Part 2

— Me lähdemme Parisiin, rakas pienokaiseni. Sinä olet kahdeksantoista vuotias. Olet jo melkein nainen. Olet, eikö totta, jo paljon yläpuolella sinua vanhempia tyttöjä, tuota lapsen aivoilla varustettua, kevytmielistä ja apinoivasti sievistelevää sukua? Olen uhrautunut sinulle kokonaan, enkä sitä kadu. Nähdessäni sinun kasvavan ja kukoistavan toiveitteni mukaisesti olen saanut kokea sitä, mikä isän tunteissa on suloisinta ja parhainta. Sinä olet voinut luulla, lapseni, että olen ollut itsekäs pitäessäni sinua lähelläni ja kieltäessäni sinulta ne tavanmukaiset ilot, joita ikäisesi nuoret tytöt saavat nauttia. Olenpa vielä, julmasti kylläkin, ryöstänyt sinut sisar raukaltani. Mutta minun oli pakko, täydentääkseni työni, varjella sinua sairaloisilta kosketuksilta, seuraelämän lapsellisuuksilta ja järjelle turmiolliselta mystillisyydeltä. Olen muovaillut sinut Hypatian kuolemattoman ja viehättävän kuvan kaltaiseksi.

— Ah! huudahdin minä, olen hyvin onnellinen löydettyäni teidän kaltaisenne isän.

Hän hymyili.

— Kuitenkin, oma Helléni, minä vanhennun enkä tule saavuttamaan ikää, jonka eli Kentauri, Akhilleuksen kasvattaja, joka minun pitäisi ottaa suojeluspyhimyksekseni. Minä vapisen ajatellessani, että sinä jäisit tänne yksin. Tämän seudun ihmiset ovat raakalaisia. He eivät ymmärrä mitään järjestyksestä eivätkä kauneudesta, mutta heissä on karkeaa sievistelemisen halua, joka olisi sinulle yhtä epämiellyttävää kuin heidän hellyytensä. Täytyy lähteä pois, rakas tyttöseni. Sinun täytyy oppia tuntemaan elämää ja ihmisiä voidaksesi valita itsellesi toverin. Tiedän, pienokaiseni, ettet tahdo myötäjäisilläsi kartuttaa jonkun kaupustelijan korkoja. On luultavaa, että menet naimisiin köyhän miehen kanssa. Sitäpaitsi on hänen oltava sinun arvoisesi.

Minä vastasin:

— Setäni, en ajattele vielä avioliittoa. Olen hyvin onnellinen teidän luonanne. Varmastikaan en tule menemään naimisiin mitättömän miehen kanssa. Te olette tehnyt minut liian vaativaiseksi. Sellainen puoliso kuin tuo kelpo herra Bertin olisi minulle vastenmielinen.

Hra Bertin oli eräs kaukainen sukulainen — jonkinlainen pikkuserkku — joka oli viettänyt muutamia päiviä luonamme.

— Bertin ei ole tyhmä, sanoi setäni. Monet pitävät arvossa hänen hengenlahjojaan: hänen laskevaisuuttaan ja hänen taipumuksiaan kaupantekoon. Kuvittelen, että Bertinistä olisi tullut erinomainen kauppias Korinthokseen, yksi noita merenkulkijoita, jotka purjehtivat Idän satamiin ja ostivat sieltä purppuraa, hunajaa, samosviiniä ja soittavia orjia. Hän osaa tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän tekee uskottavan vaikutuksen. Hän on sekä kohtelias että hauska, kun hän tahtoo saada viinitynnyrinsä myydyksi. Hänellä pitäisi olla pieni Hermes ovellaan. Mutta tuo neuvokas mies ei osaisi miellyttää sinua. Sinun kaltaisesi tytöt, Hellé, olisi annettava palkinnoksi sankareille.

— Onko sankareita vielä olemassa, setäni?

— Aivan varmaan, mutta meidän rumana aikakautenamme täytyy osata niitä löytää. Sankareiksi en, Hellé, sano hirviöiden lannistajia, en valloittajia, en myöskään suuria tiedemiehiä enkä suuria taiteilijoita. Sankari on ihminen, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja neron ja hyveen ihmeen kautta luoda itsestään puolijumalan. Hän voi häipyä huomaamattomana vähäpätöisten joukkoon; hän voi tulla väärin ymmärretyksi ja pilkatuksi; meidän tehtävämme, sinun tehtäväsi on tuntea hänet. Jos olisit tavallinen arkinainen, sanoisin: »Mene ja ota ensimmäinen, joka tiellesi sattuu, kunhan hän vain on hyvä ja voimakas.» Mutta aina lapsuudestasi saakka olen aavistanut, että sinä kuulut toiseen rotuun ja olet luotu korkeampaa kutsumusta varten.

