Part 11

Yht'äkkiä valot sammuivat. Näkymätön orkesteri soitti vienosti pastoralen luontoisen, lyhyen alkusoiton, ja esirippu nousi avartaen silmieni eteen Mytilenen läheisyydessä olevan pyhän lehdon ylevän maiseman. Kallioiden lomasta siinti kaukainen meri. Aphroditen myrttien siimeksessä liikehti hitain askelin neitojen kuoro vaalean esikarkelijattarensa johdolla.

Äkkiä astui esiin metsästä korkeavartinen Alkaios-vanhus lyyrain hymnin tervehtimänä. Hän kyseli neitosilta Sapphoa, joka salaisten surujen kalvamana karttoi Mytileneen temppeleitä ja toreja. Hitaassa, lyyrain korostamassa tahdissa kuoro kulki näyttämön yli ja katosi. Ainoastaan Melissa neito jäi lähteen partaalle puhellen Najadille ja kuiskien runoja, jotka ilmaisivat rakkauden iloa ja ikävää. Ikäänkuin kuullen hänen rukouksensa ilmestyi hänen eteensä kaunis metsästäjä Phaon. Unohtaen jousensa, nuolensa, metsästäjä-intonsa hän istuutui sammuttamaan janoaan lähteelle kurjenmiekkojen keskelle.

Heidän välilleen kehkeytyi viehkeä keskustelu, jonka kuitenkin Alkaios keskeytti lähettäen nuoren tytön tovereittensa luo ja vieden Phaonin mukanaan.

Tämä ensimmäinen näytös, joka oli täynnä antiikkisen runouden tuoksua, viritti heti yleisön suosiolliseksi. Tarkastellessani katsomon liikehtelyjä tunsin sen uhoavan myötätuntoista sähköä, joka on menestyksen varma enne.

Kaihtimien suojassa etsin silmilläni tuttuja kasvoja ja lopulta keksin rouva Gérardin, joka istui rouva Marboyn ja erään nuoren naisen välissä erään aition etupaikoilla. Etupermannolla keskusteli vanha ystäväni Lampérier jonkun suuren lehden arvostelijan kanssa. Eräässä näyttämöaitiossa, joka oli upea kuin budoaari, istui naisia leyhytellen viuhkojaan ja pureskellen namusia, joita muuan herra tarjosi heille kultarasiasta. Yhden näistä naisista tunsin Mauricen kuvauksien mukaan hänen serkukseen, tuoksi kuuluisaksi paroonitar de Nébriantiksi, josta hän oli minulle usein puhunut. Hän oli kaikesta päättäen se, joka istui aition keskustassa; hän oli jotensakin lihava ja muistutti jotakin Largillièren naismuotokuvaa vienon punertavine ihoineen, kauniine, tummine silmineen, hopeanharmaine, paksuine hiuksineen. Timanttisolki hohti pitsisestä kaularöyhelöstä; timanttikirjaimet koristivat valkeista höyhenistä ja kuultavasta simpukankuoresta tehdyn viuhkan vartta. Olin kuullut kehuttavan paroonittaren vastaanottoja, niitä taiteenharrastajanäytäntöjä, joita niissä esitettiin, ja niitä pieniä miete- ja tunnelmakirjasia, joita hän julkaisi joka vuosi käyttäen sievisteleviä otsikkoja, sellaisia kuin: _Sinisiä perhosia_ tai _Kuihtuneita kukkia_.

Katseeni siirtyi rouva de Nébriantista permannolle, sieltä katsomon yläriveille etsien henkilöä, joka varmaankaan ei rohjennut tulla luokseni: Antoine Genesvrier'ta. Minkätähden ei hän väliajalla tullut minua tervehtimään? Olimme viime viikkoina tavanneet toisemme sangen harvoin ja tuntui melkein siltä, kuin olisimme molemmat ikäänkuin salaisesta sopimuksesta karttaneet tuskallisia selityksiä, joiden kuitenkin pian täytyi tulla. En voinut salata itseltäni, että meidän hyvä sisaruussuhteemme alkoi jo horjua ja että meidän välillämme oli jotakin vierasta.

Vihdoin keksin hänen miettiväisen päänsä, jonka salainen murhe teki vanhan näköiseksi, hänen ohimoilta harmahtavan ruskean tukkansa, hänen leveän otsansa, hänen parvekkeen reunaa puristavan kätensä. Ja karkoittaakseni sieluni tuntemattomista syvyyksistä esille tunkevan tunnonsoiman upotin kasvoni syreenien hyväilevään tuoksuun, joka ympäröi minua kuin herkän ja nuoren rakkauden henkäys. Hälinä katsomossa kuului hiljenevän ja orkesteri viritti sataäänisen tuskan säveleensä: harput, torvet ja viulut valittivat hiljaa onnettoman rakkauden kaihoisaa murhetta.

Avasin silmäni. Maaten pitkässä, valkeassa laskospuvussaan, hiukset kuhaverkolla sidottuina tulkitsi kuuluisa murhenäyttelijätär Sapphon lemmenkaihoa ylevän plastillisilla, rytmillisillä asenteillaan ja äänensä täyteläisellä soinnulla. Näyttämö kuvasi talon edessä olevaa pengermää; kuu loisti himmeältä taivaalta. Kolme nuorta tyttöä, viheriäinen, sininen ja malvanvärinen, läpikuultava huntu yllään, seisoi suorina ja äänettöminä näyttämön taustassa, korkeiden maljakkojen vierellä, joista kohosi metsäliljoja. Laakeripuu heitti kirkkaille marmoripaasille oksiensa mustan ja kohtalokkaan varjon. Yht'äkkiä, kuin näkymättömien huilujen käskystä, Sappho kohottautui puoleksi — ensin suloinen valituslaulu, muistojen sävel, sitten kiihkeä haltioituminen, rukous Aphroditelle vihaa ja himoa väräjävällä äänellä, vartalon kohotessa pystyyn ja käsivarsien ojentuessa ilmaan eleellä, joka sai lumotun ja henkeään pidättävän yleisön puhkeamaan hyvä-huutoihin.

Muutamissa minuuteissa oli Noémi Robert taannut runoilijalle menestyksen, joka niin läheisesti liittyi hänen omaan personalliseen menestykseensä ettei yleisö, enemmän kuin minäkään, saattanut erottaa tulkitsijattaren ja tekijän neroutta toisistaan.

Näytelmä jatkui; Phaonin ja Melissan lempi, Sapphon mustasukkainen tuska ja Alkaioksen suru kamppailivat keskenään. Ja kun väliverho laskeutui, senjälkeen kun runoilijatar, päästyään vihdoinkin selville Phaonin ja Melissan lemmestä, oli singonnut kirouksensa, kaikuivat jalkojen tömistys ja esiinhuudot haltioituneesta katsomosta niin tarttuvan sähköisinä, että ne tahtomattanikin tempasivat minut mukaansa. Päätäni huimasi ja voimatta hillitä hermojani tunsin kyyneleitten puhkeavan silmistäni...

Niin kokonaan olin tämän sisäisen hurmioni vallassa, että en kuullut laisinkaan pienen aitioni oven aukenevan ja sulkeutuvan takanani. Käsi kosketti olkapäätäni, polttava hengähdys tuntui poskillani, värähtävä ääni mainitsi nimeäni:

— Hellé!

