Part 7

— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Genesvrier.

— Herra de Riveyrac, joka on Kreikan lumoissa, on koettanut ruumiillistuttaa teissä antiikkista sielua. Luulenpa, että hän on siinä melkein onnistunutkin. Mutta päästäkseen tähän tulokseen on hänen täytynyt sulkea teidät ihannelinnoitukseen ja te olette kotiutunut sinne niin, ettette osaa enää sieltä ulos. Minä pahoittelen sitä tahtomattanikin, sillä minä aavistan, mitä te olette, minkä arvoinen te olette, mitä kaikkea te voisitte tehdä... Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville. Sallikaa minun sanoa kaikki, mitä ajattelen: jotta setänne työ voisi kantaa hedelmiä, jotta kasvatuksenne ei jäisi tuloksettomaksi, pitäisi teidän nyt heti astua ulos elämään... teidän pitäisi... Hän nousi.

— Ei, unohtakaa, mitä olen sanonut. Te ette voi tietää... Ei ole vielä aika... Minä olen mielestänne kummallinen, lähentelevä, eikö totta?

— Luulen, että haluatte kääntää minua johonkin tuntemattomaan uskontoon, virkahdin hymyillen. Te puhutte kuin apostoli, joka tahtoo hankkia opetuslapsia.

— Ehkä olen hyvinkin kömpelösti ilmaissut ajatukseni ... Mutta puhumme tästä uudestaan, myöhemmin... ellei odottamattomien tapausten virta tempaise teitä mukaansa...

— Oletteko siis niin ujo, herra Genesvrier?

— Minä pelkään loukkaavani teitä harkitsemattomalla suoruudellani.

— Ette suinkaan. En suinkaan usko olevani täydellinen, ja äsken teitte minut iloiseksi sanoessanne, että kunnioitatte minua.

Hän kiinnitti minuun silmänsä, joiden väriä en koskaan ollut voinut erottaa, sillä vaikka se pysyikin samana, vaihteli sen loiste, useimmiten olivat hänen silmäteränsä tummat, mutta väliin ne uhosivat kirkkautta. Tällä hetkellä ne säteilivät, ja kuin salaman leimahtaessa muuttuivat samassa silmänräpäyksessä hänen kasvonsa kuin taikaiskusta.

— Koska ette ole pahastunut minun suoruudestani, sanoi hän, niin sallikaa minun esittää teille eräs avunpyyntö.

— Kenen puolesta?

— Kysymys ei ole minusta, vaan eräästä naisesta.

— Sellaisesta naisesta... jonka te tunnette? Hän näytti hämmästyvän tyhmästä kysymyksestäni ja minä tunsin punastuvani, en tiedä miksi.

— Tuo nuori nainen, sanoi hän, on kauan aikaa elänyt yhdessä erään ystäväni kanssa, joka oli kirjanpainaja, älykäs ja hyvä työmies muuten. Mies kuoli jättäen hänet raskaaksi, sairaaksi ja varattomaksi. Hän on juuri synnyttänyt Äitien hoitolassa. Hän on kansan nainen, reipas ja yksinkertainen ja erittäin taitava työntekijä. Hän pääsee juuri pois sairaalasta lapsineen. Hänelle täytyy hankkia työtä. Tulin ajatelleeksi, että te mahdollisesti tahtoisitte avustaa häntä.

— Sangen mielelläni. Riittää, että te suosittelette häntä.

— Kiitän teitä. Olin ajatellut pyytää täti Marboyta puhumaan teille tästä, mutta... niin hyvä kuin rouva Marboy onkin, ei hän ole voinut vapautua eräistä ennakkoluuloista... Hän ei kieltäytyisi auttamasta naimatonta äitiä, mutta hän ei päästäisi suoranaiseen kosketukseen tämän kanssa teitä, joka olette nuori tyttö, kunniallinen, puhdas, hyvin kasvatettu nuori tyttö, jonka tulee olla tietämätön pahasta.

