleksi poispäin, joten en voinut erottaa hänen piirteitään.

— Me vietimme nautintorikkaan iltahetken tuon runoilijan seurassa, jatkoi jälleen Lampérier. Hän lähetti minulle runonsa ennen lähtöään. Ne ovat hyvin kauniita. Ensimmäisessä vihossa on viehättävä antiikin tunnelma ja se todistaa loistavista opinnoista. Olisin hyvin onnellinen saadessani jälleen nähdä herra Clairmontin.

— Niin, sanoin. Hän on sangen lahjakas. Me tulemme tapaamaan hänet usein, kun hän palaa matkoiltaan.

— Herra Clairmontista puhuttaessa muistuu mieleeni tuo kaunis musiikkikappale, jolla te hänet lumositte, neiti Hellé.

— _Varjojen karkelo?_

— Miksi soitatte sitä niin harvoin?

— Koska se kokonaan riippuu sedästäni, jonka pitäisi sitä säestää.

— Pelkään, etten ole oikein vireessä, vastasi setä Sylvain.

— Mitä turhia! Yrittäkää nyt kuitenkin. Teette meille sillä suuren ilon, Riveyrac.

Avasin klavesinin ja sytytin kynttilät. Sormeni, joita en muutamaan kuukauteen ollut tarpeeksi harjoitellut, vapisivat hiukan, ja huilun suloinen valitus liikutti mieltäni kuin kaihoisa muisto. Jo kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun se oli loihtinut Clairmontin ja minun silmieni eteen hetken haihtuvan unelman elysiolaisen hämärän onnekkaista varjoista. Mutta tällä kertaa ei mielessäni väikkynyt myrttimetsien ja keltamoketojen koristeellinen tausta, vaan harmaiden muurien ympäröimä puutarha, korkeiden tornien harmaa rykelmä, hopeinen, hämärteinen yö ja kaksi yhteen kietoutunutta varjoa hiekkakäytävällä, tummien lehvien alla, jäsenrikko Amorin patsaan juurella ... Salaperäisen äänetön yö, lumojen ja aavistusten yö! Olin lopettanut soittoni. Setäni pani huilunsa takaisin koteloon ja minä haaveilin kädet klavesinin koskettimille unohtuneina. Äkkiä nousin, ja ennenkuin Genesvrier oli ehtinyt kääntää päänsä, tavoitin hänen kuvansa: hän istui pimeässä, mykkänä kuin suuri, kärsivä sfinksi. Hänen silmiensä kirkkaus oli sammunut, mutta tunsin, että niiden pohjalla paloi synkkä hehku, musta, polttava hiillos. Hän nousi myöskin ja vei käden otsalleen, johon yht'äkkiä oli uurtunut syvä ryppy.

Emme puhuneet toisillemme enää mitään sinä iltana.

XVII.

Kuukausi myöhemmin astuin eräänä päivänä kirjastoon, jonne setäni ja Genesvrier olivat vetäytyneet pakinoimaan.

— Setä, sanoin minä, lainatkaa minulle herra Genesvrier viideksi minuutiksi. Tahdon näyttää hänelle jotakin.

— Menkää, Antoine, sanoi setäni hymyillen; tiedän, mistä on kysymys.

Hämmästyneenä seurasi Genesvrier minua ensimmäiseen kerrokseen. Eteiseen johti kolme ovea: kaksi molemmista huoneista ja kolmas avarasta pukeutumiskammiosta, joka oli niiden välillä. Avasin tämän oven.

— Katsokaa.

Huone oli pitkulainen, kauttaaltaan verhottu pehmeän sinisellä kankaalla, jonka vieno väri sopi erittäin hyvin minun vaaleaan ihooni.

Ikkunan ääressä ompeli eräs nainen, jalat tuolin syrjällä, jonka päällä oli liinavaatteilla täytetty kori. Aivan hänen vieressään, hyvin matalassa korikätkyessä nukkui pikku lapsi.

Genesvrier'lta pääsi huudahdus:

— Marie!... Ja lapsi!...

