Part 12

— Hän pelkää olevansa tunkeileva... Ja sitäpaitsi hänellä on paljon työtä. Hän aikoo panna toimeen kansantajuisia luentoja.

— Levittääkseen tulevaisuuskuvitelmiaan! Jos nuo luennot ovat samaa lajia kuin hänen artikkelinsa, tulevat ne saamaan osakseen haukotusmenestyksen.

— Te olette ankara!

— Oh, tunnen teidän myötätuntonne Genesvrier'ta kohtaan!

— En salaa sitä lainkaan.

— Kunhan olemme naimisissa, Hellé, ja kun näette maailmaa ja saatte enemmän kokemusta, huomaatte kyllä noiden kauniiden unelmain turhuuden ja noiden suurien sanojen naurettavuuden.

— Sitä en usko.

— Onkohan... mutta te ette kuitenkaan vastaisi minulle suoraan.

— En valehtele koskaan.

— No niin... onkohan Genesvrier ollut... eiköhän hän vieläkin ole rakastunut teihin?

Minä punastuin.

— Kas vaan, tulette hämillenne, Hellé.

— En ymmärrä teitä, vastasin kohottaen pääni. En ole tehnyt mitään, josta voisin syyttää itseäni. On totta, että herra Genesvrier oli kiinnittänyt toiveensa minuun... Hän oli ilmaissut minulle hellät ja kunnioittavat tunteensa, mutta en ollut lupautunut hänelle. Sitten tulitte te minun elämääni... Antoine ymmärsi, että te olitte valloittanut sydämeni ja hän vetäytyi pois vapaaehtoisesti. Ystävyyteni häntä kohtaan pysyy muuttumattomana. Kuinka te olette synkkä, Maurice! Tässä tunnustuksessa ei ole mitään, joka voisi teitä loukata.

— Se tulee liian myöhään.

— Maurice, sanoin hellästi, mustasukkaisuus, jota osoitatte, on aivan lapsellinen, arvoton sekä teille että minulle. Jos en ole puhunut aikaisemmin, tapahtui se siitä syystä, että tämä selitys tuntui minusta turhalta. Luulin, että luotatte minuun kuten minäkin teihin. Olenko minä pyytänyt teitä tekemään tiliä entisyydestänne, vanhoista rakkaussuhteistanne? Runojenne ensimmäisellä sivulla on naisen nimi. En ole hienotunteisuudesta halunnut lainkaan kosketella sitä asiaa.

— Se ei ole samaa.

— Se on pahempaa. Tuo... Madeleine oli teidän rakastajattarenne, jota vastoin Genesvrier ei ollut muuta kuin ystäväni.

— Rakastajatar merkitsee sangen vähän tai ei mitään miehen elämässä; pieninkin varomattomuus saattaa vaaraan nuoren tytön maineen. Genesvrier kävi luonanne, te olitte hänen luonaan, yksin...

— Maurice, te tiesitte, että olin vapaa ja ennakkoluuloton. Te rakastuitte minuun ja valitsitte minut tietäen hyvin tämän seikan. Jos olette tuohon määrään sovinnaisuuksien orja, olisi teidän pitänyt etsiä itsellenne morsian omasta maailmastanne, tuollainen nykyaikainen tyttölapsi, joka osaa taitavasti kuherrella panematta mainettaan vaaraan.

Hän ei vastannut. Babette tuli sisään.

— Neiti... Marie on täällä lapsensa kanssa. Voitteko ottaa hänet vastaan?

— Tietysti.

Marie Lamirault, kokonaan mustissa, pisti ovesta sisään hienot kasvonsa, joita ujo hymy kirkasti.

Hänellä oli sylissään pikku Pierre, joka oli ruskettunut, kuten äitinsäkin, reipas ja tukeva.

Suutelin lasta, jota en ollut useampaan viikkoon nähnyt. Marie ilmoitti minulle, että hän oli saanut valmiiksi ne kirjailut, jotka olin häneltä tilannut kapioitani varten. Avasin kirjoituspöytälaatikon ja otin sieltä muutamia kultarahoja, jotka annoin hänelle.

— Pyytäisin neitiä pitämään edelleenkin minua muistossaan, jatkoi hän kiitettyään minua. Jos neiti tahtoisi puhua jollekin rouvalle... Sillä tätä nykyä ei työtä ole erikoisemmin tarjolla.

