Part 13

Pöydässä istuin Mauricen ja toisen _clubman'ia_. välissä, vastapäätä paroonitarta, jolla oli ministeri ja senaattori vierustovereinaan. Maurice, joka tarkkasi Rebussat'n jokaista sanaa, ei puhunut minulle juuri mitään ja minun itsepintainen harvapuheisuuteni tyrehdytti piankin oikeanpuolisen naapurini turhanpäiväisen lörpöttelyn. Tuolla hyvin sievällä pojalla oli hiukset kiiltävän sileällä jakauksella niskaan asti, tiheälaskoksinen paidanrinnus ja liivit aivan erikoista kuosia. Ollen näin monella viehätyskeinolla varustettu, miellytti hän yleensä suuresti naisia, jotka tunsivat hänet itsensä kaltaiseksi sekä makuun että tuntemistapaan nähden. Hämmästyneenä minun välinpitämättömyydestäni, jonka saattoi katsoa johtuvaksi rakastuneisuudesta ja vaatimattomuudesta, hän kokonaan omistautui lihavalle kreivitär de Jonchères'ille, jonka rehevä, herkullisesti paljastettu rinta muutaman senttimetrin päässä houkutteli hänen katsettaan. Päästyäni hänestä vapaaksi saatoin katsella ja kuunnella mielinmäärin.

Hra Rebussat kiinnitti erikoisesti mieltäni. Antoine oli minulle puhunut hänestä ennen ja kuvannut hänet nokkelaksi vehkeilijäksi, taitavaksi valloittamaan miehiä heidän etujensa pohjalta ja naisia imartelemalla heidän suurmaailmallista turhamaisuuttaan. Hän kieltäytyi harvoin rouva de Nébriantin ja hänen kaltaistensa kutsuista, joissa hän tiesi tultavan vetoamaan hänen vaikutusvaltaansa ja joissa hän täten sai tilaisuuden osoittaa puhetaitoaan ja näytellä rakastettavaa, hienoa suurmiestä, joka on kyllin ansiokas Atenan tasavallan päämiehen tavoin kaitsemaan kulttuuria. Hänen hyvä onnensa oli tunnettu; vaikka hän ei sillä kerskunut, ei hän sitä erikoisemmin salannutkaan. Rouva de Nébriant ihaili häntä ja tämä palvominen sai välistä poliittisen käännytystyön luonteen. Rebussat tiesi kokemuksesta salonkien vaikutusvallan, sillä hän oli itse luonut menestyksensä kauniiden sinisukkien avulla. Sitäpaitsi oli hän älykäs, epäileväinen ja osasi tasapainotaiturin tavoin irroittaa otteensa ja tehdä äkkikeikauksen toiseen suuntaan, jotka ominaisuudet juuri olivat tehneet hänet inhoittavaksi Genesvrier'lle. Joskaan ei mies ollut minusta miellyttävä, täytyi minun tunnustaa, että hän keskusteli erittäin viehättävästi. Hänellä oli etelämaalaisen puhevuolaus, jonka kaksikymmenvuotinen oleskelu Parisissa oli hienostanut. Puhui hän sitten politiikasta tai kirjallisuudesta, teki hän sen aina selvästi ja huvittavasti, ja oli todellinen ilo kuulla hänen puhuvan Mauricen kanssa. Rouva de Nébriant oli haltioissaan ja sai esimerkillään vieraansakin kunnioittavan tarkkaaviksi kuulijoiksi.

Kun tulimme jälleen seurusteluhuoneeseen, tuli paroonitar luokseni voitonriemuisena:

— No, rakkaani, mitä sanotte? Eikö ministeri ole todellakin hurmaava!... Ja hyväntahtoinen! Te tiedätte, että hän on luvannut Mauricelle kunniamerkin, mutta vaiti! Se on vielä salaisuus... Herra Rebussat on kaikkivaltias Comèdie'ssa. Hän kääntää kaikki Mauricen eduksi.

— Ellei siihen mennessä ministeristöä kaadeta.

— Oh, sehän olisi kauheata! sanoi paroonitar tyrmistyneenä. Mutta herra Rebussat säilyttää vaikutusvaltansa, tapahtui mitä tahansa. Jos Maurice on vähänkin taitava, voi hän tehdä hänet ystäväkseen.

Minusta oli tarpeetonta selittää rouva de Nébriantille, minkätähden en pitänyt herra Rebussat'n ystävyyttä erikoisemman arvoisena. Naiset jaarittelivat ja panettelivat. Tupakkahuoneesta kaikui nauru ja äänten hälinä. Neiti Frémant lähestyi minua. Istuin pienellä, keltaisella satiinisohvalla korkeiden palmujen alla. »Kirjallinen vanhapiika», joksi Maurice häntä nimitti, istuutui viereeni. — Olette surullinen, neiti. Luulenpa, että herra Clairmont laiminlyö teitä hiukan tänä iltana. Suotakoon se hänelle anteeksi: herra Rebussat on teille kunniakas kilpailija.

Syytin pientä päänkivistystä, tuntien etten ollut ympäristöni kanssa samassa virityksessä. Neiti Frémant neuvoi minulle antipyriiniä varmana keinona kipuani vastaan, sitten hän kävi kautta rantain Mauricen kimppuun.

— Olette ottanut kauniin, mutta vaikean tehtävän, joka on mielestäni hyvin kiitettävää, neiti de Riveyrac. Kesyttää perhosta! Täytyy olla hyvin varovaiset ja herkkätuntoiset sormet tehdäkseen tuon ihmeen. Mutta onhan teillä monta valttia käsissänne: kauneus, henkevyys, varallisuus. Tarvittiin vähintäin nämä kaikki, jotta tuo soma huikentelija tarttui kiinni... Koko Parisi on vaeltava teidän kotonanne. Hän näkee kernaasti vieraita luonaan, tuo runoilijanne, ja ihastuu myös helposti. Katsokaa, miten hän ahmii ministerin sanoja! Minä pidän tuosta lahjakkaille miehille ominaisesta lapsekkaisuudesta. He kultaavat kaiken, mikä heitä ympäröi. »Kangastusta!» kuten sanoi Tartarin-vainaa. Herra Clairmont näkee Rebussat'ssa Maecenaan, samoin kuin hän näki sankarillisia ryöväreitä muutamassa madonsyömässä, mulipäässä makedonialaisessa, jotka näyttivät aikovan vangita hänet eräällä tiellä ja jotka suutelivat hänen kenkänsä pohjia muutamasta kultakolikosta.

Tiesin kyllä, että Mauricen seikkailu Makedoniassa oli kovin vaaratonta laatua, pikemminkin koomillinen ja omiaan About'n iloisen kynän kuvailtavaksi. Mutta en pitänyt neiti Frémantin pilanteosta, etenkin kun hänen leikinlaskuunsa oli vaikeaa samassa äänensävyssä vastata.

Olin juuri muuttamaisillani toiseen paikkaan, kun näin Mauricen ja Rebussat'n lähestyvän. Naisten hellä ihailu oli nähtävästi saanut ministerin kasvot punoittamaan ja silmät loistamaan mielihyvästä. Mauricekin oli joutunut alakynteen, huolimatta runoilijamaineestaan, tai paremminkin vetäytyi hän tahallisesti syrjään pelkästään harkitsevaisuussyistä... Toivo saada näytelmänsä esille Parisin ensimmäisessä teatterissa teki hänet melkein matelevaksi Rebussat'n edessä.

Tämä nöyrä käytös, jota neiti Frémant häijysti tarkkasi, suututti minua. Mutta ministeri kääntyi minun puoleeni ja kaikkien katseet kohdistuivat sohvaan, jolla istuin.