— Soisitteko mieluummin, että hän olisi lastenseimessä? Minun kummipoikani, meidän kummipoikamme on tosiaan vielä liian nuori tullakseen erotetuksi äidistään. Vakuutan teille, että hänen on täällä erittäin hyvä olla ja että Marie voi imettää häntä melkein työtään keskeyttämättä. Kolme kertaa viikossa on meillä ilo nähdä hänet täällä.

Marie Lamirault oli noussut seisomaan.

— Oi, sanoi hän, neiti Hellé ja te, herra Antoine, olette pelastaneet meidät molemmat. Minulla on kotityötä, silloin kun en tule tänne. Voin elättää itseni varsin hyvin. Se on suuri onni pikku Pierrelle... Katsokaa, herra, miten kaunis hän on!

Hän siirsi syrjään kehdon uutimet ja Genesvrier katseli ihaillen pienokaista, joka nukkui pienet ruusuiset nyrkit kokoonpuristuneina, puhtaana ja kukoistavana valkoisessa pikee-mekossaan.

— Uskallatteko nyt koskea häneen? kysyi Genesvrier, ja hänen silmänsä katsoivat minuun lempeän hyväilevästi. Te ette pelkää häntä enää? Huomasin kyllä teidän vastenmielisyytenne ensi kerralla.

— Se vastenmielisyys johtui tietämättömyydestä ja arkuudesta. Nyt olen jo tottunut käsittelemään tuota pikku olentoa. Sitäpaitsi hän ei ole enää niin kurttuinen. Hän alkaa olla ihmisen näköinen.

— Neiti Hellé on hyvin huvitettu hänestä, sanoi Marie.

— Ehkäpä alatte pitääkin hänestä? sanoi Genesvrier.

— Olisi vaikeaa olla hänestä pitämättä, mutta ennen kaikkea hän herättää mielenkiintoani. Hänen hidas kehkeytymisensä johtaa mieleeni lapsuusaikaiset harrastukseni. Silloin tarkkasin intohimoisesti kukkasten elämää... Joskaan en ole helläsydäminen...

— Mitä te siitä tiedätte? Tuo pieni heltymys, joka teidät nyt on vallannut, on äidinvaiston ensimmäisiä heräämisen oireita... Ja eräänä päivänä...

Hän vaikeni. Minä pudistin päätäni.

— Älkää luulko minua paremmaksi kuin mitä olen. Aikaisemmin en pitänyt lapsista, mikä johtui tietämättömyydestä. Jos rakastankin tätä, niin en siitä huolimatta tunne mitään tarvetta tulla äidiksi, joka vaisto toisilla ikäisilläni tytöillä on niin voimakas.

— Teidän aikanne tulee vielä, sanoi Genesvrier. Me laskeuduimme alas äänettöminä. Pohjakerroksen eteisessä toverini pysähtyi.

— Te olette tehnyt enemmän kuin mitä saatoin toivoa, sanoi hän. En voi sanoa teille, kuinka iloinen olen nähdessäni Marie Lamiraultin onnellisena, hyvinvoipana, oivaltaen, kiitos olkoon teidän, velvollisuutensa, äidinoikeutensa ja työn välttämättömyyden. Olen nähnyt niin paljon vääryyttä ja pöyristyttäviä tapauksia näinä viime vuosina, että tämä kaunis kuva on minua virkistänyt kuin lasillinen raikasta vettä keskipäivän helteessä... Oi, Hellé, minkälaisia ihmeitä voikaan saada aikaan, jos on hitunenkaan hyvää tahtoa! Minulla on ollut katkeria epätoivon hetkiä, kun olen verrannut omaa voimattomuuttani pahan äärettömyyteen, mutta pieninkin jyvänen kartuttaa tulevaa satoa. Tiedän, että kaikki siemenet eivät idä, että suuri osa kylvöstä menee hukkaan... Mutta niin kivistä maaperää ei ole, ettei siitä nousisi ainakin jokunen tähkä.

— Ja teitä luullaan pessimistiksi! sanoin minä kummeksuen hänen haltioitunutta ilmettään.

