Part 6

Niiden nuorten maailmanparantajain kantajoukossa, jotka mahtailivat puheillaan hänen luonaan, olin huomannut erään sangen kauniin ja kovin itsekylläisen nuoren miehen, jolla kunnianhimo uhosi silmistä ja suusta, kun hän oli jonkun vaikutusvaltaisen henkilön läheisyydessä. Tämä herra oli esityttänyt itsensä setä Sylvainille ja lähettänyt hänelle, mitä imartelevimmilla omistuksilla varustettuina, kaksi tutkielmateostaan, jotka hän äskettäin oli julkaissut. Sillä välin hän oli kunnioittanut minua luottamuksellaan. Minä tiesin, että mitä loistavin tulevaisuus oli hra Lancelot'lle avoinna, että kirjallinen toiminta kukkaistietä pitkin johdattaisi hänet poliittiselle näyttämölle ja että hän loisi nopeasti onnensa saarnatessaan moraalia kansalle. Asiantuntevissa piireissä kiinnitettiin häneen huomiota. Useaan otteeseen oli hän pannut sanomalehdistön liikkeelle. Mutta hänen asemansa arvo ja hänen neroutensa edut eivät sallineet hänen viettää poikamiehen harhailevaa elämää. Hän toivoi itselleen vaimoa, joka kykenisi häntä ymmärtämään, häntä palvelemaan, ottamaan osaa hänen elämäntehtäväänsä ja luovailemaan taitavasti parlamenttaarisessa maailmassa. Kymmenessä vuodessa hän, Lancelot, olisi Akatemian jäsen ja hänen vaimollaan olisi mitä kaunein kirjallinen ja poliittinen salonki. Joskaan hän ei ollut rikas, ei hänen vaimonsa tarvitsisi katua naimistaan, sillä hän perustaisi kenties suuren sanomalehden, jollei hänestä tulisi ministeriä. Mutta hänen vaimonsa pitäisi olla lähtöisin paremmista piireistä, hänellä pitäisi olla jonkun verran omaisuutta, kauneutta ja seuraelämän vaatimaa älykkäisyyttä.

Neljän tai viiden tämän tapaisen keskustelun jälkeen tunsin täydellisesti hra Lancelot'n hengenlahjat ja suunnitelmat. Oli selvää, että hän oli havainnut minut kykeneväksi auttamaan hänen kunnianhimoisten tuumiensa toteuttamista, ja nämä neuvottelut, tämä into ennustivat lähestyvää kosintaa.

Minä asetuin odottavalle kannalle ja olin mielissäni saadessani aivan läheltä tarkastella tätä nykyaikaista kiipijätyyppiä, tulevaa parlamenttisankaria, joka oli jo haljetakseen täynnä onttoa kaunopuheisuutta. Luin nuo kaksi kirjaa ja löysin niistä nokkelasti toisiinsa punottuja, aivan personattomalla tyylillä esitettyjä ajatuksia. Niin tietämätön kuin näissä asioissa olinkin, käsitin, että hra Lancelot ei ollut minulle lainkaan puhunut perättömiä; hänen taipuisa keskinkertaisuutensa takasi hänelle kauniin tulevaisuuden yhteiskunnassa, jolle jokainen voimakas yksilöllisyys on kauhistus.

Rouva Gérard — kukas muu — ryhtyi salaperäisen näköisenä tunnustelemaan neitseellistä sydäntäni. Hän tuli erikoisesti sitä varten luokseni ja aloitti hyökkäyksensä pitkällä esipuheella. Setäni alkoi vanheta; hän saattoi kuolla: mitä minusta silloin tulisi, niin nuori ja yksinäinen kuin olin tässä maailmassa, joka oli täynnä ansoja ja jota en lainkaan tuntenut? Järkisyyt pakoittivat minua ajattelemaan tulevaisuutta ja vakiinnuttamaan onneni edullisen avioliiton kautta. Olin rikas ja kaunis; minulta ei tulisi puuttumaan kosijoita.

