Part 14

— Niin, te rakastatte häntä. Millainen nainen te siis olettekaan? Te rakastatte häntä, tuota arvon herraa, tuota maanmainiota laupeudenharjoittajaa, tuota kirjailijaneroa, tuota marttyyria!... Miksi ette sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan, Hellé!

Minä työnsin hänet luotani suuttuneena:

— En usko teitä, en tahdo uskoa teitä. Teidän menettelynne on katalaa. Menkää!

Hän kertasi:

— Heti ensimmäisenä päivänä olisi minun pitänyt huomata se. Tehän aivan ahmitte hänen sanojaan...

Minä sopersin:

— Teillä ei ole todistuksia... te kerrotte häpeällisiä panetteluja. Se on halpamaista, halpamaista.

Hulluna mustasukkaisuudesta ja raivosta hän huusi:

— Kaikki teille kelpaavatkin! Minun pitäisi hävetä — ellen sille nauraisi — että minun pitää väistyä sellaisen kilpailijan tieltä... Hän voisi olla vähän kauniimpi ja nuorempi edes!... No, nyt ainakin tiedätte, mikä hän on miehiään ja että hänellä ei ole rakkaudessa mitään ehdottomuuden vaatimuksia: eri asia on, jos te katsotte voivanne jakaa hänen rakkauttaan tuollaisen... kanssa...

— Vaiti! Ei sanaakaan enää! En ole enää teidän morsiamenne, olen nainen, jota loukkaatte. Lähtekää!

— Varokaa! Jos lähden, en palaa enää.

— Ulos!

Hän lähti paiskaten eteisen oven pauhinalla kiinni. Kuulin hänen askeleensa etääntyvän puutarhan hiekkakäytävällä. Mutta sensijaan, että olisin huutanut takaisin häntä, joka meni pois vieden mukanaan ensimmäisen unelmani sirpaleet, oli mielessäni vain yksi ainoa ajatus, joka purkautui nyyhkytykseen:

— Antoine ei ole voinut minua niin pettää... Se ei ole totta, se ei ole mahdollista.

XXVIII.

Haavoittuneena ja värisevänä saavuin Châtaigneraie'n vieraanvaraisten suojien turviin. Taloissa, joissa esi-isämme ovat eläneet, joissa me itse olemme lapsuutemme unelmoineet, on jotakin selittämättömän äidillistä. Jos sinne palaamme suru vaatteissa etsimään lohtua, tunnemme meitä ympäröivien esineiden salaperäisen myötätunnon ja orpous painaa meitä vähemmän.

Maurice oli minulle kirjoittanut muutamia päiviä ennen lähtöäni. Ollen itse kykenemätön tuntemaan syviä tunteita, ei hän voinut käsittää, että muillakaan voisi olla sellaisia. Kaikki näytti hänestä voivan tulla hyväksi jälleen, hän oli epätoivoissaan minun suuttumuksestani, jota hän ei vielä ollut saanut pois mielestään. Mutta minä tiesin, että tämä kevyt sielu parantuisi pian ja nopeasti: Maurice ei voinut rakastaa eikä kärsiä muualla kuin kirjoissaan, ja rakkaus ja tuska olivat hänelle ainoastaan taiteellista huumaustilaa. Hänen kirjeensä osoittivat oikeaksi tämän minun arveluni. Selittämättä mitään, ottamatta takaisin sanojaan ja voimatta ymmärtää, että olin syystä suuttunut hänen käytökseensä, hän pyysi että unohtaisin kaikki: hän kohteli minua kuin pahantuulista lasta, jonka pienellä hyväilyllä saattaisi jälleen lepyttää. Suuttumukseni oli haihtunut, mutta rakkauteni oli auttamattomasti kuollut.

Koetin selittää kaikkea tätä Mauricelle. Kirjoitin hänelle, että annoin anteeksi hänen tulistumisensa, että en kantanut siitä mitään kaunaa, mutta että olin liian selvästi huomannut luonteittemme erilaisuuden. Rouva Marboy tahtoi silloin ruveta välittäjäksi. Mauricen uskottuna hän vakuutti minulle, että me olimme luodut toisillemme, että minun pitäisi olla kärsivällinen. »Sitten kun olette naimisissa, kirjoitti hän, pitää rakkaus kyllä kaikesta huolen.»

Arvasin hänen ajatuksensa ja täydensin mielessäni hänen todisteluaan: hän uskoi rakkauden kaikkivaltaan, joka saa kahden nuoren vastanaineen kuvittelemaan olevansa täysin onnellisia. Mutta en ollut tietämätön siitä, että kuherruskuukauden lyhyen hurmauksen jälkeen aviopuolisot muuttuvat jälleen mieheksi ja naiseksi, jotka ovat erilaisia luonteeltaan, ajatuksiltaan ja mielihaluiltaan. Kaukana siitä, että he olisivat saavuttaneet sopusoinnun, he silloin vasta alkoivat luoda sitä, päivä päivältä, epävarmoina siitä, voisivatko he koskaan päästä siihen. Jos jotkut siinä onnistuivatkin, oli tehtävä mahdoton useimmille heistä ja silloin oli edessä joko molemminpuolinen välinpitämättömyys tai aviollisten riitojen sietämätön helvetti. Mutta minä tiesin, mitkä puolet sielussani jäisivät Mauricelle ainaiseksi arvoitukseksi; minä tiesin, mitä itse en voinut hyväksyä hänessä, mitkä riidan aiheet salaa tulisivat ikuisesti uhkaamaan sopuamme, ellei jompikumpi meistä, viekkaampi tai voimakkaampi, voittaisi toista ja alistaisi häntä orjakseen. Minua inhotti tuollainen harkittu yliote, joka olisi tehnyt Mauricesta tahdottoman leikkikaluni, ja toiselta puolelta minä en olisi voinut alistua miehen valtaan, joka ei ollut minua korkeammalla.

Kirjoitin rouva Marboylle; avasin hänelle sydämeni. Suureksi hämmästyksekseni hän väitti minun olevan joka suhteessa väärässä, syyttäen minua ylpeydestä, välinpitämättömyydestä, kuivakiskoisesta järkeilemisestä. Totesin surulla, että me emme puhuneet samaa kieltä, että sanat rakkaus ja avioliitto eivät merkinneet meille samaa. Hänessä huomasi tuon vanhanaikaisen kasvatuksen vaikutuksen, joka saa naisen kunnioittamaan miestä, sentähden että tämä on mies, ja ottamaan vastaan samasta kädestä hyväilyn ja kurituksen. Sitä, mitä minä nimitin ihmisarvoksi, oikeutetuksi personallisuuden tunteeksi, nimitti hän ylpeydeksi. Sitä, mitä minä nimitin todelliseksi sopusoinnuksi, nimitti hän tyhjäksi haaveeksi ja naurettavaksi houreeksi. Minä arvostelin Mauricea ilman pahansuopaisuutta, mutta en asettanut häntä korkeammalle kuin mitä hän ansaitsi. Hän ei kuulunut minun rotuuni. Minä en voinut häntä rakastaa.

Kun rouva Marboy huomasi, että meidän välimme oli auttamattomasti rikkoontunut, luopui hän välitysyrityksistään, mutta hän ei voinut salata tyytymättömyyttään. Minä olin itsekäs, pingoittunut. En ollut enää hänen sydämensä tytär.

Silloin lähdin Châtaigneraie'hen. Kun juna jyristen lähti liikkeelle, tunsin olevani äärettömän yksin, kaikki perhe- ja ystävyyssiteet olivat katkenneet. Muistelin Genesvrier'ta... Valitettavasti Mauricen vihjaukset vastoin tahtoanikin kiusasivat minua ja lamauttivat tahtoni. En tahtonut nähdä Antoinea enkä kirjoittaa hänelle, ennenkuin olin saavuttanut rauhan ja tasapainon.