Se oli Maurice, kalpeana, liikutettuna, mutta säteillen siitä kaksinkertaisesta voitosta, jonka jyrisevät suosionosoitukset ja kyyneleeni hänelle ilmaisivat. Ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin hän oli ehtinyt mitään pyytää, olin jo hänen sylissään; katsomosta kuuluvat kättentaputukset lähensivät järkytettyä sieluani häneen yhä enemmän... Pari sanaa, suudelma, lupaus... Siinä kaikki. Me istuimme vierekkäin, äänettöminä, raukeina, huumautuneina, käsi kädessä, kun väliverho kohosi ja Leukadian autio rannikko aukeni katsojan silmien eteen. Huilut säestivät suruisasti sydämen nyyhkytystä... Alkaios, Melissa, Sappho ilmestyivät jälleen vuoron perään näyttämölle. Kohtalokkaan rakkauden jännitys laukesi ihanaksi lyyrilliseksi valituslauluksi.

Runoilijatar lausui jäähyväiset synnyinmaalleen, armaalle auringolle; hän kutsui luokseen manalaista Erosta, joka johtaa keltamokentille onnettomain rakastajain varjot.

Näytelmän päätyttyä oli menestyksen pauhu korvia huumaava. Väliverho nousi useampia kertoja ja yhä uudelleen sai Noémi Robert tulla kiittämään, menestyksestään liikutettuna, hymyilevänä, onnellisena. Vihdoin Alkaios, korottaen äänensä katsojain hyvä-huutojen yli, huusi tekijää esille, ja Maurice, joka piti minua syleilyssään, vavahti vaistomaisesti piilopaikassaan.

Ovi narahti äkkiä takanamme. Irroittuen toisistamme vetäydyimme erillemme ja minä näin edessäni Antoine Genesvrier'n.

— Clairmont, sanoi hän, ystävänne tahtovat nähdä teitä. Teitä etsitään kaikkialta. Menkää toki ottamaan vastaan yleisön suosiota.

— Minä menen, sanoi Maurice, joka oli kuin juopunut Hyvästi, Hellé, näkemiin!

Hän poistui. Antoine jäi seisomaan paikalleen. Sitten kun melu hiukan hiljeni, hän sanoi:

— Tuletteko, Hellé, ennenkuin käytävissä tulee tungosta? Saatan teitä, jos suvaitsette.

— Kyllä... sopersin minä.

Hän pyysi vahtimestarilta pitsipäähineeni ja suuren, harmaan satiinivaippani. Otin käteen Mauricen kukkavihon ja seurasin Genesvrier'ta käytävien läpi.

Jäätävä ulkoilma viilsi kasvojani ja tyynnytti vereni kuumeista polttoa. Istuin Antoinen vieressä vaunuissa ja koetin puhua vaivattomasti ja luonnollisesti, kehuen näytelmää ja pääosan erinomaista tulkitsijatarta. Hän vastasi muutamin lyhyin, hyväksyvin sanoin. Vaunut kääntyivät pienelle pimeälle kadulle; — ja äkkiä valtasi minut aavistus, varmuus siitä, että Antoine tiesi kaikki ja että hän aikoi puhua.

— Rakas Helléni..., alkoi hän.

Hänen muuttunut äänensä koski minuun. Hän huokasi syvään ja sanoi, vaivoin pakoittaen itsensä puhumaan:

— Hellé, lapseni, minulla on pari sanaa teille sanottavana, ainoastaan pari sanaa. Aioin odottaa huomiseen... Se olisi minulle liian raskasta... Älkää pelätkö mitään, Hellé; en tahdo teitä loukata enkä murhetuttaa. Mikä on tapahtunut, sen täytyy tapahtua; minä en valita.

— Antoine, minä vannon...

— Ei, ei, älkää sanoko mitään... Teidän ei tarvitse puolustautua eikä selittää mitään... Se oli kohtalon tahto... Olinkin siihen jo valmistunut viime aikoina... Ei, Hellé, älkää sanoko mitään.

Pimeä peitti minulta hänen stoalaisen kärsimyksensä ja häneltä minun liikutukseni ja omantunnontuskani. Syreenien tuoksu leijaili ympärillämme ivallisen suloisena.

— Ette ollut mitään luvannut. Olitte vapaa. Sydämenne on puhunut. Seuratkaa sen ääntä. Mitä voisin minä tarjota teille! Hulluutta, hulluutta! Minun olisi pitänyt ajatella harmahtavia hiuksiani, elämäni karuutta, jota rakkaus karkkoaa. Mutta jokaisella on harhakuvitelman ja heikkouden hetkensä.

— Tuotan teille tuskaa, sanoin nyyhkyttäen.

— Älkää itkekö, rakas pienokainen, sanoi hän lempeästi. Niinkuin teitä rakastin ja yhä vieläkin rakastan, niin olen teitä rakastava ikuisesti. Minun sydämeni ei ole niitä, joiden tunteet muuttuvat... Mutta älkää pelätkö, että hairahtuisin johonkin epätoivoiseen tekoon. Minä kärsin, mutta olen luova itselleni velvollisuuksia, jotka ovat yhtä suuria kuin tuskani... Ja nyt emme enää koskaan puhu näistä asioista.

— Antoine, rukoilin minä, saanko vielä nähdä teitä? Jäättekö ystäväkseni?

— Ystäväksenne aina. Mutta antakaa minulle aikaa tyyntyä ja tulla ennalleen... Myöhemmin tapaamme toisemme taas, rakas Hellé.

Puristin hänen kättään vastaamatta. Vaunut pysähtyivät. Astuin alas.

XXII.

Aurinko paistoi sinivalkoisiin uutimiin täyttäen huoneeni viileällä, sinervällä valohämyllä, johon päivänsäteet leikkasivat värähteleviä läikkiä. Heräsin unestani. Olin raukea, pääni oli raskas ja kipeä, en muistanut muuta, kuin että olin itkenyt kauan ja hyvin myöhään vaipunut levottomaan uneen.

Soitin kelloa. Babette tuli sisään tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä.

Päivänvalon äkkiä tulvahtaessa huoneeseen muistini palautui.

»Suuri, hyvin suuri menestys... Tosi runoilijaa ilmaisee... Mestariteos, joka lupaa toisia samanlaisia...»

Näistä aiheista sepitti jokainen arvostelija, kukin luonteensa ja mielialansa mukaisesti, ylistyspuheita Mauricelle ja Noémi Robertille, ennustuksia, neuvoja ja onnitteluja. _Päivän Kaiku_ sisälsi ensi sivulla nuoresta voitonsankarista pitkän artikkelin, jossa oli mainittu hänen syntymävuotensa, sukuperänsä ja tuttavapiirinsä, kerrottu hänen byronilaisesta matkastaan... Huomautettiin vielä siitäkin, että Maurice Clairmont oli ottanut ensimmäiset askeleensa julkisessa elämässä kauniin serkkunsa, paroonitar de Nébriantin salongissa; että hän ensimmäisenä oli saattanut muotiin keltaisten neilikkain käytön... Ei myöskään unohdettu kuvata hänen kaunista »espanjalais-maurilaista tyyppiään, hänen vallattomia kiharoitaan, sinisiä silmiään, jotka ovat lempeät kuin naisen.»

Tämäntapainen kirjaileminen ihmetytti minua. Minusta se tuntui hieman naurettavalta. Otin esille vakavammat arvostelut. Yhdessä ainoassa sanomalehdessä oli selostus epäsuopeampi:

Epäilemättä on hra Clairmont mestarillinen rytmin käsittelijä, taiteilija, joka taitavasti osaa käyttää hyväkseen tulkitsijattarensa erikoista kykyä tehdä keskinkertaisesta suurta. _Sappho_ on miellyttävä näytelmä, jota tekijän ystävät, puolikirjalliset piirit, salonki-ihmiset pitänevät ensiluokkaisenakin. Näyttämökoristeet ovat erinomaiset; Sapphon orjattaret pengermällä ovat kuin Alma-Tademan vaatettamia. Musiikki on niin vienoa, aistillista!... Mutta koristeet, puvut ja musiikkikin saattavat välistä viedä katsojan arvostelukyvyn harhateille. En itsekään voinut vastustaa niiden lumousta. Olin vähällä luulla, että tämä _Sappho_ oli mestariteos!... Vasta esiripun laskeuduttua havahduin, saatoin jälleen ajatella kirkkaasti, Nyt näen, mistä erilaisista tekijöistä mielihyväni ja harhakuvitelmani johtuivat. Näen valitettavasti silmänlumetta, taituritemppuja, keinotekoisuutta. _Sapphoko_ mestariteos?... Sanokaamme pikemmin sarja musikaalisilla ja runollisilla kommentaarioilla varustettuja eläviä kuvaelmia!... Hra Clairmont ei ole tuonut mitään lisiä taiteeseen, hän ei ole luonut mitään uutta, hänellä on vain verraton taituruutensa ja, toistan vieläkin, erikoinen kyky käytellä mahtavia eleitä, muotoja ja sanoja.

»Kateutta!» ajattelin, kuitenkin tahtomattani horjuen uskossani ja haluamatta sen enempää määritellä omaa kantaani.

Silmät ummessa, pää tyynyllä elin mielessäni uudestaan illan menestyksen. Ja muisto eilisillan suudelmasta haihdutti lopultakin kaikki kiusalliset ajatukset ja tunnonvaivat, jotka yöllä olivat tuottaneet minulle kyyneleitä. Päättelin mielessäni, että Antoine, joka ei tuntenut muuta kuin henkistä rakkautta, parantuisi helposti. Työ, taistelu aatteiden puolesta antaisi piankin hänelle lohtua...

XXIII.

Kuin unelmaa muistelen kihlajaisteni ensimmäisiä aikoja.

Elämässäni oli tapahtunut muutos. Sen entinen kehys oli vielä jälellä, mutta rakkaus loi siihen uutta valoa ja uusia henkilöitä oli tullut näköpiiriini.

Äidillisellä ylpeydellä oli rouva Marboy esittänyt minut rouva de Nébriantille. Paroonitar otti minut avosylin vastaan. Aavistin hänen olevan hyvän ihmisen, joka oli niin täysin vakuutettu omasta ylemmyydestään, että hän välistä oli liian suvaitsematon toisten mielipiteitä kohtaan. Hänessä oli vielä jälkiä kauneudesta, eloisuutta ja siroutta ja hänellä oli erikoinen taito suhtautua keveästi ihmisiin, josta johtui, että häneen oli helppo kiintyä ja helppo jälleen hänestä erota, ja joka taito tuotti hänelle paljon ystäviä. Hän oli kuin näyttelijätär, jolla on sellainen itsesuggeroimiskyky, että hän ei tunne muuta todellisuutta kuin sen, minkä kukin rooli häneltä kulloinkin vaatii. Mauricen avioliitto tarjosi hänelle taas tilaisuuden uuteen rooliin. Paroonitar otti minut kokonaan omakseen. Muutamia päiviä kihlajaisten jälkeen hän tuli luokseni, tarkasti talon, puutarhan, irtaimiston hiukan nenä nyrpällään.

— Ette suinkaan te aio säilyttää kaikkia näitä vanhoja romuja, lapseni?

— Suokaa anteeksi, mutta ne ovat minulle rakkaita, rouva. Ne ovat minulle kalliita muistoja.

Rouva de Nébriant kuului niihin, jotka periaatteesta eivät tahdo säilyttää muistoja.

— No niin, sanoi hän, te voitte lähettää kaikki nämä linnaanne!

— Châtaigneraie ei ole mikään linna. Se on vain maalaistalo.

— Minä otan hankkiakseni teille talon Passyssa, sanoi paroonitar, ikäänkuin hän ei olisi kuullut viimeistä huomautustani; Maurice haluaa viedä teidät sievään kotiin, joka on koristettu ja kalustettu nykyaikaisesti... Minä voin antaa teille kamarineitoni, jos teillä ei ole ketään muuta ehdolla. Hän on englannitar; hän kampaa suurenmoisesti... Ja nyt, pikku Helléni, pitäisi määrätä hääpäivä.