Hra Rebussat, joka oli saanut tietää, että olin Sylvain de Riveyrac'in veljentytär, kyseli minulta ystävällisesti kaikenlaista sedästäni, joka oli, kuten hän sanoi, hieno mies, sopiva kasvattamaan suuren runoilijan elämäntoveria. Vastailin kylmän kohteliaasti, ihaillen sitä taitoa, jolla tuo mies koetti minua voittaa puolelleen puhumalla sellaisella lämmöllä henkilöstä, jota minä olin niin paljon rakastanut ja jota hän ei ollenkaan tuntenut. Nyt minulle selvisi hänen hyvän onnensa, nopean menestyksensä salaisuus. Maurice oli ihastuksissaan. Hän tahtoi, että esiintyisin edukseni ja kertoi, kuinka olin avustanut häntä näytelmän kirjoittamisessa innoittamalla hänet luomaan Melissan ihanteellisen hahmon.

Keskustelu siirtyi vähitellen kirjallisuuden alalle, uusiin kirjoihin. Rebussat toi ilmi oman mielipiteensä ja jokainen säesti häntä kertomalla jonkun jutun, etsien imartelevaa tai purevaa sanaa, kuitenkaan vastustamatta ministeriä, jota kuunneltiin kuin oraakkelia. Mainittiin nimiä, jotka kaikille kuulijoille paitsi minulle olivat ulkomuodolta tunnettuja parisilaisia kuuluisuuksia. Sitten puhuttiin noista kirjallisuuden äärimmäisyysmiehistä — uusmystikoista, satanisteista, anarkisteista, hulluista, ja äkkiä kuulin mainittavan Antoine Genesvrier'n nimen. Sen oli lausunut Marie Frémant. Tiesikö hän mahdollisesti siitä kaunasta, jota ministeri kantoi kirjailijaa kohtaan ja aikoiko hän kurillaan raivostuttaa tuon rouva de Nébriantin suurmiehen ja rouva de Nébriantin itsensä? Hänen pieni päänsä, kolmikulmainen kuin käärmeen pää, näytti mataline opettajatarmaisine tukkalaitteineen ihmeteltävän viattomalta.

— Kuka on lukenut Antoine Genesvrier'n _Köyhät_? _Köyhät_ on rakkautta ja vihaa uhkuva teos, vuoden kaunein kirja.

Rouva de Nébriant selitti, että hän oli kuullut puhuttavan jotakin tästä kirjasta, mutta että hän ei pitänyt tarkoitusperäisistä romaaneista.

— Tekö, Ibsenin innokas ihailija?

— Se ei ole samaa! sanoi paroonitar hämillään.

— Ibsen on filosofi, utuinen ja valtava nero, sanoi Rebussat, jonka poskille veret äkkiä syöksähtivät. Genesvrier, joka luulee olevansa ajattelija ja kirjailija, kuuluu yksinkertaisesti niihin, jotka kuten verikoirat iskeytyvät niiden lahkeisiin, joilla on lahjoja, onnea ja menestystä.

— Todellako? huudahti neiti Frémant yhä yhtä viattomana. Sepä ikävää, tuo Genesvrier miellytti minua... Mutta rakas paroonitar, ettekö kerran kertonut minulle hänen tarinaansa? Hänhän oli kunnianarvoisesta perheestä ja joissakin sukulaisuussuhteissa tuon miellyttävän vanhan rouva Marboyn kanssa, jonka piti tulla tänne tänä iltana?

— Sangen etäinen sukulainen... Oh, hän on yksinkertaisesti hullu. Rouva Marboy ei juuri ollenkaan seurustele hänen kanssaan... Hän on sairas, tuo rouva raukka, eikä voi liikkua huoneestaan. Toivon, että pian saamme taas nähdä hänet.

Rouva de Nébriant koetti kääntää keskustelua muihin asioihin, peläten, että joku onnettomuudeksi erehtyisi puolustamaan häntä. Katsoin Mauricea. Hänen silmänsä karttoivat itsepintaisesti katsettani. Hän vaikeni.

Mutta neiti Frémant ei hellittänyt.

— Hullu, Genesvrier'ko?

— Ja vaarallinen hullu! virkkoi ministeri. Yksi niitä, jotka tahraavat itsensä sillä loalla, jota he keräävät... Oh, Genesvrier ei suinkaan ole lahjaton. Hänellä on tyylivaistoa, kyky käyttää voimakkaita iskusanoja, jonkinlainen harhauttava kaunopuheisuuden taito. Hänellä on muutamia kannattajia nuorisossa — tuossa kummallisessa nykyajan nuorisossa, joka on niin vähän ranskalainen, joka ei osaa enää nauraa, vaan vajoaa sekapäisiin teorioihin, huumautuu suurista sanoista... Niin, Antoine Genesvrier'ssa on hyvää häväistyskirjailijan ainesta, vaikkakin hän liiaksi jäljittelee Jacques Laurentia... Joka tapauksessa hänen raivonpurkauksensa kuuluvat ammattiin, enkä minä soimaisi häntä siitä, että hän tunnollisesti ahkeroiden ansaitsee sen rahan, jota Laurentin ystävät hänelle tuhlaavat, ellen epäilisi hänen rehellisyyttään.

Tunsin kalpenevani. Uudelleen katsahdin Mauriceen. Hän vaikeni.

— Mitä! huudahti neiti Frémant, tuo sorrettujen puolustaja, tuo apostoli ei siis olisikaan kunniallinen mies?

— Hm!... rykäsi Rebussat kaksimielisesti hymyillen, hän ei ole tappanut eikä varastanut...

— Mutta on olemassa sellaisiakin kunniansa menettäneitä, joita ei lainopin mukaan voida syyttää.

— Sitä juuri tarkoitinkin. Mutisin vasten tahtoanikin:

— Ja mistä sitten herra Genesvrier'ta syytetään? Maurice käänsi päänsä ja loi minuun kiinteän katseen, joka vaati minua vaikenemaan.

— Mistäkö häntä syytetään, neiti?... Oh, hyvä jumala, ei paljon mistään... Kaikki riippuu katsantotavasta... Monetkaan eivät pitäisi rikoksena, sitä, että Genesvrier on keinottelija, että hän solvaa niitä, jotka eivät ajattele niinkuin hän tai hänen mestarinsa, että hän teeskentelee Robespierren ankaruutta ja Saint-Just'in ihmisyys-uskoa ja että hän siten kaikessa hiljaisuudessa muokkaa maaperää ehdokkuudelleen tulevissa vaaleissa.

— Mutta hänhän ei ole poliitikko, hän on kirjailija, filosofi...

— Sanokaa pikemminkin: yksi noista tieltään suistuneista, kateista, katkeroituneista, jotka liehittelevät tietämättömiä ja lietsovat heihin vihaa ja pahansuopaisuutta, kaikkia niitä huonoja intohimoja, jotka heissä riehuvat. Genesvrier on kuluttanut sievoisen omaisuuden hyvin nopeasti, eikä tiedetä mihin. Hän on seurapiirinsä hylkäämä, ja, uskallan sanoa varmuudella, hirvittävän kunnianhimoinen.

Seurasi hiljaisuus. Maurice oli kalpea ja nyt hänen silmänsä rukoilivat minua. Nyt en enää voinut hillitä suuttumustani. Vastustamaton voima pakoitti minut kapinaan.

— Minä en ole samaa mieltä kanssanne, herra Rebussat, sanoin kirkkaalla, hieman vavahtelevalla äänellä, joka kaikui halki koko suuren salin. Minä tunnen herra Genesvrier'n ja pidän häntä hyvin kunniallisena ihmisenä.

Rebussat ensin hämmästyi, sitten hymyili kohteliaan halveksivasti:

— Te olette kovin nuori, arvoisa neiti ja on helppo pettää teidän ikäistänne, kokematonta henkilöä, joka on altis suurille, kauniille sanoille.

— Sedälläni oli ihmistuntemusta. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä suuressa arvossa, ja hän nimitti Genesvrier'ta ystäväkseen. Sentähden katson velvollisuudekseni puolustaa häntä. Antoine Genesvrier on köyhä, sentähden että hän on omaisuudellaan pelastanut paljon onnettomia. Hänellä ei ole muuta kunnianhimoa kuin halu harjoittaa hyödyllistä toimintaa. Totuus on hänen ainoa silmämääränsä.

Tunsin, että ympärilleni oli syntynyt raskas ja vihamielinen hiljaisuus, huomasin Mauricen harmistuneen levottomuuden ja rouva de Nébriantin suuttumuksen. Rebussat nyrpisti ohuita huuliaan ja hymyili terävää hymyään:

— Onnittelen teitä, neiti, siitä uskollisuudesta, jota osoitatte ystäviänne kohtaan, niin eriskummallisia kuin nuo ystävyyssuhteet ovatkin. Kunnioitan tuota naivia tunnetta, joka teitä elähdyttää. Mutta rakas Clairmontimme ei näytä oikein vakuutetulta...

— Neiti de Riveyrac liioittelee, sammalsi Maurice... Herra Antoine Genesvrier'n filantropinen into huvitti herra de Riveyracia, mutta he eivät seurustelleet paljonkaan keskenään.

— Hän oli hänen ystävänsä... niinkuin hän oli teidänkin, huudahdin minä, kiivastuen tästä selkärangattomuudesta, joka melkein sai minut vihaamaan Clairmontia. Uskaltakaa tunnustaa se, rakkaani. Te tunnette Genesvrier'n, te puristatte hänen kättänsä ja tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän on kunniallinen mies. Ja mitä itseeni tulee, olisi minusta hyvin raukkamaista, jollen uskaltaisi sanoa, mitä ajattelen.

— Tietenkin on kullakin vapaus ajatella mitä tahtoo, sanoi Rebussat kylmästi. Teette väärin salatessanne mielipiteenne, rakas Clairmont... Mutta jättäkäämme Genesvrier, hänen paheensa ja hyveensä, ja pyytäkäämme rouva Salmsonia laulamaan meille ihania tanskalaisia laulujaan. Musiikki »rauhoittaa, lumoaa ja vapauttaa», kuten sanoo runoilijamme Sully-Prudhomme... Rakas rouva...

Rouva Salmson veti käsistään pitkät hansikkaansa. Hän suuntasi askeleensa pianon luo; vieraat hajautuivat eri ryhmiin. Huomasin olevani yksin neiti Frémantin kanssa.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle puoliääneen, tiedättekö, mitä ymmärretään sanalla _gaffe?_

— Vahingossa tapahtunutta kömmähdystä... juuri päinvastaista kuin minkä minä tein.

— Olette uljas. Hyvä on. Mutta tiedättekö, että uljuutenne voi käydä kalliiksi herra Clairmontille? Rebussat on pitkä vihainen. Hän on kantava kaunaa teille molemmille, ja rakkaan runoilijamme kunniaristi on vaarassa.

— Tuo nauhanpätkä käy liian kalliiksi, jos se on ostettava halpamaisuudella. En voinut vaieta. Sydämeni oli pakahtua... Rukoilen teitä, neiti Frémant, älkää uskoko sitä, mitä kuulitte puhuttavan Antoine Genesvrier'sta...

Liikutus tukahdutti ääneni.