Pitkien päivien kuluessa minä koetin keinotekoisesti tuudittaa itseni lepoon melkein luostarimaisella elämällä. Setäni oli jättänyt muutamia kirjoja erääseen kirstuun, joka onneksi oli säilynyt rotilta. Siinä oli halpahintaisia painoksia ranskalaisista ja latinalaisista klassikoista, samoja, joita opiskeluaikanani olin lukenut, öisin, talvisen tuulen huokaillessa ulkona koetin elvyttää itsessäni nuoruuden aikaisia tunnelmia. Mutta pian kuitenkin huomasin ponnistelujeni teennäisyyden. Tahtoni höltyi. Vajosin unelmiin.

Talvi, joka näillä seuduin oli leuto, läheni loppuaan. Istuin eräässä huoneessa ensimmäisessä kerroksessa vaalenneilla musliiniuutimilla verhotun ikkunan ääressä ja katselin, miten taivaanranta peittyi sateen harsoon tai sumuun. Puutarhassa ei ollut kukkia ja ainoastaan puksipuut, muratit ja punakuusamat säilyttivät vielä tumman vehreytensä, surullisina ja vakavina kuin haudat, joita ne koristavat. Väliin kun sade lakkasi, saatoin istua tuntikausia liikkumatta, puhumatta, tuijottaen taivaan vaihtelevain valaistusten värittämiin maisemiin. Edessäni ei ollut enää kesän loistavaa väriasteikkoa: vivahdukset olivat hienompia, käsittäen kaikki harmaan, sinipunaisen, sinisen herkät yhtymät, jotka sulivat utuisen ilman vienoon valohämytaustaan. Tämän laajan näyttämön etualalla muodostivat viljellyt vainiot eloisia, likaisen ruskeita, raikkaan ja kostean vihreitä väritäpliä. Mutta kauneinta maisemassa oli taivas, — sininen, ikäänkuin maitoon kastettu taivas, jossa utuhaituvat uivat valkeina ja pehmeinä kuin joutsenet, — harmaa taivas, joka vaihteli, lyijynharmaasta helmenharmaaseen ja sinipunervan harmaasta hopean harmaaseen, — noiden hallavien, raskaiden sumupilvien täyttämä taivas, jotka tuulen kiidättäminä lentävät yhdessä muuttolintujen kanssa, läikehtivä taivas, levoton kuin ihmiselämä.

Ensimmäinen lumikello aukaisi vihdoin metsänreunassa vihertävän valkean kukkakupunsa. Kävin kurkistelemassa tuon kuivuneiden oksien ja mädäntyneiden lehtien lomista pilkistelevän lapsekkaan kukan eloonheräämistä, jota setä Sylvain oli opettanut minua rakastamaan. Aurinko oli vielä kovin kalpea, mutta kuitenkin jo oikea aurinko, eikä enää tuo talvinen tähti, joka peittää kolkot kasvonsa sumuharsoon. Metsänhakkaajien nuotioiden savu kohosi pystysuoraan kirkkaalle taivaalle. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Ilmassa oli kevättä.

Olin istuutunut kuivan ruohon peittämälle mäen rinteelle, kylvetyn pellon reunaan, jossa keikkui raakkuvia korppeja. Hengitin keveästi, voimakkaasti, säännöllisin ja pitkin siemauksin, niin että se tuotti minulle nautintoa, joka aivan teki kipeää. Olisin tahtonut levittää käsivarteni, sulkea luonnon, koko maan ja taivaan äärettömään syleilyyn. Olin pakahtua selittämättömästä kaihosta ja ikävästä ja äkkiä huomasin itkeväni.

Mutta nämä silmistäni vierivät kaihon kyyneleet eivät tarkoittaneet Mauricea, jonka olin kadottanut, ehdoin tahdoin kadottanut. Tiesin liiankin hyvin, että en ollut todella rakastanut; olin rakastanut kangastusta, loistavampaa ja vaikeammin tavoitettavaa kuin ovat valon ihmeellisen heijastukset autereisessa usvassa. Tunsin, että rakkaus todellisuudessa oli jotakin valtavaa ja hirvittävää. Voi, se oli mennyt läheltä ohitseni, tuo suuri rakkaus! Nuoruuteni oli pelännyt sen rajua voimaa, mutta en ollut päästänyt sen kaukaista kuvajaista silmistäni. Nyt se saapui luokseni voittajana. Se kolkutti sydämeni ovelle.

Harhailin koko päivän siellä täällä: illalla huoneeseeni palattuani avasin _Köyhät_, jonka olin tuonut maalle aukileikkaamattomana. Yön hetket kuluivat, öljy loppui lampustani; sytytin kynttilän. Kalvas valonsäde pilkoitti ikkunaluukkujen raosta. Suljin kirjan. Oli jo suuri päivä.

Clairmont oli valehdellut tai sitten taitavasti kertonut toisten valheita. Nyt olin kerta kaikkiaan päässyt tuosta epävarmuudesta, epäilystä, mustasukkaisesta surusta, joka oli minua vaivannut viikkokausia ja jota en ollut uskaltanut edes itselleni tunnustaa. Olin Antoinen teosta lukiessani tiedustellut totuutta hänen suurelta sielultaan. Se oli minulle antanut vastauksen. Ah, kuinka tutulta ja läheiseltä se minusta tuntui, lukiessani tuon kirjan yleviä sivuja, jotka olivat täynnä hänen palavaa uskoaan, hänen värisevää kärsimystään, hänen hellää sääliään! Se kutsui minun sieluani, se viittasi kohti huikaisevia korkeuksia, missä ihmisrakkaus kohoaa yläpuolelle itsekkyyden ja aistillisuuden, missä se laajenee, kirkastuu ja yhtyy iankaikkisuuteen.

XXIX.

Kun tulin raatihuoneen ovelle, näin siinä ilmoituksen, johon suurin kirjaimin oli painettu seuraavat sanat: _Helppotajuisia esitelmätilaisuuksia_. Aina siitä asti kun olin tullut takaisin Parisiin, — kolme päivää sitten — olin tuuminut tehdä kenenkään tietämättä tällaisen seikkailuretken etäiseen esikaupunkiin, jossa en tuntenut ketään ihmistä. Ristiriitaiset tunteeni olivat estäneet minua menemästä Antoinen luo tai kirjoittamasta hänelle, ja minä paloin halusta saada nähdä häntä.

Olin puettu tummaan pukuun, päällysnuttuun, joka peitti vartaloni, ja harsoon, joka kätki kasvonpiirteeni, ja olin varmaankin jonkun köyhän opettajattaren näköinen, joka oli tullut etsimään itselleen hyödyllistä ja maksutonta hupia. Ihmisiä meni sisälle pilarikäytävästä ja minä seurasin heitä umpimähkään.

Pian olin suuressa, alastomassa salissa, joka muistutti koulusalia olkituoleineen ja penkkiriveineen. Salin perällä oli pienellä korokkeella Tasavallan hengettären kipsinen rintakuva. Tällä korokkeella oli vielä piano, kaksi nuottitelinettä ja viheriäisellä veralla päällystetty pöytä. Tuoleilla istui puoli tusinaa nuoria miehiä ja naisia, ja minä ymmärsin, että he olivat tilapäisiä esiintyjiä, jotka olivat lupautuneet tulemaan opettamaan ja huvittamaan köyhiä ja tietämättömiä kuulijoita. Eräällä naisella, joka oli sangen nuori, oli kukoistavat, ruskeiden hiusten kehystämät kasvot. Toisella, joka oli pikemminkin vanha, melkein ruma, oli hyväntahtoinen hymyily. Heidän miestovereihinsa olivat kirjalliset toimet ja opettaja-ammatti painaneet erikoisleimansa. Heillä oli väsyneet kasvonpiirteet, likinäköiset silmät, yllään kuluneet lievetakit ja mustat kaulaliinat, heidän eleensä olivat puhuvia ja havainnollisia.

Vähitellen sali täyttyi. Se oli samaa yleisöä, josta Genesvrier oli opettanut minua tuntemaan muutamia tyyppejä, tuota kirjavaa, värikästä yleisöä, jota ei näe muualla kuin Parisissa. Siinä näkyi virkailijoita perheineen, vanhoja, siistejä, nukkavieruja, valkopartaisia herroja, kirjailijoita, taiteilijoita ja nuoria työmiehiä, jotka kuuluivat tuohon vähän edistyneemmän köyhälistön valiojoukkoon, joka ahkerasti käy iltaluennoilla ja kansankirjastoissa. Nämä olisivat epäilemättä toisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä hankkineet itselleen samat tiedot, saman opillisen sivistyksen kuin porvariston nuorukaiset, joilla, köyhinäkin, on tilaisuus pitkiin opintoihin ja jotka saavat nauttia hienomman kasvatuksen siunauksista. He edustivat ilmeisesti kansan nuorta kukkaa, toistaiseksi poikkeuksellisia tyyppejä. Monet heidän tovereistaan vetelehtivät varmaankin tällä hetkellä kahviloissa ja biljardipöytien ympärillä, tupakansavun, kirousten ja raa'an naurun täyttämässä ilmakehässä.

Naisyleisö kiinnitti vielä enemmän mieltäni. Näin työläisnaisia, jotka olivat saapuneet veljineen ja ystävineen. Heidän ammattinsa, joissa ei tarvittu muuta kuin aivan koneellista kätevyyttä, olivat kehittäneet heissä ainoastaan heidän sormensa ja tuon naiselle ominaisen kauneusvaiston, joka on kuin esteettisen tunteen ensimmäinen alku-itu. Kuinka he erosivatkaan noista naapureistaan, kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenenvuotisista naisista, joilla oli vakavat kasvot, kuihtunut iho ja älyä säteilevät silmät. Ne olivat opettajattaria, valtion virkailijattaria, oppineita ja sivistyneitä, jotka olivat porvareita syntyperältään ja tottumuksiltaan, mutta jotka työ ja puute liitti köyhälistöön. Nämä, joilla ei ollut varaa käydä teattereissa eikä vieraskutsuissa, löysivät täältä vaihtelua arkiaskareilleen ja elämänsä pikkuhuolille. He toivat näihin tilaisuuksiin ikäänkuin jotakin herkempää ainesta, joka oli alttiimpaa taidevaikutuksille.

Sali oli melkein täynnä. Minä istuin takimmaisen penkin päässä seinän vieressä ajatellen omalta kohdaltani rouva de Nébriantin vastaanottoja ja yhdenvärin päivällisiä. Millä alentuvaisella säälillä paroonitar ja hänen pöytäseuransa olisivatkaan katselleet näitä minua ympäröiviä ihmisiä.

Kuuntelin keskusteluja, tarkkasin kasvojen piirteitä, panin merkille ilmeitä.

— Viime kerralla oli hauskaa.

— Vähän liian paljon musiikkia minun mielestäni. Minä pidän enemmän runoista.

— Voi, musiikki rupeaa itkettämään, sanoi muuan vaimo.

— Herra Genesvrier'ko tänä iltana puhuu?

— Niin.

— Kas, sepä hyvä, sanoi eräs kahdenkymmenen vuotias ompelijatar, sitä miestä viitsii ainakin kuunnella! Hänen kielensä ei ole solmulla niinkuin sen nuoren.

— Senkö herra Saintis'in?

