Part 9

— Hän kuolee... hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, isäni, opettajani, ystäväni... hän, jota rakastin, jota kunnioitin niin... Oi, tehkää jotakin, Antoine, yrittäkää mahdotonta, rukoilen teitä, pelastakaa hänet!

Hän laski kätensä olkapäälleni, minä nojauduin hänen rintaansa vasten, se oli ainoa turvapaikka, johon vaistoni minua veti. Ja kyynelten virratessa kuulin hänen äänensä korvissani:

— Itkekää vain, Hellé, itkekää vapaasti, sillä ette saa itkeä hänen luonaan. En osaa lausua teille tavanmukaisia lohdutuksen sanoja, mutta ainakin tunnette, että ette ole yksin, että teille jää ystävä, joka jakaa teidän surunne... Rakas Hellé, minä suren ystävää, jonka kadotan, mutta minä suren myöskin teidän kärsimystänne.

— Te olette hyvä... sopersin tietämättä, mitä sanoin. Näin seisoimme pitkän aikaa, hän vaiti, minä nyyhkien, melkein sylityksin. Äkkiä irroittauduin ja pyyhin silmäni.

— Koska kerran täytyy, niin olen voimakas. Tahdon, että rakas setäni päättää päivänsä rauhassa, niinkuin hän on elänytkin... Minä yksin...

Vielä kerran tulvahtivat kyyneleet silmiini.

— Minä en itke hänen luonaan... seuraan neuvoanne ... Mutta, Antoine, kuinka raskasta se on!

Päivä kului, samaten yö. Jos en olisi uskonut sokeasti Genesvrier'ta, olisin kokemattomuudessani luullut sitä rauhaa, joka on kuoleman sanansaattaja, lähestyvän parantumisen merkiksi. Kuume oli murtanut elämänvoiman: setäni raukeni heikkouteen, tyynenä, ilman tuskia, näyttäen väliin melkein iloiselta; ja vaikka Genesvrier ja minä emme olleetkaan paljastaneet levottomuuttamme, ymmärsi hän, että loppu oli käsissä.

Koko yön valvoin käyden välistä eteisessä, jossa otsaani seinään nojaten itkin, niin että sydän oli haljeta. Aamulla olivat kyyneleeni kuivuneet. Vajosin vähitellen puolihorrokseen, joka seuraa tuskan äärimmäistä jännitystä ja jossa todellisuuden tuntu ikäänkuin häviää, loppuun kärsitty epätoivo jalostuu vakavaksi hiljaisuudeksi. Seisoin setä Sylvainin päänalaisen vieressä. Genesvrier oli vuoteen toisella puolen, ja sairas, jonka kädet lepäsivät meidän käsissämme, alkoi äkkiä puhua selvällä äänellä ja sanoin kuvaamattomalla äänenpainolla:

— Hellé, hellästi rakastettu lapseni, minä kuolen. Kiitän luontoa siitä, että saan olla täydessä tajussani ne viimeiset hetket, jotka saan olla luonasi... Minulla olisi paljon asioita sinulle sanottavana: täytyy supistaa ne muutamaan sanaan. Minulla on yksi pyyntö sinulle, Hellé: pysy uskollisena unelmalleni; tee itsestäsi se nainen, jota olen koettanut sinusta kasvattaa. Karta kaikkea matalaa ja keskinkertaista, älä tingi ihanteistasi, kavahda intohimoa, sen turhia viisasteluja ja kangastuksia, ja anna sielusi aarre ainoastaan sille, joka sen ansaitsee.

— Oi, huudahdin minä suudellen otsaa, jolla jo kylmä hiki helmeili, kuka voi minulle korvata teidät, mistä löydän sellaisen opettajan kuin te?