— Te luulette, että...

— Olen varma siitä, neiti. Tätini soimaisi minua kovasti siitä, että olen puhunut teille tästä asiasta näin suoraan ja kaunistelematta. Mutta juuri teidän, erikoisesti teidän puoleenne tahdon kääntyä. Tiedän, että teillä ei ole mitään ennakkoluuloja, että te osaatte vaistomaisesti erottaa säälittävän henkilön halveksittavasta... jos yleensä on oikeutta halveksia ketään, jota seikkaa suuresti epäilen. Tuo nuori nainen, josta puhun, on uljas ihminen, ja huolimatta siitä inhoittavasta ennakkoluulosta, joka leimaa hänet häpeällä, on hänellä oikeus saada osakseen kunnioitusta kahdestakin syystä, äitiytensä ja onnettomuutensa vuoksi.

— Hyvä on, sanoin, luottakaa minuun. Voisinko saada nähdä suojattianne?

— Hän on vielä sairaalassa.

— Kuka hänestä pitää huolta?

— Ei kukaan.

— Paitsi te.

— Minua ei voi ottaa lukuun. Ette voi aavistaa, mitä Köyhäinhoitolaitoksen elättien joukkoon joutunut yksinäinen nainen saa kärsiä, nainen, jota on rakastettu ja joka on ollut onnellinen... Tietysti minun käyntini häntä hiukan lohduttavat; hän ei tunne itseään kokonaan hyljätyksi, mutta mitä voin hänelle sanoa? En osaa puhua hänelle hänen lapsestaan... Tässä tarvittaisiin naisen läsnäoloa, hänen myötätuntoista osanottoaan... Tällaisissa arkaluontoisissa olosuhteissa mies on aina vähän kömpelö.

— Jos uskaltaisin... tulisin kernaasti mukaanne.

— Ja minkätähden ette uskaltaisi? Senkötähden että olette nuori tyttö? Senkötähden että pelkäätte nähdä tuskaa?

— Siispä ottakaa minut mukaanne.

— Jos setänne sallii...

— Setäni antaa minulle täyden vapauden, ja sitäpaitsi hän on erikoisesti kiintynyt teihin.

— Te tiedätte, että se ei tule olemaan mitään hauskaa.

— Vähät siitä.

— Tulen noutamaan teitä huomenna.

Odotin saavani joitakin kiitoksen ja tunnustuksen sanoja, mutta Genesvrier ei sanonut mitään sellaista.

Setäni tuli takaisin keskeyttäen keskustelumme. Me kerroimme hänelle suunnitelmamme, jonka hän hyväksyi.

* * * * *

»Ja tuota miestä luulee rouva Gérard rakastuneeksi! sanoin itsekseni Genesvrier'n lähdettyä. Miten typerää! Hänen rakkautensa sivuuttaa naisen; se kohoaa ja laajentuu koko ihmiskuntaa syleileväksi. Kuitenkin minä kiinnitän hänen mieltänsä. Ankarana vaalijana hän koettaa kuljettaa minua salaperäistä tietä, kohti päämäärää, jonka hän yksin tuntee. _Te olette elänyt kuolleiden parissa; ne ovat vanginneet teidän sielunne, tuon sielun, joka kuuluu eläville_. Ja eikö hän sanonut näin: 'mitä saisikaan aikaan miehen nerous naisen ylevän vaiston ohjaamana?» Kyllä olen ymmärtänyt teidät, herra Genesvrier. Kun kieltäydyin rupeamasta Lancelot'n vaimoksi, toivotte te voivanne valloittaa minut omille aatteillenne!'