— Niin, mutta... setäni kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa.

— Sedän kuolemaa ei surra niin kauan kuin isän, olkoon tämä sanottu tahtomatta loukata tunteitanne, joita suuresti kunnioitan. Teidän häänne vietetään hiljaisesti, suljetussa piirissä. Ainoastaan päivällinen minun luonani avioliittosopimuksen allekirjoittamis-iltana ja aamiainen häämenojen jälkeen. Läsnä tulee olemaan ainoastaan ystäviä, noin satakunta henkeä.

— Onko se suljetussa piirissä!

— Nähkääs, lapseni, kaikki on suhteellista. Älkää kuvitelko, että elämänne nuorena rouvana voisi olla samanlaista kuin nuorena tyttönä. Teidän tulee näyttäytyä seuraelämässä, pitää vastaanottoja, jotta ette näyttäisi tahtovan piilottaa maailmalta suurta miestänne. Teidän täytyy ajatella puolisonne etuja... Minä vien teidät mukanani, se on päätetty.

Tämäntapainen keskustelu, joka uusiutui joka kerta kun paroonitar kävi luonani, kävi ennen pitkää minulle kiusalliseksi. Kun olin tottunut erittäin yksinkertaisiin tapoihin, olivat vaatimukseni pienet, ja minua harmitti välistä, että minun täytyi ottaa osaa tuohon tuhansien pintapuolisten puuhien täyttämään elämään. Setäni oli opettanut minulle, kuinka tärkeää on sisäinen elämä, joka voimistuttaa ja keskittää kaikkia ajatuksiamme ja tunteitamme. Minulle olisi ollut mieluista jatkaa tätä elämää, jonka uusi onneni teki vieläkin herkemmäksi ja hienommaksi. Mutta aina näytti meiltä puuttuvan aikaa. Mauricella oli minulle kerrottavana tuhansia asioita, jotka eivät liikuttaneet meitä kumpaakaan, toimitettavana tuhansia seikkoja, joilla ei ollut mitään tekemistä meidän rakkautemme kanssa. _Sapphon_ esitykset, uuden kotimme järjestely, päivän sankarin lukemattomat velvollisuudet täyttivät hänen elämänsä. Hän pani suuren arvon asioihin, joita minä pidin toisarvoisina, mutta joiden hyödyllisyydestä hän koetti saada minut vakuutetuksi.

»Sitten kun olemme naimisissa, sanoin itselleni, olen saava Mauricen ymmärtämään, että täytyy vastustaa vieraiden tunkeutumista elämäämme. Rouva de Nébriant luulee voivansa kuljettaa meitä talutusnuorassaan; siinä hän erehtyy, minä en lainkaan välitä noista komeilevista juhlista, joita hän suunnittelee, ja minä pelkään, että Maurice liian helposti antaa myöten tämäntapaisille houkutuksille. Minä rakastan hänessä runoilijaa, enkä parisilaista keikaria ja muotisankaria...»

Olisin kernaasti tahtonut selittää kaiken tämän rouva de Nébriantille, mutta hän ei olisi minua ymmärtänyt. Kun koetin hellä varoin tästä huomauttaa Mauricelle, hän kohautti olkapäitään ja hymyili.

— Minkätähden valitatte sellaisesta, sanoi hän, josta joku toinen nainen ylpeilisi? Te ette pidä missään arvossa punanauhaa, Akatemian persiljaa. Mutta luuletteko siis, että minä olen valmis itkemään onnesta, saadessani »kunniamerkin», joksi sitä nimittävät maaseudun opettajat ja univormukapteenit! Tai ehkä luulette, että minulla on palava himo saada ylleni madagaskarilainen kenraalipuku jakaakseni urhoollisuuspalkintoja juhlatilaisuuksissa?