— Luottakaa minuun, hyvä Marie... Minulla on vielä työtä teille.

Hän ojensi minulle pienen, harmaaseen paperiin kiedotun käärön.

— Kävin herra Genesvrier'n luona tänä aamuna. Hän pyysi minun tuomaan tämän kirjan neidille.

— Tuleeko mitään vastausta?

— En tiedä.

Revin auki harmaan paperin Mauricen levottomien silmien seuratessa liikkeitäni. Käärössä oli kirja _Köyhät_, joka juuri oli ilmestynyt painosta.

— Sanokaa herra Genesvrier'lle, että kiitän häntä ja että kirjoitan hänelle myöhemmin.

Maurice naputteli hermostuneesti sormillaan pöytään.

— Mikä tuo nainen oli? sanoi hän Marien lähdettyä.

— Hän on erinomainen työntekijä, jolle olen antanut työtä... Olen puhunut teille hänestä...

— En muista.

— Marie Lamirault.

— Tuo tyttökö, joka aina on ystävänne Genesvrier'n kintereillä?

— Niin, sama tyttö, sanoin minä loukkaantuneena Clairmontin pisteliäästä äänestä. Hän on erittäin tarmokas ja kunnioitettava.

— Hänellä on avioton lapsi?

— On.

— Ihmeellinen tuttavuus teille, nuorelle tytölle.

— Maurice, sanoin tiukasti, te olette katkera ja pahansuopa. Pyydän teitä säästämään minua tuollaisilta pistopuheilta.

Hän alkoi selailla teosta, jonka olin jättänyt hänen kätensä ulottuville, sitten sulki hän sen nyrpeän ja halveksivan näköisenä. Rouva de Nébriantin kimakka ääni kuului eteisestä...

* * * * *

Auteuil'in talo oli todellakin hurmaava ja paroonittaren lepertely ja keskustelu erilaisista huoneitten sisustamista voista haihdutti sulhaseni otsalle kasaantuneet pilvet. Oli kirkas helmikuun päivä ja me katselimme ihastuneina taivaan kalpeaa sineä ja puutarhojen ja Avenue de Versaillesin varrella olevien huviloiden takaa siintävän virran harmaan sinertävää uomaa. Tässä kylmän kuulakkaassa valaistuksessa näkyivät kaukaiset seudut selvempinä, Meudonin kukkuloiden sinipunerva harmaus tuntui olevan aivan silmien edessä, ja sillan valkoinen kaari, laivojen keinuvat rungot ja toisella rannalla, pienien hentojen poppelien keskellä työskentelevien työmiesten siniset vaatteet ja punaiset vyöt muodostivat siellä täällä eloisia väriläikkiä, jotka viehättivät silmää. Maurice sai siitä aiheen tehdä runonpätkän, kuten hän sanoi, »teollisuuden maalauksellisuudesta.» Mutta minun oli vaikea hymyillä, sillä sydämeni oli raskas.

Me palasimme suoraan paroonittaren luo, ja päivälliseen asti hän minua ahdisti sanatulvallaan. Kymmenkunta vierasta saapui ennen kahdeksaa, ja koko aterian ajan, koko illan puhuttiin muodeista, urheilusta, häväistysjutuista, kaiken maailman pikku juoruista.

Kuuntelin, katselin. Mitä oli minulla tekemistä näitten ihmisten seurassa, jotka eivät missään asiassa ajatelleet eivätkä tunteneet samoin kuin minä? Maurice, joka oli kasvanut heidän keskuudessaan ja joka eräissä suhteissa oli heidän kaltaisensa, ei voinut minun laillani nähdä heidän loistavan ulkokuorensa alla piilevää mitättömyyttä. Oi, kuinka kaipasin Châtaigneraie'n puutarhaa, noita Rue Palatinen hiljaisia iltoja, rauhallista kirjastoa, luku- ja keskusteluhetkiä Antoinen kanssa... Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Olin tuomittu salonkielämään, olin odottamatta takertunut sen hammasrattaisiin, jonne Maurice oli minut heittänyt ja josta hän ei minua tulisi pelastamaan. Ensimmäisen kerran tuli mieleeni ajatus, että oli tapahtunut hirveä erehdys.