»Mutta minä en rakasta ihmiskuntaa, minä, minä rakastan asioita ja ihmisiä... Minä en ole luotu uhrautumista ja ikuista aatteen palvelemista varten. Minussa on liian voimakas kaipuu elämän onneen... Minkätähden lupasinkin seurata Genesvrier'ta tuolle sairaskäynnille? Itse asiassa koko juttu ei liikuta ollenkaan sydäntäni, se herättää ainoastaan uteliaisuuttani. Luulenpa, että en ole erittäin hyvä! Olisin mieluummin lähettänyt apua sairaalle ja hankkinut hänelle työtä myöhemmin. Mitä tulee minun sanoa tuolle naiselle, jota en lainkaan tunne? Entä lapsi sitten? En ole milloinkaan käsitellyt pientä lasta.

»Tämä on muka Genesvrier'n mielestä rikos. Tämä on minun kasvatukseni vika. Minä viihdyn kirjojen, unelmien parissa, mielikuvamaailmassa, jossa ei ole kärsimystä eikä rumuutta. Hän tahtoo temmata minut ulos tästä ihanteellisesta tyyssijasta, jossa elän 'kuolleiden parissa'. Ja minä taivuin hänen tahtoonsa, jouduin tietämättäni tuon saman selittämättömän vaikutusvallan alaiseksi, joka hänellä on setä Sylvainiin.

»Minkätähden? Jos rakastaisin Genesvrier'ta, olisi tämä kaikki luonnollista ja yksinkertaista. Rakkaus on sielun riemullista antautumista. Minä en rakasta tuota miestä — kuitenkin äsken häntä melkein ihailin.»

XVI.

— Nuo rakennukset, jotka näette edessänne, kuuluivat ennen Parisin Port-Royal-luostariin, sanoi minulle hra Genesvrier, astuessamme Äitien hoitolan pihalle. Täällä elivät ennen äiti Angélique, Jacqueline Pascal ja tuo herttuatar de Roannez, jota Pascalin kerrotaan rakastaneen. Noissa kahdessa viheriäisillä rauta-aidoilla ympäröidyssä siipirakennuksessa, jotka ovat bulevardin muurin vierellä, hoidetaan heikkoja lapsia... Katsokaa noita ihmisiä, jotka käyskentelevät pihalla: ne ovat vanhempia ja ystäviä, jotka tulevat tervehtimään sairaitaan. He tuovat mukanaan namusia, joita säännöt sallivat lapsille antaa: appelsiineja, suklaata ja myös kukkasia. Huomasitte kai porttikäytävässä kauppiaita, jotka kaupittelivat kahden sou'n orvokkikimppuja? Kaikkien säätyluokkien naiset, etenkin sairaudesta toipuvat, rakastavat kukkia. Kukkaset ovat aina luontoa, ne ovat maan ja auringon luomia ja elämän suloisia vertauskuvia...

— Olette oikeassa, sanoin äkillisen mielijohteen valtaamana. Odottakaahan hetkinen. Minä menen hakemaan orvokkeja suojatillenne.

— Älkää vaivatko itseänne, sanoi hän iloisesti. Minä en ole unohtanut pientä torstaikukkastani. Se on täällä säilössä laajojen taskujeni pohjassa. Hämmästyttääkö se teitä? Nähkääs, neiti Hellé, nuo pienet ilot tekevät sairaan onnelliseksi. Ajatelkaahan, että Marie Lamirault on ollut täällä jo kolme kuukautta ja että hänen yhä vielä täytyy maata täällä toipumassa.

— Vaimo parka!