— Niin. Hän on nätti poika, mutta muuten ei mistään kotoisin, hän sopottaa mitä sattuu.

— Se punaisiin puettu neiti vasta osaa laulaa.

— Hänellä vasta on laulunääni!...

— Kyllähän se on hyvin kaunista, kun se on surullista, sanoi se vaimo, joka äsken oli puhunut.

— Se on yhtä kaunista kuin teatterissa eikä maksa mitään... Kas, rouva Peyron, oletteko tekin täällä?

— Minä olen täällä poikani seurana. Minulle, nähkääs, tämä on liian oppinutta tai minä olen jo liian vanha käsittääkseni. Eugène, hänellä sitä on tietoja; aina nenä kiinni kirjoissa. Minun aikanani ei niin tehty.

— Entä vanhempi poikanne?

— Aina samanlainen vetelehtijä... Eikä hän välitä musiikista hölynpölyä.

— Hänestä ei teille tosiaankaan ole iloa. Mutta onneksi teillä on Eugène.

— Täytyy tyytyä heihin sellaisina kuin he ovat. Eugène, siinä vasta poika, jollaista ei ole toista. Ferdinand on kovaluontoisempi... Mutta ei paha hänkään, tiedän mä.

Nuori mies ja vanha nainen juttelivat minun takanani:

— Tuo oikealla on herra Saintis. Minä tunnen hänet. Hän on ollut viisaustieteen opettajana maaseudulla. Nyt hän on sanomalehtimies... Tuo toinen, pitkätukkainen, on Mariot _Punaisesta kuukauslehdestä_.

— Runoilijako?

— Niin, rouva. Ja tuo vaaleanpunaisiin puettu nuori tyttö on neiti Dumesnil.

— Näyttelijätär?

— Ei, erään kuvanveistäjän tytär. Kas, isä Dumesnil on myöskin täällä, tuolla toisella rivillä.

— Entä tuo toinen nainen?

— Hän soittaa pianoa, mutta hän ei ole pianisti ammatiltaan. Hän on eräs naisasianainen, Marie Chauvel, esitelmöitsijä.

— Ja missä on herra Genesvrier?

— Hän on myöhästynyt... Hänen pitäisi tulla Louis Grannis'in kanssa.

— Kuuluisan Grannis'in?

— Itsensä runoilija Grannis'in kanssa. Hän osoittaa suurta mielenkiintoa näitä tilaisuuksia kohtaan.

— Te tunnette siis herra Genesvrier'n?

— Kyllä, rouva. Olen lääketieteen ylioppilas. Tutustuin herra Genesvrier'hen erään sairaan luona, jota hoidin.

— Ja mitä ajattelette hänestä?

— Minä ihailen häntä, rouva, ihailen äärettömästi. — Eräässä sanomalehdessä näin häntä moitittavan.

— Kaikilla suurilla miehillä on vihollisia. Antoine Genesvrier on hyvin suosittu nuorison parissa. Hän on apostoli, henki, jollaisia nykyaikana harvoin näkee! Ja mikä suuri kirjailija! Oletteko lukenut _Köyhät_, rouva?

— En.

— Se on luettava... Katsokaa, tuolla Genesvrier tuleekin Grannis'in kanssa! Grannis on tuo vanhempi, se, jolla on kunniamerkki.

— Hän on siis Akatemian jäsen?

— On, rouva.

— Vai niin, sanoi rouva ihailevasti.

Kaasulamput tekivät ilman hehkuvaksi. Minä nostin harsoni nähdäkseni paremmin. Antoine oli jo puhujalavalla. Viheriän lampunvarjostimen läpi lankeavassa valossa näyttivät hänen vielä nuorekkaat kasvonsa minusta olevan syvän väsymyksen uurtamat, joka tuntui vanhentaneen hänet muutamassa kuukaudessa.