— Minäkö pessimisti? En usko, että mikään on välttämättömästi pahaa tai hyvää. Meidän täytyy luoda hyvää, lakkaamatta, sikäli kuin luonnonvoimat, yhteiskuntapaheet ja yksilöt sitä hävittävät. Minä olen paljon kärsinyt, Hellé; niin, olen kärsinyt epäilystäni ja epätoivostani... Mutta olen päässyt lujan päätöksen kautta siihen, että en enää kysy, onko ponnistuksistani mitään hyötyä tai tulosta. Minulle on sanottu: »Minkätähden ette elä rauhassa mistään välittämättä, miks'ei, vaikka hyväntekeväisyyttäkin harrastaen, mutta ennen kaikkea rauhassa?...» Rauhassa! ... Minäkö voisin elää rauhassa, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, kuullut, tuntenut! Minäkö voisin unhoittaa!... En koskaan. Muutamat pitävät minua hulluna. Olen kapinallinen, mutta minua ajaa eteenpäin vastustamaton voima, jota minun täytyy palvella, yli-inhimillinen, kipeän tuskallinen kaipuu Oikeuteen. Minulla on uskoa ja toivoa, Hellé; ne yksin antavat minulle voimaa. Niin, väsymyksen ja haluttomuuden hetkien jälkeen tunnen, kuinka toivo, pohjaton, ääretön ja voimakas kuin valtameri, taas nostaa minut siivilleen.

Salama leimahti hänen silmistään ja sammui taas kuin pilveen. Hän virkahti hiljaa:

— Mikä nainen voisi heittäytyä tuohon valtavaan pyörteeseen? Olen aina elänyt ja tulen elämään yksin.

Täten avasi tuo mies minulle vähitellen sielunsa. Siitä heleän tyynestä ilmakehästä, jossa itse viihdyin, kurkistin alas tuohon tulivuoren kuiluun, jonka pimeä kita liekkeineen ja laavavirtoineen vastustamattomasti kiehtoi minua, mutta josta vieraat, ystävätkään, eivät erottaneet muuta kuin graniittiseinän. En enää tuntenut kauhua, mutta en vielä ystävyyttäkään. Tunsin enemmän ja vähemmän: pikemminkin arkailevaa kunnioitusta, omituista vetovoimaa ja pakenemisen halua, hämäriä ja epäselviä tunteita, joista välistä, kuin salaman valossa, tunsin hahmoittuvan esiin jotakin jumalallista ja hirvittävää, jolloin taas kaikkosin takaisin kirkkaaseen entisyyteeni, suloisen nykyhetken turviin, väristen ja peläten salaperäisen tulevaisuuden uhkaa.

Nyt en enää voinut riistäytyä irti Genesvrier'n vaikutusvallasta. Hän antoi minun nähdä kurjuutta, sairautta ja kuolemaa kasvoista kasvoihin. Hän loihti silmieni eteen olentoja, jotka olivat eläviä todistuskappaleita siitä pahasta, joka lakkaamatta joka puolelta ympäröi minun onnellista elämääni, tuota suljettua elämänpiiriä, jossa elin kuin lumotussa linnassa. Karkoittaakseni näitä ahdistavia näkyjä hain turhaan apua runoudesta ja taiteesta. Todellisuus oli särkenyt lumolinnani valkoisen hohtavat portit. Minäkään en voinut unhoittaa.

Tästä lähin en nauttinut enää lepoa enkä todellista virkistystä muualla kuin Marie Lamiraultin ja hänen poikansa parissa. Lapsessa näin vielä edustettuna viattoman luonnon ilon, jolla ei ole mitään tietoa tuskasta eikä pahasta, — ja äidin yksinkertaisuus ja talttumus miellytti minua. Kuuntelin välistä tämän vaatimattoman naisen tarinoimista, jota elämä oli muokannut ja joka, vaikkakin hän oli yhtä nuori kuin minä, jo oli kokenut rakkautta, kärsimystä ja äitiyttä. Opetukset, joita hän tietämättään antoi minulle, täydensivät niitä opetuksia, joita olin saanut sedältäni ja Genesvrier'lta.

Kun aika tuli lähteä Châtaigneraie'hen, pyysin sedältäni lupaa ottaa mukaamme Marie Lamiraultin. Babette oli jo vanha, Marie olisi hänelle suureksi avuksi, sillä hänen poikansa, joka oli terve ja säännöllisesti kehittynyt, ei vienyt paljoakaan hänen aikaansa. Setä Sylvain suostui. Usein tarkasteli hän minua omituisen äänettömänä, salaisia mietteitänsä ja toiveitaan hautoen.

Kuten edellisenäkin vuonna oli oleskelu Châtaigneraie'ssa minulle suloista aikaa. Kävin tervehtimässä vanhaa viikunapuuta, kaivoa, jonka halkinainen paasi oli yhä enemmän sammaltunut, puhkeavia kukkasia ja säleristikkojen ensimmäisiä hedelmiä. Marien lapsi nukkui maalaiskätkyessä, jota taivaansininen musliinihuntu suojasi auringolta ja johon huojuvat kukat kirjailivat läikehtiviä varjoja. Äiti, joka oli voimistunut, levitteli valkoisia pesuvaatteita perunamaan yli pingoitetuille nuorille. Babette askarteli keittiössä välkkyvien kupariastioiden ja kukallisten porsliinien parissa. Setä luki ja mietiskeli. Tällöin minä livahdin rakkaaseen metsääni, lähteen partaalle, jossa salaperäisellä loitsulla olin luullut herättäväni unestaan vedenneidon, nuoren ja neitseellisen kuin minä itse.

Olin onnellinen. Kuitenkaan ei minulla ollut samaa täyteläistä elämänriemun tuntua kuin edellisinä kesinä. Ilooni sekoittui usein epämääräinen kaiho. Ei metsänneito, ei hedelmällinen Ceres riittänyt minulle enää. Minussa oli selittämätöntä kaipausta.

Oli elokuun loppupuoli. Setä Sylvainia halutti eräänä päivänä mennä Gillac'iin, joka oli muutamien kilometrien päässä Castillonista, katsomaan erästä kelttiläistä hautakumpua, joka äskettäin oli löydetty ja joka vielä oli melkein koskematon. Sanomalehdissä kerrottiin toisistakin kaivauksista, joita oli tehty erään parisilaisen tiedemiehen johdolla. Koko seutu oli äkkiä tullut kuuluisaksi.

Matka oli pitkä ja Babette vuokrasi hevosen setä Sylvainille. Hän lähti aamun koitossa. Päivä nousi kirkkaana; vähän kuuma tosin uhkasi tulla, mutta kevyessä puvussaan ei herra de Riveyrac pelännyt armasta aurinkoa. Puolenpäivän aikaan hehkui taivas kuin pätsi; ilmankansi muuttui valkeaksi niinkuin metalli sulatusuunissa. Kello neljän aikaan painoi niitettyjä vainioita ja läähättäviä ihmisiä ja eläimiä lähestyvä ukkonen.

Minä olin huoneeni ikkunassa, joka avautui pienelle puiselle parvekkeelle. Ohut kampausmekkoni liimautui kiinni hikisiin olkapäihini. Alakerrassa kuulin Marie Lamiraultin lapsen huutavan, ärtyneenä tästä sähköisestä ilmasta. Koko avara maisema edessäni oli aivan tyhjä, sillä eläimet ja ihmiset olivat paenneet katoksien suojiin tai lymynneet tilapäiseen siimekseen. Yksin linnut ja hyönteisetkin vaikenivat, ja luonnossa vallitsi kaamea hiljaisuus, joka aina on rajumyrskyn edellä. Pian osa taivasta näytti pimenevän ja mustat pilvet levenivät nopeasti. Ukkosen jyrinä kuului kaukaa, sitten se levisi, läheni ja kävi voimakkaammaksi suurien salamoiden halkoessa pimeyttä fosforivalojuovilla. Äkkiä kuului hirvittävä räjähdys, murtoviivoina sinkoileva ristituli täytti ilman ja iski yksinäiseen kastanjapuuhun, jonka latva syttyi palamaan. Sitten tuli vettä kuin kaatamalla.

— Voi herra raukkaa! Kunpa hän vain olisi päässyt jo Gillac'iin! huudahti Babette peittäen kasvonsa esiliinallaan.

— Setä on kyllä huomannut rajuilman lähestymisen. Jos hän ei ole Gillac'issa, on hän hakenut suojaa jostakin talosta.

— Mutta tämähän on vedenpaisumus, viimeinen tuomio! huokaili tuo talonpoikaisnainen taikauskoisen pelon vallassa. Jospa minulla olisi vahakynttilä ja palanen siunattua puuta, niin ne varjelisivat taloa.

Kokonaisen tunnin ajan sade ja tuuli raivosi. Liikkumattomana ikkunaruutujen takana, sydän kurkussa, katselin vesisumuun peittynyttä tasankoa. Kello kuuden aikaan rankkasade lakkasi melkein yhtä äkisti kuin se oli tullutkin. Huomasin puutarhan kärsineen suuria vaurioita; keltaiset vesipurot virtasivat pitkin käytäviä, upottaen likaiseen liejuunsa kukkien terät, hedelmänuput, pienet viheriäiset raakaleet, temmaten saaliikseen suuren, valkoisen perhosenkin, jonka vielä aamulla olin nähnyt värisevän ruusujen kuvuissa. Taivaan rannalla kohosi harmaa usva, johon kukkuloiden ääriviivat hukkuivat. Kappale sateenkaarta sukelsi näkyviin ikäänkuin salaman katkaiseman taivaallisen sillan sirpale.

Menin alas maantielle. Kostea maa uhosi kylmää ja minä värisin keveässä aamuviitassani. Babette toi minulle huivin. Levottomana tähystelin Gillac'iin päin kuitenkin toivoen, että pettyisin odotuksessani ja että setä Sylvain ei palaisi ennen yötä. Ei aikaakaan, kun jo näin ratsastajan, jota en ollut kuullut tulevaksi, sillä sateesta pehmeä maa vaimensi kavioiden kapseen. Setäni astui alas satulasta. Hänen vaatteensa olivat likomärät; hänen hampaansa kalisivat. Hän oli kalman kalpea.

— Pian tulta, sanoi hän, ja kuivia vaatteita. Kuumentakaa lasi viiniä.

Olin antanut panna setäni huoneen uuniin risukimpun, joka nopeasti leimahti palamaan. Sillä välin kuin hra de Riveyrac muutti vaatteitaan, annoin kuumentaa sokeroitua viiniä, johon panin vähän kaneelia ja sitruunaviipaleen.

— Kiitos, sanoi setä Sylvain, olen aivan jäätynyt. Rankkasade yllätti minut keskellä autiota seutua enkä tahtonut etsiä suojaa puitten alta, kuten näin erään tyhmän paimenen tekevän, jonka salama tappoi lampaineen silmieni edessä... Hevoseni värisi pelosta ja töin tuskin sain sen liikkumaan... Lyhyesti, pääsin kotiin, mutta kastuin ytimiin ja luihin asti. Onneksi olen lujaa tekoa, Hellé. Pääsen leikistä pienellä kohmetuksella.

— Teidän täytyy käydä levolle, setäni. Tehän värisette. Annan lämmittää vuodepatjanne.

— Minäkö vuoteeseen, keskellä päivää! Luuletko sinä minua mamseliksi? Älähän turhia, Hellé... Hetken kuluttua olen jo aivan lämminnyt.

— Setäni, olette kalpea. Hampaanne kalisevat. Minä rukoilen teitä, käykää vuoteeseen tunniksi tai pariksi.

— Se menee ohi. Älä ole levoton, pienokaiseni.

Kun en voinut voittaa hänen itsepintaisuuttaan, heitin takkaan vielä yhden risukimpun ja levitin peitteen setäni polville. Hetkistä myöhemmin näin, että hän värisi yhä ja että hänellä oli hehkuva puna poskipäillään. Tartuin hänen käteensä, se oli kuiva ja polttava; valtimo nousi nopeasti.

— Setä, sanoin minä, teillä on kuumetta... Jos rakastatte minua, niin totelkaa minua. Te paneudutte nyt vuoteeseen ja Babette menee noutamaan lääkäriä.