Rupesin väkisinkin nauramaan:

— Teette nyt pilaa kenties kaikkein rakkaimmista toiveistanne... Totta kyllä, ovat punanauha ja Akatemian persilja jo poissa muodista, vähän naurettavia... Mutta kuitenkin...

— Mutta kuitenkin kaikki käyttävät niitä ja melkein kaikille on tärkeää, pääsevätkö he vai eivätkö pääse Akatemiaan... Täytyy tehdä niinkuin kaikki muutkin... Punanauha on kirjailijalle samaa kuin ylioppilaslakki koulupojalle... Se ei merkitse mitään, mutta se maksaa niin vähän vaivaa ja tuottaa niin paljon iloa sukulaisille!

Hän lisäsi vakavampaan sävyyn:

— Mitä tämä kaikki teitä liikuttaa, rakas Hellé! Rakastakaa minua samoin kuin minä rakastan teitä... Mitä siitä, jos minua ihaillaan, jos ihmiset etsivät seuraani ja kadehtivat minua, — sitä suurempi on iloni tuntea kuuluvani kokonaan teille.

XXIV.

Eräänä iltapäivänä odotin rouva de Nébriantia ja Mauricea. He olivat Auteuilistä löytäneet pienen talon, joka heitä kovin miellytti ja jota minun heidän kanssaan piti lähteä katsomaan.

Me emme voineet enää liikkua askeltakaan ilman tuota tuiki välttämätöntä paroonitarta, jonka sekaantuminen kaikkiin puuhiimme tuntui Mauricesta olevan aivan paikallaan. Kihlauksemme jälkeen tämä huomasi, kuinka sopimattomalta saattaisi näyttää, että minä nuorena, tuskin täysi-ikäisenä tyttönä asuin yksin, poistuin milloin ja minne halusin, otin vastaan — Lampérier ja Grosjean parat! — vanhojapoikia. Hän ei uskaltanut lähteä ulos kanssani peläten saattavansa minut huonoon valoon, ja rouvat Marboy ja de Nébriant, jotka hyväksyivät hänen varovaisuustoimenpiteensä, työntäytyivät lakkaamatta meidän väliimme. Turhaan vakuutin heille, että minä välitin vähät ranskalaisista ennakkoluuloista, että en ollut riippuvainen muista kuin itsestäni, että osasin kyllä jo käyttää järkeäni; siitä huolimatta he koettivat tyrkyttää minulle omia mielipiteitään, taistella muka luonnottoman kasvatuksen turmiollisia seurauksia vastaan. Heidän minua vastaan tähtäämiensä pikku huomautusten kärki ylti setäänikin asti ja usein olin vähällä antaa sanan sanasta, viitata esimerkkeihin heidän omasta maailmastaan, tavanomaisten periaatteitten mukaan kasvatettuihin nuoriin tyttöihin, jotka sovinnaisen kuoren alla salaa vehkeilivät kaikenlaista ja harjoittivat melkein peittelemätöntä kuhertelua. Minun elämäni oli kirkas ja suora niinkuin sielunikin ja minun oli vaikea alistua valvonnan alaiseksi, joka minua loukkasi.

Senjälkeen kun minut oli esitetty markiisitar de X:lle ja kreivitär de Z:lle, oli minun täytynyt muuttaa kaikki elämäntapani. Mielialani, jopa rakkautenikin kärsi siitä. Olin kuin ulkoilmakasvi, joka oli suljettu keinotekoiseen ilmastoon, keinotekoisen auringon lämmitettäväksi. Ja mieleni teki sanoa Clairmontille: »Täällä ei ole minun paikkani. Menen naimisiin teidän kanssanne, mutta en kaikkien näiden ihmisten kanssa, jotka näyttävät olevan teidän eroamattomia seuralaisianne. Me hukkaamme parhaan osan elämäämme kuuntelemalla joutavuuksia, pakoittaen itsemme pingoitettuun seurusteluun meille kaukaisten ihmisten kanssa. Eläkäämme omaa elämäämme, jättäkäämme turha lörpöttely niille, joilla ei ole sen tärkeämpää tehtävää ja olkaamme oma itsemme, eikä ainoastaan herra ja neiti se ja se, joksi me olemme muuttuneet.»

Minun ei aina onnistunut salata kärsimättömyyttäni. Maurice oli siitä ihmeissään; hän vaati selityksiä, ja hauskasti alkanut yhdessäolo päättyi riitaan. Me erosimme melkein vihamiehinä. Sovinto seurasi kyllä pian; mutta minä tulin aina murheelliseksi huomatessani Mauricessa jonkunlaista luonteenheikkoutta, arvostelukyvyn horjuvaisuutta, vastahakoisuutta selvittämään mielipiteitään ja määräämään oma kantansa. Jollei hänessä olisi ollut tuota selittämätöntä viehätysvoimaa, henkevyyttä ja hivelevää suloutta, jollei hänen lahjakkuutensa ja nuori maineensa olisi häikäissyt silmiäni, olisinkohan voinut olla huomaamatta, nyt jo, sitä kuilua, joka erotti sielumme, kuilua, johon rakkautemme saattoi vajota?

Maurice oli minulle sanonut tulevansa ennen rouva de Nébriantia. Hän saapui hyvissä ajoin Rue Palatinelle ja kuvaili laajalti taloa, jota meidän oli mentävä katsomaan.

— Olen varma siitä, että tuleva asuntonne tulee teitä miellyttämään, sanoi hän. Se loistaa kuin korukalu keskellä vihreää vehmautta valkoisine kiviseinineen ja punaisine tiilikattoineen. Ainoastaan kaksi kerrosta. Alhaalla suuri ja pieni salonki, ruokasali, josta tullaan pyöreään kasvihuoneeseen. Ensimmäisessä kerroksessa makuuhuoneet, biljardi, minun työhuoneeni. Korkeammalla on vielä joitakuita huoneita, joiden käytön saatte itse määrätä... Tulevalla viikolla alamme puuhata huonekalustoa.

— Sallitte kai minun säilyttää muutamia näistä huonekaluista, joita serkkunne nimittää romuksi?

— Muutamia niistä kyllä. Esimerkiksi tuon kirjoituspöydän ja empire-kaluston, johon pannaan uudet päälliset. Empire-tyyli on nykyään hyvin muodissa. Muut saatte lähettää maalle...

— Mutta kirjasto...

— Kirjaston myöskin. Se käsittää liiaksi pelkkiä erikoisalan teoksia. Se olisi tiellä... Mitä haette?

— Tarkastelen rakkaita tuttuja esineitä, jotka sisältävät kappaleen omaa elämääni. Minkätähden ette voi jäädä tähän puutarharakennukseen? Asuisimme täällä hyvin mukavasti.

— Mutta tulkaahan toki järkiinne, Hellé! Teillä on jansenistisia mielitekoja... Miksi ette yhtä hyvin esitä minulle sellaista asuntoa kuin se, jossa Genesvrier asuu, huoneustoa jossakin pien-eläjien ja pikkuvirkamiesten talossa, kuolleessa kaupunginosassa?

— Antoine Genesvrier'n asunnossa ei ole mitään epämiellyttävää, ja olisin siihen täysin tyytyväinen, jos te siinä voisitte kirjoittaa mestariteoksia.

Hän mietti hetkisen.

— Te olette käynyt useinkin Antoine Genesvrier'n luona?

— Kyllä.

— Ennen setänne kuolemaa?

— Ennen ja jälkeen.

— Ja yksin?

— Niin, yksin. Mitä pahaa teistä siinä on?

— Ei mitään pahaa, vastasi hän vältellen. Mutta sanokaa, Hellé, miksi Genesvrier ei enää kihlauksemme jälkeen käy täällä?