Hän puhui istuen pienen pöydän ääressä. Hän kiitti Grannis'ta siitä, että tämä oli tullut tähän tilaisuuteen, ja koruttomasti, ilman imartelua hän palautti mieliin runoilijan loistavan elämäntyön. Sitten hän muutamin sanoin selosti näiden esitelmätilaisuuksien syntyä, puhui voitetuista vaikeuksista, siitä innostuksesta, jonka ne olivat herättäneet, ja siitä avustuksesta, jota yritystä kohtaan oli osoitettu.

Tämän johdannon jälkeen Antoine selaili eteensä levitettyjä papereita ja luki lyhyen kuvauksen eräästä Beethovenin sinfoniasta, jonka andanten rouva Chauvel tulisi soittamaan. Ihailin sitä taitoa, millä hän valitsi sanansa selittääkseen mahdollisimman havainnollisesti tuon sävellyskatkelman luonteen. Se oli verrattain lyhyt, melodisilta aiheiltaan niin jykevä ja selväpiirteinen, että miltei jokainen kuulija saattoi tajuta sen kauneuden. Samoin selostettiin lyhyesti kaikki muutkin ohjelman numerot. Kohtaus Shakespearen _Julius Caesarista_, eräät kauniit sivut Michelet'n tuotannosta, Vignyn _Suden kuolema_, Don César de Bazanin yksinpuhelu _Ruy Blas'n_ neljännestä näytöksestä ja eräs Haydnin jouhikvartetti miellyttivät etenkin miehistä kuulijakuntaa. Naiset osoittivat suosiotaan etupäässä katkelmille Gluckin _Orfpheuksesta_, eräälle Chopinin nocturnolle, muutamille vienoille runo-elegioille ja tuolle kuuluisalle kohtaukselle Molièren _le Dépit amoureux'sta_. Mutta kun Louis Grannis nousi ja luki itse tunnetuimman runoistaan, yhtyivät sekä yleisö että ohjelmansuorittajat välittömästi osoittamaan hänelle lämmintä ja sydämellistä suosiota. Silloin Akatemian jäsen tuli puhujalavan partaalle ja teki merkin, että hän tahtoi puhua.

Ensin hän kiitti ilmeisesti liikutettuna kuulijoita, sitten hän sanoi olevansa iloisesti yllätetty voidessaan todeta tällaisen lähentymisyrityksen taiteilijoitten ja kansan välillä ja antoi tunnustuksensa tämän yrityksen alkuunpanijalle, oikeudentuntoiselle ja lahjakkaalle miehelle, jonka työtä kirjallisuuspomot ja poliittiset seikkailijat saattoivat vähäksyä, mutta jota kaikki ne, joilla oli sydän paikallaan, kunnioittivat ja tukivat, sillä hän ajoi oikeuden asiaa, johdattaen kansaa kauneuden lähteille.

»Teatterien ovet ovat köyhiltä suljetut; kirjoja eivät oppimattomat ymmärrä. Taide on olemassa ainoastaan muutamia valittuja varten, jotka etsivät siitä milloin nautintoa, milloin lohtua. Tätä lohtua ja nautintoa tahtoo Antoine Genesvrier tarjota teillekin ja hän opettaa teidät sitä ymmärtämään, siitä iloitsemaan. Hän poimii teille taiteen laajasta aarreaitasta, ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä, kaikkein täydellisimmät, puhtaimmat, helpoimmin tajuttavat palaset. Ne teistä, jotka älynlahjojensa tai korkeamman sivistystasonsa avulla jo voivat iloita näistä jaloista nautinnoista, liittykööt auttamaan Genesvrier'ta ja hänen työtovereitaan heidän ponnistuksissaan. He voivat niistä levittää hedelmällistä tietoa, innostuttaa heikommilla kyvyillä varustettuja tovereitaan. Käsityöläiset, työmiehet, täältä löydätte paremmin kuin kapakasta, paremmin kuin konserttikahviloiden karkeista huveista, virkistystä jokapäiväiseen aherrukseenne, unohdusta kovaan arkielämäänne, pyhää innostusta, iloa, joka ei alenna. Te opitte tuntemaan näitä ihmisiä, jotka tekevät työtä ja taistelevat samoin kuin tekin ja joita te pidätte itsellenne vieraina, 'porvareina', huomaamatta sitä, että he pyrkivät juuri toteuttamaan teidän omia päämääriänne. He vuorostaan, taiteilijat, kirjailijat, henkisen työn tekijät, uudistuvat ja tuorestuttavat mielikuvitustaan kansan sielun kosketuksesta.

»En voi kuvata teille, hyvät naiset ja herrat, millä ilon ja luottamuksen tunteilla jätän tämän salin. Olen nähnyt ensimmäisen esimerkin taiteen ja elämän liittoutumisesta, siitä, kuinka yhteiskunnalliset vihanaiheet voidaan unhoittaa henkisen veljestymisen tietä, joka ennustaa sydänten veljeyttä ja niitä suuria tulevaisuuden juhlia, joihin koko ihmiskunta on ottava osaa.»

En jäänyt odottamaan, kunnes koko yleisön aalto vyöryisi ulos selkoselälleen avatusta ovesta. Laskien alas harsoni ja napittaen kiinni päällysnuttuni livahdin eteisestä ulos kuin varjo. Mustat ja tyhjät kadut pelottivat minua näin myöhäisellä hetkellä. Huusin ajurin ja käskin ajamaan kotiin.

Heti kun olin muuttanut vaatteita, herättämättä Babettea, menin alakerrokseen ja avasin kirjaston oven. Siitä oli jo kauan, kun olin siellä viimeksi käynyt. Kylmä ilmavirta tulvahti vastaani saaden minut värisemään ohuessa yöpuvussani ja häilytti kynttilöiden liekkejä kaksihaaraisessa kynttiläjalassa, jota kannoin ojennetuin käsin valaisten itselleni tietä. Asetin tulen pöydälle, seisoin nojaten tuolin selkämystään ja katselin kuinka häilähtelevät valosilmät heittivät kattoon saakka huonekalujen eriskummalliset varjokuvat ja piirsivät sinne luonnottoman suuriksi Platonin rintakuvan ääriviivat. Korkealla uunilla, melkein hiusteni tasalla, jatkoi olympialainen Pallas vanhaa mietiskelyään. Koko huone näytti minusta vieraalta, pelottavalta, melkein yliluonnolliselta. Keveä hiki helmeili ohimoillani, hiusrajassa, mutta voitin tämän heikkouden. Kädet liitettyinä ristiin kuin rukoukseen minä kutsuin kaikilla sieluni hiljaisilla äänillä luokseni sitä varjoa, jota olin tullut avukseni huutamaan.

»Jos jossakin vielä elätte, oi rakas setäni, jos lapsenne ajatus voi yhtyä teidän ajatukseenne, joka ruumiin kahleista vapaana on muuttunut kuolemattomaksi, niin missä muualla, jollei täällä, näiden seinien sisällä, näiden vanhojen kunnianarvoisten esineiden keskellä, jossa te eläessännekin niin hyvin viihdyitte? Ja jos ajatuksennekin olisi sammunut ruumiin mukana niinkuin lampunliekki sammuu, niin täällä voin hellyyteni ihmevoimalla herättää sen uuteen elämään muistojeni maailmassa.

»Muistan tuon kohtalokkaan hetken elämässäni, hetken täynnä pelottavaa aavistelua, jolloin te Châtaigneraie'n kukkien keskellä selititte minulle elämän tarkoitusta ja tulevan rakkauden olemusta. Hyvin vähän tiesin tuosta rakkauden olemuksesta vielä silloin, kun iltaruskon kullatessa ketoja tai aamuauringon noustessa kaupungin yli lupasin vihkiä itseni teidän ennustamallenne sankarille.