Part 3

Setäni oli liian ankara rouva Gérardia kohtaan. Tällä ruumiikkaalla, ikävystyttävän lörpöttelevällä naisella oli kaikki viat, mutta ei yhtään pahetta. Hra de Riveyrac olisi pitänyt häntä mielenkiintoisempana, jos hänellä olisi ollut kaikki paheet eikä yhtään vikaa. Rouva Gérardin keimailu ei ollut tahallista; hänen juorunsa vahingoittivat tuskin ketään; hänen pienille turhamaisuudesta johtuville valheilleen täytyi hymyillä. Rouva Gérard oli kykenemätön tekemään pahaa eikä osannut tehdä hyvää. Hän oli kaikin puolin vähäpätöinen, mitä suurimmaksi onneksi hänen miehelleen, hra Charles Gérardille. Vaimo, joka todellakin on »henkilöllisyys», velvoittaa miehensä kiinnittämään häneen huomiota, moittimaan tai kiittämään häntä. Sattuupa niinkin, että hän rauhanhäiritsijänä tunkeutuu siihen osaan miehen elämää, jonka tämä on varannut kirjallisuutta, politiikkaa, liikeasioita tai huvitusta varten. Rouva Gérardin loruilu ja hääräily ei liikuttanut Charles Gérardia lainkaan. Hän oli tottunut siihen samoin kuin voi tottua seinän takana jyskyttävän koneen yhtämittaiseen ja aina samanlaiseen meluun.

Heidän salongissaan kävi ennen muita Gérardin virkaveljiä, varattomia opettajia, joilla oli naimaikäisiä tyttäriä, kirjailijoita, Akatemian jäseniä, joitakin poliitikkoja sekä kunnianhimoisia nuoria ylioppilaita, jotka toivoivat itselleen suosituksia ja erikoisetuja. Torstaisin, joka toinen viikko, rouva Gérard tarjosi teetä; kahdet tanssiaiset ja neljä juhlapäivällistä kuuluivat suurien vastaanottojen vuotuiseen ohjelmistoon.

Noissa pienissä torstai-illatsuissa olin käynyt muutamia viikkoja saapumiseni jälkeen. Tunsin itseni kyllin tahdikkaaksi ja viisaaksi voidakseni arvata sen, mitä maaseutuelämä ja opintovuodet eivät olleet voineet minulle opettaa. Päätin puhua vähän ja pysyä kainon pidättyväisenä, olematta silti liian arka. Rouva Gérard, joka erinomaisen lämpimästi oli minut vastaanottanut ensimmäisellä vierailulla käydessäni, oli kaikkialla kertonut elämänvaiheeni, muovaillen ja värittäen niitä niin hyvin, että heti ensi iltana sain osakseni uteliaisuusmenestyksen, jonka saapumiseni aiheuttama hiljaisuus ilmaisi. Odotettiin uutta rouva de Staëlia, neiti Dacier'ta, jonkinlaista oppinutta ja rohkeapuheista keskustelijatarta. Mutta sisään astuikin nuori vaalea tyttö, valkeaan harsoleninkiin puettuna, ilman yhtään jalokiveä, ilman kukkaa. Säälin hymy kuvastui pettyneiden läsnäolijoiden kasvoilta. »Tuoko nyt on, tuntuivat kaikki sanovan, se luvattu merkillisyys?» Tunsin, että nuoret tytöt kiihkeästi toivoivat minun olevan ruman ja että nuoret miehet olisivat olleet mielissään voidessaan nimittää minua pedantiksi. Ainoa, joka alentui puhelemaan kanssani, oli eräs itsekylläisen näköinen neiti, lattearintainen, nenäkakkuloita kantava lisensiaatti, jonka ajatukset eivät kantaneet Sorbonnea ulommaksi. Rouva Gérard lienee hänelle ylistänyt oppineisuuttani kovin haltioitunein puheenparsin, ja neiti, otteluun valmiina, tahtoi näyttää etevämmyyttään. Tuskin oli hän aloittanut keskustelun, — tavalla, joka oli omiaan tekemään meidät naurettaviksi, — kun minun pidättyväisyyteni teki lopun hänen lähentelyistään. Mutta pelätty vaikutus oli saavutettu, ja seura katseli minua epäluuloisesti.

