Part 5

Setä Sylvain tarkasteli uteliaana kirjojen otsikoita, painovuosia, kansien asua, metallihakasien kauneutta.

— Hyvä herra, teillä ei kenties ole mitään aavistusta näiden kirjojen arvosta. Minä valikoin ne, jotka miellyttävät minua ja lähetän luoksenne päteviä henkilöitä, jotka ovat hyvin iloisia saadessaan ostaa loput. He panevat niille yhtä suuren arvon kuin minäkin ja maksavat paremmin kuin mihin minä kykenen.

Hra Genesvrier teki vastustelevan eleen:

— Ei, sanoi hän, tuollaiset kaupanteot ikävystyttävät minua tavattomasti... Minulla on vähän aikaa, työt kiirehtävät enkä sitäpaitsi kykene suostuttelemaan taiteenharrastajia.

— Sen otan minä asiakseni, sanoi setä. Lähetän hakemaan kirjat eikä teidän tarvitse huolehtia koko asiasta.

— Niinkö, sehän on aivan liikaa... Te tuskin tunnette minua...

— Se vähä, mitä tiedän teistä, saa minut mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla tutustumaan teoksiinne ja kaipaamaan teidän kunnioitustanne. Se ennustaa ystävyyttä... Älkää luulko, hyvä herra, että sitä tunnetta tuhlailen. Olen vanha karhu. Kammoksun seuraelämää enkä koskaan olisi tullut ihmisten ilmoille ilman tätä pientä tyttöstä tässä. Jos sanon suoraan, olen samalla kertaa sekä intoilija että ihmisvihaaja. Ihmisen työtä ihailen; ihminen itse minua useimmiten inhoittaa. Kaikki virkojen, arvonimien ja rahan nälkäiset herättävät minussa enemmän halveksumista kuin sääliä, ja minä kunnioitan sitä, joka osaa elää yksinäisyydessä. Yksinäisyydessä viihtyminen edellyttää älyllistä voimaa, joka on minua aina vetänyt puoleensa.

Genesvrier vastasi:

— Minä en ole mikään yksinäisyyden palvoja. Rakastan sitä siksi, että se on minulle välttämätön kootakseni itseäni ja työskennelläkseni; mutta ihminen herättää uteliaisuuttani ja minä tarkastelen häntä sellaisena kuin hän on, sellaisena mikä hän voisi olla, sellaisena miksi hänet yhteiskunnalliset ja siveelliset epäkohdat ovat tehneet, ja minä tunnen hänen kurjuuttaan kohtaan vähemmän halveksumista kuin sääliä.

— Teillä on lempeä sydän?...

— Ei aina, sanoi Genesvrier, ja erinäiset henkilöt voivat puhua teille »sapekkaasta, kateellisesta ja julmasta sydämestäni», sillä minä vihaan tekopyhyyttä ja vääryyttä. Ah, jospa olisin suuri kirjailija! Mutta minä en voi vaikuttaa muulla kuin rehellisyydelläni, selvänäköisyydelläni ja äkkinäisillä suuttumuksen aiheuttamilla innostuksen puuskillani. Älkää käsittäkö minua väärin, en ole politikoiva kirjailija, en ole liittynyt mihinkään puolueeseen. Olen vapaa mies.

Hän hymyili:

— Mutta en ole rakastettava ihminen. Tätini Marboy on usein minua siitä moittinut. Ei mikään minua niin ärsytä kuin arkipäiväinen hyväntahtoisuus, joka ei ole hellyyttä eikä ihmisrakkautta ja joka sekoittaa vihan, rakkauden, ihailun, halveksimisen, kaikki voimakkaat tunteet jonkunlaiseksi laimeaksi liemeksi.

Auringonsäde pilkisti pilvien välistä, leikaten ikkunaan kultaisen kiilan.

— Taivas kirkastuu, sanoi Genesvrier. Tahdotteko nähdä riippuvat puutarhani, babylonilaisen terassini?

Hän aukaisi ikkunaoven ja kuljetti meidät avaralle parvekkeelle, jossa hyasintit kukkivat pienissä vihreissä laatikoissa. Tummat muratit ojentelivat höytyväisiä kiemuroitaan pitkin seinää.

— Tässä on yksi tämän talon viehätyksiä, sanoi isäntämme. Nuo puut, jotka näette tuolla alhaalla, kuuluvat Saint-Étienne-du-Mont'in pappilaan. Kadultakin voi nähdä ebenholtsipuiden keltaiset tertut ja syreenipensaitten sinipunervat kukat, jotka tuntuvat kasvavan kuin muurin harjalta. Kukat raikkaine lehvineen muodostavat miellyttävän yhteissoinnun ja iltaisin, sateen jälkeen, niiden tuoksu kohoaa ikkunaani saakka. Rakastan noiden rakennusten ääriviivoja, joista Panthéon kohoaa muita korkeammalle, ja tunnen erikoista hellyyttä vanhaa Clovis'in tornia kohtaan. Kun olen väsynyt, istuudun tänne parvekkeelle ja lepäilen hilpeiden varpusien ja hyasinttien seurassa.

Hän huomasi minun ihmettelevän katseeni.

— Se kummastuttaa teitä, neiti Hellé? Minä en suinkaan ole minkään tunteellisen nuorukaisen näköinen enkä halua näytellä haaveilevaa työläis-Jennyä, josta laulussa lauletaan, hyasintteineni ja varpusineni. Mutta sellaisia ihmeellisiä vastakohtaisuuksia on ihmisissä.

— En näe siinä mitään naurettavaa.

— Ystävästäni Clairmontista se on kovin hullunkurista. Hän, joka on runoilija, pitää arvossa ainoastaan joutsenia, kotkia ja jonkun verran satakieliä, vaikkakin nämä elukat ovat Lamartinen jälkeen joutuneet pois muodista. Minun harmaat varpuseni ovat hänestä sietämättömiä ja rumia, hyasinttieni rahvaanomaisuus tekee kipeää hänen sydämelleen. Clairmont ei voi kärsiä muita kuin ruusuja, liljoja, tulpaaneja ja japanilaisia päivänkukkia.

Tämä ironia ei minua miellyttänyt enkä vastannut mitään. Oli tullut jo aika meidän lähteä. Setäni vaati Genesvrier'ta lupaamaan tulla luoksemme seuraavana keskiviikkona.

XI.

Lukuunottamatta Grosjeania, Lampérier'ta ja Karl Walteria ei setäni koskaan kutsunut luokseen ketään. Tuskin olivat herra ja rouva Gérard käyneet kolmea kertaa talossamme. Kun ilmoitin Babettelle, että päivällinen on katettava kahdeksalle hengelle, tuntui hän menevän päästään sekaisin:

— Aivan varmaan, neiti, sanoi hän, aivan varmaan herra Sylvainilla on joku tuuma. Ei ole luonnollista, että hän kutsuu niin paljon väkeä... Luulen, että hän tahtoo naittaa teidät.

— Älä luule mitään, Babette. Setäni on selittänyt, että saan itse päättää naimisiin menostani ja ettei hän lainkaan sekaannu siihen asiaan.

Babette pudisti päätään epäilevän näköisenä:

— Totta vie, neiti, herra tekisi oikein ajatellessaan sitä hiukan. Vuoden lopulla täytätte kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä vuotta! se on rakkauden aika. Ettehän toki koko elämäänne pysy kirjojenne ääressä.

Huolimatta Babetten arveluista tiesin, että setä Sylvainilla ei ollut mitään sivutarkoituksia kutsuessaan rouva Marboyn ja Maurice Clairmontin. Nuoren miehen matka olisi sitäpaitsi tehnyt turhiksi kaikki avioliittosuunnittelut.

Sangen usein oli meillä setäni kanssa ollut puhetta tästä arkaluontoisesta avioliittokysymyksestä. Hän oli minulle ilmoittanut, että tämä asia ei kuulunut hänelle ja ettei hän halunnut mitenkään vaikuttaa valintaani eikä valita minun puolestani; jättäessään minulle kaiken edesvastuun niin tärkeän askeleen ottamisesta hän antoi minun tuntea vapauteni arvon ja pakoitti minut harkintaan. Hän tiesi, että voisin parasta tarkoittaessanikin pettyä, mutta hän ei pitänyt itseäänkään erehtymättömänä ja uskoi, että vaisto, järki, korkea rakkauden ihanne opastaisivat minua paremmin kuin ulkopuolelta tulevat neuvot.

Olin huomannut, ettei hän ollut erikoisemmin ihastunut Maurice Clairmontin lahjakkuuteen, joskaan tuo nuori mies ei ollut hänelle vastenmielinen ja joskin hän puhui hänestä myötätuntoisesti. Panin tämän välinpitämättömyyden sen ihastuksen laskuun, jota Genesvrier hänessä herätti, ja kannoin omituista kaunaa Rue Clovis'in erakkoa kohtaan. En tullut ajatelleeksi, — niin ovat nuoret epäoikeudenmukaisia oikullisuudessaan, — että jollei Clairmont olisi tullut elämääni samaan aikaan kuin Genesvrier, olisi tämä silmissäni kenties näyttänyt poikkeuksellisen suurelta ja tenhoavalta.

Valmistaessani asuntoamme kuntoon vieraitamme varten en pyrkinyt mitenkään lieventämään sen karua vakavuutta kekseliäillä hienouksilla, joissa rouva Marboy oli mestari. Pöytä oli somistettu vanhanaikaisella damastilla, joka oli palvellut isoisäni ja -äitini hääpäivällisissä; siinä oli kultakuvioin maalattu porsliiniserviisi, muutamia arvokkaita kristalliesineitä, vähän kunnianarvoisaa vanhaa hopeaa. Kaksi kolmihaaraista kynttilänjalkaa, joiden rungot Ludvig XVI:n aikuinen kaivertaja oli sorvannut kierteisiksi ja muovaillut niihin tulpaanin muotoiset kehystimet kullatusta pronssista, korillinen narsisseja ja keltaisia astereita muodostivat yhdessä pöytäkaluston kanssa valkoisen ja kullankeltaisen värisoinnun. Setäni selitti olevansa tyytyväinen.

— Tuo vaatii sinua pukeutumaan valkoiseen, sanoi hän. Panet muutamia narsisseja vyötäröllesi ja hiuksiisi. Rakastan kullan ja valkoisen yhtymää, jossa on jotain loistoisaa ja neitseellistä; ne ovat liljojen ja kuningattarien värit.

Kun laskeuduin alas vierashuoneeseen, en enää kiiltävään satiiniin, vaan valkoiseen, pehmeään creponsilkkiin puettuna, joka taipui vartalon mukaan kuin kreikkalainen tunika, selitti Grosjean, että hän oli nähnyt tukkalaitteeni ja profiilini eräässä syrakusalaisessa mitalissa; Lampérier lausui Vergiliusta, Karl Walter Goetheä ja Genesvrier ei sanonut mitään.

Mutta suloisempi kuin kaikki nämä kiitokset oli se katse, jonka Maurice Clairmont loi minuun astuessaan sisään vanhan ystävättäreni kanssa. Luin siitä ihailua, myötätuntoa, melkein hellyyttä. Olisiko joku toinen nuori tyttö aavistanut siinä piilevän rakkautta?

Rouva Marboyn seurustelun vaivattomuus ja Mauricen iloisuus antoivat vauhtia keskustelulle. Maurice osasi puhua Kreikasta tavalla, joka lämmitti Lampérier'ta ja Walteria: ehdottipa ihastunut saksalainen, että he tapaisivat toisensa Olympiassa. Setänikin näytti joutuvan tuon vastustamattoman viehätysvoiman valtoihin, jota voi verrata hyvin kauniiden naisten itsevaltiuteen. Kun tarjosin kahvia vierashuoneessa, oli runoilija luonamme kuin kuningas valtakunnassaan. Kaikki silmät olivat lumotut — ja kaikki sydämet.

Huhtikuu läheni loppuaan, huhtikuu varhaisine lämpimineen, joka oli puhkaissut kaikkialle hentoja lehviä ja koristanut kastanjapuumme kukilla. Setäni antoi aukaista suuren ovi-ikkunan, josta päästiin puutarhaan. Clairmont oli juuri lausunut katkelman näytelmästään, ja hänen ylevät, soinnukkaat säkeensä _Rukouksesta Aphroditelle_ olivat jättäneet jälkeensä kevät-yöhön ikäänkuin lemmekkäiden tavujen värinän. Rouva Marboyn pyynnöstä setäni otti huilunsa, ja minä istuuduin klavesinin ääreen.

Ohuiden sävelkuvioiden säestämänä huilun kristalliääni loihti kuulijoiden silmäin eteen varjojen kulkueen keltamokentillä _Orpheuksen_ kolmannesta näytöksestä. Kuinka usein olimmekaan, iltoina samanlaisina kuin tämä, hurmanneet sielumme tuolla tosi jumalaisella musiikilla, — ja mistä johtui, että uskoin soittavani sitä ensi kertaa? Silmäni sulkeutuivat puoleksi: harhailin ikuisessa hämärässä, myrttien alla, missä Vergilius näki Didon kulkevan suuttuneena, hiljaisena ja niin syvän rakkauden haavoittamana, että ei kuolemakaan voinut sitä parantaa. Kynttiläin liekit lepattivat. Kuun valo leikkasi pimeyteen puiden oksien ääriviivat.

Kun olin lakannut soittamasta, puhuttiin hiljaa, kuin olisi jotakin pyhää liikkunut keskellämme.

Grosjean esitti pelattavaksi tavanmukaista whistia. Walter oli juuri lähtenyt. Kaikki keräytyivät pöydän ympärille. Heitin villaisen huivin hartioilleni ja menin ulos puutarhaan.

Maurice Clairmont oli seurannut minua. Tämä oli melkein kahdenkeskinen kohtaus, mutta lasiovesta ja kahdesta suuresta ikkunasta saattoivat setäni ja hänen ystävänsä nähdä meidät, ja ikkunaruutujen takaa erotin Antoine Genesvrier'n tumman hahmon; hän ei pelannut.

Oli tuollainen neitseellinen yö, jossa kuu hallitsee maidonvalkeaa, helmiäisen ja hopean hohtoista utuvaltakuntaansa. Tähdet olivat himmenneet tähän valomereen kuin nuoren tytön unelmat ensi lemmen häikäisyyn. Taivaanrantaa sulkevat suuret muurit eivät olleet mustat, tuskin tummatkaan, vaan melkein yhtä kalpean harmaat kuin korkeiden tornien ilmava, harmaa väri. Tuulenhenki virisi välistä kuin kevään tukahdutettu huokaus, ja kastanjoiden kukat putoilivat käytävien hiekkaan, puvulleni ja hiuksilleni.

— Mikä ihana hetki! sanoi Clairmont. Minusta tuntuu kuin aika olisi seisahtunut, kuin huomispäivää ei tulisi, kuin ei minun koskaan tarvitsisi lähteä. Sieluni väikkyy todellisuuden ja unen välillä, se on täynnä runoutta, musiikkia, kuin jumaluudesta juopunut. Olen elänyt tänä iltana unohtumattomia hetkiä.

En vastannut mitään. Kuljimme rinnakkain, ja minä katselin varjojamme; ne lähestyivät välistä toisiaan kietoutuakseen aineettomaan ja mykkään syleilyyn, joka herätti minussa salaperäistä kainoutta. En toivonut, että Maurice olisi tarttunut käteeni tai puhunut helliä sanoja, ja rakkauden käsite piili sielussani kuin näkymätön aurinko taivaalla. En olisi tahtonut muuta, kuin että olisimme saaneet jatkaa haaveellista vaellustamme pitkin äärettömyyteen saakka ulottuvaa myrttikäytävää ja että varjojemme suuteloa hiekassa olisi kestänyt koko ikuisuuden.

Hän puhui. Mitä hän minulle sanoi? Tuskin muistan sitä enää. Hän ei sanonut, että hän rakasti minua, hän ei pyytänyt rakkauttani; mutta hän sanoi, että minä tulisin olemaan läsnä kaikkialla, minne hänen matkansa hänet johti, että yhteiset tunnelmamme solmivat välillemme salaperäisen siteen; että olisin vielä hyvin nuori ja kauniimpi kahden vuoden kuluttua, kun hän palaisi... Emme olleet rakastavaisia, koska hän jätti minut ilman kärsimystä, koska minä en lausunut sanaa, joka olisi voinut häntä pidättää. Vain varjomme syleilivät toisiaan, erkanivat ja kietoutuivat toisiinsa jälleen, hullut, rakastuneet varjomme. Ja tiheän lehtikatoksen alla tynkäjäseninen Eros hymyili meitä katsellessaan.

Täytyi palata sisään; oli jäljellä hyvästijättö arkipäiväisine muodollisuuksineen ja kylmine kohteliaisuuksineen. Ovi sulkeutui nuoren miehen jälkeen, joka lähti kohti seikkailuja uneksijana, valloittajana. Ja minusta tuntui kuin olisi hento ja suloinen hetken kukka äkkiä kuihtunut, samoin kuin narsissit vyötäisilläni.

XII.

Kesän tultua me lähdimme Châtaigneraie'hen.

Lukuunottamatta tyhjää ja suljettua kirjastoa ei mitään ollut muuttunut vanhassa talossa, jossa olin lapsuuteni leikkinyt, tyttöikäni unelmoinut ja jonka suojaan nuoruusvuosinani silloin tällöin olin lymyävä. Viikunapuu levitteli kaivon luona tuuheita lehtiään. Takiaiset kasvoivat yhä muurin vierellä, jonka kuivassa kiviseinässä piileskeli nilviäisiä ja siroja sisiliskoja; purasruohot kohottivat sinisiä kukkiaan; viiniköynnösten oksista riippui raikkaita puolikypsiä rypäleitä ja säleristikoista punertavia aprikooseja. Sinipunaiseen samettiin ja keltaiseen harsoon pukeutuvat kurjenmiekat alkoivat kukkia ja keveät neilikat, hohtaen hienojen harmaiden lehtien keskeltä, ennustivat ruusujen, kesäkuun kukkakenttien valtiaiden loistavan kuninkuuden saapumista. Jokainen päivä joudutti niiden täyteen kukkaan puhkeamista, jota odotin kuin juhlaa.

Tässä kotoisessa ympäristössä, tätä maisemataustaa vastaan, jonka laajat tasangot, kastanjametsät ja kukkulat niin kauan olivat olleet unelmieni ainoana näyttämönä, tarkastelin omassa itsessäni tapahtuneita muutoksia. Sielunelämäni oli laajentunut vastaanottamaan uusia tunteita ja aavistin, että se tulisi yhä laajentumaan. Silmissäni häämöittivät oudot taivaanrannat, joiden autereisista ilmalinnoista jo rakkauden epämääräiset kasvot minua katselivat.

Mutta näille jumalaisille kasvoille, jotka hymyilivät alkaneelle nuoruudelleni, en antanut mitään nimeä. Olin paljon ajatellut Maurice Clairmontia hänen lähtönsä jälkeisinä ensimmäisinä viikkoina; sitten oli hänen kuvansa vähitellen häipynyt tuoksi himmeän hohtoiseksi tunnelmaksi, jonka ainoa nimi on rakkaus. Varmaan melkein kaikki ikäiseni tytöt olisivat liittäneet Mauricen muistoon jonkin täsmällisemmän toiveen. Romanttinen kasvatus, teatterin ja kirjallisuuden vaikutus, seuraelämä, jossa nainen ajattelee, toimii ja elää pelkästään rakkautta varten, olisivat tehneet heidät lemmenkaihoisiksi tässä tapauksessa, jossa minä saatoin vain unelmoida, ja sytyttäneet intohimoon siitä, mikä minulle jäi vain pelkäksi aavistelmaksi.

Jos ikävöinkin nuorta miestä, jos ajattelinkin häntä mielihyvällä, ei kaipuussani ollut mitään tuskaisaa eikä mielihyvässäni mitään levottuuttavaa. Minua ei vaivannut kärsimätön rakkauden odotus. Puhtauteni oli minulle yhtä kallis kuin on korkein vapaus inhimilliselle olennolle, se oli minulle kuin muutamiksi vuosiksi myönnetty etuoikeus, josta minun tuli nauttia. Kun helteisinä päivinä kastanjat sulkivat minut siimeksensä suojaan, oli minusta hauskaa etsiä maan pintaan puhjenneita lähteitä, neitseellisiä ja hiljaisia kuin oma elämäni. Join kämmenelläni raikasta vettä, jota ihmiset eivät olleet lianneet kosketuksellaan ja jonka kalvoon olivat kuvastuneet vain tumman oksaverkon lävitse siintävä sinitaivas, kurjenmiekkojen varret ja omat kasvoni lähteen yli kumartuessani. Tiheimmässä metsässä, alati kosteassa notkelmassa, saattoi sokkeloisen lehvistön läpi nähdä kaukaisen auringon valon seuloutuvan käytäville vihreinä läikkinä. Lähde pulppusi suurien kivien lomitse ja muodosti jonkunlaisen luonnon ammeen, jota reunustivat ihmeelliset oliivin ja smaragdin väreihin vivahtavat sammalet, hyväillen pehmeinä, suloisina ja viileinä paljaita jalkojani. Istuen paadella tunsin, kuinka veden solina hiljaa hiveli nilkkojani. Lapsekkaan mielijohteen valtaamana huutelin ääneen luonnon haltiattaria ja pirskoittelin pieniä vesipisaroita uhriksi nousuruohojen ja talvikkien lehdille.

Laskeva aurinko punasi metsänaukeamien reunoja. Ohjasin kulkuni niityille. Huojuva heinikko, joka ulottui melkein olkapäihini saakka, levitti voimakasta ja kuivaa tuoksuaan. Poimin kulkiessani sinisiä ruiskukkia, joista toiset olivat kalvaita, melkein malvanvärisiä, toiset tummia, sinipunervia, ja suuria hauraita valmuja, joiden varret liimautuivat sormiin ja joiden purppura kuihtuessaan näytti ikäänkuin peittyvän tuhkaan. Tuskin olin poistunut salaperäisen Lähteen, vehmauden ja kivien kuningattaren pyhäköistä, kun jo uskoin saapuneeni aurinkoisen Cereksen, tuon antiikin jumalattaren valtakuntaan, joka on ihmisen hyväntekijä ja ylläpitää elämän jatkuvaisuutta turpeen ja tulen hedelmällisellä avioliitolla. Työväki oli lähtenyt vainioilta. Kuului ainoastaan sirkkojen sirinää.

... Ne olivat ihania kuukausia, suloisia levon hetkiä, jollaisia en enää koskaan myöhemmin saanut kokea, ainoa aika elämässäni, jolloin — ilman kirjoja ja oppitunteja, kaukana kateellisista ja uteliaista katseista — elin omaa elämääni. Maksoin luonnolle kunnioituksena ja rakkautena takaisin sen nautinnon, jonka se minulle soi, valollaan silmäni ja sävelillään korvani hurmaten.

XIII.

Lokakuu toi meidät takaisin Parisiin ja edellisen vuoden elämä alkoi uudelleen. Minä ilmestyin jälleen Gérardien illatsuihin, uudistin sydämellisen suhteeni rouva Marboy'han, valmistin joka keskiviikko teen ja whistin setäni vanhoille ystäville. Karl Walter oli matkustanut pois; mutta Antoine Genesvrier oli ottanut hänen paikkansa ja kävi luonamme säännöllisesti.

Setä Sylvainin oli onnistunut erinomaisilla ehdoilla myydä ne muutamat nidokset, joista Genesvrier halusi luopua. Genesvrier oli osoittanut kiitollisuuttaan tästä palveluksesta; mutta vaikka seurustelimmekin tuttavallisesti oli hän äärimmäisen pidättyväinen eikä päästänyt ketään lähelleen. Tämä karuus ja vakavuus miellytti setääni. Mitä minuun tulee, tunnustin uudella ystävällämme olevan rohkeutta ja sielun ylevyyttä, joka oli omiaan herättämään kunnioitusta, mutta soimasin häntä siitä, ettei hän lainkaan ollut vastaanottavainen häneen kohdistetuille myötätuntoisuuden osoituksille.

— Tahtoisit varmaankin, että hän laulaisi sinulle romansseja! huusi setäni muhoilevan närkästyneesti. Sinä teet pilaa niistä koreista herroista, jotka sinua mielistelevät rouva Gérardin luona, ja kun tapaat oikean miehen, niin luet hänelle viaksi, ettei hän ole samanlainen kuin nuo valssaajat. Peijakas! Genesvrier ei ole mikään naissankari. Hänellä ei ole kierrettyjä viiksiä, ei pystykaulusta, ei romantikko-kaulaliinaa, ei pitkäliepeistä nuttua eikä pitkässä silkkinyörissä riippuvaa monokkelia. Hän ei miellytä naisia. Hän ei kellon lyödessä yhtätoista asetu seisomaan uunia vasten lausuillakseen hempeitä ja latteita runoja... Ja juuri sen vuoksi hänestä pidän... Alkaisitkohan jo tuhmistua, rakas Helléni! Olisiko mahdollisesti joku uus-idealisti saanut sinut rakastumaan itseensä? Joku kiilloitettu ja voideltu herrasmies, joku korkeakoulujen laureatus tulee vielä ehkä jonakin kauniina päivänä minulta pyytämään kättäsi, vai mitä? Nauroin vastatessani:

— Setäni, joskin olette kasvattanut minut miesmäisesti, älkää silti unohtako sukupuoltani ja ikääni! Vakuutan, että kunnioitan rajattomasti herra Genesvrier'ta. Vaikka en tunne hänen teoksiaan, tahdon uskoa, että hän on lahjakas, vieläpä nerokaskin, synkkä, epätasainen, tyytymätön nero, kuten ensimmäiset kirkko-isät. Niin, herra Genesvrier saa minut ajattelemaan pyhää Hieronymusta. Onko minun vikani, että pidän enemmän hienoista ja herkkäliikkeisistä sieluista?

— Ehkäpä onkin asianlaita niin, että sellaisia miehiä kuin Genesvrier eivät naiset koskaan voi ymmärtää, mikä ei suinkaan ole sukupuolellesi kunniaksi, Hellé. Tuollaiset miehet ovat niitä suuria yksinäisiä, jotka viihtyvät vuorilla, ylhäisessä ilmakehässä, jota te ette voi hengittää kuolematta. Ja kenties he eivät teitä tarvitsekaan, teidän turhamaisuuttanne, teidän suosiotanne. Heidän yksinäisyytensä on heidän voimansa... Sinua, Hellé, viehättää Kauneus, tarkoitan aisteilla tajuttavaa Kauneutta, joka ilmenee muotoina, sävelinä, rytmeinä, väreinä. Ja siitä tunnen sinut naiseksi. Sinä asetat taideteoksen puhdasta aatetta korkeammalle. En sinua siitä suinkaan soimaa. Kaikki naiset tuntevat samoin ja senvuoksipa juuri he hylkäävät filosofian ja turvautuvat uskontoihin, jotka esittävät aatteet heille vertauskuvien muodossa. Nainen on luonnostaan jumaloimiseen ja salaperäisyyteen taipuvainen — idealisti ei milloinkaan. Hän antautuu kristinuskon Jumalalle, koska tämä Jumala on tullut ihmiseksi, ottanut päälleen ihmishahmon, jonka hän on nähnyt kirkoissa ja joka on tullut hänelle läheiseksi. Nainen on pelkkää rakkautta. Marttyyrit eivät kuolleet Colosseumissa saattaakseen voittoon uuden siveysopin, he kuolivat rakkaudesta uuteen Jumalaan.

* * * * *

Hra Gérard oli kutsunut Genesvrier'n vastaanottoihinsa, mutta rouva Marboyn veljenpoika oli kutsusta kohteliaasti kieltäytynyt, syyttäen töitään, väsymystään, oikullista mielenlaatuaan, joka pakoitti hänet karttamaan seuraelämää. Minä olin salaa hyväksynyt hänen kieltäytymisensä. Minusta tuntui, että jos Genesvrier'sta olisi tullut maailmanmies, olisi hän kadottanut ylevän arvokkaisuutensa, saavuttamatta silti ulkonaista miellyttäväisyyttä. Rouva Gérard närkästyi tästä pakoilemisesta. Hän oli kuullut kerrottavan uuden ystävämme elämäntavoista ja hän oli läheisimmille tuttavilleen ilmoittanut erään omituisen henkilön, _markiisi_ de Genesvrier'n tulevan luokseen vierailulle. Sattuman kautta paljastui minulle, minkä eriskummallisen ajatuksen rouva Gérard oli saanut päähänsä.