— Samapa se, minä käyn sitten vuoteeseen, koskapa sinä välttämättä vaadit sitä ja koska minulla on kuumetta, mutta ei lääkäriä, Hellé! Jos tuot tuon aasin luokseni, niin heitän hänet ovesta ulos... Kun vain saan itseni oikein lämpimäksi ja nukun hyvästi yöni, niin huomenna on kaikki ennallaan.

Seuraavana päivänä setäni houraili ja lääkäri, joka oli kutsuttu hänen tietämättään, totesi, että hänellä oli keuhkokuume.

Vaikkakin tuo sana hirvitti minua, en kuitenkaan kadottanut toivoani. Babetten ja Marie Lamiraultin avustamana noudatin lääkärin määräyksiä mitä suurimmalla täsmällisyydellä, mikä välistä hermostutti setääni. Sairautta hän ei pelännyt eikä kuolemaa — mutta se, että hän tunsi olevansa avuton ja tuon puoskari-aasin armoilla, jota hän haukuskeli heti miesraukan päästyä ulos ovesta — kaikki tämä raivostutti setä Sylvainia. Hän rakasti minua liiaksi vastustaakseen minun huolenpitoani ja pyyntöjäni; mutta kun keskipäivällä kuume vähän hellitti ja hänen ajatuksensa selveni, säälitteli hän minun kalpeuttani ja väsymystäni.

Kului viikko, ilman että mitään käännettä parempaan päin saattoi huomata, ja yhdeksäntenä päivänä, jolloin lääkäri oli lähtenyt luotani päätään pudistaen, kutsui setä minut tykönsä. Hänellä oli juuri tuollainen kuumeeton väliaika, jolloin, huolimatta tämän hetkellisen helpoituksen suomasta virkistyksestä, sairaan heikko tila tuli tavallista enemmän näkyviin. Sydäntäni kouristi nähdessäni, kuinka laihana tuo kaunis roomalainen pää lepäsi patjoilla, ja kuullessani, kuinka rinnan korina tuon tuostakin keskeytti setäni sanat. Tunsin huulieni väräjävän ja nyyhkytyksen nousevan kurkkuuni. Mutta täytyi tukahduttaa tuon levottomuuden merkit, jota en itsellenikään uskaltanut määritellä. Suurella tarmon ponnistuksella hillitsin itseni.

— Hellé... kuiskasi setäni katkonaisesti. Kuule... minä olen hyvin sairas... Sinun tulee... kirjoittaa...

Yskän puuska keskeytti hänen puheensa. Hän oli tukehtua. Kohotin hänet istualleen, tukien häntä käsivarsillani rintaani vasten.

— Rukoilen teitä, setäni, älkää puhuko enempää. Se on teille pahaksi.

— Täytyy... kirjoittaa...

— Sanokaa nimi ainoastaan. Tahdotteko tavata jotakin henkilöä? Pelkäätte, että minä en yksin jaksa teitä hoitaa? Sitä tarkoitatte, eikö niin?...

Hän teki myöntävän merkin ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

— Genesvrier.

— Tahdotte, että kirjoitan herra Genesvrier'lle?...

— Genesvrier, kertasi setäni... ystävämme...

— Minä kirjoitan heti, minä sähkötän, koska minulla ei ole aikaa kirjeessä selittää, mitä teille on tapahtunut. Olkaa varma siitä, että herra Genesvrier tulee.

Hän hymyili heikosti ja, sulkien silmänsä, näytti rauhoittuvan ja vaipuvan uneen.

Babette riensi sähkölennätintoimistoon. Genesvrier'n vastaus saapui heti. Hän ilmoitti tulevansa.

Kun hän seuraavana päivänä saapui, kiiruhdin alas häntä vastaan, aivan kalpeana, rasittavan yön riuduttamana, unohtaen, että hameeni oli rypyssä ja että hiukseni riippuivat pitkänä, puoliauenneena palmikkona selässäni. Nähdessäni nuo lujat kasvot, nuo silmät, joista kuvastui melkein yhtä suuri levottomuus kuin omistani, valtasi minut yht'aikaa toivo ja heikkous. Puhkesin kyyneliin.

— Oi kiitos, kiitos siitä, että tulitte... Hän on hyvin heikko...

— Älkää itkekö, rakas Hellé! Me teemme ihmeitä. Minkätähden ette ilmoittanut minulle aikaisemmin?

— En uskaltanut... Hän itse tahtoi, että tulisitte.

— Ettekä ajatellut, että olisin onnellinen saadessani jakaa teidän huolenne! mutisi hän soimaavalla äänenpainolla.

— Tulkaa, sanoin. Hän odottaa meitä.

Me nousimme ensimmäiseen kerrokseen. Ilon säde välähti setäni silmistä Genesvrier'n lempeästi puristaessa hänen kättään, jota hän ei itse enää jaksanut kohottaa. Pään liikkeellä antoi hän minulle merkin poistua. Minä jätin heidät kahden.

— Babette on herra de Riveyrac'in luona, sanoi Antoine Genesvrier astuessaan ulos huoneesta. Setänne lepää. Hän haluaa, että näyttäisitte minulle puutarhaa ja taloa. Olkaamme tekevinämme hänen mielikseen.

— Millainen on mielestänne hänen tilansa? Hän epäröi:

— Ei kehuttava... Älkää olko epätoivoinen, Hellé. Hänen tilansa on vakava, mutta ei toivoton... Tulkaa. Kertokaa minulle yksityiskohtaisesti hänen sairautensa kulku.

Puutarhassa kävellessämme kerroin toverilleni, mitä hän pyysi. Vaikkakin hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat, aavistin; että hän oli kovin levoton.

Yhdessä me sitten setäni vuoteen ääressä valvoimme monta pitkää yötä, ja kun voimani uupuivat, osasi Genesvrier yhdellä ainoalla sanalla vuodattaa minuun, joskaan ei toivoa, niin ainakin rohkeutta. Puhuimme toisillemme tuskin mitään; tuossa hiljaisessa huoneessa, jossa välistä tuntui kuoleman läheisyys, olimme oppineet ymmärtämään toisiamme pelkästä eleestä ja katseesta.

Puolihorroksissa näin unen raskauttamien silmäripsieni alta Antoinen istuvan liikkumattomana vuoteen jalkapäässä yölampun lepattavassa ja himmeässä hohteessa. Hänen lempeä ja vakava katseensa oli lakkaamatta kohdistunut sairaaseen; vain joskus pysähtyi se minuun.

Eräänä aamuna päivän sarastaessa näytti tauti helpottavan. Kuume oli melkein poissa; setäni oli keveämpi olla ja hänen rintansa röhisi vähemmän.

Iloinen toivo täytti mieleni Genesvrier'n kumartuessa hänen puoleensa kuumetta mittaamaan.

— Herra de Riveyrac nukkuu, sanoi Antoine nousten vuoteen äärestä. Kutsukaa Babette tai Marie tänne meidän sijaamme hetkiseksi. Tahtoisin puhua vähän teidän kanssanne, Hellé.

Marie Lamirault istuutui minun paikalleni nojatuoliin. Genesvrier virkkoi hänelle muutamia sanoja ja vei sitten minut huoneesta.

Me menimme täti Angélien entiseen huoneeseen, jonka olin luovuttanut vieraallemme.

— No, kysyin, hän on parempi, hän toipuu?

— Hellé, sanoi Genesvrier, on aika ilmoittaa teille... hetki lähestyy, jolloin tarvitsette kaiken voimanne...

— Setäni!

— Hänen laitansa on hyvin huonosti... Tämä rauhallisuus tekee minut paljoa levottomammaksi kuin eiliset taudin puuskat... Olkaa voimakas, Hellé.

Minusta tuntui kuin olisi koko talo luhistunut. En huutanut, en itkenyt. Tuijotin vain mykkänä Antoineen, yhä kysyvin katsein.

Hän tarttui käteeni.

— Hellé, rakas Hellé raukkani, miten minun on surku teitä!

— Setäni... kuolee...

Puhkesin sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.