— Louis Florentista, josta olen teille jo aikaisemmin puhunut, olen saanut teokseeni erittäin mielenkiintoisen tyypin. Hän oli puoleksi sivistynyt, ylpeä, vauhko ja tunteellinen työmies, joka kärsi keskeneräiseksi jääneestä henkisestä kehityksestään aina, kun hän joutui oppineempien seuraan, ja siveellisestä ylemmyydestään, kun hän joutui tekemisiin karkeampien ihmisten kanssa. Hän tunsi elämänsä mitättömyyden ja se vaivasi häntä. Hän tahtoi opiskella, ymmärtää... Sääli miestä! Kuolema katkaisi hänen unelmansa. Hänkin jäi hedelmättömäksi voimaksi... Kun hän oli luonteeltaan synkkä ja ylpeän umpimielinen, huolimatta siitä että hänellä todellakin oli hyvä sydän, niin oli hänellä vähän ystäviä ja hänen vaimonsa jäi yksin, avuttomaksi... ja lapsi oli tulossa! Sain toimitetuksi tänne tuon onnettoman ja tahtoisin pelastaa hänet niistä kiusauksista, kurjuudesta ja epätoivosta, jotka häntä odottavat. Hän on sievä, kahdenkymmenen vuotias. Se on julmaa.

— Te pelastatte hänet.

— Teidän avullanne. Te voitte tehdä hänen hyväkseen paljon enemmän kuin minä. Minua ihmetyttäisi, ellei hän tekisi teihin miellyttävää vaikutusta.

Vanhojen tiilipeittoisten kattojen ääriviivat piirtyivät maaliskuisen taivaan hallavaa sineä vastaan. Kukat puhkoivat nuppujaan pehmoisen leudossa ilmassa. Oli tuollainen päivä, jolloin kevään läheisyys tuntuu kaikkialla, jolloin sielu ja ruumis ikäänkuin elpyvät.

Hra Genesvrier kiipesi muutamia portaita ylös ja me olimme luostarissa, joka kolmelta puolelta kiersi sairaalan sisäpihaa.

Holvikaaren yläpuolella oli parveke; silmissäni vilahteli valkoisia uutimia, sairaanhoitajattaria, imettäjiä, jotka auringonpaisteessa istuivat hymyilevinä lapset sylissään. Väliin levisi käytäviin keittiön ja apteekin tuoksua. Palvelijattaria kulki ohitse kantaen ruokia koreissa, maitoa läkkiastioissa, jotka kolisivat äänekkäästi toisiaan vasten kaikuvissa holveissa.

Keittiön vierestä avautui suuri ovi puutarhaan, jonka puut oli leikattu XVII:n vuosisadan tyyliin. Me nousimme majesteetillisia portaita, joiden kuluneet askelmat olivat nähneet jansenistinunnien kulkueita, ja me saavuimme erään oven eteen, jonka päällä oli kirjoitus: _Baudelocque-sali_. [Baudelocque: kuuluisa ranskalainen lääkäri. Suom. huom.]

Hra Genesvrier astui sisään edelläni.

Sali, johon tulimme, ei ollut ollenkaan uusien sairaalasalien kaltainen. Se oli muodostettu vanhoista nunnakammioista, joiden väliseinät oli purettu, joten siinä nyt oli jonkinlainen käytävä, jonka molemmin puolin oli pehmeän viheriällä värillä maalattuja vuodekomeroita. Jokaisessa komerossa, jota valaisi suuri ikkuna, oli vuode ja kehto.

Jokaisessa vuoteessa oli nainen; jokaisessa kehdossa vastasyntynyt lapsi. Raskas, lämmin ilma oli sairaalatuoksujen kyllästämä. Kuului sairaita tervehtimään tulleiden vierailijoiden hiljaista kuisketta, hoitajattarien ääniä sekä porsliinin ja lasin kirkasta kilinää ja väliin kohosi jostakin nurkasta heikko kitinä, johon toinen samanlainen vastasi pitkän salin perältä. Räikeä valo lankesi korkeista ikkunoista kalpeille kasvoille ja valkoisille hursteille.

Istuen vuoteessaan muutamat naiset puhelivat vieraittensa kanssa, jotka hypistelivät käsissään tavanmukaista vaatimatonta lahjaansa, silkkipaperiin käärittyä appelsiinia. Potilaat olivat työläisten tai pikkuvirkailijoiden vaimoja, rauhallisia perheenäitejä, jotka olivat täällä jo kuin kotonaan, viidettä tai kuudetta kertaa. He hyssyttelivät pienokaisiaan, joista ei näkynyt muuta kuin hiukan punaista kellertävän kapalon sisältä, ja vanhemmat sisarukset, seisoen rivissä isänsä takana, tuijottivat sieltä suurin pyörein silmin, tyhminä ja ällistyneinä.

Toiset olivat yksin komerossaan eivätkä näyttäneet odottavan ketään. Heidän joukossaan oli aivan nuoria, joilla oli maalaismadonnan lapselliset silmät ja joiden hipiä oli auringon polttama. Heidän joukossaan oli myös sangen vanhojakin, joiden harmaita päähineitä, isoäiti-ryppyjä ja näivettyneitä rintoja teki pahaa katsella. Toiset heistä näyttivät olevan katkeria, makasivat kyljellään pää käsien varassa, toiset olivat sulkeneet silmänsä alistuvaisesti kuin sairaat eläimet; oli sellaisiakin, joiden kauniit hampaat olivat liiaksi nauraneet, ja sellaisia, joiden murheelliset silmät olivat varmasti paljon itkeneet. Jokainen katsahti minuun ohimennessäni kateuden, uteliaisuuden ja välinpitämättömyyden sekaisella ilmeellä, ja minä jäin miettimään kohtaloa, joka oli koonnut tänne tuon säälittävän äitilauman, kaikki nuo kurjuuden ja rakkauden haaksirikkoiset, joiden kautta elämä ja kärsimys oli jatkuva edelleen.

Salin päässä Genesvrier pysähtyi:

— Hyvää päivää, Marie! sanoi hän. Minä tuon teille vieraan.

Puhuteltu kohotti kalvaan, suloisen päänsä. Näin nuoren, ikäiseni naisen. Hän oli tummaverinen, hentorakenteinen, yllään väljä, avonainen yönuttu. Hän imetti lastaan ja hänen suunsa viivoista näin, että hän kärsi.

Hän ei vastannut mitään, kenties ujoudesta, kenties myös siksi, että hän tällä hetkellä oli unohtunut kauniiseen, tuskalliseen tehtäväänsä, kokonaan antautunut lapselleen, jonka ahne suu imi hänen haavoittunutta rintaansa.

— Oletteko vielä sairas? kysyi Antoine hämmästyttävän lempeällä äänenpainolla.

— Yhä vaan, herra Genesvrier... Tuo repeämä ei parane... Se vaivaa minua kovin, mutta pienokainen varttuu hyvin, eikö totta?

— Erinomaisesti.

Genesvrier kääntyi minun puoleeni:

— Tämä nuori tyttö, Marie, on eräs ystävättäristäni: neiti de Riveyrac. Hän tahtoi tulla teitä tervehtimään, koska olette onneton. Hän on antava teille työtä. Mutta mikä teidän on, Marie? Älkää itkekö. Se on hyvin paha lapsellenne. Naisen ei pitäisi koskaan itkeä, kun hän imettää. Täytyy olla rohkea. Teitä ei hyljätä.

— Kyllä tiedän... tiedän... Mutta minuun niin koskee, kun näen teidät, herra Genesvrier, se on iloa ja surua yhtaikaa... Muistelen vanhoja aikoja, Louis-raukkaani... Voi!

Hän painoi päänsä alas, ja liikutuksella, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut, näin kyynelten vierivän hänen poskelleen ja putoavan rintalapsen hentoon päähän. Vaikka hän ei ollut minulle mitään sanonut, tuskin katsonut minuun, niin hänen nuoruutensa ja onnettomuutensa herättivät myötätuntoani. Halusin lohduttaa häntä enkä tiennyt mitä sanoa.

— Tiedättekö, Marie, neiti de Riveyrac on hyvin utelias näkemään pienokaistanne. Hän ei ole koskaan nähnyt vastasyntynyttä. Se tuntuu teistä hassulta?... Aijai, ei pidä antaa sitä hänelle. Hän pudottaisi sen. Nuoret tytöt ovat kömpelöitä.

— Eihän toki, sanoin, te soimaatte minua syyttä suotta. Uskallan kyllä pidellä tätä vauvaa. Täytyyhän minun toki tuntea hänet, koska aiomme ottaa hänet kasvattilapseksemme, te ja minä. Antakaa hänet minulle, rouva. Oi, kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!

— Niin, eikö totta? virkahti äiti.

Pieni ylpeyden kipinä välähti hänen mustissa, lempeissä, kyynelten kostuttamissa silmissään.

Minusta tuo pienokaisraukka tuntui hyvin keveältä ja näytti kerrassaan hirvittävältä, se oli iholtaan tulipunainen, pöhöttynyt ja sen pääkallo oli vielä pehmeä ja litistynyt. Kuitenkin olin vaistomaisesti keksinyt juuri ne sanat, jotka ilahduttavat äidin mieltä ja tekevät kaksin verroin kunniaa heidän luomisvoimalleen: »Oi kuinka hän on raskas, kuinka hän on kaunis!»

Minä pitelin lasta tottumattomasti polvillani ja sieluni tuntemattomista syvyyksistä kohosi ensi kerran esille hämärä ajatus: »Kerran, kenties, myöskin minä itse...» En milloinkaan ollut toivonut, kuvitellut, uneksinut sellaista... Tunsin siitä eräänlaista sisällistä pahoinvointia, kiusaantumisen tunnetta, ikäänkuin jotakin salaperäistä olisi minussa herännyt eloon. Ja kuitenkaan ei siinä ollut mitään omituista, koska kerran olin nainen, koska minulla oli sydän ja tunteet eikä äitiyden toivo ollut minulta kielletty. Mitä enemmän katselin tuota pientä olentoa, tuota ihmistoukkaa, joka ensin oli herättänyt minussa inhoa, sitä enemmän täytti outo hellyys mieleni, tunsin sääliä, pelkoa ja vienoa kunnioitusta niinkuin jotakin pyhää esinettä kohtaan. Tuo hauras ihmistaimi ei näyttänyt minusta nyt enää niin rumalta ja nostaen lasta kömpelösti ilmaan minä suutelin sen pieniä sormia.

Se liikahti, ja minä pelästyin siitä niin, että Genesvrier kiireesti otti sen pois minulta ja pani sen takaisin kehtoon. Kyynäspäihinsä nojautuen äiti katseli meitä, unohtaen paljaaksi rintansa, jonka haavoittunut nisä punoitti verestävänä. Hänen Antoineen ja minuun kohdistettu katseensa kuvasti niitä epämääräisiä ajatuksia, joita hänessä liikkui, kunnioitusta, hämmästystä, uteliaisuutta, hämärää tulevaisuuden aavistelua.

Lausuin hänelle vielä muutamia rohkaisevia sanoja, joihin hän vastasi yksikantaan, hänen suurien silmiensä puhuessa sitä ilmehikkäämmin. Kun lähdimme, huomasin, että Genesvrier oli vetänyt esiin appelsiinit taskustaan ja laskenut ne ynnä orvokit vuoteelle, niinkuin köyhien tapa oli. Tämä hienotuntoisuus liikutti minua.

Päästyäni ulos bulevardin plataanipuiden alle, kirkkaaseen auringonpaisteeseen, vedin ilmaa keuhkoihini nautinnolla. Toverini käveli verkalleen pää painuksissa. Vihdoin hän virkkoi:

— Kadutteko käyntiänne?

— Enhän toki. Kaikki mitä olen nähnyt, on hyvin liikuttavaa ja opettavaa, vaikkakin hyvin tuskallista... Tuo nuori nainen miellyttää minua. Hän on viattoman ja suloisen näköinen.

— Entäpä, jos hän olisi ruma? sanoi Genesvrier hymyillen. Olisiko hän herättänyt myötätuntoanne samassa määrin?

— Ei aivan heti! vastasin punastuen, sillä huomasin tunteeni epäoikeudenmukaisuuden enkä osannut valehdella.

— Niinpä niin, neiti Hellé, täytyy osata voittaa tuontapainen henkinen nautinnonhimo, joka on useimpien taiteilijoiden perisynti. Te ette rakasta muuta kuin sitä, mikä on kaunista, s.o. miellyttävää silmille. Rumankin ulkokuoren alla on onnettomia, jotka ansaitsevat sääliä. On olemassa pyhää rumuutta.

— Te puhutte kuin kristitty.

— Minä puhun niinkuin nykyajan ihminen. Luuletteko, että voidaan pyyhkiä pois yhdeksäntoista vuosisataa historiasta, neiti Hellé! Minä en ole kristitty, mutta minä en ole unohtanut evankeliumia. Oi, jospa te tahtoisitte!...

— Te kääntäisitte minut?

— Niin, siihen ikuiseen uskontoon, joka säilyy kautta kaikkien uskontojen ja joka ei häviä temppelien hävitessä: oikeuden uskontoon... En tarkoita antiikin kylmää Themistä, vaan rakkauden kirkastamaa oikeutta... Näin kyllä, että tuo nuori äiti ja pikku lapsi liikuttivat sydäntänne. Voisin viedä teidät paikkoihin, joissa näkisitte vähemmän runollista ja paljon hirveämpää kurjuutta. Etteköhän silloin kääntäisi pois katsettanne? Hellé, jos voisitte voittaa eräitä inhon tunteita, millaisia järkyttäviä kokemuksia voisinkaan teille tarjota!

— Yrittäkää.

— Mikä minua erittäinkin miellyttää teissä, on se, että kasvatus, joka ei ole vielä teidän luonnettanne lopullisesti muovaillut, ei minun ymmärtääkseni ole myöskään sitä auttamattomasti turmellut. Te ette ole haaveileva ettekä tunteilevakaan, sitä parempi! Koska olette vapaa hentomielisyydestä ja ennakkoluuloista, ette asestaudu minua vastaan tuolla nuorten tyttöjen tavallisella porvariskainoudella, jota eräänlaatuiset paljastukset kammoksuttavat. Olen nähnyt maailmannaisia, sellaisia, jotka kuuluvat teidän seurapiiriinne, joka kerran myös oli minun. He ovat säälitteleviä ja armeliaita sellaisia köyhiä kohtaan, jotka ovat kuin kotoisin koomillisesta oopperasta, tuollaisia kilttejä köyhiä kohtaan, jotka ovat hyvin puhtaita ja siloiteltuja, tyttöjä kohtaan, jotka aina käyttäytyvät hyvin, ja työmiehiä kohtaan, jotka eivät koskaan juopottele. Tällainen helläluontoisuus ei riitä enää. Maailmassa on — ja teidän tulee se tietää — köyhiä, jotka syyttävät meitä kurjuudestaan, juoppoja, joille ankara elämä ei ole jättänyt muuta iloa kuin alkoholin, rääkättyjä lapsia, ikäloppuja naisia, joilla, kestettyään kuusikymmentä vuotta kovaa työtä, eläimellistä tylsyyttä ja lapsivuoteita, kuoleman vierailuja ja alennustilaa, ei ole edes lavitsapahaista, missä kuolla. On äitejä, jotka tekevät itsemurhan pienokaisineen, on vaimoja, jotka ovat vielä nuoria kuten te, yhtä kauniita, ja jotka... Meidän loistavalla yhteiskuntajärjestyksellämme on hirvittävät nurjat puolensa.

— Tästä kaikesta ei minulle ole puhuttu mitään...

— On tapana, että teidän säätyynne kuuluvat nuoret tytöt eivät saa tietää mitään näistä asioista. Ja sellaisia henkilöitä, jotka kuten minä huutavat totuuden julki sanomalehdissä ja kirjoissa, nimitetään rauhanhäiritsijöiksi ja villitsijöiksi.

Me kuljimme Luxembourgin puiston läpi, Genesvrier tyynenä kuten aina, minä mietteissäni ja sisimmässäni väristen. Hän saattoi minut asuntoni ovelle ja poistui.

Olin hiukan hämmästynyt siitä, ettei hän minua enemmän kiittänyt, mutta aloin jo vähitellen ymmärtää tätä kummallista miestä. Tunsin vaistomaisesti, että hän ei koskaan tulisi tuhlaamaan minulle turhia ylistyspuheita, mutta ettei ainoakaan minun teoistani jättäisi häntä välinpitämättömäksi. Häntä saisin kiittää siitä, että tulin tuntemaan sellaisia puolia elämästä, joita ei setäni, ei rouva Marboy, ei oppineet sellaiset kuin Lampérier, ei taiteilijat sellaiset kuin Clairmont koskaan olisi voineet minulle paljastaa. Hänen luonteensa, mielipiteensä ja poikkeuksellinen elämäntapansa olivat ensin herättäneet uteliaisuuttani; nyt kiinnitti hän mieltäni suoranaisemmin, uranuurtajana. Suostuessani seuraamaan häntä hänen suojattinsa luo olin jo tavallani lupautunut avustamaan hänen armeliaisuustyötään, joksi minä sitä nimitin, siinä oli jo yksi side — ensimmäinen — meidän välillämme.

En hämmästynyt, kun saman päivän iltana näin hänen ilmestyvän luoksemme, sangen vähän perustetulla tekosyyllä. Sisäinen aavistus oli minulle sanonut, että hän ei voisi olla kauan minua näkemättä.

Vanha ystävämme Lampérier oli saapunut muutamia minuutteja ennen häntä ja hänen puhellessaan setäni kanssa minä lähestyin Genesvrier'n nojatuolia. Ilmaisin hänelle vieläkin haluni tehdä hyvää tuolle sairaalle, jonka hän oli ottanut suojelukseensa.

— Älkää vain suinkaan tehkö sitä minun vuokseni, sanoi hän. Marie Lamirault ansaitsee oman itsensä vuoksi teidän kunnioituksenne ja apunne.

— Olkaa huoletta, en tee sitä vain teidän vuoksenne. Armeliaisuus...

— Tuo sana hämmästyttää minua teidän suussanne. Minä en kylläkään väheksy armeliaisuutta; mutta hankkiessanne työtä jollekulle naiselle, pelastaessanne hänet kuolemasta teette ainoastaan oikeutta, neiti Hellé. Sentähden en ole teitä lainkaan kiittänyt tänään. Teidän järkenne on noussut kapinaan nähdessänne heikon ja viattoman ihmisen kärsivän kurjuutta: se on oikein; mutta se todistaa ainoastaan, että te ette ole hirviö. Useat ihmiset ylistävät itseänsä fariseuksen tavoin, silloin kun he ovat jossakin määrin lievittäneet luonnon tai yhteiskunnan tekemää vääryyttä. Siinä ei toden totta ole mitään sankarillista, ei edes mitään ansiokasta. Ihmisen ei tarvitse ylpeillä siitä, että hän on inhimillinen, vaikka hän olisikin sitä yksin keskellä tunnottomia raakalaisia. On yleistä, että omituisella tavalla sekoitetaan toisiinsa armeliaisuus ja velvollisuus tehdä oikein.

— Mutta maailmassa, jossa vallitsisi täydellinen oikeus, ei armeliaisuutta enää tarvittaisi.

— Niinkö luulette? Oikeus on ainoastaan järjestyksen ja tasapainon laki; armeliaisuus on rakkauden ihmevoima, ja jos oikeuden toteuttaminen kuuluu miehelle, kuuluu rakkauden työ ennen kaikkea naiselle.