Vastasin rouva Gérardille, että olin syvästi liikutettu hänen minua kohtaan osoittamastaan mielenkiinnosta, että setäni terveys oli erinomainen ja että, vaikka kova kohtalo riistäisikin hänet minulta, minulla oli omassa itsessäni kylliksi voimaa puolustautumaan maailman hyökkäyksiä vastaan. Tosin en tuntenut avioliittoa kohtaan mitään vastenmielisyyttä, mutta olin vaatelias, vaikeasti tyydytettävä, eriskummallinen, enkä niin monien ansiokkaitten miesten joukossa ollut valintaani keneenkään kohdistanut.

Rouva Gérard iloitsi siitä, että sydämeni oli vapaa. Kokeneena maailmannaisena hän saattoi vakuuttaa, että intohimo on hyödytön, jopa vaarallinenkin avio-onnelle; oli varmaa, että, kunhan vain aluksi oli keskinäistä myötätuntoa, rakkaus seurasi myöhemmin itsestään. Muuten, olinhan henkevä, täysin vapaa lapsellisesta tunteellisuudesta ja velvollisuuteni oli valita älykäs, päättäväinen puoliso, tulevaisuuden mies, joka nopeasti saavuttaisi aseman yhteiskunnassa.

Vaiteliaisuuteni näytti rouva Gérardista hyvältä enteeltä ja niinpä hän äkkiä mainitsi hra Lancelot'n nimen, jolla oli kaikki »eteenpäin pääsemiseen» tarvittavat hyveet. Vastasin vilpittömästi, että hra Lancelot teki minulle suuren kunnian, mutta että tunsin itseni kykenemättömäksi olemaan hänelle kyllin avulias puoliso ja että hän, naidessaan minut, valmistaisi itselleen suuren pettymyksen. Missään tapauksessa ei hra Lancelot'lta tulisi puuttumaan edullisia avioliittotarjouksia eikä uus-idealismi tarvitsisi pelätä joutuvansa mihinkään vaaraan.

Kuten kaikki avioliitonsolmijat, katsoi myöskin rouva Gérard, että hylätessäni hänen tarjoamansa sulhasen loukkasin häntä henkilökohtaisesti. Huuliaan nipristäen ja kulmiaan rypistäen hän selitti, että olin vapaa, että eräänä päivänä tulisin katumaan kieltäneeni muutamien kuukausien luoton tuolta nuorelta mieheltä.

— Mutta rakas rouva, huudahdin ottaen häntä kädestä, — sillä en lainkaan tahtonut aiheuttaa hänelle mielipahaa, — olen teille hyvin kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne. Ikävä kyllä en rakasta herra Lancelot'ta, ja kun vapauteni ei minua mitenkään paina, en vaihda sitä muuhun kuin molemminpuolisen rakkauden todellisiin iloihin. En ole vähintäkään kunnianhimoinen, ja ajatus, että minun pitäisi koko elämäni ajan valmistaa maaperää puolisoni virkanimityksille, ei minusta tunnu erittäin houkuttelevalta.

Rouva Gérard tyyntyi hiukan, huokasi ja sanoi katsoen minua silmiin:

— Kuulkaa, Hellé, tekisitte paremmin sanoessanne minulle totuuden. Joku on pannut päänne pyörälle.

— _Joku?_ Kuka on tuo _joku_, pyydän? — Minä tiedän... tiedän...

— Mutta minä en käsitä mitään.

Hän epäröi hiukan; äkkiä päästi hän harminsa valloilleen:

— Se on herra Genesvrier. Hän on teihin rakastunut. Kaikki puhuvat siitä. Hän on alituisesti setänne luona, hän, joka ei käy missään, ja on inhoittavaa nähdä, että herra de Riveyrac antaa hänen vetää itseään nenästä, tuollaisen henkilön, joka viettää paheellista elämää — juuri niin, Hellé, paheellista elämää! — ja kirjoittaa kumouksellisia kirjoja. Arvaa sen, että tuo kolmenkymmenenviiden vanha, harmaapäinen, äksyttelevä mies, jolla enää on tuskin neljää sou'ta taskussaan sievoisesta, herra ties millä tavoin huvenneesta omaisuudestaan, olisi varmaan kovin onnellinen saadessaan teidät, päästäkseen jälleen seurapiireihin, _omiin seura-piireihinsä_, joihin häntä ei enää oteta vastaan.

— Rouva, sanoin kiihtyneenä, te unohdatte, että herra Genesvrier on ystävämme, että hän on rouva Marboyn veljenpoika ja että kenelläkään ei ole oikeutta epäillä hänen tarkoituksiansa.

— Näette nyt, että puolustatte häntä!

— Tulen puolustamaan jokaista, jota väärin syytetään minun kuulteni, minun vuokseni. Herra Genesvrier on lahjakas ja kunniallinen mies, jota en rakasta, mutta jota kunnioitan hiukan enemmän kuin herra Lancelot'ta. Tiedän, että hän on kuluttanut omaisuutensa, tiedän myös millä tavalla ja mihin tarkoitukseen. Rouva Marboy on minulle kaikki kertonut. Herra Genesvrier ei suinkaan suunnittele avioliittoa kanssani eikä hänellä ole pienintäkään tarkoitusta pyytää armonosoituksia vanhoilta seurapiireiltään, hän elää yksinäisyydessä eikä välitä muusta kuin töistään.

— Puhutte hänestä kovin lämpimästi, Hellé, ja jos herra Genesvrier pyytäisi teidän kättänne...

— En tiedä mitä vastaisin, rouva, eikä se koske muita kuin minua, mutta voin teille vakuuttaa, että jos minun olisi valittava herra Genesvrier'n ystävyyden ja herra Lancelot'n rakkauden välillä, en epäröisi vaalissani... Sitä paitsi, mitä se teitä liikuttaa? Miksi etsitte riitaa kanssani hyökätessänne, minun vuokseni, miehen kimppuun, joka ei ole tehnyt teille mitään pahaa? Se kummastuttaa ja surettaa minua suuresti.

Seurasi hetkisen hiljaisuus. Rouva Gérard puhkesi kyyneleihin. Hän selitti, että hän oli onneton ja hyvin tyhmä sekaantuessaan täten toisten asioihin heidän onnensa vuoksi; että hän ei enää sellaiseen ryhtyisi, että hän oli kiihkeydessään mennyt ehkä liian pitkälle ja että hän katui sanojaan.

Minä taivuin hänen tarjoamaansa sovintoon ja lupasin, etten kertoisi mitään sedälleni. Rouva Gérard lohduttautui heti ja poistui kyyneleitään kuivaten.

XIV.

»Tuo hyvä nainen on täysin hullu, ajattelin rouva Gérardin lähdettyä. Hän ei voi antaa anteeksi Genesvrier'lle sitä, ettei tämä hänen luonaan pannut näytteille neroaan ja markiisinarvoaan. On selvää, että Genesvrier asettaa setäni seuran etusijaan... Pahansuovat tulkitsevat hänen tiheät käyntinsä rakkaudeksi, sillä kaikkialla, missä mies ja nainen ovat toistensa läheisyydessä, vainutaan heti pientä lemmenseikkailua. Mikä hassunkurinen ajatus! Genesvrier rakastunut!...»

Tulin ajatelleeksi, että rouva Gérardin suuttumus ei ollut aivan vaaratonta ja että tuo »pyylevä harakka», joka setä Sylvainille oli niin vastenmielinen, oli kai jo purkanut sisuaan useille uskotuilleen. Kenties puolet niistä ihmisistä, joita tulisin tapaamaan rouva Gérardin luona, olivat saaneet tietää Genesvrier'n luulotellusta intohimosta — kenties olikin rouva Gérard pelännyt »markiisin» ennättävän ennen häntä ja sen vuoksi kiiruhtanut Lancelot'n kosintatarjousta... Tyhmiä juoruja oli varmaan liikkeellä.

Jos asia olisi koskenut yksin minua ja jos olisin ollut täysin riippumaton, en olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota, mutta tiesin, että vanha ystävyys yhdisti setääni ja hra Gérardia. Tahdoin estää tämän suhteen katkeamista. Päähäni pälkähti uskoa huoleni rouva Marboylle, joka voisi tarvittaessa pidättää ystävätärtään tekemästä tuhmuuksia.

Kello oli viisi. Setäni ei tulisi kotiin ennen päivällistä. Otin ajurin ja käskin ajamaan Rue Pergolèselle.

Rouva Marboy oli yksin, onneksi. Kerroin hänelle rouva Gérardin käynnistä, hra Lancelot'n puolesta tehdystä kosinnasta ja niistä epätodennäköisistä tunteista, joita Genesvrier'n selitettiin tuntevan minua kohtaan.

Rouva Marboy ensiksi nauroi, mutta tuli hetken kuluttua vakavaksi.

— Otaksun, sanoi hän minulle, ettette usko sanaakaan noista hassuista juoruista, joita teille on veljenpojastani loruiltu. Tulisin muuten hyvin murheelliseksi.

— Voitte siitä olla aivan vakuutettu, hyvä, rakas ystävä. En saata uskoa herra Genesvrier'sta mitään alhaista... yhtä vähän kuin luulen hänen voivan rakastua.

— Hyvä Jumala! sanoi rouva Marboy hymyillen, ei voi koskaan tietää, rakas lapseni, onko etevä mies kykenemätön rakkauteen. Minusta tuntuu päinvastoin, että hän on intohimolle paljon enemmän altis kuin joku keskinkertainen henkilö.

— Kuinka! huudahdin, herra Genesvrier olisi joskus rakastanut!

— Sitä en tiedä. Se on Antoinen salaisuus ja vakuutan teille, ettei kukaan ole koskaan päässyt hänen salaisuuksiensa perille. En lainkaan usko, että hän olisi rakastunut enkä toivo hänen siksi vastakaan tulevan. Hänellä on muuta tehtävää kuin huokailla jonkun tumma- tai vaaleaverisen neitosen jalkain juuressa, ja suurin osa naisia lähettäisi hänet takaisin työpöytänsä ääreen. Sitä toveria, josta hän unelmoi — jos unelmoi — ei ole missään. Teilläkään, Hellé, jonka suurta älyä hän ihailee, ei olisi halua eikä rohkeutta liittää elämäänne Genesvrier'n elämään. Ja tunnustanpa, että jos itse olisin kahdenkymmenen vuotias tyttö, ei Antoine, niin ihailtava kuin hän onkin, minua suinkaan viehättäisi. En huolisi häntä sulhasekseni, mutta olisin ylpeä ja onnellinen, jos hän tahtoisi olla minun ystäväni.

— Sitä juuri minäkin olisin toivonut. Setäni pitää äärettömästi herra Genesvrier'stä. Mitä minuun tulee, kunnioitan häntä ja... omituista kyllä... tuntuu melkein siltä kuin pelkäisin häntä... Niin, minä pelkään, että ajatukseni ja sanani voisivat tuntua hänestä mitättömiltä. Minun on vaikea olla hänen kanssaan ja hänen katseensa painaa minua melkein sietämättömästi.

— Sepä omituista, todellakin, sillä tehän ette ollenkaan ole hermostunut eikä Antoinen katseessa ole mitään pahansuopaista.

— Olen joskus kysynyt itseltäni, enkö mahda tuntua hänestä naurettavalta, sentähden etten ollenkaan ole muiden nuorten tyttöjen kaltainen.

— Tämän erilaisuuden luulisi päinvastoin herättävän hänessä myötätuntoa, sanoi rouva Marboy mietteissään... Ei, Hellé, Antoinen mielestä ette suinkaan ole naurettava. Hän ei mitenkään suhtaudu teihin epäsuopeasti... mutta... hän on omituinen ihminen. Hänellä on aivan erikoinen kyky nähdä sieluihin, ehkäpä hän tuntee teidät paremminkin, kuin mitä te itse tunnette itsenne. Minä olen puhunut hänestä teille leikillisessä äänensävyssä; olen nimittänyt häntä _karhuksi_ ja _villiksi_... Mutta, yhtymättä hänen ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä, hyväksymättä hänen seuramaailman halveksimaansa ja sitä yksinäisyyttä, jossa hän viihtyy, minun täytyy antaa hänelle tunnustukseni. Antoinella oli kerran onni aivan käsissään, tai ainakin se, mitä tavallisesti nimitetään onneksi. Hän olisi voinut käyttää varallisuutensa, älynsä omaksi nautinnokseen... Mitä lienee tapahtunut hänen sydämessään? Hän tahtoi, kuten hän sanoi, toteuttaa oikeutta, sikäli kuin se hänestä riippui, omassa rajoitetussa toimintapiirissään. Hänen mielestään hänellä ei ollut oikeutta suunnattomaan omaisuuteensa ja hän on jakanut sen niille, joita se parhaiten voisi hyödyttää. Hän on antanut muutamille tuntemattomille taiteilijoille varoja, jotta nämä pääsisivät esille taideteoksillaan, joita he köyhyytensä vuoksi eivät olleet voineet saada valmiiksi. Hän on hankkinut eräälle köyhälle ja sairaalle kirjailijalle, joka nyttemmin on kuuluisa, tilaisuuden virkistävään lepoon. Hän on kansan parista etsinyt esiin hedelmättömän työn ikeeseen tuomittuja olentoja ja opettanut heitä käyttämään tarmoaan ja aloitekykyään. Tämä itsekieltäymys on kenties järjetöntä, kenties hyödyllistä. Sitä ei voisi esittää ihmisille esikuvaksi, mutta sillä on oma suuruutensa.

— Minä kiitän teitä näistä tiedoista, vastasin minä. Ne valaisevat herra Genesvrier'n luonnetta.

— Ottakaa huomioon, kiirehti rouva Marboy sanomaan, että minä en lainkaan kannata veljenpoikani mielipiteitä. Minä olen, kuten hän sanoo, vanha aristokraatti, joka pelkään suuria sanoja, melua, äkkimuutoksia ja joka suhtaudun pahaan, en kapinoiden, vaan hiljaisesti alistuen. Se on hyve, jota ei nykypäivinä enää juuri ollenkaan tunneta ja jota Genesvrier kirjoitelmissaan näyttää vähäksyvän. Hän on suuri kapinoitsija.

Hänen katseensa siirtyi koneellisesti pienelle pöydälle, jolla virui sekaisin kirjoja, sanomalehtiä ja papereita ynnä silkkilankavyyhtejä ja koruompeluksia.

— Mikä ero onkaan hänen ja tuon rakastettavan, hienon Maurice Clairmontin välillä! sanoi hän. Hän ei ainakaan kapinoitse. Minulla on tuossa juuri häneltä kirje, jossa hän kertoo minulle, että hän par'aikaa taistelee Makedoniassa, että hän on hurmaantunut, että rosvot ovat ottaneet hänet vangiksi, että hän on maksanut heille lunnaita ja ollut vähällä saada heidät mukaansa turkkilaisia vastaan... Kas siinä on maailman onnellisin ihminen. Hänen mielestään kaikki on hyvin, kaikki on kaunista.

— Niin, hän näyttää olevan niitä ihmisiä, joita onni suosii. Olen lukenut hänen runojaan; aavistan, että hänessä piilee suuri runoilija.

— Olkaa varma siitä, että hän itsekin on samaa mieltä! sanoi rouva Marboy veitikka silmäkulmassa. Maurice kulkee kohti kunniaansa suurenmoisella itseluottamuksella. Häntä rakastetaan, hemmoitellaan, ihaillaan. Minua kummastuttaa, ettei hänestä ole tullut kerrassaan inhoittavaa ihmistä. Elämän täytyy vain kypsyttää ja koetella häntä hiukan...

— Ja... hän tulee siis kotiin...

— Herra ties milloin! Maurice ei ole koskaan osannut laskea aikaa. Hän lähti kahdeksi vuodeksi. Me saamme luultavasti nähdä hänet ensi keväänä, ellei joku kreikatar ryöstä häntä.

Huokasin vasten tahtoani:

— Onnelliset miehet! He voivat mielin määrin matkata maailmaa. Ah, jospa minä olisin herra Clairmont...

— Teillä ei ole mitään valittamisen syytä. No, sanokaamme nyt jäähyväiset. Setänne tulisi levottomaksi, jos viipyisitte kauemmin. Kun tapaan rouva Gérardin, tuon papukaijan, suljen kyllä hänen nokkansa. Näkemiin, rakas lapsi.

XV.

— Mistä sinä tulet? huudahti setäni, kun astuin ruokasaliin. Babette sanoi, että rouva Gérard oli käynyt täällä ja lähtenyt kiihtyneen näköisenä...

— Minä olin tervehtimässä rouva Marboyta, vastasin ottaen hatun päästäni. Niin, rouva Gérard kävi täällä ja arvatkaapas millä asialla.

— Mitä sinä naurat?

— Tulettepa itsekin nauramaan... Ajatelkaas, setäni, tuo kunnon rouva aikoi teiltä pyytää minun kättäni.

— Todellakin, ja kenelle?

— Eräälle herralle, josta tulee ministeri, Akatemian jäsen j.n.e.

— Lancelot'lle siis?

— Juuri hänelle.

— Ja... sinä kieltäydyit?

— Jos olisin myöntynyt, setäni, olisittepa aika lailla hämmästynyt.

Minä kerroin setä Sylvainille Lancelot'n suunnitelmista ja kunnianhimoisista tarkoitusperistä ja kuinka järkytettynä rouva Gérard oli poistunut saatuaan ehdokkaalleen rukkaset.

Setäni purskahti kaikuvaan nauruun ja, ennenkuin osasin arvatakaan, huudahti työntäen salin oven auki:

— Genesvrier! Genesvrier, veljentyttäreni on palannut. Hän ei olekaan joutunut vaununpyörien alle, kuten te pelkäsitte, mutta vähältä piti, ettemme häntä kadottaneet: mamma Gérard on tahtonut naittaa hänet tulevalle ministerille ja Akatemian jäsenelle!

— Setä Sylvain, vaietkaa toki, pyydän! sanoin minä huomatessani Antoine Genesvrier'n istuvan salissa.

— Mitä vielä! täytyyhän meidän pitää hauskaa noiden raakalaisten kustannuksella! vastasi setä, joka ei mitenkään näyttänyt kylliksi voivan osoittaa iloaan tekemäni päätöksen johdosta. Hellékö menisi naimisiin tuon pikku Lancelot'n kanssa! Helléstäkö tulisi ministerin rouva! Hellékö aukomassa tietä hänen virkauralleen! Oletteko kuullut kummempaa, Genesvrier? Hän ei ole tyhmä, tuo pikku Lancelot, totta tosiaan!

— Herra Genesvrier, sanoin nauraen vasten tahtoanikin, minä en olisi tahtonut tällä tavoin kuuluttaa julki herra Lancelot'n salaisuutta, mutta setäni on parantumaton. Hän tahtoisi naittaa minut itse Phoibos Apollonille.

Genesvrier hymyili:

— Minä en puolestani tahdo levittää huhua herra Lancelot'n epäonnistuneesta kosinnasta, sanoi hän, mutta minä tunnen tämän nuoren miehen teokset ja olisin hyvin kummastellut, jos teidän luonteisenne henkilö olisi joutunut tuontapaisen kirjallisuuden pauloihin.

— Teoksestaan tekijä tunnetaan. Mutta olkaamme armeliaita, setäni. Lakatkaa ahdistamasta herra Lancelot'ta, koska hän ei viekään teiltä aarrettanne!

— Niin, sinä olet minun aarteeni, sanoi setä Sylvain silittäen hellästi hiuksiani... Olisinko sinua vaalinut kuin silmäterääni jotakin Lancelot'ta varten! Eikö totta, Genesvrier, velvollisuuteni on pitää hänestä tiukasti kiinni ja minulla on oikeus olla hänestä ylpeä? Onhan hän kaksinkertaisesti minun tyttäreni.

— Te olette todellakin kadehdittava, sanoi Genesvrier. Hän katseli meitä, setääni ja minua, meidän siinä nojatessamme toisiimme, ja ensimmäisen kerran valahti omituinen lempeys noille jykeville, synkille kasvoille.

— Tulkaa, setäni, tulkaa aterialle, ja te, herra Genesvrier, suokaa anteeksi; tätinne luona aika vierähti huomaamattani; kuulkaahan miten Babette itsekseen äksyilee siitä, että liemi jäähtyy.

Setä Sylvain selitti minulle, että hänen päähänsä oli pistänyt mennä hakemaan ystäväänsä. Ei tavallisesti kulunut viikkoakaan, ilman että hän täten toi hänet luokseen ja nämä tiheät käynnit olivat kovin harmistuttaneet rouva Gérardia.

Ateria oli ilomielisempi kuin tavallisesti. Genesvrier'n jäykässä käytöksessä tuntui tapahtuneen ikäänkuin jonkinlainen salaperäinen muutos. Hän, joka tavallisesti puhui niin vähän, viehtyi kertomaan kuvauksia elämästään ja miten oli saanut alkunsa tuo teos _Köyhät_, jota hän jo niin kauan oli kirjoittanut. Se oli aivan yksinkertaiseen, kaikkien tajuttavaan muotoon sommiteltu tarina nykyajan taloudellisten olosuhteiden luomasta kurjuudesta, sielun ja ruumiin, käsityöläisen ja työmiehen, miehen ja naisen kurjuudesta — ja tuo kaamea epopea monine tosiperäisine ja vertauskuvallisine hahmoineen kuljetti lukijansa sairaalasta, jossa synnyttiin, sairaalaan, jossa kuoltiin, läpi koulujen, työpajojen, yömajojen, paheenpesien ja vankiloiden. Genesvrier oli luonnon mukaan tehnyt havaintoja kaikista nykyaikaisista köyhä-tyypeistä. Hän oli kuvannut hukkaan kuluneita voimia, käyttämättömiä älynlahjoja, kaikkia noita vihan ja kuoleman aiheita, joista voisi kehittää elämää, onnea ja kauneutta.

Katselin häntä hänen puhuessaan, hänen keskustellessaan ei ollut mitään sellaista, joka hurmaa maailmanmiehiä ja -naisia, ei hilpeää siroutta, ei kuvien runsautta, henkevyyttä tai kekseliäisyyttä. Hän tuntui lohkovan irti ikäänkuin moukarilla sielunsa pohjasta karun, väkevän ja elävän sanamuotonsa. Väliin hänen lyhyt, katkonainen esityksensä kohosi kaunopuheisuuteen lauselyhennyksineen, jotka voimakkaasti keskittivät ajatuksen. Silloin valaisi sisäinen liekehtely nuo tiukkapiirteisten ja kaarevain kulmien alle painuneet silmät, tuon syvin, surumielisin viivoin uurtuneen suun ja tuon laajan, kuhmuisen otsan.

Päivällisen jälkeen meni setäni kirjastoon kirjoittamaan joitakin kirjeitä.

Genesvrier jatkoi alkamaansa kertomusta... Äkkiä hän keskeytti sen joutuen omituisesti hämilleen.

Heitin häneen kysyvän silmäyksen.

— Pelkään väsyttäväni teitä, neiti Hellé, sanoi hän minun ojentaessani hänelle kahvikuppia. Setänne on kylläkin huvitettu minun töistäni, mutta te!... Teille nämä asiat, joista puhun, ovat kaukaisempia ja tuntemattomampia kuin Ameriikka... ja yhtä merkityksettömiä.

— Te luulette siis, etten voi olla huvitettu sellaisesta, jota en tunne? sanoin närkästyneellä äänellä. Te olette yleisen mielipiteen kannalla naisten älylliseen heikkouteen nähden.

— Te erehdytte, vastasi hän vakavasti. Olen nähnyt hyvin älykkäitä naisia, niihin luettuina tätini Marboy ja te itse, jotka edustatte aivan vastakkaisia tyyppejä, mutta naisen kasvatus tekee hänet välinpitämättömäksi kaikkien yleisten asioiden suhteen. Niin, naista liikuttaa vain se, mikä koskee, loukkaa tai mairittelee häntä itseään. Hänen kasvatuksensa ei yllä hänen oman elämänsä ulkopuolelle.

— Sehän on vähemmän luonnon vika kuin kasvatusvirhe. Koko naisen sieluntarmo keskitetään perhepiiriin ja sentähden hän ei näe mitään muuta. On kuitenkin sellaisiakin naisia, joilla on tarmoa viljemmältä ja jotka laiminlyömättä perhettään voivat lisäksi harjoittaa taiteita, liikettä, hyväntekeväisyyttä.

— Laiminlyömättä perhettään? Ei ole sellaista perhettä, joka ei syyttäisi naista laiminlyönnistä, silloin kun tämä ei uhraudu yksinomaan sille. Tämä yhteis-itsekkäisyys, tämä mustasukkainen omistusvietti on juuri perhevaiston nurja puoli. Niinpä ovatkin useimmiten tuollaiset suuremmalla tarmolla varustetut naiset, joista äsken mainitsitte, suljetut pois inhimillisistä pienoisryhmistä; heidän täytyy kuulua kaikille eikä kenellekään. Olen tuntenut muutamia sellaisia, todellisia laupeudensisaria, joiden apostolista intoa olen ihaillut. Useimmilla heistä ei ollut miestä eikä lapsia. Raukkamainen mies oli pelännyt, ettei hän ehkä voisikaan taivuttaa heitä omaan ikeeseensä. He elivät ja kuolivat yksinäisinä, kuten elävät ja kuolevat suuret taiteilijat, pyhimykset... Ja kuitenkin, mitä saisikaan aikaan rakkauden tukema ajatus, miehen nerous yhtyneenä naisen ylevään vaistoon! Mutta ne, jotka täten voisivat liittyä toisiinsa, eivät kohtaa toisiaan milloinkaan ... tai, jos he kohtaavat toisensa, niin eivät he tunne toisiaan.

Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa ja jatkoi sitten:

— Minä puhun teille suoraan, ensinnäkin siksi, että en osaa imarrella, toiseksi siksi, että minä kunnioitan teitä.

— Kiitän teitä siitä.

— No niin — hän epäröi — minun täytyy tunnustaa teille: se, että olen tullut puhuneeksi teille siten kuin tänä iltana olen puhunut, johtuu siitä, että toivoin herättäväni teissä uteliaisuutta... tiedonhalua...

— Mitä tarkoitatte?

— Te olette erittäin älykäs, neiti Hellé, ja kasvatus, jonka olette saanut, on kehittänyt teissä harvinaisia lahjoja... Kuitenkin on minulla syytä uskoa, että nämä lahjat jäävät hedelmättömiksi ja että te tulette käyttämään ne pelkästään päänne iloksi... Se on teidän kasvatuksenne ainoa vika...

Punastuin hieman: