Part 1

HELLÉ

Kirj.

Marcelle Tinayre

Suomentanut

L. Onerva

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

Näin valistuneena kuuluu nainen vain arvokkaimmalle, ansioitetulle, oikeuden ja voimakkaiden tekojen miehelle, jossa hän näkee sen ylevän kauneuden, tarkoitan: sankarillisen oikeudentunnon, jota hänen isänsä on opettanut häntä ymmärtämään.

Michelet: nainen.

I.

Lapsuuteni kuvastaa muistossani kuin maisema aamun sarastaessa, jolloin kukkulat, pistäen siellä täällä esiin laaksojen ja tasankojen yllä leijailevasta sumumerestä, näyttävät riippuvan maan ja taivaan välillä. Samanlaisina häämöittävät mielessäni menneisyyden kuvat, irrallisina, säteilevinä, läpi ruskoisen aamu-usvan...

Näen eteläranskalaisen lakeuden, vaarojen ympäröimän laajan taivaanrannan. Näen joen, joka vyöryttää keltaisia aaltoja laitumien, kanervakankaitten ja kastanjametsien halki. Näen kaupungin punaisine tiilikattoineen, joiden ylitse näkyy romanilaistyylinen kellotapuli. Näen talon, jossa orpona kasvoin tätini Angélie de Riveyrac'in ja hänen veljensä Sylvainin luona.

Me asuimme kaupungin ulkopuolella metsän reunassa pienellä maatilalla, jota komeilevasti nimitettiin Châtaigneraie'ksi.

Puutarhan veräjästä nähtiin milloin postinkantajan, milloin vuokratilallisten, milloin maantien poloisten kiertäjien käyvän sisälle. Kaupungin asukkaat, porvarit ja virkamiehet, eivät koskaan sen kynnyksen yli astuneet. Kolme tai neljä kertaa vuodessa neiti de Riveyrac pukeutui mustaan pitsihattuun, kietoi kashmir-huivin hartioilleen ja vuokrasi vaunut lähitienoon ajurilta. Hän vei minut useampien peninkulmien päähän, rappeutuneisiin linnoihin, vanhojen naissukulaisten luo, jotka pitivät ankarasti kiinni kankeista seurustelu tavoista ja joita setäni kutsui »Escarbagnas'n kreivittäriksi». [_Escarbagnas'n kreivitär_: Molièren kirjoittama farssi. Suom. huom.] He tiedustelivat uutisia herra Sylvainista, kertoivat naapuriston herrasväkien kesken solmituista naimiskaupoista ja antoivat minulle pisaran maraskinolikööriä, namusia ja pyhäinkuvia, jotka setäni poltti kotiin palattuamme.

Castillonissa pidettiin setä Sylvainia eriskummallisuutena. Hän oli joutunut papiston silmätikuksi. Hän ei käynyt koskaan kirkossa; hän ei vieraillut koskaan paikkakunnan arvohenkilöiden luona, ja muutamat sanoivat, että hän kirjoitti teoksia pyhää uskontoa vastaan.

Toiselta puolen katsoivat kaupungin vapaamuurarit pahalla silmällä neiti de Riveyrac'ia, tuota aatelista ja — kuten he väittivät — kitsasta vanhaa piikaa, joka seurusteli ystävällisesti talonpoikien kanssa ja sinutteli palvelijoita, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan rikastuneita kauppiaita, koska hän ei tahtonut olla tekemisissä _senlaatuisien_ ihmisten kanssa.

Nämä juorut eivät koskaan yltäneet minun korviini saakka. Muistan itseni viiden tai kuuden vuotiaana. Minun maailmani on kokoonpantu kotieläimistä, nukeista, joita soudattelen, kääpiökukista, joita hoidan. Minun pieni lapsen-elämäni on yhtä monipuolinen, yhtä runsas mielenailahteluista kuin täysikasvuistenkin; lukitut laatikot edustavat siinä Salaperäisyyttä, hedelmähillot Syntiä, puutarhan suljettu portti johtaa Äärettömyyteen ja Tuntemattomaan, ja kaivon pohjalla, väreilevässä veden kalvossa väliin näkyvä hopeinen kiekko, kostean sammalkehän alla, antaa minulle aavistuksen vaarasta.

Olemmeko rikkaita vai köyhiä? Sitä en tiedä. Minun lapsenmielitekoni ovat ylettömät, ja mattojen viheriään höytyvään istutetut punaiset kameliat, lamppujen kreikkalaistyyliset myssyt, ohkaisiin ikkunaverhoihin kudotut haavemaiset kukat näyttävät minusta mieluisilta ylellisyyden merkeiltä. Täti Angélie pysytteleikse tavallisesti ensimmäisessä kerroksessa, vanhalla mahongilla kalustetussa huoneessaan, johon päivän valo tunkee kalpeana, musliiniverhojen siivilöimänä kuultona ja jossa suuri, empiretyylinen piironki, salaperäinen ihmekaappi, levittää ympärilleen lavendelin, eetterin ja suklaan tuoksua. Tuossa piirongissa on jos jotakin: kellastuneita pitsejä, esiäitien jalokiviä, niputtain vanhoja kirjeitä, ikäloppuja virsikirjoja, joiden mustat kannet tuoksuvat homeelle ja pyhäinsavulle.

Istuen ikkunan ääressä täti Angélie parsii koriin pinottuja liinavaatteita. Lihavuus, joka tekee hänen vartalonsa epämuodostuneeksi, on kuitenkin säästänyt hänen puhtaita ja täsmällisiä kasvonpiirteitään. Hänen nenänsä on suora, huulensa ohuet, kulmakarvojen viiva hiukan käskevä, niinkuin latinalaisen keisarinnan, mutta lamartinelainen kaihomielisyys, hänen nuoruutensa sulous, kajastaa yhä hänen sinisistä silmistään. Kiharat, vielä ruskeat, valuvat ohimoilta alas kaulalle.

— Mene leikkimään, pienokainen, sanoo hän minulle. Ja, ennen kaikkea, ei mitään melua portaissa!

Minä poistun hiipien. On varottava häiritsemästä setää, joka työskentelee pohjakerroksen avarassa salissa, minne pääsy on kaikilta kielletty. Viisi, kenties kuusi kertaa olen raolleen jääneestä ovesta nähnyt kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, suuren pöydän, nuottitelineen, harmoonin ja kaksi valkoista kipsirintakuvaa, joiden terättömät silmät minua pelottavat sisäänpäin kääntyneellä katseellaan.

Setäni salaperäinen työ herättää minussa levottomuutta ja kunnioitusta. Myöhemmin tulen tietämään, että Sylvain de Riveyrac on tiedemies, »etevä» hellenisti, kuten tietosanakirjat sanovat. Välittämättä arvonimistä, viroista, akatemioista, hän toteuttaa maaseudun hiljaisuudessa ylpeän, tasaisen ja tyynen elämänsä unelmaa, pyhittäen työnsä sille tieteelle, jota hän niin palavasti rakastaa.

II.

Olin kahdeksan vuotias, kun tätini alkoi puhua veljellensä, miten hän oli suunnitellut minun kasvatukseni. Eikö sopisi lähettää minut täyshoitolaan, — jos luostari kovin kammoksutti setääni, — koska herra de Riveyrac oli liiaksi kiinni työssään ja neiti Angélie liian sairaloinen voidakseen ohjata opintojani?

— Täyshoitolaan? kiivastui setäni. Te tahdotte lähettää pienokaisen tuollaisiin tylsistyttämistehtaisiin, joissa hän oppii punastumaan, niiaamaan, soittamaan huonoa musiikkia ja salaamaan ajatuksiansa kuten kolmenkymmenen vuotias keimailijatar? Minä kiellän sen kasvattajan oikeudella. Hellé jää meidän luoksemme. Jos veljemme olisi minulle jättänyt pojan, olisin minä luonnollisesti ollut hänen ainoa opettajansa. Pienelle veljentyttärellemme riittää vähäinenkin tietomäärä, ellei hän osoita aivan erinomaisia taipumuksia. Uskokaa minua, Angélie, kasvatuksen tulee muovailla sopusointuisia olioita. Ihmishenki on kuin villi kasvi, joka itse etsii itsellensä sen määrän varjoa ja aurinkoa, minkä se tarvitseekin.

Hän hyväili hiuksiani, ja surumielisyys viivähti hetkisen hänen kauniilla kasvoillaan, jotka miehekkään jykevyytensä ohella kuvastivat neiti Angélien säännöllisiä piirteitä.

— Ah, jospa olisit poika, pikku Hellé!

Hän ilmaisi elämänsä salaisen surun: minä olin Riveyrac-suvun viimeinen. Minun kanssani oli tuo nimi katoava. Täti Angéliella oli jonkun verran aatelisylpeyttä, mutta setä Sylvain ei tällaisista ennakkoluuloista piitannut. Hän ajatteli vain sitä, että minun sukupuoleni rajoitti hänen henkisen isyytensä vaikutusalaa.

Setäni oli syntynyt isoäitini oltua kymmenen vuotta avioliitossa, jolloin tuo nainen ahdasmielisessä ja kiihkeässä uskonnollisuudessaan jo murehti hedelmättömyyttään Jumalan lähettämänä kirouksena. Vakuutettuna siitä, että tämä oli taivaan erikoinen armonosoitus, hän oli kiitollisen ilontunteen valtaamana päättänyt pyhittää näin hartaasti odotetun poikansa elämän Jumalalle. Kahden toisen lapsen syntyminen ei voinut järkyttää hänen päätöstään, isoäitini kun uskoi, että Herra häntä täten palkitsi hänen antamastaan uhrista. Mutta kun Sylvain de Riveyrac lopetti alkeis-pappisseminaarin, ilmaisi hän tahtonsa olevan elää yksinäisyydessä ja luovutti perintöosansa veljelleen, johon hän oli hyvin kiintynyt. Isoäitiini, joka mielessään oli jo iloinnut näkevänsä hänet pappina, sitten piispana, koski tämä kipeästi. Hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että Sylvainin eriskummallisuus — ja hänen epäitsekkäisyytensä — tarjosi ainakin nuoremmalle veljelle tilaisuuden sitä parempaan asemaan, koska neiti Angélie Riveyrac aikoi pysyä naimattomana. Riveyrac vanhempi omisti elämänsä opiskelulle ja mietiskelylle. Pienen kaupungin kateus ja pahansuopaisuus yritti kahdenkymmenen vuoden kuluessa turhaan häiritä hänen rauhaansa. Kammioonsa sulkeutuneena kirjoineen, rakkaimpien mestariteostensa, veistos- ja kaiverrusjäljennösten keskellä, hän käänsi Aristotelesta, varusti selityksillä Lucretiusta, välittämättä julkisista kunnianosoituksista, tyytyen vain kirjeenvaihtoon eräiden kuuluisien europpalaisten tiedemiesten kanssa. Isäni kuolema ja minun saapumiseni Châtaigneraie'hen olivat olleet hänen elämänsä ainoat merkkitapahtumat.

Setäni oli sivuuttanut viidenkymmenen vuoden iän. Yksinäisyys alkoi käydä hänelle vähemmän rakkaaksi, sillä tuo nuhteeton mies ei suinkaan ollut vailla tunteellisuutta. Lempeä ja älyltään rajoitettu täti Angélie oli sulostuttanut hänen elämäänsä hienotunteisella ystävyydellä, mutta, vaikean sydäntaudin vaivaama kun oli, tämä saattoi hänet jättää. Ja hänellä ei Castillonissa ollut ystäviä. Ollen siinä iässä, jolloin mies rakkaudesta vapautuneena tuntee isyyden iloa ja ylpeyttä, olisi setänikin halunnut muovailla ihmissielua vakavan ja puhtaan ihanteensa kaltaiseksi. Naisena minä luisuin pois hänen käsistään, kuten hän sanoi, älyni heikommuuden ja sen aseman vuoksi, jonka yhteiskunta minulle sääsi. Minun lapsensuloni eivät riittäneet lohduttamaan hänen pettynyttä hellyydenkaipuutaan.

Täti Angélie osoitti minulle kirjaimet sukkapuikon kärjellä; muutamia viikkoja myöhemmin osasin lukea. Pian jäi lasten aapinen oman onnensa nojaan. Luin ahmien kaikki, mitä suinkin satuin saamaan käsiini.

Olin elänyt kahdeksan vuotta itsetiedotonta elämää, ilman tapauksia, melkeinpä ilman muistojakin. Ei mikään sairaus ollut heikontanut voimiani eikä herättänyt eloon tuota sairaloista hermostuneisuutta, joka tekee varhaiskypsät lapset vastenmielisiksi. Minulla oli onnellinen ja vapaa sielu kuin pienellä faunilla, joka on laskettu luonnon helmaan, missä sen kaikki vaistot tulevat tyydytetyiksi. Minä saatoin vaivatta kiivetä viikunapuiden latvaan, hyppiä ojan yli, juoksennella tuntikausia paljain päin auringon polttavien säteiden hyväilemänä. Olkapääni olivat leveät, silmäni harmaat, smaragdin vivahteiset. Kastanjanruskeiden hiusteni pehmeässä silkissä oli kultainen hohto. Kaikkialla minua katseltiin sillä mieltymyksellä, jonka herättää terveen ja voimakkaan lapsen näkeminen. Mutta minä en tiennyt mitään niistä somista pikku tavoista, joita opetetaan hyvin kasvatetuille tytöille; en osannut hymyillä, en vastata kysymyksiin enkä osoittaa henkevyyttäni etukäteen päähän päntätyillä lauseilla. Minä en tuottanut suurtakaan kunniaa tädilleni, ja »Escarbagnas'n kreivittäret» olivat siitä hiukan närkästyksissään.

Äkkiä: toinen syntymiseni, unohtumaton herääminen. Kirjat, jotka olivat avartaneet näköpiiriäni, kutsuivat minussa esiin unelmien maailman. Sanatkin, liittyen toisiinsa mitä moninaisimmin vivahduksin, uhkuivat elämää, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ne muodostuivat väreiksi, musiikiksi, tuoksuiksi. Osasin jo nauttia säkeistöjen poljennosta, loppusointujen kaiusta, tajusin vaistomaisesti tuon salaisen säännöstelyn synnyttämän kauneuden, vaikka en käsittänytkään niiden lauseiden merkitystä, joita luin ja joista muutamat tuntuivat sulavine äänteineen ja naisellisine tavuineen minusta niin suloisilta, että kertailin niitä ääneen lumotakseni itseäni. Olin ullakolta keksinyt vanhan kappaleen Odysseiaa ja nidoksen Lamartinea, joiden punaisissa kansissa, melkein näkymättömäksi kuluneen seppeleen sisällä oli kirjoitus: »X:n lyseo». Käännös oli keskinkertainen ja tulvillaan arkipäiväisyyksiä ja harhaan iskevää kaunopuheisuutta, mutta vanhan Homeroksen jumalainen viehätys säilyi yhä noissa kertomuksissa, jotka olivat naiveja kuin imettäjän sadut, noissa erinomaisten epiteettien toisinnoissa, jotka askarruttivat mielikuvitustani. En tuntenut maantiedettä enkä historiaa, en edes ollut varma siitä, oliko Kreikkaa olemassa tai oliko ollutkaan. Kuitenkin kuljin sen ristiin rastiin, perustin satumaisia kaupunkeja, rakensin luolia, muodostelin tasankoja, meriä; tähän ympäristöön sijoitin tutut sankarini. Tällä hetkellä tuskin voisin uudelleen suorittaa tuota lapsenälyni vaistomaista luomistyötä, joka silloin ei tuottanut minulle mitään vaivaa.

Kokonaiseen vuoteen en tehnyt mitään muuta kuin luin yhä uudelleen näitä kahta kirjaa, kirjoitin ja töhersin jonkunlaisia piirustuksia. Välistä huvittelehdin lausumalla ääneen, vaistomaisin, laulavin korostuksin, runoja, jotka minua enimmän miellyttivät, noita Lamartinen korkealentoisia säkeitä, joita rakastin niiden ylevän rytmin ja surumielisen soinnukkaisuuden vuoksi. Sitten vähitellen niitä muovailin, sovellutin ne lapsen tunne-elämäni mukaisiksi; minä kertailin, tietämättäni, ilmaistakseni iloani luonnolle, heräävän ihmisyyden ensimmäisiä rytmillisiä jokelteluja. Kuinka kaukaisilta tuntuvatkaan minusta nyt nuo iltapäivät loistavine ruskotuksineen, jolloin en nähnyt muita rajamerkkejä näköpiirissäni kuin muurin, joka ympäröi laajaa puutarhaa, punaisten hedelmien ja kukkien kotimaata, jonka ihmeellinen koreus aina väikkyi epämääräisimpienkin kuvittelujeni keskipisteenä. Samettilehtisen viikunapuun alla, jättiläistakiaisten ja villien purasruohojen keskellä, joiden paksuista, hopeisten untuvien peittämistä varsista kimaltelee sinisiä tähtiä, siellä näen muistossani pikku Hellén laulavan ilmoille sielunsa ensi ailahduksia.

Siellä setänikin minut yllätti eräänä päivänä. Matalain oksien kätköstä hän kuunteli minua kauan; kun minä sitten aivan hämilläni pakenin, hän otti maahan jääneen kirjan.

Illalla, aterian jälkeen, hän minulta kysyi:

— Keneltä sait tämän kirjan, Hellé?

— En keneltäkään, setä. Minä löysin sen jo kauan sitten.

— Oletko sen lukenut?

— Olen, setä.

— Voitko minulle kertoa, mitä olet lukenut? Minä sekoitin seireenit kyklooppeihin, Nausicaan Circeen ja phaieekien hyvän kuninkaan Penelopen ilkeisiin kosijoihin. Setäni kuunteli minua erittäin tarkkaavaisesti. Rohkaistuneena lausuin hänelle ensimmäisen säkeen runoelmasta _Vallon_. Hän näytti hämmästyneeltä.

— Kummallista, todellakin! sanoi hän täti Angélielle, joka pelkäsi isällisten nuhteiden olevan tulossa. Pienokaisella on taipumusta runouteen. Kuulin hänen laulavan yksikseen. Soinnukkaisuus, tahti, pyrkimys poljentoon ilmenivät näissä hänen lapsenlauluissaan. Kuinka voi häntä huvittaa kerrata säkeitä, joita hän ei ymmärrä? Ja kuinka on hän osannut valita Homeroksen eepoksesta kaikkein luonteenomaisimmat kohdat?

Parin kolmen samanlaisen kokeen jälkeen setä Sylvain selitti tahtovansa pitää huolta minun kasvatuksestani.

Hra de Riveyrac'ille oli minun lapsuuteni samaa kuin ihmisluonnon lapsuus. Sensijaan, että hän olisi vuosiluvuilla, selviöillä, hyödyttömillä pikkuseikoilla väsyttänyt joustavaa ja taipuisaa muistiani, hän noudatti luonnollista opetustapaa ja kartutti tietomäärääni pitämällä sarjan soveliaita oppitunteja, johon sisältyivät myös kansantarinat, runous ja laulu.

Kovin monta ainetta ei minulle opetettu: lukua, kirjoitusta, lasku- ja piirustusharjoituksia. Setäni ei antanut minun koskaan tuskitella vastaan hangoittelevien vaikeuksien kanssa ja, antamatta minulle sitä ratkaisua tai selvitystä, jota hain, hän taitavasti ohjasi minut oikealle tolalle. Enimmäkseen olin kirjoineni puutarhassa, mutta kylminä tai sateisina päivinä sallittiin minun asettua kirjaston nurkkaan. Näen vieläkin edessäni tuon avaran, ruskeilla laudoituksilla vuoratun huoneen, missä kirjat kaikkialla peittivät seiniä. En ole voinut unhoittaa sen erikoista ilmakehää, vanhojen nidoksien tuoksua, veistosjäljennösten päälle keräytynyttä pölyä. Kaksi rintakuvaa, molemmin puolin uunia, tyhjine silmäterineen, esitti Homerosta ja Platoa. Seinällä Goethen ja Schillerin medaljonkikuvien välissä oli osa Parthenonin friisiä ja suuri valokuvajäljennös Rafaelin freskosta _Atenalaisten koulu_. Molempien ikkunoiden välissä oli lasikaapissa poltettuun saveen muovailtu pieni Pallas, joka oli löydetty Olympian kaivauksista.

Setäni kirjoitti seisten pulpettinsa ääressä. Sivulta tuleva kajastus valaisi hänen roomalaista profiiliaan, korkean kauluksen neuleita, sen ympärille kiedottua mustaa kaulaliinaa, harmaita hiuksia, jotka kohosivat töyhdöksi päälaelle. Heti kun kello oli lyönyt neljä, hän laski kynän kädestään. Minä panin päähän olkihattuni ja kulkiessamme milloin niittyjä pitkin, milloin pitkin puutarhan säleristikkojen reunustaa, joista raskaat köynnökset riippuivat, kerroin lukemani, johon opettajani teki selittäviä huomautuksia.

Setä Sylvain vihasi koulujen yksipuolista kirjakasvatusta, joka perustaa menettelytapansa muistitaitoon, ajattelemisen, älyn ja kokemuksen kehittämisen asemesta. Luonto oli hänestä lapsen ensimmäinen kasvattaja, luonto, joka lakiensa kautta opettaa meitä katselemaan puhtain silmin ja tyynin sydämin elämän ja kuoleman ilmiöitä. Kasvin ihmeellinen rakenne, sen uudestisyntyminen siemenen ja hedelmän kautta, oli valmistava minua eläimen ja ihmisen tutkimiseen, niin että, vähitellen yhtäläisyyksiä keksien, voisin hämmentymättä tulla tuntemaan niiden elimistön ja tehtävät. Nuo nuorten tyttöjen pienet kainoudet, tuo puoli-tietäväisyys, huonosti peitetty uteliaisuus, teeskennelty häveliäisyys, joita ominaisuuksia perheet ja kasvattajat ylpeydellä vaalivat, olivat hra de Riveyrac'ista naurettavia ja tuomittavia. Hän ei uskonut ikinä koituvan mitään hyvää siitä, että väkipakolla tehtiin salaperäisen rumiksi luonnostaan puhtaat asiat, jotka likaantuvat vain likaisten ajatusten niitä käsitellessä.

Luonnon tutkimiseen liitti setäni historian tutkimisen. Ne vuodet, jotka hän tahtoi omistaa kasvatukselleni, hän jakoi kolmeen jaksoon, sovittaen henkisen ravinnon laadun aivojeni voiman mukaiseksi. Hän vertasi itseään äitiin, joka lapselleen varhaisimman iän maitohoidon jälkeen vähitellen antaa kasvisravintoa ja sen jälkeen voimistuttavia ja ravitsevia liharuokia. Minä luin aluksi sarjan tarinoita, innostuen Raamatun, Herodotoksen, _Odysseian_ ja _Kyroksen kasvatuksen_ naiveista kertomuksista. Sitten tuli Plutarkhoksen ja muiden varsinaisten historioitsijani vuoro, ja lapsuusikäni lähetessä loppuaan tutustutti setä Sylvain minut filosofian pääjärjestelmiin ja uskontojen kehitykseen.

Täydentääkseen henkistä kasvatustani, joka oli aloitettu luonnon välttämättömien lakien tutkimisella, setä Sylvain käytti sokrateslaista menetelmää kehittääkseen ja ojentaakseen arvostelukykyäni. Hän koetti saada minut ajatusmaailmassani yhdistämään eroittamattomasti kauneuden aatteen hyveen aatteeseen; hän ei koskaan sanonut: »Tämä on pahaa», vaan: »Tämä on rumaa», vakuutettuna siitä, että hyvä ja kaunis kuuluvat samaan sopusoinnun käsitteeseen. Mutta hän vihasi sovinnaista siveellisyyttä, yhteiskunnallisia valheita, ennakkoluuloja. Hän piti itseään vanhana filosofina, joka suojelijalleen Athenelle, järjen ja tasapainon jumalattarelle pyhitti kasvattamansa terveen ja viisaan neidon.

Tällaisessa kasvatuksessa ei ollut tilaa pienille seurataidoille eikä miellytyskeinoille. Näyttipä siltäkin, että se pitäessään kurissa mielikuvitustani tukahdutti tunteitteni herkkyyden. Tätini ei surukseen huomannut minussa, huolimatta viidestätoista ikävuodestani, jälkeäkään hermostuneista mielenliikutuksista ja hellyyden puuskista, joita hän rakasti ja jotka hänestä olivat runollisen luonteen tunnusmerkkejä. Hra de Riveyrac ei katsonut arvonsa mukaiseksi selittää hänelle, että tuo tunne-elämän liian aikainen kehkeytyminen, joka aikamme varhaiskypsillä nuorilla tytöillä johtuu uskonnollisuudesta ja aistien heräämisen tuottamasta ensimmäisestä hämmingistä, ei suinkaan ole luonnollinen eikä terveellinen. Hän tukahdutti liikatunteellisuuden, joka olisi turmellut sen kuvapatsaan puhtaat viivat, jota hän muovaili verkalleen ihanteensa kaltaiseksi. Kun hän eräänä päivänä tapasi minut lukemassa _Pyhän Katariinan elämää_, jonka tätini oli minulle lainannut, sai hänen kiihkeä vihansa meidät vapisemaan.