Kuljimme hetkisen äänettöminä.

— Minä en vaadi sinulta mitään uhrauksia, jatkoi setäni. Toivon päinvastoin, että seuraat sisäistä ääntäsi. Kaikki naiset eivät suinkaan ole luodut taloudesta huolta pitämään. Samoinkuin löytyy nerokkaita miehiä, samoin löytyy naisia, jotka luonto on valikoinut liittymään heihin. Harvoin he toisensa tapaavat: he odottavat, kaipaavat ja etsivät toisiaan aina ja petyttyään kerran toisensa jälkeen he säilyttävät kuolemaan saakka kaipuunsa ja koti-ikävänsä. Mutta joskus, sivuuttaessaan toisensa, he aavistavat, tuntevat toisensa, nuo kaitselmuksen määräämät rakastajat; he yhtyvät, ja heidän rakkautensa kauneus säilyy esikuvana ihmisille. Usko minua, Hellé, jos arkipäiväinen avioliitto, joka saattanee tuoda mukanaan paljonkin sitä, mitä maailma kutsuu onneksi — rikkautta, kauneutta, arvonimiä — alkaisi viekotella sinua: varo tarttumasta tähän ansaan. Se olisi samaa kuin pettäisit etukäteen tulevaa oikeaa omistajaasi. Sinä päivänä, jolloin tulet hänen läheisyyteensä, tunnet vastustamattoman voiman vetävän itseäsi häntä kohti. Muista sanani, tyttöseni, sinä saavutat rakkauden ainoastaan ihailun kautta.

Setä Sylvain jätti minut tämän sanottuaan. Minä tulin hyvin miettiväiseksi.

Rakkaus! Tuo sana merkitsi minulle jotakin käsitteellistä ja teoreettista. Ei sydämeni eivätkä aistini olleet heränneet. Setäni oli antanut minun elää ihanteitten maailmassa, jossa nykyaikaiset tavat ja ihmiset olivat vain huonosti määriteltyjä sanoja ja häilyviä varjoja, jota vastoin mennyt aika jumalineen, taiteineen ja uninäkyineen oli muodostunut minulle ainoaksi todellisuudeksi. En ollut koskaan aukaissut romaania, en lukenut sanomalehteä enkä kuunnellut nuorten tyttöjen toisilleen uskomia salaisuuksia. Nuoruuden kynnykselle saapuneena olin kuin valkeisiin harsoihin kiedottu kuvapatsas, jossa eli vain otsa, joka ajatteli. Setäni oli kehittänyt älyäni, ymmärrystäni, muistiani; hän oli antanut minulle oikeuden ja kauneuden tajun. Mutta en koskaan ollut koskettanut miehen kättä. En voinut kuvitella, mitä rakkaus mahtoi olla.

Saavuttuani puutarhan perukkaan, nousin muutamia askeleita kiviportaita ylös ja seisoin siinä, käsilläni nojaten muurin harjaa vasten, josta silmä kantoi pitkin vihreitä niittyjä ja niihin viivoitettuja pitkiä, ruskeita syksyisen työn sarkoja. Aurinko painui kukkuloita kohti, joiden jalot, sinertävät ääriviivat häipyivät kultaiseen auteremereen. Kirkas auranterä kiilsi paksussa mullassa. Kastanjaryhmien joukossa, siellä täällä, vapisevat, kalpeat raidat osoittivat puron suuntaa. Pieni kaupunki oli takanani, näkymättömänä, kaukaisena, unohdettuna.

Aurinko laski. Silmäni joivat sen valoa ja tervehtivät sen purppuraista kehää. Sen kasvojen kirkkautta ei pilven hattarakaan himmentänyt, kun se kosketti kastanjapuiden latvoja. Illan hiljaisuudessa kuulin antiikkisen runouden täyteläisten sointujen kaikuvan läpi ilman ja pakanallinen ja neitseellinen sieluni värisi jumalaisessa hurmiossa. Tunsin aavistusten ympäröivän itseäni, ja sykkivin sydämin ojensin käsivarteni kohti kunnian korkeuksia, tuntien olevani pyhitetty sankarin rakkaudelle.

IV.

Setäni oli päättänyt asettautua pysyväisesti Parisiin. Sain hänet taivutetuksi lykkäämään matkaamme muutamia viikkoja, koska tahdoin valikoida ne esineet ja huonekalut, jotka meidän piti ottaa mukaamme. Setä Sylvain sadatteli jäädessään päiväkausiksi yksikseen, mutta minä sanoin nauraen:

— Setäni, oletteko unohtanut kertomuksen Iskhomakesta ja hänen vaimolleen antamansa neuvot? Minä en ole unohtanut, minä, joka olen tutkinut Xenophonia. Vaimon tulee, sanoo hän, olla kodissa samaa kuin mehiläisemo on pesässään. Ja hän lisää, että arkipäiväisimmilläkin esineillä on oma kauneutensa, kun ne ovat hyvin järjestetyt, »sillä näistä ainesosista on tehty sopusuhtaisuus, joka on kauneuden alkujuuri.» Vakuutan teille, setäni, että Xenophon olisi mielellään katsellut noita kiiltäviä kupariastioita ja noita punaisia hedelmiä tuolla tavoin lautasille asetettuina. Minua hävettää se, etten osaa leikata hametta makuni mukaiseksi. Ompelijattarellani ei ole viivakauneuden aistia ja hän panee teidät tuhlaamaan sen rahan, jonka paremmin voisitte käyttää ostaaksenne kreikkalaisten tragediojen uusia saksalaisia painoksia, joita teidän niin tekee mieli. Täti Angélie ei uskaltanut minulle opettaa tätä taloustiedettä, jota te näytätte halveksivan. Sallikaa minun valmistautua tulevia tehtäviäni varten, nimessä Sokrateen, joka varmasti tähän antaa myöntymyksensä.

Minä tiesin, että vetoamalla tähän setä Sylvainin heikkoon kohtaan saisin hänet suosiolliseksi tuumilleni. Hän alistui.

Sumuiset aamut, viileät illat osoittivat syksyn kallistuvan loppuaan kohti. Kukattomassa puutarhassa kimmelsi härmä aamuruskon kajastuksessa. Meidän piti lähteä 3 p:nä marraskuuta, vainajain päivän jälkeen. Setäni, joka tyynenä kuin vanha stoalainen seurasi luonnon ilmiöiden kulkua, ei välittänyt hautojen palvomisesta. Hän vieroi puksipuiden ympäröimää hautakumpua, marmoripatsasta, joka painoi maan povessa haurastuvia luita, sillä rakkaitten vainajien henget elivät hänen muistossaan omaa, ajan kulutuksesta vapautunutta jumal-elämäänsä. Hän sulkeutui kirjastoonsa, sillä välin kuin minä Babetten kanssa tein vuotuisen pyhiinvaellusmatkani vanhempieni haudalle.

Me kuljimme pitkin kirkkomaata, ympärillämme kaikkialla mustia ja valkoisia ristejä ja hautakammioita, jotka tekivät minut surulliseksi mahtipontisella rumuudellaan. Mustiin puettuja naisia kulki ohi tai polvistui; toiset asettivat ristikkoaidoille päivänkakkarakimppuja ja lasihelmistä tehtyjä seppeleitä. Kappelien puoliavoimista ovista näkyi lekottavia kynttilänliekkejä, jotka näyttivät keltaisilta keskellä kirkasta päivää ja värisivät kuin pienet sielut.

Babette polvistui kiven ääreen, jossa oli vanhempaini nimet sekä yksi myöhäisempi kirjoitus. En tuntenut mitään heltymystä ajatellessani isääni ja äitiäni, joita en muistanut. Tätini oli ainoa, jonka kadottamista todella surin. Olin itkenyt häntä vilpittömästi; mutta ymmärsin, että setäni poismeno olisi ollut minulle raskain onnettomuus. Toiselta puolen, setäni oli totuttanut minua ajattelemaan kuolemaa, joka ei herättänyt minussa mitään kauhistavaa mielikuvaa. Kuolema... se oli välttämätön tapahtuma, jota en tietysti odottanut ennen luonnollista aikaa tulevaksi, mutta jonka olisin kyennyt vastaanottamaan kärsimättä muuta tuskaa kuin ruumiillista, kuin tuota kapinoivaa tunnetta, jota tunsi Iphigeneia itkiessään suloisen valon katoamista. Minä jätin itseni luottavaisena luonnon huomaan, joka pitää omana salaisuutenaan seuraako kuolemaa tyhjyys tai kuolemattomuus. Tiesin, että minun on näyteltävä osani erään ajanjakson kuluessa, jonka pituuden määritteleminen ei suinkaan kuulunut minulle, ja tätä osaa varten pyrki kasvattajani kaikin voimin minua valmistamaan. Olin syntynyt elämään elämää, ja minä pidin luonnonvastaisena mielettömyytenä askeettisuutta, joka käskee meidän elää kuolemaa varten.

Babette nousi:

— Neiti parka pääsi taivaaseen, aivan varmaan, mumisi hän. Hänen kuolemansa vuosipäivänä olen antanut lukea messun, huolimatta herra Sylvainista.

»Kuinka voi uskoa taivaaseen ja messun voimaan? kysyin itseltäni paluumatkalla. Setäni sanoo, että kristinusko on vallinnut kuoleman pelon avulla. Se on tyydyttänyt ihmisten vaiston, joka itsepäisesti tahtoo uskoa kuolemattomuuteen. Mutta kuinka voi hyväksyä noita hämäriä ja hirmuvaltaisia dogmeja, jotka ikeen tavoin painavat tervettä järkeä! Tuossa uskonnossa täytyy piillä joku viehätys, jota en tunne.»

Seuraavana päivänä, sillä välin kun matkalaukkuja kannettiin alas, Babette sulki ikkunaluukut. Meidän huoneemme ja täti Angélien asunto jäivät koskemattomiksi. Otimme mukaamme vain kirjaston kirjat ja huonekalut. Kun suuri avain kääntyi lukossaan, ahdisti tuska sydäntäni. Syleilin katseellani käytäviä, muureja, puita, sokeaa ja mykkää taloa. Vaunut lähtivät liikkeelle.

Pienen kaupungin kaduilla kääntyivät ohikulkijat katsomaan taaksensa moittivan ja uteliaan näköisinä. Babette itki raitaiseen nenäliinaansa. Setäni istui käsivarret ristissä rinnalla, vaiti. Me ajoimme poppeleilla reunustettua tietä, joka vei asemalle. Viimeisen kerran näytti kaupunki punaiset kattonsa, hedelmäpuutarhansa, kiemurtelevat savupilarinsa, joita kolea pohjoistuuli kallisti etelään päin; sitten katosi se vaaran taakse. Parisin pikajuna kuljetti minua uutta elämää kohti.

V.

Heräsin seuraavana päivänä huoneessani eräässä Tournelles'in rantakadun hotellissa. Puolipukeissani aukaisin ikkunan ja astuin ulos parvekkeelle.

Oli kuuden aika aamulla. Rantakatujen ääriviivat kirkkoineen ja torninhuippuineen häipyivät rajattomaan usvamereen, jonka läpi valo päilyi tuhansina helmen ja sinisen harmaina vivahduksina. Saint-Louis'n saaren rakennusryhmät olivat melkein ruusunpunaiset. Oikealla puolen Bercyn taholla välkkyi Seinen leveä, sininen pinta täynnä pursia ja tasapohjaisia aluksia, joista purettiin hiiliä, jauhosäkkejä, omenakoreja. Lähempänä se haarautui kahtia, sulkien La Citén sinivihreään syleilyynsä. Tuomiokirkon harmaa katto, holvikaarineen, kellotapuleineen ja torneineen kohosi selväpiirteisemmin taivaan rantaa vasten; ja vielä korkeammalla säteili etäämpänä Sainte-Chapellen kullattu huippu auringonsäteen siihen sattuessa.

Tällaisena näin kaupungin, aamuruskossa. Se ilmehti minulle aavistamatonta kauneutta, jota vuosisadat olivat muovailleet ja rikastuttaneet, sopusointuisena vastakohtineen ja vaihtelevine näkyineen. Elämä ei hymyillyt tämän epävakaisen taivaan alla, tässä ohennetussa ilmakehässä, mutta se oli hermostunutta, monivivahteista, kiihkeää. Maailman sydän sykki täällä.

Minusta tuntui kuin olisi sykkinyt sen mukana vienosti oma, rauhallinen sydämeni, joka siihen saakka oli uinunut neitseellisessä välinpitämättömyydessään. Ja minä aloin unelmoida. Eikö ollut enne tämäkin, tämä aamuisen Parisin juhlatunnelma, joka oli vastaanottamassa nuoruuttani? Minkähän kadun varrella, matalassa majassako vai upeassa talossa heräsi tänä jumalaisena hetkenä, syyspäivän syntyessä suloisena kuin keväinen aamunsarastus, unelmieni luvattu rakastaja, sankari, jolle minun tuli lempeni omistaa? Minä kuvittelin häntä yhtä nuoreksi kuin itsekin olin, kauniiksi sekä ruumiiltaan että sielultaan, miehisen kunnon aseistamaksi tulevaisia valloituksia varten. Milloinkahan saisin hänet nähdä? Mistähän salaperäisestä merkistä hän voisi minut tuntea?

Söin aamiaista setäni kanssa vihreäseinäisessä ruokailuhuoneessa, joka oli juhlallinen kuin akatemian sali.

Kahvia tarjoiltaessa tuli kaksi herraa vieraaksemme. Heillä oli pitkät, likaisen valkeat hiukset, ajellut leuat, suuret punaiset kaulaliinat; he olivat oppineen, rehellisen ja köyhän näköisiä. Ne olivat Lampérier, hellenisti, ja Grosjean, rahantutkija, molemmat Instituutin jäseniä, jotka kahdenkymmenen vuoden ajan olivat olleet setäni kanssa kirjeenvaihdossa ja nyt näkivät hänet ensi kerran.

Heidän takaansa ilmestyi nuori mies. Hän oli kuin puusta veistetty ja tuntui liikkuvan itsetoimivien vietereiden avulla. Hänen parraton, tiukkaviivainen päänsä ei ilmaissut mitään määrättyä ikää. Hänen tukkansa oli pitkä, ylöspäin kammattu ja paljasti erinomaisen kauniin otsan. Koko hänen olemuksensa oli minusta eriskummallinen: kultasankaiset silmälasit, silkoisen sileä nuttu, kulmikkaat ja viivoitellun määräperäiset eleet. Setäni ilo oli vilpitön:

— Herra Karl Walter, neiti Hellé de Riveyrac, veljentyttäreni.

Ällistyneenä seisoin paikallani, kun hra Walter ojensi minulle kätensä: — Yksi! kaksi! — ja sitten istuutui: — Yksi! — niin suoraviivaisin liikkein, että ne muistuttivat preussilaista sotilasharjoitusta: Karl Walter! Olin lukenut hänen saksankielisiä esteettisiä teoksiaan. Kuinka tuo henkilö, joka näytti olevan kotoisin kuin jostakin Hoffmannin sadusta, on voinut uudelleen eloon herättää kreikkalaisen taiteilijan elämän ja sielun ihmeteltävässä filosofisessa romaanissaan: _Eukrateen elämä_, johon olin ollut niin ihastunut?

Molemmat tiedemies vanhukset toivottivat meidät tervetulleiksi Parisiin, kyselivät yhtä ja toista opinnoistani ja valittivat katkerasti humanististen tieteiden rappiotilaa oppikouluissa. Karl Walter keskusteli saksaksi setäni kanssa. Ymmärsin, että hänen piti seurata erästä tiedemiesten lähetystöä, jonka tehtävänä oli jatkaa Olympian kaivaustöitä. Äkkiä hän nousi: — Yksi! — ojensi kätensä: — Yksi! kaksi! — ja poistui, hellenistin ja rahantutkijan seuratessa hänen kintereillään.

— Tunnetteko paljon ihmisiä Parisissa? kysyin setä Sylvainilta.

— Minulla on ystäviä, joita en ole koskaan nähnyt; Lampérier ja Grosjean kuuluvat niihin. Minulla on myöskin täällä eräitä nuoruuden tovereita, jotka toimittavat sanomalehtiä tai jotka kirjoittavat romaaneja, niin kutsuttuja parisilaisromaaneja, valitettavasti!... Mutta noista ihmisistä en välitä. On sitten toisia, jotka ovat hyvin köyhiä ja tuntemattomia: erikoisalan tutkijoita kuten minäkin, kirjastorottia. Vielä on täällä Charles Gérard, historiantutkija, dosentti École normalessa, entinen opintotoverini pappisseminaarista. Sinä saat häneen tutustua. Hän on oppinut ja vakaumuksen mies. Pidän hänestä paljon.

— Hänestä ette ole minulle koskaan puhunut.

— Mitä varten olisin sen tehnyt? Mielikuvituksesi olisi saanut vain turhaa työtä. Nyt, kun olet järjellinen olento, eivät rouva Gérardin loistavat vastaanotot voi saada sinua päästäsi pyörälle.

— Herra Gérard on naimisissa?

— On. Hänellä on vaimo, jota sanotaan kauniiksi ja joka ei miellytä minua. Eipä silti, ettei hän todellakin olisi kaunis, mutta hänellä ei ole hienostunutta suloutta, liikkeitten ja äänen sopusointua. Hän muistuttaa itämaiden naista, joka lihoo velttoudessa ja hajuvesien tuoksussa. Mutta tuo majesteetillinen henkilö on uskomattoman kevyt luonteeltaan. Hän on kuin pyylevä harakka, joka alituisesti lörpöttelee ja hyppii. Älä kuuntele lainkaan niitä neuvoja, joita hän aivan varmaan tulee sinulle antamaan. Nuoren tytön tulee verhota itsensä kainoudella, olipa hän sitten kaunis tai ei.

Iltapäivä oli varattu kaupungilla liikkumista varten. Notre-Damen edustalle saavuttuamme setä Sylvain pysähdytti ajopelit. Huolimatta siitä, että hän oli puhunut minulle halveksien keskiajasta, tunsin kirkon sisään astuttuamme ennen aavistamattoman kauneuden uhoavan noista mahtavasti kohoavista pylväistä, hämärteisistä holveista, ihmeellisen väririkkaista ikkunamaalauksista.

— Lähtekäämme täältä, sanoi setä äkkiä. On kylmä; on pimeä. Näissä goottilaisissa kirkoissa hengittää sisäänsä ikuista koti-ikävää ja kuoleman kauhua.

— Te ette ole oikeudenmukainen! sanoin vaunujen lähtiessä jälleen liikkeelle. Katsokaa: tuo katedraali kohoaa sopusointuisena saaren kärjessä. Se ikuistuttaa tuhansien työmiesten vaivannäöt ja unelmat. Huolimatta siitä, että se on paljas ja kylmä, on minusta kuin ainakin heidän sielunsa asuisivat siinä, jollen tuntisikaan Jumalan läsnäoloa. Ettekö lainkaan pelkää olevanne liian yksipuolinen, setäni? Renan, jota olette antanut minun lukea, surkutteli sitä, ettei Pallas Athenen otsa voinut tajuta laajempaa kauneutta, kauneuden eri lajeja.

— Minä vihaan kristittyjen jumalanpalvelusta ja heidän siveyskäsitteitään, vastasi hän. He ovat rikkoneet maailman kaikkeuden rauhan. Älä puhu minulle sielun salaperäisestä lennosta: ei mikään muu ole kaunista kuin valo, tasasuhtaisuus, sopusointu ja totuus. Ihmiset, jotka ovat rakentaneet noita katedraaleja, ovat tuoneet luurangon taiteeseen. Kaikkialla he näkivät sen irvistelevän kuolontanssin. He ovat alentaneet hyveen eräänlaiseksi likaiseksi välipuheeksi, joka on voimassa heidän ja heidän Jumalansa välillä; he ovat saastuttaneet rakkauden, polttaneet naisen häpeämerkillä eivätkä ole keksineet äitiydelle muuta puolustusta kuin Maarian neitseellisen sikiämisen.

Hän pisti päänsä vaununovesta ja huusi:

— Ajuri, pysähdyttäkää Louvren edessä!

Saavuttuamme Carrouselin pihalle hän auttoi minut alas ja sanoi:

— Pudistakaamme itsestämme pois kaikki tuo goottilainen mieliala. Minä näytän sinulle, missä on Kauneus.

Hän johdatti minua läpi portaitten sokkeloisten käytävien antiikkisen taiteen suureen osastoon. Me harhailimme tyhjien salien viileässä hiljaisuudessa, kauniiden alastomien muotojen, pylväänpäiden, hauta-uurnien, muistotaulujen keskellä, jotka kertoivat muinaiskreikkalaisesta elämästä soinnukkaalla kielellään, jota jo ymmärsin. Vihdoin tuli näkyviini Milon jumalatar koskemattomassa kauneudessaan, katkonaisine jäsenineen, puhtaana kuin kaunis Sophokleen runo. Ja äkkiä kirkastui minulle koko tuo ylevä plastiikka, jota eivät mitkään kirjat eivätkä kaiverrus- ja veistosjäljennökset voi tarkalleen ilmituoda. Tunsin jälleen palaavani isänmaahani. Nämä ympärilläni kohoavat jumalat: Dianat lyhyissä tunikoissaan, nuoret Bakkhokset, Theban ja Deloksen Apollonit ruumiillistuttivat tutunomaisia vertauskuvia. Olin melkein heidän aikalaisensa, sillä minut oli ravittu attikalaisten kennojen hunajalla Gallian taivaan alla. Minun sieluni, maanpakoon tuomittuna kuten hekin, etsi heidän marmoristaan kajastusta kirkkauden maasta.

Kuukautta myöhemmin asetuimme asumaan Rue Palatinen varrelle erääseen puutarhan perällä olevaan, sangen rapistuneeseen sivurakennukseen. Ennen meitä oli siinä asunut Karl Walter, joka luovutti meille vuokrakontrahdin ja osan irtaimistoa. Pohjakerroksessa oli sali kolmine ikkunoineen, joiden valkoisissa puitteissa huomasi jälkiä kultauksesta, pieni ruokasali ja avara suoja, jota käytettiin kirjastona. Ensimmäinen kerros jakautui neljään huoneeseen ja niiden yläpuolella oli ullakkokomeroita. Minua pelottivat korkeat ja liian uudet kasarmit ja minä rakastin, juuri sen vanhuuden vuoksi, tätä surumielistä ja viehättävää asuinpaikkaa. Puutarha ulottui aina Rue Servandonille saakka ja sitä ympäröivät muurit, joissa köynnökset kiemurtelivat. Saint-Sulpicen tornit sulkivat näköalan. Keskellä nurmikkoa pulppusi suihkukaivo sammalen vihertämän kiven onkalossa ja aivan perällä pensaspyökkien keskellä seisoi tynkäjäseninen Amor-patsas, jonka pinnalle tuulessa huojuvat lehvät loivat valo- ja varjoleikkiä.

Kirjastohuoneen sisustus oli täsmälleen sama kuin Châtaigneraie'ssakin. Parthenonin friisi, rintakuvat ja harmooni olivat saaneet vanhat paikkansa ja olympialainen Pallas, joka oli päästetty ulos lasikaapistaan, seisoi korkean mustamarmorisen uunin päällä!

Joku ensimmäisen keisarikunnan entinen prefekti oli kalustanut tämän talon, ostettuaan sen eräältä emigrantilta. Sali punaisine haalistuneine silkki verhoineen oli komea ja arvokkaan näköinen. Siellä oli kaunis pronssinen pendyyli, kirjoituspöytä ja klavesini. Minun huoneeni oli kuin jäljennös jostakin vaskipiirroksesta: puinen vuode pylväineen, kaksi paimentyttöä, Psykhe solmukkeilla ja kukkaköynnöksillä koristeltuine kehyksineen, persialaistyyliset seinäpaperit sinisine ja valkoisine kuvioineen.

Tässä hiljaisessa asumuksessa, Saint-Sulpicen tornien varjossa, minä jatkoin Castillonin aikuista opinnoille omistettua elämääni. Setäni oli odottanut Parisin matkaamme antaakseen minun lukea nykyaikaista historiaa ja kirjallisuutta. Muistopatsaat, kadut, kaupungin näköalat kuvittivat havainnollisesti hänen opetustaan. Minä jatkoin erinomaisella nautinnolla noita keskusteluja ja kävelyretkiä ja lueskelin puutarhassa, näkymättömän suurkaupungin melun tuudittamana. Lampérier, Grosjean ja Walter tulivat usein teelle. Aukaisin silloin klavesinin ja soitin Bachin fuugia ja Gluckin aarioita setäni säestämänä, joka muisti joskus opetelleensa huilun ja viulun soittoa. En tuntenut minkäänlaista vaihtelun ja seikkailun kaipuuta enkä ollut erikoisemmin innostunut kun, saatuani kutsun rouva Gérardin tanssiaisiin, tilasin ensimmäisen iltapukuni.

VI.