Tarkastelin sulhastani. Kuinka hän erosikaan, huolimatta miellyttävistä ominaisuuksistaan, siitä Clairmontista, jonka olin ennen ollut näkevinäni ja jota ei luultavastikaan ollut olemassa muualla kuin mielikuvituksessani! Hän oli hurmannut minut sankarin asenteellaan, joka ei ollut muuta kuin pelkkä asenne. Hän oli hyvä poika, hieman keikarimainen ja erittäin taipuisa, jota kaikki naiset ihailivat... Hän rakasti minua, minä rakastin häntä. Mitä pyysin enempää? Oliko minulla oikeutta olla niin vaativainen?

Palasin kotiin vielä surullisempana. Ennen levolle menoani kirjoitin seuraavan kirjelipun:

»Olen saanut kirjanne, rakas Antoineni. En tahdo lukea sitä heti, sillä minulla ei nyt ole sopivaa tilaisuutta siihen ja minä haluan lukea _Köyhät_ tarkkaan ja hartaudella. Kirjoitan teille sitten.

»On kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun teidät viimeksi näin. Minkätähden? Ystävyyteni teitä kohtaan on sama. Luuletteko siis, että rakkaus ja avioliitto tekevät Hellé'nne kiittämättömäksi?»

XXV.

Antoine vastasi heti:

»Minä en ole teitä suinkaan unohtanut, rakas pikku ystävä, ja sangen usein olen toivonut saavani nähdä teidät. Tuhannet tuiki tärkeät syyt pidättävät minua luotanne tällä hetkellä. Älkää pyytäkö minua selittämään niitä: arvaatte ne, jos vähän ajattelette.

»Aikakauslehteni ja ne esitelmätilaisuudet, joista olen teille puhunut, vievät kaiken aikani. Joukko nuorta väkeä, kirjailijoita ja taiteilijoita, on innostunut suunnitelmastani ja tarjonnut auliisti apuaan. Toivon, että saamme useita julkisia huoneustoja käytettäväksemme. Yleisönämme tulee olemaan yksinomaan rahvasta, ja ohjelmamme joka on hyvin kaunis ja yksinkertainen, on, niin luulen, herättävä yleistä mielenkiintoa. On tarkoitus lukea jotakin, lausua runoja, soittaa ja laulaa katkelmia oopperoista ja kuuluisista sinfonioista ja samalla antaa esitettävästä lyhyt, selväpiirteinen ja huvittava selostus. Tämä voi olla pienenä alkuna kansan tulevaan esteettiseen kasvatukseen, joka nykyisin on liiaksi laiminlyöty. Setänne olisi varmaankin tervehtinyt ilolla tätä aloitetta.

»Otaksun, että pian menette naimisiin. Marie on kertonut minulle, että otatte ahkerasti osaa seuraelämään ja että morsiamen velvollisuutenne vievät kaiken aikanne. Älkää kuitenkaan unohtako uudessa elämässänne noita toisia velvollisuuksia, jotka täytitte niin hyvin. Pysykää jalona ja sääliväisenä, säilyttäkää nuo innostuksen ja ylevän suuttumuksen kauniit lahjat, jotka seuraelämän ulkokullaisuus panee kovalle koetukselle ja joita se pyrkii teissä hävittämään. Tiedän, että teillä on oleva erinomainen vaikutus Clairmontiin: te teette hänet paremmaksi ja suuremmaksi.

»Puhun teille ilman katkeruutta, Hellé. Jos olenkin kärsinyt teidän vuoksenne, olen koettanut kääntää tuskani hyväksi, jotta se ei jättäisi sydämeeni mitään väärää, halpamaista kaunaa. Toivon, että en ole ollut teille hyödytön, paljastaessani teille sellaisia puolia elämästä, joista te muuten ette olisi koskaan tiennyt mitään. Jos pysytte itsenne arvoisena, ei minulla ole mitään valittamisen syytä. Me tapaamme toisemme myöhemmin, kun aika on ehtinyt tehdä tehtävänsä — ei hävittävänä, vaan tyynnyttävänä voimana. Hyvästi, Hellé, olkaa onnellinen, olkaa rakastettu, jota niin täysin ansaitsette olla, ja ajatelkaa joskus uskollista

_Antoine Genesvrier'tanne_.»

Antoinen kirje vapisi kädessäni...

»Hän on kärsinyt minun vuokseni, sanoin itsekseni, ja hän tunnustaa sen ilman katkeruutta. Hänen suurelle sielulleen on kauna ja mustasukkaisuus vierasta ja hänen ainoa huolensa on se, mistä setänikin puhui kuolinvuoteellaan. Nuo molemmat, jotka minua niin paljon rakastivat, lausuivat minut jättäessään saman toivomuksen: 'Ole oma itsesi, säilytä sydämesi ylväänä, Hellé!'

»Nyt ymmärrän mistä johtui se myötätunto, joka lähensi heidät toisiinsa, nuo kaksi niin erilaista ihmistä. He asettivat kauneuden kaiken muun yläpuolelle, ei plastillisen kauneuden, ei taiteellisen kauneudenkaan, vaan henkisen kauneuden, oikean, hyvän. Molemmat koettivat samoin toteuttaa minussa unelmaansa. Setäni ylitsevuotavassa hellyydessään vihki minut sankarin rakkaudelle: 'sellaiselle, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja luoda itsestään puolijumalan...' Valitettavasti ei ole enää sankareita, minä olen saanut rakastaa ainoastaan ihmistä. Poikkeuksellinen kasvatus on viljellyt sydämessäni sellaista rakkautta, jolle ei löydy esinettä, ja siitä kai juuri riippuu, että minä en osaa panna arvoa elämän antimille. Tuskin olen maistanut rakkauden suloista hedelmää, kun se jo jättää huulilleni tuhkan maun.

»Minkätähden en ole muiden nykyaikaisten, ikäisteni tyttöjen kaltainen? Se mikä on heidän ylpeytensä, ei minulle merkitse mitään, asetan itselleni vaatimuksia ja päämääriä, jotka tuntuisivat heistä käsittämättömiltä. Tukehdun siinä ilmassa, joka riittää heidän hienoille keuhkoilleen. Keskellä rakkauden juhlaa tunnen kammottavaa tyhjyyttä. Olin luullut, että rakkaudessa piilisi äärettömyys ja että se panisi liikkeelle kaikki sielun voimat. Minun sieluni on lamautunut ja jäätynyt. Enkö siis kykenekään rakastamaan? Kuitenkin on minulla sydän. Olen tuntenut sääliä, olen itkenyt nähdessäni toisten tuskia. Olen liikutettuna pusertanut Marien pientä lasta rintaani vasten. Minä en ole kylmä patsas.»

Kyyneleet kihosivat silmiini. Turhaan pakenin Mauricen kuvan turviin, jonka muistoa joka aamu uusin kukin täyttyvät kukkakorit pitivät lakkaamatta vireillä. Turhaan koetin mielikuvituksessani elää uudelleen ensi suudelmani hetken, suosionosoituksen kuorot, jotka tervehtivät kihlajaisiamme pienen aition pimennossa. Kuinka Maurice silloin näytti minusta suurelta! Oli kuin joku pahansuopa noituus olisi pienentänyt häntä päivä päivältä, vetäen hänet alas tavallisten arki ihmisten tasolle. Julma autiuden ja pettymyksen tunnelma painoi minua. Tunsin olevani yksin maailmassa.

»Tämä naurettava hermostuneisuus menee kyllä ohitse, ajattelin pyyhkien silmiäni. Kahteen päivään en ole nähnyt rouva Marboyta. Minäpä menen hänen luokseen. Kävely ja ajatusten vaihto keventävät varmaankin mieltäni.»

Vanha ystävättäreni, joka oli vähän sairas, oli juuri paneutunut vuoteeseen. Hän otti minut vastaan makuukamarissaan, joka oli täynnä eetterin tuoksua. Istuuduin hänen vuoteensa ääreen ja yritin puhella kaikenlaisista mitättömistä asioista. En kuitenkaan onnistunut kokonaan salaamaan surumielisyyttä.

— Rouva de Nébriant lähti juuri täältä, sanoi rouva Marboy. Hän tuli kutsumaan minua suurille päivällisille, jotka hän pitää ensi viikolla teidän kunniaksenne. Mutta minä en voi tulla sinne, pikku Helléni. Lääkäri on ankarasti kieltänyt minua valvomasta.

— Miten ikävää! Tulen siis olemaan yksin.

— Yksinkö, vaikka Maurice ja rouva de Nébriant ovat siellä, puhumattakaan muista vieraista!

En vastannut.

— Näyttäkääpäs tänne pienet, sievät kasvonne... Mutta mitä on tapahtunut? Tehän olette itkenyt, Hellé!

Hän hymyili.

— Pientä rakkauden kinaa, kevätsadetta, eikö niin?

— Olette nähnyt Mauricen?

— Tänä aamuna.

— Oliko Mauricella kenties jotakin valittamista minun suhteeni?

— Ei, ei suinkaan. Ei hän mistään valittanut. Hän ilmaisi ainoastaan surunsa siitä, että te olitte niin hermostunut ja herkkä turhasta pahastumaan, te, jonka tasaista mielenlaatua me aina olemme ihailleet.

— Hän pahoitti mieltäni.

— Millä tavoin?

En tahtonut mainita mitään Antoinesta. Kerroin ainoastaan Marie Lamiraultista sukeutuneen väittelymme.

— Otaksun, että hyväksytte minun kantani? Rouva Marboy empi hetken ja vastasi vihdoin:

— Ymmärrän teidät, mutta ymmärrän myöskin Mauricen. Hän ei ole voinut olla tuntematta vastenmielisyyttä nähdessään teidän seurustelevan henkilön kanssa, jonka epäsäännöllisen elämän ja laittoman äitiyden te liian helposti annatte anteeksi.

— Marie Lamirault on kunniallinen nainen ja herra Genesvrier...

— Antoine on ollut hyvin väärässä tuodessaan tämän tytön teidän näkyviinne. Neiti de Riveyrac voi auttaa Marie Lamiraultia; hänen ei sovi ottaa vastaan häntä. Te halveksitte yleistä mielipidettä, teette pilkkaa seuraelämän säännöistä ja unohdatte, ettette ole enää vapaa. Te olette tähän asti elänyt luonnottomissa ja aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa. Älkää luulko voivanne enää jatkaa samaa elämää, älkääkä odottako, että sulhasenne siihen suostuu. Jos teidän täytyisikin uhrata tottumuksenne, mielihalunne, yksinpä ne ystävyyssuhteennekin, joita Maurice ei saattaisi hyväksyä, niin älkää epäröikö, pikku ystäväni: uhratkaa menneisyys tulevaisuudelle...

— Maurice tunsi minut. Hänen olisi pitänyt ymmärtää...

— Mitä vielä, tyttöseni! Tunsiko hän teitä niin perin pohjin, ja tunsitteko tekään häntä? Mikäli olen huomannut, on teidän laitanne samanlainen kuin kaikkien muidenkin kihlattujen. Ihastutaan, vannotaan valoja, mennään naimisiin, ja vasta avioliitossa pääsevät sielut selvyyteen, tulevat tuntemaan toisensa, ja silloin vasta syntyy todellinen rakkaus.

— Siis te luulette, että meidän tunteemme ei ole _rakkautta_?

— Se on rakkauden ensi oireita, kultaseni.

— Ja jos me huomaamme perästäpäin, että olemmekin tehneet auttamattoman erehdyksen?

— Kunniallisten ihmisten välillä ei ole auttamattomia erehdyksiä. Muutamat pienet, molemminpuoliset uhraukset, sopuisa mielenlaatu ja tottumus järjestävät kaiken parhain päin. Mutta minä pyydän teitä, Hellé, tulevan onnenne nimessä, luopukaa noista mielipiteistä, jotka nuoren tytön suussa ovat hupaisia ja anteeksiannettavia, mutta jotka tekevät nuoren rouvan sietämättömäksi. Teitä on kasvatettu kuten hyvin älykästä poikaa, vapaudessa, joka sopii miesluonteelle, mutta joka ei pue naista, jonka käytöksen tulee olla hillittyä ja alistuvaista. Teillä on kyky kiintyä syvästi, mutta te ette ole tunneherkkä. Setänne oli siitä ylpeä. Maurice on kärsivä siitä.

— Joka todistaa, että emme ole luodut toisiamme varten!

— Olette kyllä. Te olette, Hellé, vain liian suuri kuvittelija. Antoine Genesvrier'lla on ollut huono vaikutus teihin.

— Tekin moititte häntä!

— Kunnioitan hänen luonteenominaisuuksiaan, mutta mielestäni hän on sangen omituinen henkinen opas nuorelle tytölle. Hän tartuttaa teihin oman sopivaisuudenhalveksimansa, kapinanhenkensä, parantumattoman ylpeytensä. Olen ollut iloissani siitä, että Maurice nai teidät: se on pelastuksenne.

— Totta tosiaan, rakas rouva, nyt en ymmärrä teitä.

— Hellé, rohkenen puhua teille näin suoraan, sentähden että olette minulle rakas. Siispä uskokaa minua, olette huonosti valmistunut avioelämään. Naisen elämä on lempeyttä, uhrautuvaisuutta, alistuvaisuutta. Voitteko taivuttaa ylpeytenne näiden hyveiden edessä? Osaatteko unohtaa oman personallisuutenne rakkaudessa?

— Mutta mitä varten? huudahdin minä. Mikä omituinen rakkauden ihanne naiselle! Minkätähden pitäisi hänen, paremmin kuin miehenkään, taipua ja uhrautua? Minkätähden kieltäisin oman personallisuuteni rakkaudessa? Mies, joka niin vähän kunnioittaisi oikeuden periaatteita, että hän voisi pakoittaa minut henkiseen itsemurhaan, olisi tyranni tai pölkkypää: missään tapauksessa en voisi sellaista rakastaa. En tahdo uhrautua itse enkä uhrata miestäni. Meidän täytyy koettaa yhdessä luoda sopusointuista elämää kunnioittamalla, auttamalla ja täydentämällä toisiamme. Minä vihaan sitä hirvittävää itsekkäisyyttä, joka piilee eräiden miesten imelän kohteliaisuuden alla, ja surkuttelen naisia, jotka sietävät sitä joko turhamaisuudesta tai raukkamaisuudesta.

— Ah, tekin olette tuollainen uuden ajan nainen! Te puhutte aivan kuin Antoine puhuisi.

— Minä asetan itsetietoisen sankaruuden kaiken muun yläpuolelle, mutta uhraus on jalo vasta silloin, kun se palvelee jaloa päämäärää. Panisin alttiiksi terveyteni, kauneuteni, elämäni, pelastaakseni vaarasta miehen, jota rakastan, mutta jos uhrautuisin pelkästään yleisen mielipiteen vuoksi tai hemmoitellakseni mieheni ennakkoluuloja, tuntisin pettäväni pyhimmät unelmani ja edistäväni vääryyttä ja pintapuolisuutta... Ei, se ole minun velvollisuuteni.

— Te olette kapinoitsija, tyttö parkani. Elämä on taivuttava teidät ja murtava uhmanne.

— Maurice lienee puhunut teille jotakin? Hän on levoton, pettynyt... Pyydän teitä, sanokaa minulle totuus!

— Maurice ajattelee juuri samoin kuin minäkin.

— No niin, otan asian puheeksi hänen kanssaan. Minun täytyy se tehdä.

XXVI.

Oli taas tuollaiset kuuluisat _yhden värin_ päivälliset, jotka rouva de Nébriant oli saattanut muotiin. Aikaisemmin oli ollut siniset päivälliset runoilijoille, viheriäiset maalareille, malvanväriset säveltaiteilijoille. Ne päivälliset, joille minut oli kutsuttu ja joiden tuli käydä kihlajaisista, olivat ruusunpunaiset minun kunniakseni.

Kun suruaikaani vielä kesti ja itsekin olin nimenomaan maininnut sitä haluavani, oli paroonittaren ollut pakko supistaa vieraitten lukumäärää: ainoastaan kahdelletoista hengelle oli katettu ruokasaliin, jota seurusteluhuoneesta Ludvig XVI:n tyylisen pikkuruutuisen, suuren lasiseinän läpi ihailimme odotellessamme ministeriä, hra Rebussat'ta. Tuo sali oli englantilaiseen tapaan kalustettu ja rikkaasti koristettu valkoisilla paneeleilla, kuvastimilla, poltetuilla hiekkakiviteoksilla ja on yksinvärisillä laseilla. Venetsialainen koristeliina oli levitetty ruusun värisen silkkisen pöytäliinan päälle; vielä somistivat pöytää vahakynttilät, pienet musliiniset liekinvarjostimet ja sikkinauhakkein maustehäkkeihin kiinnitetyt orkideat. Katon kaikista neljästä nurkasta loisti sähkövalo, hohtaen suloisen himmeänä suurien, kalpeiden unikkojen harsokuvun läpi. Keveät, hivelevän vaaleat ruusut, silkit, kukkaset, itse valokarkeloiden värittämä ilmakin, koko tämä sinfonia, joka vivahteli pehmeästä purppurasta vienoon ruusunpunaan, yhtyi silmässä häiritsemättömäksi sopusoinnuksi. Rouva de Nébriant oli osannut välttää mauttomuuden vaaran, joka tavallisesti ei ole kaukana tällaisista mielikuvaleikittelyistä. Valkoisessa, samettisessa laahuspuvussaan hän otti vastaan onnitteluja nähtävällä mielihyvällä.