— Kuinka te olette kalpea! sanoi neiti Frémant. Voi teitä, mieletön ja jalo lapsi, kuinka teidän kaunis suuttumuksenne minua miellyttää! Minä pidin teistä jo aikaisemmin. Tämän tunnin kuluessa olen oppinut teitä rakastamaan... Mutta mitä tekemistä teillä on täällä, kun teillä on tuollainen luonne? Te ette kuulu tähän seurapiiriin. Ei kukaan ole teitä täällä ymmärtävä, kaikki tulevat kadehtimaan teitä ja oma miehennekin — joka huonosti salaa kunnianhimoiset pyrkimyksensä — on nouseva omien etujensa puolesta teitä vastaan. Ah, neiti Hellé, te, joka ette osaa varovaisesti vaieta ettekä valehdella, teidän pitäisi naida joku Don Quijote! Sovittakaa nopeasti erehdyksenne. Rebussat'n täytyy voida antaa anteeksi rouva Clairmontille neiti de Riveyrac'in rohkeat sanat... Runoilija raukkamme! Kuinka ikävystyneeltä hän näyttää!

Rouva Salmsonin kristallinen ääni lauloi laulun helähtävät loppusäveleet. Minä nousin huomiota herättämättä, sanoin paroonittarelle, että olin hyvin väsynyt ja aioin lähteä kotiin.

— Hyvä, hyvä! sanoi hän jäätävän kylmällä äänellä. Näkemiin, rakas lapseni.

Vetäydyin kaikessa hiljaisuudessa eteiseen, jossa kamarineiti heitti hartioilleni tanssiaisviittani. Eräs palvelijoista oli mennyt etsimään minulle ajuria. Äkkiä Clairmont ilmestyi eteeni.

— Te poistutte, Hellé, sanomatta minulle jäähyväisiä?

— Niin.

— Kuitenkin, sanoi hän, minulla on muutamia selityksiä teiltä pyydettävänä.

— Saatte ne huomenna.

— Oletteko mieletön? sanoi hän kiristetyin hampain, häijy ilme katseessaan; te olette tehnyt minulle korvaamattoman vahingon ja te olette naurettavalla tavalla häpäissyt itsenne tuon tähden... tuon...

— Maurice, odotan teitä huomenna ja sanon silloin teille, mitä ajattelen käyttäytymisestänne. Vaununi ovat saapuneet. Jätän teidät nyt. Älkää vaivautuko minua saattamaan: herra ministeri odottaa teitä.

XXVII.

Tuskin olin jättänyt makuuhuoneeni, kun jo Maurice ilmoitettiin saapuneeksi. Raikas vesi, jolla olin huuhdellut kasvoni, poisti jäljet unettomuudesta, josta olin kärsinyt aamun koittoon saakka. Olin paljon ajatellut yön kuluessa, olin tehnyt tarkkaa tiliä omantuntoni kanssa, langettanut tuomioni itsestäni ja rakkaudestani.

Olin vihdoinkin päässyt täysin selville siitä, mikä harhakuvitelma oli minut lähentänyt Mauriceen ja mitkä todellisuussyyt minut hänestä vieroittivat. Kun hänen sisäinen köyhyytensä oli minulle paljastunut, ei häneen jäänyt jäljelle muuta kuin hänen sinisten silmiensä, hymyilynsä, äänensä pelkkä ulkopuolinen kauneus. Mutta miehinen viehätysvoima, aistien houkutus ei neitseelliseen olemukseeni tehnyt syvempää vaikutusta, ne olivat minulle hetken hämärää ja itsetiedotonta hurmaa, jota kesti niin kauan kuin sydämeni oli siinä mukana, mutta joka tunteitteni jäähdyttyä haihtui itsestään.

Olin jo kuulevinani Mauricen soimaukset, itsepuolustelut, anteeksipyynnöt, jotka eivät lainkaan selittäisi hänen eilisiltaista raukkamaista menettelyään. Tiesin, ettemme voisi toisiamme ymmärtää emmekä tehdä sovintoa. Ja minuakin kummastutti, että kärsin siitä niin vähän. Niinkuin kypsä hedelmä putoaa oksasta, niin irtautui suloinen mielikuva sydämestäni, joka sitä jonkun aikaa oli hellinyt ja vaalinut. Tahtoni ei voinut sille mitään. Ja minusta tuntui, että eilisillasta oli kulunut lukemattomia päiviä, että Maurice, rakkautemme, kihlajaisemme, kaikki oli jo kaukana minusta, menneisyyden verhon takana, josta se, mikä kerran on ollut rakasta todellisuutta, häämöittää himmeänä ja värittömänä kuin uni.

Sydämeni tykki ankarasti, kun Maurice astui eteeni. Hänen ylpeytensä oli saanut kolauksen, mahdollisesti tunsi hän kenties hiukan omantunnon vaivoja, mikä seikka teki hänet vieläkin kärtyisämmäksi. Kuitenkin ojensi hän minulle kätensä.

— Arvaatte kai, minkätähden olen tullut näin aikaiseen aamulla? Olen hyvin levottomassa ja kiusallisessa mielentilassa ja odotan teiltä selityksiä.

— Minkä johdosta? Minun käytökseni oli aivan johdonmukainen ja luonnollinen. Samaa en voi sanoa teidän käytöksestänne.

— Tuo on taas sitä naisten tavallista kiemurtelua, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Tehän väännätte koko asian.

— Todellakin? Haluaisinpa tietää, mitenkä te sen esitätte.

Clairmont oli istuutunut. Hän nojasi kyynärpäätään pöytään ja koputteli hermostuneesti jalkaterällään lattiaan.

— Te pidätte minua pilkkananne, Hellé. Eilen te teitte varomattomuuden, jolla voi olla ikäviä seurauksia. Hankitte minulle vihamiehen... ja sitten loukkasitte minua julmasti.

— Minäkö loukkasin teitä?

— Älkää tekeytykö viattomaksi. Tiedätte mitä tarkoitan.

— Selittäkää sananne.

— Hitto vieköön, rakas ystävä, te olette tahtonut kuuluttaa julki jalomielisiä tunteitanne, joita maailma ei käsitä sillä tavoin kuin te näytte luulevan. Te olette rikkonut tahdikkaisuutta vastaan. Rebussat on syvästi loukkaantunut. Hän ei tule antamaan sitä anteeksi.

— Tarvitsetteko siis häntä niin suuresti?... Niin, todellakin, teidän kunniamerkkinne näyttää teistä olevan vaarassa, tuo kallisarvoinen kunniamerkki, jonka loiste sokaisi teidät eilen niin, että olitte kuuro ja mykkä kaikelle muulle.

— Te laskette leikkiä kanssani. Hetki on huonosti valittu.

— No hyvä, sanoin minä suuttuneena hänen kiertelyistään, vastaan teille siis suorasti, olkoon että se tuntuisi teistä raa'altakin; tämä keskustelu on paljon vakavampi kuin mitä luulettekaan ja meidän on tällä hetkellä puhuttava aivan avoimesti. Te syytätte minua tahdikkaisuuden puutteesta ja minä syytän teitä kunnian ja rehellisyyden puutteesta. Minä olen ollut varomaton, myönnettäköön. Te olette ollut heikko ja raukkamainen.

— Minä olen menetellyt niinkuin jokainen hyvin kasvatettu mies olisi menetellyt tällaisessa tapauksessa. Minä vaikenin, niinkuin tulikin tehdä.

— On tapauksia, jolloin vaikeneminen on halpamaisuutta.

— Hellé!

— Vaikenemalla teitte itsenne myötärikolliseksi panetteluun. Tekö menettelitte niinkuin hyvinkasvatetun miehen tulee? Olisin mieluummin nähnyt, että olisitte menetellyt niinkuin mies, vaikkakin se olisi sotinut sovinnaisuutta, varovaisuutta ja etujanne vastaan.

— Minä tein niinkuin minua halutti tehdä. Ja jos en puolustanut Genesvrier'ta, tapahtui se siksi, että minulla oli painavia syitä vaieta.

— Haluaisinpa tietää nuo syyt.

— Älkää toivoko, että sanoisin teille ne kaikki.

— En pelkää totuutta.

— Siinä teette väärin.

— Puhutteko? sanoin vihdoin hetken vaitiolon jälkeen.

Kumealla äänellä hän vastasi:

— Sitä pahempi! Itse olette niin tahtonut.

— No siis?

— No niin! Rakas ystävänne Antoine Genesvrier ei ole se synnitön sankari, jona te häntä ihailette ja jumaloitte. Hänestä on liikkeellä kaikenlaisia huhuja... Hän on, piru vie, ovela, hyvin ovela, hyvin taitava, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi salatakseen maailmalta kepposensa.

— Mitä tarkoitatte?

Hän hymyili ilkeän ivallisesti.

— Säälin teidän kaunista harhakuvaanne, Hellé. Te luulette itseänne hyvin viisaaksi, ja kuitenkin olette ihmeteltävän lapsellinen. Mutta tietäessäni sen mitä tiesin, vaikenin armeliaisuudesta ja hienotunteisuudesta, nähdessäni teidän jumaloivan ihailunne kuvittelemaanne suurmiestä kohtaan.

— Minä välitän vähät teidän hienotuntoisuudestanne ja armeliaisuudestanne. Te olette sanonut joko liian paljon tai liian vähän, Maurice. Puhukaa suunne puhtaaksi!

— Tietäkää siis, että pidän vähän liiallisena ystävyyttänne miestä kohtaan, joka on kylmäverisesti pitänyt teitä leikkikalunaan... Oh, olen kuullut hänestä kerrottavan paljon asioita näinä viime päivinä!... Olette luullut hänen ihailevan teidän suurta älyänne ja kenties, koska ylpeyttänne hiveli se tietoisuus, että te yksin kaikista naisista olitte voinut valloittaa tuon voittamattoman sankarin, kenties tuotti teille iloa ajatus, että hän todella rakasti teitä... Hellé raukka! Elämä täydentää teidän kasvatustanne teidän omalla kustannuksellanne.

— Mitä tiedätte? Puhukaa!

— Tulette katumaan itsepintaista tiedonhaluanne. Olisin halunnut odottaa ja paljastaa teille totuuden myöhemmin.

— Puhukaa, minä vaadin sitä!

— Teidän on täytynyt olla hyvin... kokematon, (joka on anteeksi annettava, jopa kunnioitettavakin ominaisuus teidän ijällänne) voidaksenne olla huomaamatta, että yritettiin päästä käsiksi teidän rahoihinne. Oli turvattava nuo filantropiset yritykset ja _Tulevaisuuden yhteiskunta_. Mutta tämä ei olisi vielä mitään. Antoine Genesvrier on osoittanut julkeaa kunnioituksen puutetta teitä kohtaan tuodessaan luoksenne tuon Marie Lamiraultin, rakastajattarensa, ja lapsen, jota hän ei ole uskaltanut tunnustaa omakseen.

Silmiäni hämärsi. Tunsin hermojeni pingoittuvan ja veren jähmettyvän suonissani; mutta vastustamattomasti järkeni, sydämeni, vaistoni nousivat kapinaan:

— Se on mahdotonta.

— Te olette ainoa, joka ette tiedä tästä suhteesta. Marie Lamirault jakoi suosionsa Genesvrier'n ja Louis Florentin kesken. Niin minulle on kerrottu ja minä uskon sen. Mitä lapseen tulee...

— Antoine ei ole voinut minua niin halpamaisesti pettää. Minä en tahdo epäillä häntä sellaisesta.

— Ottakaa asiasta selko ja näette, että olen puhunut totta.

Hän puhui niin varmalla, niin voitonriemuisella äänellä, että voimani minut hetkeksi petti. Clairmont näki minun olevan mielenliikutuksesta kuolon kalpean; saatoin tuskin hengittää, olin itkuun purskahtamaisillani. Hän ei enää voinut hillitä vihaansa:

— Se järkyttää teitä siis niin kovin! sanoi hän tarttuen ranteisiini... Ah, siis oli epäilykseni oikea! Te rakastitte häntä, rakastatte häntä vielä!

— Minä?