Olisin mielelläni keskustellut nuorien, ikäisteni tyttöjen kanssa, joita nyt näin ensi kertaa. Minun mielestäni he olivat ikäänkuin keskeneräisiä, vain puolittain itsetietoisia; ja kuitenkin olivat he kokeneet tunteita, jotka minulle olivat vielä aivan outoja. Minä olin elänyt vuosisatani ulkopuolella, yhtä rintaa vainajien kanssa, joilla ei ole ikää yhtä vähän kuin isänmaatakaan, ja vasta nyt synnyin yhteiskuntaelämään, johon nuo ruusunpunaiseen ja taivaansiniseen puetut tietämättömät lapset olivat tulleet ennen minua. Heissä saattoi nähdä alkuluonnoksen nykyaikaisesta naisesta. Perhetuttavien salongeissa, äidin valvovan silmän seuratessa, he valmistautuivat rakkauden taisteluun; heille oli opetettu viehättämisen taito, varovaisuus, luvallinen keimailu, väijyvät vaarat, ja minä olin kuin norsunluinen Pallas, eläen liikkumattomalla jalustallani ikuista unelmaa.

Muutamien viikkojen kuluttua en enää herättänyt uteliaisuutta enkä paheksumista. Toiset syyttivät minua ylpeydestä, toiset liiallisesta arkuudesta. Minuun suhtauduttiin hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä. Eräät nuoret miehet, jotka pitivät minua kauniina, koettivat ylläpitää jonkunlaista hakkailua.

Lähemmin heitä tarkasteltuani huomasin, että he olivat älykkäitä ja sivistyneitä; mutta kaikki he näkyivät olevan ammatillisuuden rumentamia. Näin opettajia, lääkäreitä, asianajajia, mutta en löytänyt yhtään ihmistä. Yhteiskunta oli heidät sorvaillut jotakin erikoista virkaa varten; ammatti oli tullut heidän toiseksi luonnokseen, ja heidän älynsäkin, liian yksipuolistuneena, tuntui olevan samalla sekä pingoitettu että kutistunut, koska siitä puuttui tasapainoa ja oikeat suhteet. Tämä selitti minulle heidän ajatustensa pikkumaisuuden ja heidän horjuvan arvostelukykynsä, silloin kun he uskalsivat oman alansa ulkopuolelle, ja minä ymmärsin, miksi setäni piti niin tärkeänä sitä, mitä hän nimitti sopusointuiseksi kasvatukseksi.

Minulla oli lasten kokemattomuus; minulla oli myös heidän ankara johdonmukaisuutensa ja lahjomaton selvänäköisyytensä. Ihmettelin kaikkea, ihmisiä ja asioita, etenkin ihmisiä, joista ei vielä ainoakaan ollut voittanut minua henkisellä ylemmyydellään tai sillä selittämättömällä henkilöllisellä lumousvoimalla, joka on ulkopuolella erittelyn.

Elämääni toi uutta viehätystä erään naisen ystävyys.

Siinä eristäytyneessä asemassa, johon olin joutunut käydessäni ensimmäisiä kertoja rouva Gérardin luona, olin kiinnittänyt huomioni rouva Marboyn valkoiseen tukkaan, vienon sinisiin silmiin ja puhtaaseen äärikuvaan. Hän muistutti minusta täti Angélieta. Eräänä iltana uskalsin lähestyä häntä ja mainita hänelle tuosta yhdennäköisyydestä. Hän vastasi mitä sydämellisimmällä äänellä:

— Olen kovin mielissäni tästä sattumasta, neiti, ja toivon, että se on hyvä enne, sillä haluaisin tulla teidät tuntemaan; te olette herättänyt vilkasta mielenkiintoani.

— Missä suhteessa, rouva? kysyin.

— Yksistään kasvonpiirteenne ovat kiinnittäneet huomiotani. En tunne teitä tarpeeksi voidakseni arvostella teitä muun kuin ulkonäkönne perusteella; mutta silmänne miellyttävät minua. Ne ilmaisevat, että olette hyvä, älykäs ja rehellinen. Teidät nähdessäni haluaisin syleillä teitä. Minulla ei ole lapsia, ja olisin toivonut tytön, joka olisi ollut teidän näköisenne.

— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, rouva. Ei koskaan ole kukaan puhunut minulle tuolla tavoin.

— Niinkö?

— Setäni rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta hänellä ei ole aikaa eikä halua kohdella minua lapsena.

Muutamin sanoin kerroin elämänvaiheeni. Rouva Marboy katseli minua säälinsekaisella ihmetyksellä:

— Ja ette ole koskaan tuntenut tyhjyyttä sydämessänne? Opiskelu on riittänyt täyttämään koko elämänne?

— On, rouva. Mutta keskustellessani teidän kanssanne alan ymmärtää, miten suloista on saada osakseen myötätuntoa.

— Te olette herttainen, sanoi hän puristaen kättäni. Tulettehan katsomaan minua, eikö totta?

— Olen hyvin onnellinen kutsustanne, rouva. Puhuin sedälle tästä tapaamisesta. Hän sanoi:

— Todellakin, sinä voit mennä rouva Marboyn luokse. Tuo rakastettava vanha rouva tulee sinulle opettamaan maailman tapoja ja käyttäytymistaitoa eikä tärvele henkeäsi eikä sydäntäsi. Pidän hänen seuraansa sinulle paljon sopivampana kuin rouva Gérardin tai jonkun kaksikymmenvuotiaan tyttöletukan. Mutta tänä iltana tanssittiin. Miksi et tanssi?

— En osaa tanssia, setäni.

— Se on totta... Tahdotko oppia? Joku mustaan hännystakkiin puettu pässinpää opettaa sinut kyllä viulun vingutuksen mukaan ottamaan askeleet ja laskemaan tahdin.

Tein kauhua osoittavan eleen.

— Et pidä siitä? Olet oikeassa. Nykyaikainen tanssi on naurettavaa ja usein rivoa.

— Rivoa?

Hän ei vastannut. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen:

— Olen kyllä huomannut, että sinulle ei anneta sitä arvoa, jonka ansaitset. Tuhat tulimmaista! Hanhet ihmettelevät joutsenia nähdessään. Älä senvuoksi ole levoton tulevaisuutesi suhteen.

Seuraavana maanantaina setäni saattoi minut rouva Marboyn luo.

— Rouva, sanoi hän, veljentyttäreni on minulle ilmaissut hartaan toivomuksensa saada tutustua teihin lähemmin. En ole häntä vielä koskaan uskonut kenenkään huostaan, mutta hän ei voisi löytää viehättävämpää ja hyväntahtoisempaa holhoojaa kuin te olette.

— Syleilkää minua, neiti Hellé, sanoi vanha rouva tuolla vastustamattomalla viehkeydellä, joka ei setäänikään ollut voinut jättää välinpitämättömäksi. Tunnen, että sielunne on kasvojenne kaltainen, ja minä rakastan teidän kauneuttanne.

— Te tulette huomaamaan, että Hellé on kokematon monissa asioissa, jatkoi hra de Riveyrac. Minä olen tehnyt hänet sellaiseksi. Olen tahtonut kasvattaa esikuvallisen olennon, josta ei tulisi epäsikiötä siveellisessä suhteessa. Luulen siinä onnistuneeni. En ole häneltä koskaan mitään salannut, ja hän ei ole koskaan valehdellut. Hänellä on miehen aivot ja neitseen sydän. Tulette hänestä pitämään. Ja koko elämäni työ on teidän kauttanne saava lopullisen viimeistelyn.

— Ettekö pelkää, että minä sen turmelen? sanoi iäkäs ystävättäreni nauraen. Tunnen teidän mielipiteenne ja aatteenne enkä niitä kaikkia suinkaan ymmärrä tai hyväksy. Olen nainen, jolla on ollut kaikki sukupuolensa ennakkoluulot ja heikkoudet, herkkä ja hento olento, jolla tunne on ajatusta voimakkaampi. Minä käyn mielelläni kirkossa, luen romaaneja, runous saa minut itkemään ja, niin vanha kuin olenkin, tulen liikutetuksi todellista rakkautta nähdessäni. Te näette, hyvä herra, että minä avomielisesti paljastan teille älyllisen rakenteeni keskinkertaisuuden.

— Te jätätte mainitsematta vikojenne joukosta taipumuksenne leikinlaskuun ja hienoon ironiaan, vastasi setä Sylvain. Vai luuletteko todellakin, rouva, että haluaisin tämän kauniin tytön tehdä neiti Dupontin, tuon sietämättömän lisensiaatin kaltaiseksi? Naisia on sataa lajia; Hellé edustaa niistä kaikkein harvinaisinta, hienointa; mutta hän on nainen kuten Muusatkin, kuten Athene. Pitääkö sitten sen seikan, että hän osaa ajatella ja ymmärtää välttämättä merkitä sitä, ettei hän osaa rakastaa? Hän voi rakastaa niinkuin kuka tahansa toinenkin, paremmin kuin joku toinen, kirkaskatseisella ja ylpeällä rakkaudella. Ja jos rakkaus hänet pettää, ei hän alennu noiden levottomien sielujen tasolle, jotka kulkevat miehestä mieheen kerjäten pettävien harhakuvien häpeällistä almua; hän vetäytyy syrjään, koskemattomana, siihen piilopirttiin, jonka olen hänelle varannut; en myöskään pelkää, että hän enää on altis naisellisille vaikuttimille, joilta olen huolellisesti hänet varjellut hänen tyttövuosinaan. Hänen naisellisuutensa ilmenee vain vienona suloutena, eikä teidän esimerkkinne eikä neuvonne voisi häntä taivuttaa mystillisyyteen tai tunteilevaisuuteen.

— Älkää puhuko pahaa tunteellisuudesta, herra de Riveyrac. Tiedän kyllä, ettei se ole enää muodissa ja että sitä ei tapaa enää muualla kuin maaseudulla, yksinkertaisissa koulutyttösieluissa, jotka eivät vielä ole nykyaikaistuneet, tai talttuneissa vanhuksissa, jotka ovat jo lakanneet olemasta nykyaikaisia. Epäilemättä voidaan pilkata pientä sinikukkaa, mutta se on tuoksullaan sulostuttanut monen arkipäiväisen elämän. Se katkaistaan liian helposti nykyään. Uskokaa minua, miesten niinkuin lastenkin parhain turvapaikka on äidin syli, vanhanaikaisen aviovaimon, jolle kärsimys on opettanut hellyyttä, eikä suinkaan järkeilevien _sportswomen'iemme_ miehekkäät käsivarret.

— En tunne lainkaan noita _sportswomen'ia_, joista puhutte, sanoi hra de Riveyrac, enkä halua tunteakaan. Olen kaduilla nähnyt eriskummallisten olioitten ratsastavan teräksisillä kulkuneuvoilla. Ne ovat kauhistuttaneet minua. Mielestäni kävelyn, juoksun ja järkiperäisen voimistelun pitäisi riittää muodostamaan kaunis ruumis. Katsokaa kuinka veljentyttäreni on voimakas ja notkean siro. Se johtuu siitä, että hän on kasvanut vapaudessa ja harjoittanut jäseniään samoinkuin henkeäänkin. Mutta se ei ole suinkaan samaa kuin _sportswoman_. Palataksemme jälleen tunteellisuuteen, rouva, sanon teille, että minä olen nauttinut sen siunauksista, sillä äitini oli yksi noita 1820-luvun kauniita haaveilijattaria, todellinen nainen, täynnä suuria tunteita ja runollista kaihomieltä. Hän oli muokannut sisareni omaksi kuvakseen, mutta kohdatessaan minussa lujan järjen, tukevan tarmon ja keskitetyn tunne-elämän hän välistä teki minulle julmaa vääryyttä. En ole kantanut mitään kaunaa hänen muistolleen, mutta en voi unhoittaa sitä, että tuo onneton taipumus ylenmääräisiin mielenliikutuksiin ja nuo turhanpäiväiset heltymisen puuskat tärvelivät nuoruuteni ja loivat helvetin kotielämäämme. Isäni ihaili hänen naisellista herkkyyttään, ja koko perhe piti minua itsekkäänä, kivisydämisenä jakobiinina. Kieltäydyttyäni rupeamasta papiksi pahenivat väärinymmärrykset... Ah, rouva, kun minun sitten vuorostani piti kehittää nuorta sielua, vannoin, etten sitä heikontaisi enkä liuentaisi tuossa tunteellisuuden haaleassa kylvyssä. Olen sen kastanut totuuden ja viisauden virkistävään lähteeseen. Hellé ei surkeile turhasta, mutta hän ei myöskään ole veltostuttava miehensä tarmoa; hän tulee kasvattamaan tosi miehekkään rodun. Sensijaan että teidän hennot tyttölapsenne ikuisesti joutuvat don Juanien saaliiksi, on hän kykenevä sankarilliseen rakkauteen ja sankarilliseen uhrautuvaisuuteen.

— Pidän hänestä sellaisena kuin hän on, vastasi rouva Marboy. Tuo voimaperäinen kasvatus, joka minua hiukan pelottaa, ei ole laisinkaan vähentänyt hänen viehkeyttään, ja koska Hellé on hyvä, vaatimaton ja onnellinen, täytyy myöntää, että olette oikeassa.

VII.

Minä kiinnyin kohta rouva Marboyhan, ja pian oli molemminpuolinen mieltymyksemme kehittynyt todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Vietin kernaasti päiväkausia tuossa viihtyisässä, vaaleilla huonekaluilla sisustetussa, sitruunan värisillä seinäpapereilla verhotussa pikku salongissa, jossa Nizzan ruusut tuoksuivat. Rouva Marboy, joka kävi säännöllisesti puettuna harmaaseen tai malvanväriseen pukuun ja pitsimyssyyn, istui turvallisesti uunin nurkassa, siron työpöytänsä ääressä. Kun vieraita saapui, panin itse pöytään teen ja leivokset ja pidin huolta tarjoilusta aivan kuin olisin kuulunut kotiväkeen. Rouva Marboyn ystävät eivät muistuttaneet ollenkaan niitä levottomia, teennäisiä ja oppineita vieraita, jotka kävivät rouva Gérardin luona. Täällä tapasi keski-ikäisiä rauhallisia naisia, vanhoja hyväntahtoisia herroja ja muutamia ylhäissukuisia nuoria miehiä, sirosti ja arvokkaasti käyttäytyviä. Vaikkakin rouva Marboy eli vaatimattomasti eikä koskaan liikkunut suuressa maailmassa, oli hän sukua rikkaille ylimys- ja säätyläisperheille. Nämä sukulaissuhteet selittivät mielestäni ne muutamat ennakkoluulot, joita hänellä oli, mutta joita hän ei koskaan korottanut uskonkappaleiksi. Hän rakasti moitteetonta seurustelutapaa, kauniita kohteliaisuuksia, tunteen tuhansia eri vivahduksia, jotka, kuten hän sanoi, olivat sydämen aateluuden tunnusmerkkejä. Hän oli saanut pintapuolisen kasvatuksen, jollaisen Oiseaux'n tai Sacré-Coeur'in nunnat antoivat sen ajan tytöille; hän osasi hiukan englantia ja italiaa; hän soitti pianoa, lauloi vielä ihastuttavasti Bellinin ja Donizettin aarioita ja ihaili Musset'ta ja Lamartinea. Hän oli hyvin hyvä, hiukan taipuvainen pilantekoon, ja piti mielenliikutuksiaan mielipiteinä, jotka hän viehättävästi toi esille ja joita hän puolusteli kertomalla esimerkkejä elämästä. Hänen johtopäätöksensä eivät aina olleet luotettavia, mutta hän puhui niin hauskasti, ettei häneen lainkaan väsynyt. Mentyään hyvin nuorena naimisiin miehen kanssa, jota hän jumaloi, hän ei ollut murehtinut muuta kuin lapsettomuuttaan ja liianaikaista leskeksi jäämistään. Lämpimät ystävyyssuhteet loivat vielä hohteensa hänen kauniisiin kuusiinkymmeniin ikävuosiinsa.

Minä olin tuon rakastettavan naisen ainainen kummastelun aihe.

Eräänä helmikuun iltapäivänä, yksin ollessamme, hän kertoi minulle erään tarinan kihlauksensa ajoilta ja sanoi, nähdessään minun haaveksien tuijottavan takkavalkeaan:

— Kenties pidätte, pieni ystäväni, kovin lapsellisena tällaista vanhan naisen loruilua. Mutta te olette yhdeksäntoista vuotias: pian saatte itse kokea rakkautta.

Pudistin päätäni. Rouva Marboy laski kätensä hiuksilleni:

— Eikö mikään unelma piile tuon tyynen otsan, noitten vaaleitten kiharoitten alla?

— Ei mikään, vastasin, ja olenpa tässä itsekseni ajatellut sitäkin, että eikö jo liene kokonaan maailmasta kadonnut se miesrotu, joka voisi herättää rakkautta.

— Kuinka niin, lapseni?

— Ne miehet, joita olen nähnyt rouva Gérardin luona, eivät ilmeisestikään kuulu siihen rotuun. Heillä on kaikilla mielessä vain yhteiskunnallinen asema, tulevaisuus ja ne aineelliset edut, joita avioliiton pitäisi heidän elämälleen tarjota. He ovat nuoria. Muutamat ovat kauniitakin. Mutta heissä ei ole mitään, joka voisi kutsua esiin rakkautta. Eivätkä he siihen pyrikään. He tyytyvät kunnialliseen ja mitättömään tunteeseen, mielenkiinnon ja ystävyyden välimuotoon.

— Kuka teitä on niin hyvin opettanut, hyvä Jumala! Luetteko ehkä romaaneja?

— En koskaan ole aukaissut yhtään romaania, mutta minulla on silmät ja korvat, ja kun olen vapaa ennakkoluuloista, näen kenties voimakkaammin ja selvemmin kuin muut tytöt, kuinka aina sanotaan toista kuin mitä tehdään, ollaan todellisuudessa toista kuin mitä väitetään oltavan ja vaaditaan toista kuin mitä näytään toivovan. Tämän talven kuluessa on rouva Gérardin luona solmittu kolme avioliittoa. Olen nähnyt vale-viattomuuden menevän naimisiin vale-liikemiehen kanssa ja hullaantuneen koulumamselin puolikuntoisen tieteilijän kanssa. Kolmas pariskunta osoitti toistaan kohtaan niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ettei voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka kamala ikävystyminen valtasi kihlautuneet, kun hyvä rouva Gérard järjesti heille tilaisuuden siveään kuherteluun. Puhuttiin paljon nuorten sulhasten edullisesta yhteiskunta-asemasta, tulevien appiukkojen vaikutusvallasta ja merkitsevistä suhteista, morsiamien miellyttäväisyydestä ja hyveistä, ja kun rouva Gérard vanhasta tottumuksesta lisäsi, että nämä kauniit naimiskaupat olivat kaikki rakkaus-avioliittoja, kysyin itseltäni, olivatko hänen kuulijansa todellakin täydellisiä pölkkypäitä vai luulivatko he velvollisuutensa olevan näyttää sellaisilta.

— Te olette julma, Hellé! On totta, että seuraelämän soveliaisuussääntöjen noudattamisessa mennään usein naurettavaisuuksiin saakka, sitäkin enemmän, kun niiden suhteen ei kukaan voi erehtyä; mutta kihlautuneitten näennäinen välinpitämättömyys lienee vain tuollainen muodollisuus eikä mitään muuta. Kuka sanoo, etteivät neidit Dupont ja Mazuriau rakasta tulevia puolisoitaan?

— Myönnän, että he kyllä voivat tuntea jotakin lajia rakkautta, tunnetta, joka on kokoonpantu useista tunteista, kuten uteliaisuudesta, turhamaisuudesta, kunnianhimosta j.n.e. Mutta itse rakkautta?... Vaikkakaan en sitä lainkaan tunne, voin aavistaa, että se on Dupontien ja Mazuriauitten tunteisiin verrattuna samaa kuin aurinko talikynttilän rinnalla.

— Mutta rakas pienokainen, rakkaus on ennen kaikkea kaunis harhakuva. Onko sanottu, että se mies, jota te tulette rakastamaan, on sen kummempi kuin nuo poikaparat, joita niin pahoin pitelette? Te näette hänet toisenlaisena, ja se on kylliksi.

— Ah, rouva, on siis luultavaa, etten koskaan tule rakastamaan.

— Minkätähden?

— Sentähden, etten ole saanut sellaista kasvatusta, joka sallisi älykkään tytön rakastaa sellaista miestä kuin neitien Dupont ja Mazuriau sulhaset ovat. Avioliitto ei tarjoa minulle mitään todellista yhteiskunnallista etua, koska olen vapaa, paljoa vapaampi kuin joku aviovaimo, eikä minun tarvitse kärsiä siitä vartioimisesta, jota kaksikymmenvuotiaat tytöt vihaavat, nauttiessani setäni kaikesta ahdasmielisyydestä vapaata holhousta ja ollessani täydellisesti tekojeni ja sanojeni herra. Kun en ole orja enkä ikävöi ketään, olisin hullu vaihtaakseni onnellisen riippumattomuuteni sellaisen miehen holhoukseen ja seuraan, jota en rajattomasti rakastaisi. Ja kuinka voisin rajattomasti rakastaa henkisesti mitätöntä miestä?

— Hellé raukka! Sydämenne nukkuu. Luuletteko, että sen voisi herättää eloon vain nerokas mies? Onni, rakkaani, viihtyy tyynessä ja kohtuullisen lämpimässä ilmakehässä. Rajut tuulet ja täydeltä terältä paistava aurinko kuihduttavat pian sen suloisen kukkeuden.

Hän oli hetken aikaa mietteissään.

— Tiedättekö, jatkoi hän taas, että minä melkein kauhulla ajattelen tulevaisuuttanne. Te olette niin kaukana naisesta, jollaiseksi minä hänet kuvittelen. Kauneutenne, älykkäisyytenne, henkenne harvinainen rohkeus, ovatko ne teille onneksi vai turmioksi? Nainen on minun käsitykseni mukaan hellä ja uhrautuvainen olento, tunteiltaan miestä voimakkaampi, älyltään heikompi. Tahdon nähdä hänen nojautuvan aviomiehen käsivarteen, kumartuvan kehdon yli, polvistuvan Jumalan edessä... Te ette usko Jumalaan, Hellé... Kun filosofit tulevat minulle puhumaan Kaikkeuden sielusta, suljen korvani, enkä tahdo siitä mitään tietää, sillä tarvitsen Jumalaa, joka ei ole niin epämääräinen ja välinpitämätön. Olen nähnyt setänne luona Pallaan, jota te rakastatte. Se edustaa teidän järkenne ja viisautenne ihannetta, mutta se ei ole inhimillinen; se ei tiedä mitään rakkaudesta eikä se kanna lasta käsivarsillaan.

— Onko katolinen Neitsyt sitten inhimillinen, hän, jonka äitiys koroitettiin kunniaan kieltämällä rakkaus?... Älkää olko huolissanne, rakas rouva; olen saanut, mitä mieltä siitä lienettekin, lujan siveellisen kasvatuksen ja miehistä suurimmat ovat minulle opettaneet, mikä on velvollisuuteni. Onko velvollisuuteni paloitella itseäni, alentaa itseni, etsiä tilaisuutta uhrautumiseen, pitää päämääränäni rakastaa kärsimystä? En sitä usko. Velvollisuuteni on tehdä itsestäni se nainen, miksi olen luotu, olla onnellinen ja tukea toisten onnea. Kunnioitan totuutta, kammoksun kaikkea, mikä pienentää ja rumentaa. Se, mitä kutsutte ylpeydekseni, on juuri minun paras hyveeni.

— Ohjatkoon ja suojatkoon teitä siis tuo ylpeytenne!... Mutta saamme vieraita. Tahdotteko soittaa teetä?

Seurusteluhuoneen ovi avautui. Nuori mieshenkilö astui sisään ja tuli suutelemaan vanhan rouvan kättä.

— Hyvää päivää, Maurice, sanoi rouva Marboy hymyillen tuolle kauniille, muodista pois joutuneelle tervehtimistavalle. Luulin teidän unohtaneen minut, mutta heti kun ilmestytte, annetaan teille anteeksi. Kuinka voi serkkunne, rouva de Nébriant?

— Erinomaisesti, rakas rouva. Hän omistaa aikansa kokonaan erään Maeterlinckin näytelmän harjoittamiseen, joka hänen luonaan tullaan piakkoin esittämään. Mitä minuun tulee, on minun pyydettävä tuhannesti anteeksi...

— Pitäkää se jo tehtynä, älkäämmekä puhuko siitä sen enempää, Maurice; te näette minulla olevan kaunista ja nuorta seuraa. Saanko esittää teille neiti de Riveyrac'in. Hellé, tässä esitän teille Maurice Clairmontin, runoilijan, tulevan kuuluisuuden, jonka olen tuntenut lapsesta saakka.

Vastasin nuoren miehen tervehdykseen, ja kun olimme ottaneet paikkamme, tunsin hänen katseensa koskettavan minua, väistyvän ja jälleen itsepäisesti palaavan minuun.

Maurice Clairmont ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Hän oli solakka ja voimakas ja hänen ilmeensä oli niin rakastettava, että se magneetin tavoin veti myötätunnon puoleensa. Nuo kalpeahkot kasvot, hiukan suipentuva parta, mustan tukan kiharat, kiiltävät kuin höyhenet, hampaitten häikäisevä valkeus ja silmien sininen loiste muodostivat todellakin runoilijan arvoisen miehisen kauneustyypin, jota ei kukaan nainen katsele lämpenemättä.

— Rouva de Nébriant jumaloi jatkuvasti Maeterlinckia, sanoi rouva Marboy. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, millä hän jaksaa suoriutua amatööriesitysten tuottamista ainaisista ikävyyksistä ja rasituksista. Ajattelen Molièren lauselmaa: »Omituisia eläimiä ohjata nuo näyttelijät!» Mitä sitten kun nuo näyttelijät otetaan seuraelämästä!

— Te ette aio olla läsnä esityksessä?