— Sanotteko vieläkin, ettette välitä ylellisyydestä? kysyi Maurice hieman ivallisesti. Myöntäkää, että tämä silmien juhla miellyttää teitä. Vieläkö nytkin ikävöitte petäjäisiä huonekaluja ja valkoisiksi kalkittuja seiniä, joita tässä joku päivä sitten ylistitte niin lyyrillisen lennokkaasti?

— Ihailen ylellisyyttä, silloin kun se samalla on taidetta, mutta voin olla ilmankin sitä. Neljä sou'ta maksavat ruusut ovat aivan yhtä kauniita kuin viiden frangin orkideat. Vakuutan teille, että Châtaigneraie'n vanha kirjastohuone korkeine ikkunoineen ja raskaine, kiiltävine huonekaluineen oli aivan yhtä kaunis katsella kuin serkkunne huoneusto.

Rouva de Nébriant kiiruhti pitkässä samettilaahustimessaan hra Rebussat'ta vastaan: näin ruskean, laihan, älykkään ja etelämaalaisen näköisen pienen miehen astuvan sisään. Hän puristi Mauricen kättä lausuen hänelle muutamia imartelevia sanoja hänen näytelmänsä menestyksestä ja morsiamensa viehättäväisyydestä. Vanha senaattori Legrain otti sitten ministerin huostaansa. Erään suuren poliittisen sanomalehden päätoimittaja yhtyi heihin. Minun täytyi vetäytyä naisten pariin. Minut esitettiin keltaihoiselle rouva Legrainille, joka oli mustassa satiinipuvussa, punatukkaiselle krevitär de Jonchères'ille, joka oli kuuluisa olkapäistään ja tuntui kuin sukeltavan esiin valkoisesta, satiinisesta empire-puvusta, rouva Salmsonille, tanskattarelle, joka oli hento kuin Ophelia ja erittäin kaunis lumivalkoisine hipiöineen ja kylmän kuultavine silmineen, joissa Maurice sanoi näkevänsä napaseutujen taivaan äärettömyyden, neiti Frémantille, kirjailijattarelle, joka oli hyvin ruma, hyvin älykäs, etikasta ja sapesta tehty, jonka seuraa kaikki etsivät ja samalla pelkäsivät. Kaksi ihailtavasti kammattua, paidoitettua, puettua, kengitettyä _clubman'ia_ väitteli hänen kanssaan tunneprobleemeista.

Minusta eivät nuo nuoret naiset pitäneet, lukuunottamatta neiti Frémantia, joka osoitti minua kohtaan mielenkiintoa. Minua pidettiin liian umpimielisenä ja ylpeänä, liian rohkeana lausunnoissani; minussa oli heidän mielestään liian vähän nuorta tyttöä, liian vähän miellyttämisen halua. Tässä salatussa pahansuopaisuudessa oli myös jonkun verran mustasukkaisuutta, sillä kaikki paroonittaren ystävättäret olivat toivoneet voivansa hurmata Clairmontin ja valloittaa hänet itselleen. Rouva Legrain oli määrännyt hänet tyttärelleen; rouva de Jonchères oli valinnut hänet itselleen; rouva Salmson oli valmis rupeamaan hänen mystilliseksi runottarekseen. Neiti Frémant oli ainoa, johon hänen lumousvoimansa ei pystynyt. Hän inhosi Mauricea, kuten kaikkia miehiä, ja kohdisti häneen tuon tuostakin hienoja pistosanoja, jotka tämä piti hyvänään uskaltamatta suuttua.