— Opettajanko, Hellé? Sinä et tarvitse enää mitään opettajaa. Sinä tarvitset oppaan ja ystävän. Sinä löydät sellaisen, minä tiedän sen, ja tämä varmuus on minulle suloinen... Älä itke, rakas pienokainen. Sinä olet ollut minun vanhuuteni kruunu, minun iloni ja valoni, minun elävä unelmani... En jätä sinua yksin enkä hyljätyksi...

Hänen katseensa kääntyi Genesvrier'hen:

— Ystävä... Antoine, uskon hänet teidän haltuunne... Olkaa hänelle minun sijaiseni... olkaa...

Hän sai hengenahdistuskohtauksen. Genesvrier antoi hänelle vahvistavaa lääkettä. Suurella tahdon ponnistuksella hän näytti kutsuvan takaisin jo pakenevaa elämää.

— Hellé on oleva sisareni, sanoi Antoine, kohottautuen pystyyn.

Hänen silmänsä loistivat kirkkaina hänen tätä sanoessaan. Kuolevan katse tavoitti tämän välähdyksen. Hän äkkiä ikäänkuin voimistui, hänelle tuli keveämpi ja helpompi olla ja hän viittasi meitä kohentamaan pieluksen sisään vajonnutta päätään. Hänen äänensä soi kirkkaampana, hänen huulensa yrittivät hymyillä.

— Luuletteko, sanoi hän Antoinelle, että voin elää aamun koittoon asti? Tahtoisin vielä kerran nähdä valon, olen vanha pakana, rakas ystävä, ja soisin, että sieluni sulaisi Kaikkeuden sieluun ihanan auringon säteiden siunaamana. Sammuttakaa lamppu. Avatkaa ikkuna. Taivas näyttää minusta valkenevan.

Aamurusko alkoi punertaa. Venus vaipui valohämyiseen usvaan. Suloinen raikkaus, ikäänkuin kukkien terillä helmeilevän kasteen tuoksu levisi ilmaan puutarhan pimennosta.

— Vihdoinkin, sanoi setäni, saan ratkaisun tuohon suureen arvoitukseen, ellei minun mahdollisesti täydy vaeltaa tähdestä tähteen, mysteriasta mysteriaan ennenkuin pääsen totuuden perille. Minusta tuntuu suloiselta muistaa vanhojen viisasten suurta unelmaa ja tahdon uskoa, että nyt sivuutan yhden asteen siitä loppumattomasta kehityksestä, jonka kautta eläimellisyys kulkee ihmisyyteen ja ihmisyys jumaluuteen... Katsokaa, kuinka tuo tähti on valkea ja kaunis! Aina kun olen katsellut sitä, olen ajatellut, että se mahtaa olla runoilijoiden ja viisaiden olinpaikka, jossa heidän kauneudenkaipuunsa löytää tyydytyksensä... Siellä olen minä oleva, kenties piankin, ja oli tämä haave sitten oikea tai väärä, tekee se kuolinhetkeni ihanaksi.

Hän vaikeni voipuneena; mutta hänen hymyilevät silmänsä eivät himmentyneet. Tunsin hänen valtimonsa vähitellen heikkenevän ja hänen kätensä kylmenevän... Kuitenkaan en itkenyt enää, ja Genesvrier, joka piteli sairaan toista kättä, näytti, kuten minäkin, ihailevan tämän kuolinhetken tyyntä kirkkautta, joka täytti meidät hartaudella.

Päivän loistava kerä nousi kukkuloiden takaa. Setäni liikahti. Hänen piirteensä, jotka kuvastivat korkeinta haltioitumista, jäykistyivät. Antoine kumartui ja sulki hänen silmänsä.

Kuolema oli tullut auringon mukana ja aamun ruskossa avautuivat salaperäisen Olympon kultaiset portit voitolliselle Hengelle.

XVIII.

Surupuvussani istuin avarassa ja tyhjässä kirjastossa, jossa paremmin kuin missään muualla saatoin palvoa kadonneen mestarini rakasta muistoa. Aamusta alkaen oli syksyn hieno tihkusade lioitellut Saint-Sulpicen torneja, rakennusten kattoja ja keltaista, lokaista puutarhaa. Minun sieluni oli pohjattoman murheellinen.

Nojatuolissani, tukien pakottavia ohimoitani käsilläni, katselin marraskuun ensimmäisen takkavalkean räiskyvää loimua ja kuuntelin Genesvrier'tä, joka istui minua vastapäätä.

— Kysytte, minkätähden olen näin kauan viipynyt poissa, sanoi hän. Soimaatte minua siitä, Hellé. Tiedättekö, että tuo pieni närkästyksenne miellyttää minua paljon enemmän kuin jos olisitte ottanut minut vastaan mitä herttaisimmin!

— Laskette leikkiä, luulen, vaikkakaan se ei kuulu tapoihinne. Että jäitte Brysseliin Jacques Laurentin luo, joka oli vaikeasti sairaana eikä mitenkään tahtonut päästää teitä matkustamaan, siinä ei ole mitään ihmeellistä... Mutta minkätähden ette kirjoittanut mitään minulle? Teidän odottamaton välinpitämättömyytenne koski minuun kipeästi.

— Välinpitämättömyytenikö? Voitteko, Hellé, todellakin vakavasti otaksua, että olisin käynyt välinpitämättömäksi?

— Tietenkin, herra Genesvrier.

— Te nimitätte minua »herraksi» nyt!... Olette siis toden teolla suuttunut?

— Selittäytykää, puolustautukaa! Pitkin askelin käveli Genesvrier edestakaisin, kädet ristissä selän takana.

— Minulla on salaisuus, Hellé.

— Salaisuusko, jota ette voi uskoa minulle, sisarellenne?

— Salaisuus, jonka saatte tietää. En tahtonut teille kirjoittaa sieltä, sentähden että tahdoin koota ajatuksiani, tutkistella itseäni, tehdä tiliä itseni kanssa, ennenkuin ottaisin tuon askeleen, joka on niin vakava, että se voi mullistaa koko elämäni. Yksinäisyys ystäväni luona oli soveliaampi tälle omantunnon tutkistelemukselle ja voimieni tunnustelemiselle kuin erakkomajani Parisissa. Tahdon tietää tieni; en tahdo pettyä enkä pettää ketään, sillä minun iälläni ei mikään teko ole yhdentekevä, etenkin kun olen enemmän ehkä kuin kukaan muu tietoinen edes vastuunalaisuudestani.

Hän pysähtyi eteeni:

— Suokaa anteeksi, etten osaa puhua, en ole mikään puhetaituri, pikku ystäväiseni, ja jos rupeaisin sanoin julkilausumaan sisäisiä tunteitani, tuntuisi se minusta jollakin tavoin naurettavalta ja ujostuttaisi minua. Olen pitänyt sopivampana kirjoittaa teille, ja tässä on tunnustukseni — lisäsi hän vetäen kirjeen taskustaan. — Älkää naurako tälle menettelytavalleni, joka voi näyttää teistä romanttiselta. Lukekaa hitaasti, miettikää tarkoin, älkääkä kiiruhtako vastaustanne.

— Mikä omituinen ihminen te olette, sanoin ottaen kirjeen, jonka hän minulle ojensi. Milloinka saan lukea tämän?

— Aivan heti. Nyt minun täytyy jättää teidät.

— Kai palaatte illalla? Odotan rouva Marboyta.

— Minä tulen.

— Tulkaa hyvissä ajoin, jotta meillä olisi tilaisuus puhella hetkinen kahden kesken.

— Mielelläni. Näkemiin, Hellé.

— Näkemiin, Antoine.

Hän puristi pitkään kättäni, ja minä tunsin, että hän vapisi.

— Näkemiin, toisti hän.

Ja hän lähti niin äkkipäätä, että jäin aivan ällistyneeksi. Menin vanhalle paikalleni takan ääreen ja rupesin lukemaan:

Parisi, 8 p. marraskuuta.

»Kun en kirjoittanut teille mitään Brysselistä, oli sillä oma tarkoituksensa. Tahdoin päästä selville teitä kohtaan tuntemani tunteen todellisesta luonteesta ja sisäisistä syistä. Tahdoin arvioida itseäni ja laskeutua aivan yksin ajatusteni suljettuun linnaan, jonne teidän armas kuvanne on tuonut yht'aikaa sekä onnea että levottomuutta. Tahdoin arvioida myöskin teitä, asettaa sielumme vastakkain; nyt luulen tuntevani teidät: teidän täytyy tuntea myös minut kokonaan.

»Teille on kerrottu minun elämäntarinani. Itsekin olen katkelmittain paljastanut teille ne salaiset sielulliset taitekohdat, jotka ovat merkinneet elämäni suuria murroskausia, ja tiedän, että en voi esiintyä teille tunteellisen ja intohimoisen rakastajan hahmossa. En kuvittele mitään liikoja itsestäni, ja jo kauan aikaa olen, ajatellessani ikääni, ulkomuotoani, jo harmahtavia hiuksiani, tuntenut toivovani ilmeisesti mahdottomia. Olin päättänyt vaieta; tyytyisin olemaan teidän ystävänne.

»Mistä olenkaan tänään saanut rohkeuden sanoa teille, joka olette nuori, kaunis, rikas: — Minä rakastan teitä, Hellé. Tahdotteko jakaa kanssani elämäni, joka on työtä, ponnistusta, köyhyyttä?

»Näitä sanoja en ole koskaan lausunut kenellekään naiselle. Ei kukaan olisi voinut kuulla niitä hymyilemättä tai oudoksumatta. Ei kukaan ollut kyllin arvokas ymmärtämään sydämeni rohkeata unelmaa.

»Jo varhaisimmasta nuoruudestani saakka hehkui mieleni aatteille, eikä mikään aistillinen kauneus himmentänyt silmistäni niiden aineetonta kauneutta. Ne kuumat kyyneleet, joita tavallisesti kahdeksantoista vuotiaana vuodatetaan hetkellisten lemmentunteiden vuoksi, uhrasin minä ainoastaan historioitsijoille ja runoilijoille. Paloin rakkaudesta noihin suuriin sankarihahmoihin, jotka kansojen joukossa nousevat päätään korkeammalle muita ja jotka tulikirjaimin kirjoittavat historiaan tunnussanansa: 'Isänmaa, Hyve, Vapaus, Oikeus'. Päätin uhrata elämäni niille aatteille, joita hekin olivat palvelleet ja joiden voitto taistelussa pahuuden voimia vastaan ei koskaan ole täydellinen.

»Perheeni ja ystäväni olivat levottomia minusta. He sanoivat minulle:

»— Valitse kunniallinen elämän ura, koska kerran et tahdo elää ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Varallisuutesi ja älysi avulla voit saavuttaa korkean aseman.

»Kuuntelin näitä neuvoja ääneti ja tunsin itseni surulliseksi kuin maanpakolainen.

»Ollen outo omaisteni parissa, kuljin miehen ikään asti vaitiolon sinetti huulillani. Pian kuitenkin pääsin omaksi herrakseni. Halusin kiihkeästi käyttää oikeuden palvelukseen niitä nuoria, koskemattomia, välittömiä voimia, joita itsessäni aavistelin ja jotka — siltä minusta tuntui — kykenisivät mullistamaan vaikka koko maailman; kuitenkin taistelivat ristiriitaiset mielipiteet rinnassani. Etsin selvyyttä kuuluisien miesten teoksista, jotka käsittelivät, joskaan ei lopullista vastausta antaen, niitä siveellisiä ja yhteiskunnallisia ongelmia, joiden ratkaisu minua askarrutti. Tahdoin viitoittaa tieni noiden suurien johtotähtien mukaan, mutta jokainen niistä valaisi ainoastaan osan pimeyttä. Kun vaadin oikeutta, näytti oikeustieteilijä minulle Välttämättömyyden, tuon maailman kaikkeuden hallitsijan kohtalokkaat lait, jotka määräävät taivaankappalten ja ihmishengen suuntaviivat, koko vapauden harhakuvitelman, sodan eri lajien ja sodan yksilöiden välillä, kaikissa elämän vaistoissa piilevän itsekkäisyyden. Historioitsija paljasti minulle lakikirjojen valheen. Pappi siirsi oikeuden täyttymisen arvoitukselliseen haudantakaisuuteen. Poliitikot kehuivat kukin omaa järjestelmäänsä ja ehdottivat joko 'tabula rasa'a' tai palaamista kuolleisiin perimätapoihin, tai sovitteluja, jotka eivät voineet tyydyttää ketään.

»Niinpä, jos järki oli tyydytetty, kapinoi jokin sydämessäni; jos taas sydän pääsi oikeuksiinsa, etsi järki vastasyitä, jotka panivat sulun innostukselleni.

»Täten harhailin pää täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, kunnes eräällä Europan-matkallani kävin Tolstoin luona. Vaikkakaan minussa ei ollut taipumuksia tuohon suuren miehen julistamaan uus-evankelisuuteen, ei se henkinen herätys, jonka hän oli aikaansaanut minun ikäpolvessani, ollut mennyt ohitse jälkiä jättämättä. Hän oli yksi sen ihanne-Panthéonin jumalista, jonka kuvaa kannoin sielussani, ja minä ihailin häntä siksi, että hän valveutti tämän ajan karkeaan hyödynpalvontaan takertuneita mieliä. Kaikilta Venäjän ja Europan kulmilta tuli nuoria naisia ja miehiä pyytämään häneltä neuvoa, kysymään sitä sanaa, joka paljastaisi heille elämän tarkoituksen. Useimmat pyhiinvaellustovereistani olivat tulleet tässä mielessä. Mestari vastasi heille seuraavin sanoin, jotka hän toisti nähtävästi niin usein, että ne ovat muuttuneet sananparreksi koko hänen maassaan: 'Tulkaa yksinkertaisiksi. Palatkaa maan helmaan'.

»Minä en suinkaan yhtynyt kaikkiin Tolstoin oppeihin, en hänen teoriaansa rakkaudesta enkä hänen kehoitukseensa, ettei pidä olla pahaa vastaan, en myöskään siihen mystillisyyteen, joka on niin luonteenomaista slaavilaisille kansoille. Sieluni oli altis hellyydelle ja säälille, mutta olin yht'aikaa sekä haaveilija että taistelija; en voinut erottaa ajatusta ja toimintaa toisistaan. Joka tapauksessa tuo venäläisen talonpojan paitaan puettu vanhus, joka nerokkaine otsineen ja profeetallisine partoineen askarteli suutarin töissä, tuli olemaan kohtaloni viitoittaja. Eikö minunkin tullut riisua yltäni kaikki henkilökohtainen ylpeys, 'palata maan helmaan', alhaisten ja vähäisten joukkoon, elää heidän elämäänsä, tulla tuntemaan heidät, rakastaa heitä — ja nousta jälleen entistä voimakkaampana heitä puolustamaan? Turhaan olin etsinyt oikeutta tietoviisaiden luota, luonnosta, valtiomiesten luota, valtiosta. Vasta inhimillisen kärsimyksen näkeminen ja siitä johtuva rakkaus ja viha ilmaisivat sen sydämelleni.

»Olin rikas ja tarpeeni olivat pienet. Sillä välittömällä innolla, joka on nuorisolle ominaista ja jolla se korvaa tekemänsä erehdykset, ryhdyin pahan iskemiä haavoja parantamaan, mikäli voimani antoivat myöten. Minulle tuotti iloa johdattaa eräitä harhautuneita todellisen kutsumuksensa tielle, hankin toisille tilaisuutta työskentelyyn, toisille työkaluja, aivan kuin puutarhuri, joka istuttaa uudelleen väärään paikkaan osuneet taimet ja valmistaa jokaiselle sellaisen maaperän, joka sille soveltuu.

»Olin jättänyt itselleni ainoastaan kaikkein välttämättömimmän, koska en lainkaan kärsinyt köyhyydestäni, ja niin aloin laskeutua kuin Dante yhteiskunnallisen helvetin onkaloihin. Minua vieläkin kauhistuttaa sitä muistellessani. Kaikkialla näin voimakkaamman musertavan heikomman, miehen sortavan naista, kohtalon ja yhteiskunnan painavan lasta. Ylhäällä näin välinpitämättömyyttä ja halveksintaa; alhaalla eläimellistä raakuutta ja vihaa. Kävin sairaaloissa, vankiloissa, työpajoissa, rikosten pesissä. Usein minua väärinymmärrettiin; niiden puolelta, joita tahdoin auttaa, sain osakseni epäluuloa ja väliin kääntyivät ponnistukseni minua itseäni vastaan. Ja surren pettymyksiäni ja voimattomuuttani minulle selveni, kuinka äärettömän vaikea on tämä uudistustyö, joka on toteutettavissa ainoastaan suurten, tuntemattomien mullistusten hinnalla ja monien sukupolvien yhteisten ponnistusten kautta.

»Silloin tulin tuntemaan Jacques Laurentin. Hän oli kärsinyt samoja tuskia, käynyt läpi samanlaiset koettelemukset. Hän opetti minua ymmärtämään korkeinta epäitsekkäisyyttä, kylväjää, joka siroittaa siemenen näkemättä koskaan satoa.

»Olin päättänyt lääke- ja oikeustieteelliset opintoni. Kirjoittamani _Rikoksellisuuden psykologia_ ja artikkelini aikakauskirjassa _Tulevaisuuden yhteiskunta_ olivat tehneet nimeni tunnetuksi. Minulla oli vihollisia nyt jo! Mutta minä tunsin ennen pitkää, että puhtaasti teoreettiset teokset sopivat huonosti luonteelleni. Siispä muutin aatteeni lihaksi ja luuksi, ruumiillistutin ne ihmishahmoon, sekoitin, keksityn juonen laajoissa puitteissa, kuvitellun ja todellisen. Näin suunnittelin kirjani _Köyhät_; se sisältää kapinoivat ajatukseni ja unelmani.

»Nuoruusaikani oli melkein ohitse, olin yksin enkä ollut ravinnut sieluani muulla kuin oikeuden ja totuuden rakkaudella. Olin sulkenut naiset pois elämästäni; niillä avioliittoon vapailla tytöillä, jotka sattuivat tielleni ja jotka useinkin olivat älykkäitä ja viehättäviä, oli huvittelun tarpeita, joita en voinut tyydyttää. Toiset taas, joilla oli huono pää ja hyvä sydän, olivat kokonaan vaistomaisia ja itsetiedottomia olentoja. Ei kukaan kuulunut minun rotuuni.

»Mutta sitten tapasin teidät, Hellé, enkä voinut unhoittaa jumalallista otsaanne, jonka himmeää valkeutta ja jalojen viivojen kauneutta ihailin, mutta jonka alla liikkuvat ajatukset olivat minusta vielä kauniimpia. Ihailin puhtauttanne, älyänne, ylpeyttänne. Ensimmäisen kerran kuiskasi minulle ääni sydämeni syvyydestä: 'Hän, ei kukaan muu kuin hän, voisi olla elämäntoverisi.'

»Minulla oli onni saavuttaa herra de Riveyrac'in ystävyys. Tarkastelin teitä, Hellé, omituisen toivon ja pelon vaihdellessa sydämessäni. Tunsin älynne, tahdoin koetella myöskin sydäntänne. Kentiespä se, esteettisiin kauneusvaikutelmiin tottuneena, ei värähtäisikään elämän kosketuksesta, kentiespä ei inhimillinen onnettomuus sitä liikuttaisikaan. Kentiespä te olitte vain yhteiskunnan yläilmoihin kuuluva kauneuden ilmestys, joka oli luotu kukoistamaan, nauttimaan, loistamaan vain omaksi ilokseen.

»Jos olisin huomannut teidät sellaiseksi, oi, silloin olisin ihaillut teitä kaukaa, mutta en olisi voinut teitä rakastaa.

»Ja minä rakastan teitä. Olen nähnyt Marie Lamiraultin ja hänen lapsensa hellyttävän sydämenne sääliin: heidän kauttaan tulitte tuntemaan kurjuuden ja ihmisheikkouden, joka oli teille siihen asti vieras. Olen nähnyt silmänne leimuavan ja rintanne aaltoilevan vääryyden edessä. Olen kuullut — mitä riemua tunsinkaan silloin! — sydämenne lyönnit. Kuvapatsas muuttui naiseksi, joka osasi rakastaa ja kärsiä.

»Hellé, jos tunnette itsessänne yli-inhimillisiä voimia, joita rakkaus yksin voi luoda ja ravita, tulkaa luokseni, uhrautukaa minun työlleni. Yhdessä me voisimme tehdä suuria ja meidän taistelumme ja pettymyksemme tulisivat runsaasti palkituiksi. Me olisimme tuo ihanteellinen pari, josta puhuin teille aikaisemmin, ei enää herra ja orja, vaan kaksi yhdenvertaista ja kuitenkin erilaista elämäntoveria, jotka ovat liittyneet yhteen tehdäkseen hyvää ja luodakseen onnea, jotka toinen toisensa avulla tulevat yhä voimakkaammiksi ja paremmiksi.

»Älkää hätiköikö vastausta antaessanne. Muistakaa että en esitä teille mitään keskitason ihannetta. Jos ylevä sydämenne toivoo jotakin suurta, niin miettikää tarkoin ja koetelkaa itseänne, sillä meidän liitostamme tulee joko ainutlaatuisen ihana tai turmiokas.

»Tahtoisin lopettaa tämän kirjeen sanoilla, jotka tulkitsisivat rajatonta hellyyttäni. Kaikki sanat tuntuvat minusta arkipäiväisiltä. Ah, olen kömpelö ja ujo teidän edessänne. Mutta kuinka kallis minulle olette ja tulette ikuisesti olemaan, sen todistaa teille, rakkaimpani, tämä tuskainen levottomuuteni.»

Että Antoine rakasti minua, se ei minua lainkaan hämmästyttänyt, mutta että hän tahtoi minut vaimokseen, sitä en ollut voinut aavistaa, sillä olin tottunut pitämään häntä erakkona, joka saattoi tuntea ainoastaan henkistä kiintymystä. Hänen tarjoamansa rakkaus, karu ja puhdas kuin hänen sielunsakin, oli kuitenkin kunnianosoitus, joka oli omiaan tekemään minut ylpeäksi. Mutta hän ei tarjonnut minulle mitään sokeaa ihailua ja alistumista, jolla miehet tavallisesti vangitsevat naisten pintapuolisen mielen. Hän ei salannut minulta elämänsä karuutta, niitä uhrauksia, joita avioliittomme minulta vaatisi. Hän ei ulkomuotonsa eikä viehätysvoimansa puolesta muistuttanut sitä voitokasta lemmenritaria, josta olin uneksinut nuoruudessani, joka olisi kaunis kuin sankari, kuningas nerojen joukossa, kansanjoukkojen lumooja. Antoinen vakavat hyveet peloittivat hieman minua, kaksikymmenvuotiasta tyttöä. Tällä iällä yhtyy rakkauden odotukseen, oli se kuinka puhdasta tahansa, aina aistinautinnon kaipausta ja runollista haltioitumista. Se on kevään ruusu, joka puhkeaa päivän rinteellä lempeän taivaan alla. Genesvrier'n rakkaus oli harvinaisempi kukka, myrskyisissä yläilmoissa, vuoren huipuilla puhjennut.

Koetellakseni itseäni kysyin itseltäni, mitä mahtaisin tuntea, jos joku odottamaton sattuma vieroittaisi Antoinen elämän elämästäni. Tuo ajatus oli minulle tuskallinen ja minä tunsin, että meidän suhteemme, joka oli käynyt yhä läheisemmäksi, ei enää voisi katketa kivuttomasti. Setäni kuoleman jälkeen oli ystävyytemme yksinäisyydessä lujittunut. Välittämättä yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan nuoren tytön tuli olla jonkun vanhemman naishenkilön suojassa, olin säilyttänyt entisen huoneustoni, elämänmuotoni ja itsenäisen käytös- ja ajatustapani, joita setäni eläessään ei koskaan ollut rajoittanut. Tätä päätöstäni piti rouva Gérard aivan kuulumattomana ja myöskin rouva Marboy teki minulle vihjauksen sen sopimattomuudesta. Tuo äänetön moite, jonka tunsin itseäni ympäröivän, ei minua lainkaan säikyttänyt eikä mikään ollut minulle sen arvokkaampaa kuin Antoinen läheinen ystävyys ja meidän tavaksi tulleet keskusteluhetkemme. En peitellyt sitä, että hän tuli kotiini ja että itse olin hänen luonaan pitkillä vieraskäynneillä. Enemmän kuin koskaan ennen osoitin mielenkiintoa hänen työtään kohtaan; koetin auttaa häntä hänen ulkonaisessa toiminnassaan. Minulla oli suojatteja, joita joutohetkinäni kävin katsomassa. Nähdessäni erilaisia tyyppejä — etenkin naisia — opin oikaisemaan ja perustelemaan mielipiteitäni, tuntemaan ihmisiä, heidän ansioitaan ja vikojaan, elämän julmien iskujen jälkiä. Yhä kasvavalla uteliaisuudella selailin näitä eläviä kirjoja.

Hyvä tahtoni oli rohkaissut opastani. Koska jo olin sivuuttanut niin monta rajapylvästä sillä tiellä, jolle hän melkein tahtomattani oli minut johtanut, minkätähden en seuraisi häntä hänen unelmiensa lopulliseen päämäärään asti?

Mutta syvimmässä tunnossani melkein pelkäsin, raukkamaisesti kylläkin, että hän toteuttaisi tuon ihmeen ja nostaisi minut niin korkealle. »Olisin uljaampi, — sanoin itsekseni, — jos rakastaisin Antoinea intohimoisesti. Mutta kun oikein tutkistelen itseäni, en löydä sydämestäni muuta kuin ihailua, kunnioitusta, jonkun verran arkuutta, tahdon ponnistusta, pyrkimystä, ja kaikki tuo yhteensä muodostaa eräänlaisen tunteen, jota ei voi määritellä. Kenties se on rakkauden ennettä, mutta se ei ole vielä itse rakkautta.»

* * * * *

Söin päivällistä yksin hiukan alakuloisessa mielentilassa; kello kahdeksan aikaan oli Genesvrier jälleen luonani. Ikkunaan nojautuen hän katseli sadetta, joka lankesi puutarhaan. Hän tuli luokseni ja veti minut kädestä korkean lampun luo, joka piirsi valoisan kehän pöydän ympärille.

— Minun täytyy saada nähdä tarkkaan kasvonne, rakas Hellé! sanoi hän.

Hänen kalpeutensa kummastutti minua.

— Mitä olette päättänyt?... Haluatteko ajatusaikaa?

— Kyllä, tahdon vielä odottaa ja miettiä asiaa, ennenkuin teen päätökseni.