— Älköön koskaan enää tuotako tähän taloon noita barbaarien hirveyksiä! huusi hän heittäen kirjan ikkunasta. Se vielä puuttuisi, että näkisin Hellén kantavan nunnan kaapua, lukevan rukouksia ja uskovan paholaisiin! Tytön, jota olen kasvattanut kuin omaa poikaani! Hänestä tahdottaisiin tehdä luihu, tyhmyri, rippituolien saalis!

Tätini ei uskaltanut enää väitellä minusta rakkaan ja ankaran opettajani kanssa. Mutta »Escarbagnas'n kreivittäret», jotka tiesivät, että olin jättänyt ensimmäisen ehtoolliskäyntini tekemättä, lakkasivat meillä käymästä.

Vuodet vierivät, toinen toisensa kaltaisina. Olin kuudentoista vanha, kun tätini kuoli.

III.

Jollei meillä olisi ollut palvelijatartamme Babettea, olisimme, setäni ja minä, olleet pahemmassa kuin pulassa. Minä olin vielä aivan liian nuori hoitamaan taloutta, ja vaikka olinkin kääntänyt _Taloudenhoidon_, en ollut lainkaan huvitettu niistä kotiaskareista, joita Xenophon kirjassaan teroittaa mieleen. Setä Sylvain oli maailman epäkäytännöllisin ihminen. Minulla ei ollut käsitystäkään rahan arvosta. Tuntien ylemmyytensä omalla alallaan, Babette, vanhana, suorasukaisena ja uskollisena palvelijattarena, katsoi velvollisuudekseen huomauttaa:

— Herra, on parasta, että annatte neiti Hellélle lomaa. Kuinka hän tulee toimeen, saatuaan miehen ja lapsia, osaamatta ommella nappia kiinni ja tietämättä miten kotletti paistetaan? Hän menee naimisiin eräänä kauniina päivänä...

— Kenties...

— Kuinka, kenties, keskeytti Babette närkästyen. Kaupungissa on kyllältä nuoria herroja...

— Nuo lurjukset, pölkkypäät, aasit! keskeytti setä Sylvain. Haluaisin totta tosiaan nähdä noiden elukoiden tulevan pyytämään minulta Hellétä!...

— No, no, hyvä herra, sanoi Babette, älkäähän huutako noin kovasti. Te luulette, että neidin on helppo päästä naimisiin!... Neiti on miellyttävä, hänellä on omaisuutta, hän on _hienosta suvusta_. Mutta te olette hänelle opettanut liian paljon hassutuksia. Se pelottaa ihmisiä.

Setää alkoi naurattaa.

— Ole huoletta, Babette. Minulla on omat tuumani. Minun sallittiin kuitenkin suoritella talousaskareita Babetten johdolla. Vielä yksi vuosi kului.

Lokakuu oli loppumassa. Setäni tuntui tavallista miettiväisemmältä. Eräänä päivänä postinkantaja toi hänelle kirjeen, jonka hän luki tyytyväisen näköisenä.

— Hellé, sanoi hän minulle, tule puutarhaan; minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Oli tuollainen syksyn iltapäivähetki, jolloin ohentunut valon väreily tekee värit puhtaammiksi kuin mitä ne ovat kuumina kuukausina. Kesäauringon paahtamat puut, hedelmäpuut, joissa vinot päivänsäteet leikittelevät, autereinen taivas kuultavat kuin kullanvärisen kristallin läpi katsottuina. Tuona päivänä pisti silmääni muutama vioittunut päärynä säleistöjen ristikoista; viikunapuut ravistelivat sinipunervia hedelmiään, jotka putosivat ruohistoon hiljaa kahisten ja jättivät haljetessaan jälkeensä karmiininpunaisen viivan. Päittemme yläpuolella riippui punertavasta köynnösholvista kimpuittain mustia viinirypäleitä. Yöllä oli satanut ja kitkerä tuoksu levisi kosteiden puksipuiden juurelle keräytyneistä lehdistä.

Me kuljimme georgiinein keskellä, jotka aukaisivat auringossa keltaisten umppujensa poimuja. Setäni oli surullinen. Hän katseli puutarhaa ja taloa, joihin hänen liikkumis- ja näköalansa olivat rajoittuneet, samalla kuin tiede oli avartanut hänen unelmiensa ihannekotia äärettömyyteen saakka. Laskien kätensä olkapäälleni hän äkkiä sanoi:

— Kaikki tämä täytyy meidän jättää.

Minä tein hämmästystä osoittavan eleen. Hän jatkoi: