Part 11

Emme voi päättää kiertomatkaamme paremmilla vaikutuksilla kuin käymällä Kerameikossa, jossa vuosituhansien murien peitteestä on esille kaivettu muinaisatheenalainen kalmisto. Luullaan, että Sulla Atheenaa piirittäessään loi tälle paikalle korkean vallin, joka on suojellut näitä muistomerkkejä joutumasta saman kadotuksen omaksi, joka on kaikkea maan päälle jäänyttä kohdannut. Ne veistoteokset, joita tällä hautausmaalla tapaamme, eivät tosin ole helleeniläisten parhaita; ne päin vastoin osottavat, että mestarien rinnalla oli huonompiakin taiteilijoita, ehkä ovat ne tavallisten käsityöläisten veistämiä. Mutta sitä elävämmin ne todistavat siitä käsityksen jaloudesta, joka oli Atheenan koko kansalle yhteistä.

Hautakivien kuvat, joita olemme pitkin kirjasta julkaisseet, antavat selvän käsityksen näiden muistomerkkien luonteesta. Vainaja on useimmissa esitetty jäähyväisiä jättäen omaisiltaan, toisissa on joku hänen urhotöistään ylistetty. Niissä kaikissa ilmenee se mieltä liikuttava lempeys ja vienous, joka on Kreikan vanhalle taiteelle niin omituinen, ja joka ei kuolemankaan edessä kadota runollisuuttaan.

Näin olen pikaisesti vaeltanut läpi sen, mitä muinaisesta Atheenasta on näkyväistä jäänyt jäljelle. Se on ollut minulle koko kasvatus, vaikka säilyneet jäännökset ovat vaan pieni osa kaikesta, mitä helleenien pääkaupunki ennen sisälsi. Kuinka monet temppelit, julkiset rakennukset ja muistomerkit, joiden maine oli levinnyt yli koko sivistyneen vanhan maailman, ovat rauenneet murusiksi, joita ei taitavinkaan käsi enää voi kokonaiseksi koota!

XII.

MATKA LANSI-KREIKASSA.

Suomen osanotto Kreikan viime taisteluun ei ollut vähäpätöinen maan pienuuteen nähden. Se lähetti sekä vapaaehtoisia, sairaanhoitajia, lääkäreitä että kirjeenvaihtajia liikkeelle. Vapaaehtoisista lienee vaan yksi joutunut tappelun hälinään, ja sanotaan hänen kunnialla pitäneen suomalaisten urhoollisuuden vanhaa mainetta yllä; kahden mielestä kävi äkseeraileminen Atheenassa liian pitkäpinnaiseksi, he sanoivat jäähyväiset kasarmille, jossa jo oli ennätetty Kreikan lipulla vannottaa, ja olivat hyvin vähällä päästä linnaan; muuan neljäs taas, joka oli tullut suurilla aikeilla, ei ehtinyt sen pidemmälle kuin saada pitkän sapelin, joka muutamia päiviä kalisi pitkin Atheenan katuja, — sota loppui kesken, mistä on tosiaan onnitteleminen turkkilaisia. Mitä taas sanomalehtimiehiin tulee, niin katson viisaimmaksi vaieta heidän urotöistään. Mutta jos sairaanhoitajat ja lääkärit eivät työtä saaneet, niin ei syy tosiaan ollut heidän, vaan kreikkalaisten, jotka eivät osanneet käyttää hyväkseen tarjottua apua ja — turkkilaisten, jotka eivät tehneet kylliksi haavoitettuja.

Potilaita oli niin vähän ja parantajia niin paljon, että eri maiden lasarettien välillä syntyi oikea kilpailu sairaista. Jos olisi sattunut muutamia oikein suuria ja verisiä tappeluita ja tullut työtä kosolta, niin olisi kai, synti kyllä, ilo ollut Atheenan lääkärimaailmassa siitä suuri. Niin ei onneksi kuitenkaan käynyt, ja suomalaiset, jotka tulivat viimeisinä kaikista, saapuivat liian myöhään. Kaikki oli jo leikattu, katkottu, neulottu, sidottu valmiiksi! Työtä saadakseen he kääntyivät sotaministerin puoleen, pyytäen päästä lähemmä rajaa. Sotaministeri lupasikin lähettää heidät Artan lahden rannalle Karvassaraihin, lähelle Epiroksen sotatannerta, jossa oli äsken tapeltu, ja sanoi laittavansa heidän mukaansa kokonaisen komennuskunnan saniteetisotilaita, vieläpä varustaa heille oman sotilaslasaretin mainittuun pikkukaupunkiin. Ja kun tämä kaikki vahvistettiin asianomaisilla papereilla ja suurilla sineteillä, niin saattoi suomalainen parannuslähetystö olla tyytyväinen puuhainsa alkuun.

Asemalla tosin näytti oudolta, kun ainoastaan yksi saniteetisotilaista oli tullut matkaan. Hän oli Turkin sulttaanin lääkärin poika, Christpaul nimeltä, hyvä ja rohkea poika. Christpaul oli karannut kotoaan, lähtenyt ensinnä Kreetaan kapinallisten riveihin ja sieltä sodan syttyessä tullut Atheenaan palveluksiaan tarjoomaan. Hän puhui ranskaa ja vähän saksaakin. Patraassa saatiin odottaa yksi päivä noita luvattuja saniteetisotilaita, ja sähkösanomilla ne vihdoin saatiin tulemaan. Kun toukok. 19 p. lähdettiin Patraasta Korinthon lahden poikki Missolonghiniin, ei heitä ollut laivalla mukana, eivätkä lääkärimme sen koommin heitä nähneet.

Laiva laskee noin penikulman päähän Missolonghista korkean vuoren juurelle, josta rautatie vie ensinnä tähän mainittuun kaupunkiin ja sitten edemmä Agrinioon saakka, josta on hevosella ajettava Karvassaraihin.

Rautatiematka kului mukavasti ja hupaisesti. Onneksi olimme ottaneet sekä evästä että viinejä mukaamme, sillä ravintolat ovat tämän rautatien varressa sen laatuiset, että sivistynyt vatsa huokauksella kääntyy pois niistä, ja viini n.s. resineerattua, kamfertin makuiseksi tehtyä, tiesi millä keinoilla. Sitä pitää kauan juoda, ennenkuin siihen tottuu, eikä mielemme tehnyt tottua siihen ensinkään. Mutta kreikkalaiset kiittävät sitä terveelliseksi.

Missolonghi, niin kuuluisa Kreikan vapaudentaistelusta, on huonosti rakennettu, likainen, niinkuin useimmat Kreikan kaupungit. Maat sen ympärillä ovat huonossa viljelyksessä, vaikka ne varmaan voisivat kasvattaa mitä jaloimpia tuotteita. Lammaslaumoja vaan näkyy kaikkialla. Siellä täällä on kuitenkin alkuun pantuja viiniviljelyksiä. Kaikesta näkyy, että ei vielä ole varsin monta vuosikymmentä vierinyt siitä, kuin turkkilaisvallasta näissä maissa tehtiin loppu.

Missolonghin ja Agrinionin välillä ovat maisemat erittäin kauniita, Jonian meren puoli Kreikkaa näyttää olevan kosteampaa ja tuoreempaa, kuin Aigeian meren maat. Niinpä näimme tällä välillä sekä vihantia laitumia, komeita tammimetsiä, suuria myrttilehtoja ja varsin vedekkään Akeloos joen. Viljelyksen joutuessa tulee näistä seuduista mitä ihanimmat maat. Rautatien vieressä olivat ojat täynnä vettä ja lukemattomia kilpikonnia. Komeat vuoristot rajoittavat joka puolella tasankoa, jota juna mennä vilistää.

[Kuva: Kankaankudonta.]

Agrinion, johon rautatie päättyy, on pieni likainen kaupunki. Nyt se oli täpötäynnä rahvasta, sodasta palaavia vapaaehtoisia ja italialaisia punatakkisia. Jälkimmäiset panivat iltasella jo toimeen pienen tappelun. Saimme yösijan eräässä ravintolassa, jonka nimi oli "Unen majatalo", mutta huonommin soveltuvaa nimeä tuskin saattaa majatalolle antaa, sillä kovin vähiin jäivät unemme. Huono ilma ja lukemattomat kirput, jotka ovat Kreikassa maanvaiva, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruuan puolesta ei sitä vastoin niinkään puutetta ollut, saimme joka lajia, hyviä viinejä ja mehukkaita appelsiineja. Tosin ei puhtaus ollut ruokapöydässä kiitettävä, mutta siinä subteessa olimme jo oppineet melkoisesti vaatimuksistamme tinkimään. Söimme yläkerrassa, palaavain vapaaehtoisten kera, joiden joukossa oli sivistynyttäkin väkeä, alakerrassa söi yhteinen rahvas ja italialaiset, ja siellä yhdessä huoneessa juotiin, syötiin, keitettiin ja oven suussa — lahdattiin.

Agrinionista ajoimme kaksilla vaunuilla Karvassaraihin, jonne oli matkaa 60 kilom. Välillä tuli vastaamme yhä enemmän palaavia vapaaehtoisia, kävellen alakuloisen näköisinä, pitkin lokaisia teitä, yhtämittaisessa sateessa, tai ajaen vaunuilla, joiden edessä pienet laihat hevosparat näyttivät juoksevan viimeistä taivaltaan. Ne olivat kamalan näköisiä rikki ajettuine olkapäineen ja sivuineen, joihin vetonuorat olivat kaivaneet tuuman syvyisiä avonaisia haavoja. Nämä vapaaehtoiset, joita atheenalainen hammaslääkäri komensi, kertoivat jännittäviä juttuja sotaretkestä, jonka he olivat tehneet Artan lahden suussa olevaa Prevesaa vastaan, katkaistakseen sen yhteyden maankin puolelta. Hammaslääkäri itse oli käynyt valepuvussa turkkilaisten linnassa, pienellä tykillä oli sitä pommitettu, mutta kreikkalaisten verekset tappiot Epiroksessa olivat saattaneet heidät kahden tulen väliin, ja veneisiin pelastuakseen oli heidän täytynyt yöllä kahlata penikulmia kaulaa myöden meressä.

Välillä saimme kuulla, että Epiroksessa oli tehty parin viikon aselepo. Siinä menivät lääkäreiltä työn toiveet. Syöttöpaikassa kohtasimme eversti Manoksen, joka oli erotettu Epiroksen armeijan ylipäällikkyydestä ja palasi Atheenaan. Hän oli vanha ukko, istui synkän näköisenä vaunuissaan ulos astumatta.

Karvassaraissa vihdoin odotti sairaanhoitajattariamme ja lääkäreitämme suuri pettymys. Hallituksen ylilääkäri vakuutti, ettei hänellä ollut minkäänlaisia varustuksia antaa heille, puhumattakaan kokonaisesta lasaretista, ja kreikkalaisen punaisen ristin lääkärit olivat liian kateellisia omia sairaitaan luovuttaakseen, jotka muutoin sivumennen sanoen jo olivatkin hoidetut. Karvassarai oli likainen, saastainen kyläpahanen, täpötäynnä haavoitettuja ja muuta väkeä. Asuntoa olisi ollut mahdoton saada, ja sen vuoksi ei ollut muuta neuvoa, kuin noudattaen kreikkalaisten lääkärien neuvoa jälleen palata Atheenaan. Nyt kuljimme kuitenkin toista tietä, nimittäin pienellä punaisen ristin laivalla Artan lahden eteläistä rantaa Vonitsaan, jonka kautta haavoitettuja kuljetettiin Atheenaan. Vonitsassa toivoivat lääkärit vielä saatavan työtä, mutta sekin toivo petti.

[Kuva: Epidauron teatri.]

Vonitsasta näimme, Venezian vallan aikuisen linnan muureilta Prevesan, joka on jotenkin lähellä. Kiikarilla ei erottanut minkäänlaisia vahingoita sen varustuksissa, vaikka kreikkalaiset väittivät melkein kaikkia torneja maahan ammutuiksi. Artan lahden ympäristö on mitä komeinta maisemaa. Lahti on tosin niin leveä, ettei rantaa näy toiselta puolen, mutta sen sijaan näkyy rannan takaa joka puolelta pilviä pitävät korkeat alpit. Niiden solissa oli äskettäin kreikkalaisten ja turkkilaisten välillä ollut niin kiivaita tappeluita.

Vonitsassa näimme vielä Elena Konstantinidiin, nuoren, Kaukasiasta tulleen vapaaehtoisen kreikkalaisnaisen, josta kuvamme antaa paremman käsityksen, kuin kynä. Hän oli palannut Artasta, sanottiin hänen olleen eräässä tappelussa mukana, vieläpä ampuneen kaksi turkkilaista. Vonitsassa hän seisoi lahden rannalla, tietysti sotilaspukuun puettuna, ja ampui tuntikauden ilmaan nähdäkseen, kauanko luoti viipyy, ennenkuin putoo alas veteen.

XIII.

SUOMALAISTEN SEIKKAILU.

Aamulla läksimme Vonitsasta jalan Zaverdaan, t:rit B. ja P. ynnä tämän kirjoittaja, koska vaunuja ei ollut saatavana. Neidit ynnä t:ri F. tulivat myöhemmin vaunuilla, jotka kreikkalaisen punaisen ristin lääkäri Vonitsassa antoi heidän käytettäväkseen.

Tie oli varsin hauska. Paimentolaismaisemia joka puolella, siintävine vuorineen, laitumineen, joilla liikuskeli koirain haukkumina lammaslaumat, ynnä puuryhmineen. Vuorilla kasvoi monessa kohden tammia, oliivipuita y.m., tietä varjostivat toisin paikoin ikivanhat jättiläisplataanit. Kreikassa, jossa metsät ovat niin harvinaisia, lisäävät ne sitä enemmän maisemain viehätystä.

Oli ihana päivä, tuore ja lämmin. Vulkharion järvi lepäsi kirkkaana kuin peili vihantain rantainsa keskellä, ja mereltä, joka näkyi taivaan rannalla, tuli silloin tällöin vieno tuulahdus vilvoittamaan hikisiä otsiamme. Kuta pitemmälle aamu ehti, sitä tuntuvammasti huomautti meille tosiaan aurinko, että se oli eteläistä ilmaa, jota hengitimme. Myrttipensaikosta kukkui käki. Sen helkytteleminen yhdessä kukantuoksun kanssa täytti mielen keväisellä tunteella; se kyllä oli kevättä, mutta eteläistä kevättä.

Tiellä kohtasimme kymmeniä kreikkalaisia jauhokuormia, joita vietiin Vonitsaan ja sieltä etemmä Artaan. Ummehtuneelle ja happamelle haiskahtivat ne jauhot, mutta ilmankos oli juutalainen mukana, ratsastaen aasilla, koukkunenäinen ja pitkään kauhtanaan puettu. Hän se oli urakkamies, ja tietysti jauhot siis haisivat.

Italialaisia vapaaehtoisia, joita edellisenä iltana oli saapunut muutamia satoja Vonitsaan, alkoi jo aamusella olla tiellä liikkeellä. Heidän punaisia paitojaan loisti nurmikosta, missä he loikuivat lepäämässä lirisevän puron partaalla ikivanhan plataanin siimeksessä. Vetivät siinä uniaan, jotka edellisenä yönä olivat tainneet jäädä vähiin.

Zaverda, johon saavuimme kolmisen tuntia astuttuamme, on pieni satamapaikka Akarnanian länsirannalla. Siitä kulkee Vonitsaan tie, jota suurin osa Epiroon armeijan tarpeista sodan aikana hevosella kuljetettiin, jopa kivihiiletkin, joita kolme Artan lahdessa olevaa kreikkalaista tykkivenettä kulutti. Suureksi riemuksemme näimme satamassa kaksi höyrylaivaa, joista toisen piti kuljettaa Berthetin joukon Piraioon, toisen taas haavoitettuja kreikkalaisia sotilaita Korfuun. Saimme ensiksi mainitussa paikat ja nautimme täysin määrin jälleen niitä mukavuuksia, joita kulttuuri hyvillä ruuilla ja siisteillä paikoilla tarjosi. Kaiken sen likaisuuden jälkeen, jonka keskellä olimme matkustaneet, oli tämä nautinto sangen suuri.

Laivat olivat ankkuroineet vähän matkan päähän rannikosta. Myöhemmin päivällä saapuivat neidit ynnä Iira F. Ostimme kaikki piletit ja aloimme odotella lähtöä, jonka piti illalla tapahtua.

Odotellessamme kävivät neidit ja lääkärit katselemassa sairaita, jotka oli majoitettu rannalle huonoihin makasiineihin. He makasivat lattialla ja näyttivät olevan hyvin huonossa kunnossa. Kummako se! Ainoastaan yksi sotamies oli jätetty heitä hoitamaan, ja osa sairaista oli jo kolmisen päivää ollut ilman muuta ruokaa kuin leipä. Lääkäri, jonka olisi pitänyt heitä hoitaa, oleskeli huoletonna Vonitsassa.

Satamaan oli sillä välin kokoontunut yhä enemmän italialaisia punatakkisia. Käväistessäni laivalla oli eversti Berthet jo siellä, isomahainen, pitkäpartainen herrasmies, joka jotenkin epäkohteliaasti ilmoitti minulle, että meillä ei ollut oikeutta laivalla matkustaa, koska sotaministeri oli antanut sen hänen ja hänen joukkonsa käytettäväksi, ja koska hän upseereineen tarvitsi kaikki ensi luokan paikat. Mitäs muuta, lähdin maihin ilmoittamaan tätä seurallemme, ja seisoimme satamassa keskustelemassa, mitä olisi tehtävä. Ei ollut muuta neuvoa, kuin siirtyä kreikkalaisen punaisen ristin laivaan ja lähteä sen kera minne pääsisimme, niin arvelimme. Laivakulku oli aivan epäsäännöllinen, ja Zaverdaan oli meidän vaikea jäädä odottamaan.

Kylän rannassa on jonkinlainen tori ja sen ääressä talonpoikainen likainen kahvila. Torin laidasta pistäysi mereen kymmenkunnan sylen mittainen kivinen laivasilta, jonka kylkeen oli kytkettynä kreikkalaisia jaaloja ynnä pienempiä aluksia. Sillalta vievä tie jatkui torin kylkeä pitkin kylän pääkaduksi. Kylän yläsyrjässä on suurehko talo mäen päällä, josta näkee koko sataman.

Meidän seistessä sillan korvassa saapui luoksemme muutamia punatakkisia, esittäen itsensä italialaisiksi upseereiksi ja kysyen kohteliaasti, mitä eversti oli laivalla sanonut. Sen kuultuaan lausuivat he haikean paheksumisensa, sanoivat päällikköään puolihulluksi ja kehottivat meitä jäämään laivaan, he kyllä pitäisivät huolta siitä, että saisimme pitää paikkamme. Samalla he selittivät everstin tahtovan mennä Brindisiin, jota vastoin upseerit ja miehistö kaikin mokomin tahtoivat päästä Piraioon ja sieltä Thessaliaan, jos ehkä sota alkaisi uudelleen. Laivan kapteeni ilmoitti saaneensa käskyn viedä joukon Brindisiin, mutta hän ei luvannut sitä totella, ennenkuin saisi kreikkalaista sotaväkeä laivaan suojakseen.

Ympärillämme oli nyt joka puolella punatakkisia italialaisia. Mieliala heidän kesken näytti olevan jotenkin kiihtynyt, luultavasti olivat he saaneet juoda. Tuossa äkkiä syntyy mellakka. Italialainen karkaa toisen italialaisen kimppuun, kreikkalainen menee erottamaan, hyökätään hänen päällensä, yksi mies mukeltaa mereen, italialainen upseeri syöksyy järjestystä palauttamaan, saa pyssyn perästä niin kovan iskun sydänalaan, että koukistuu siihen paikkaan, lyöjä otetaan kiinni, huudetaan ammuttavaksi, riuhtasee itsensä irti, asettuu itse muuria vastaan, huutaa uhmaten: ampukaa! Tämä kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa, yhtä nopeaan kuin nyt olen sen kertonut. Mereen pudonnut italialainen nousi ylös vettä valuen kuin koira, mutta vihaisena ja valmiina tappelua jatkamaan.

Laivan kapteeni kehotti meitä lähtemään satamasta ja saatteli seurueemme erään pienen kahvilan edustalle, joka oli torin ylälaidassa. Mutta kauvan emme saaneet olla siinä rauhassa. Italialaiset soturit seurasivat mukana, ja vähitellen olimme jälleen punaisen muurin ympäröiminä. Muutamain upseerien käytös alkoi olla sangen sopimatonta. Huolimatta naisten läsnäolosta alkoivat he juottaa sotamiehille konjakkia. Eräs upseeri, joka kaiken iltapäivää oli keikaillut kantaen elävää karitsaa olkapäällään, huiskutti konjakkipulloa, niin että liemi lensi ympärille, jopa meikäläisten vaatteille, sekä alkoi sitten kaataa pullosta suoraan suuhun miehille, jotka vuoron perää siirsivät ammoittavat kitansa konjakkikosken alle. Tämä oli olevinaan leikkiä, jonka tarkoitus oli meitä huvittaa, mutta se alkoi olla hyvin vaarallista leikkiä. Konjakki vaikutti tulisiin italialaisiin, ikäänkuin öljy palavaan tuleen. Tuossa tuokiossa syntyi uusi tappelu. Kaksi italialaista hyökkäsi vastatusten kuin villipedot, paljastetut ja teräväksi hiotut painetit kurotettuina taaksepäin hirveään iskuun. Yhtä nopeaan hyökkäsivät heidän kimppuunsa toverit, mikä syleillen heitä vyötäisistä, mikä tarttuen kaikin voimin iskua varten ojennettuun käsivarteen, ja syntyi kaksi kamppailevaa ryhmää, joista nuo molemmat tappelupukarit kaikin voimin koittivat kiemurrella itseään vapaiksi. Heidät saatiin erotetuksi, toinen vietiin alas rantaan, toinen istahti eteemme penkin päähän, puhaltaen kuin raivostunut härkä, mulkoillen silmillään ja kieritellen painettinsa kärkeä maata vastaan. Hän oli aivan kuin vihainen sonni, joka laskettuna areenalle kuopii maata ja mölisee.

Seura alkoi käydä ylen vastenmieliseksi. Laivan kapteeni koetti saada meitä pois lähtemään, ja aloimmekin vähitellen siirtyä syrjään pitkin meren rantaa. Emme kuitenkaan ennättäneet kulkea kuin sata askelta, ennenkuin syntyi uusi tappelu, ja nyt suurempi ja yleisempi kuin mikään edellisistä. Tuokiossa jakaantui pari sataa punatakkista kamppaileviin ryhmiin, joista näkyivät ojennetut kädet painettineen ja toverit, jotka takkiaisen tavoin takertuivat tappelijoihin estääkseen iskun. Upseerit hääräsivät revolverit ja ruoskat kädessä tappelevain keskellä. Tuossa yksi mies vihasta puhkuen astuu rantaan upseerin revolverin edessä ja nakkaa painettinsa kauvas mereen. Äkkiä kuuluu laukaus, se on paha ääni, kuuluu vielä toinen, kahvilan edustalle hyökkää italialaisia; nuori kreikkalainen sairaanhoitosotilas Christpaul, joka oli lääkäreillemme annettu apulaiseksi, syöksyy luoksemme ja huutaa: Paetkaa pian, tulkaa perässä, kreikkalainen ammuttu, maanmieheni juoksivat pyssyjä hakemaan, tuodaan sotaväkeä, ammutaan, pois! pois! Minun oppaani kiiruhtaa toiselta puolen, sanoo saaneensa meille kylässä turvallisen kortteeripaikan, pyytää seuraamaan. Alammekin siirtyä syrjään, mutta huomaamme, että t:ri B. on poissa. Hän näkyy istuvan laivasillan kaidepuulla kaikessa rauhassa, jalkojaan heilutellen ja katsoen tappelua. T:ri P. taas tahtoo, että menisimme laivaan, ja hänen neuvoaan seuraten lähdimme laivasillalle, astuaksemrne siltä veneeseen.

Äkkiä muuttui näytelmä, kaikki italialaiset kokoontuivat isoon, punaiseen ryhmään ja heidän vastapäätä nousi kuin maasta toinen, musta ryhmä, nimittäin suuri joukko kreikkalaisia, jotka joka taholta kiiruhtivat esille ottaakseen osaa tapauksiin. Uhkaavana seisoivat nämä ryhmät hetkisen vastakkain, kunnes kuului pamaus, toinen, useampia, ja punatakkiset alkoivat juosta, mitkä rakennuksien taakse, mitkä alas laivasillalle, jolla mekin vielä olimme. Ampuminen yhä kiihtyi, luoti luodin perästä kiiti ilkeästi vingahtaen ylitsemme ja ohitsemme. Yleisessä paossa pääsimme sillalta kreikkalaiseen jaalaan ja siitä alas laivan veneeseen, joka oli sen ääreen kytkettynä. Pidimme oikeutenamme paeta näytelmästä, johon meillä ei ollut mitään syytä, mutta italialaiset eivät olleet samaa mieltä. He huusivat, kirkuivat meille, mutta emme ensinnä käsittäneet, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Mutta he alkoivat nakella suuria kiviä ja huusivat jotain ampumisesta. Eräs jo korotti pyssynsä lauaistakseen, kun saimme, vaikka vaivalla, veneen ajoissa pysähtymään. Aikeessa lähteä huomasimme t:ri F:n, joka oli hypännyt laivasillan pään taa suojaan ja huusi, että ottaisimme hänet mukaan. Meloimme hänen luokseen, vaikka veneen kokka, jossa neiti B. ja t:ri P. olivat, siten jäi aivan suojatta, t:ri F. sai kokkaan kiinni ja hyppäsi veneeseen, putosi mereen, mutta pääsi kuitenkin keulan yli kömpimään alukseen. Hänen perässään hyppäsi useita punatakkisia, ja heitä olisi epäilemättä tullut niin paljon, että vene olisi kaatunut, ja kaikki olisimme mereen joutuneet, ellemme ajoissa olisi saaneet venettä irti sillasta. Luoteja lensi nyt niin tiheään, että ei ollut ajattelemistakaan lähteä matkaan, sillä jos punatakkien kera olisimme lähteneet soutamaan laivaan, niin olisi meidät varmaan ammuttu. Koetimme sen vuoksi pysytteleidä matalan jaalan suojassa, kyyristyen veneeseen niin syvälle kuin suinkin. Kun ammunta vähän harveni, niin haimme itsellemme turvallisemman paikan, kapusimme kiireesti jaalan lastiruumaan, jossa hiekkalastin päällä jo istui kreikkalaisia ja italialaisia hyvässä sovussa. Siellä olimme verraten hyvässä turvassa.

Neiti B., joka oli veneen kokassa ollut suurimmassa vaarassa, kertoi erään nuoren italialaisen väkisin painaneen alas hänen päänsä, heittäneen takkinsa hänen ylleen ja itse asettuneen hänen eteensä suojaksi luoteja vastaan. Sama poika istui nyt ruumassa hänen ääressään ja kysyi minulta, oliko neiti B. naimisissa, ja oliko joku meistä hänen miehensä. Hän kääntyi t:ri B:n puoleen kysymyksellään, ja kun tämä, joka sitä ei ymmärtänyt, nyökkäsi päätään myöntävästi, niin näytti hän tyytyvän, vaikka huokauksella. Tämä episoodi ei ollut ilman romanttisuuttaan.

Ampuminen taukosi, nostimme päätämme ja näimme pahasti haavoitetun italialaisen, jota kannettiin alas laivasillalle. Hänen nähtyään lääkärit ja sairaanhoitajattaret eivät enää voineet levottomuuttaan pidättää, vaan juoksivat ulos ruumasta laivasillalle apuaan tarjoomaan. Tuokiossa oli ruumis riisuttu ja tohtorit tarkastivat haavaa. Luoti oli läväissyt toisen käsivarren, sekä koko yläruumiin., Arveltiin, että keuhkot olivat vikaantuneet. Italialaiset huutivat, itkivät, puristivat nyrkkiä ruumiin ympärillä, sadattelivat kreikkalaisia salamurhaajia, vaikeuttaen suuressa määrässä lääkärien työtä. Kuului yksi pamaus, ja kohta alkoi ammunta uudelleen. Huolimatta luodeista, joita vinkui joka puolella, tehtiin haavoitetulle kuitenkin mitä voitiin, ja sitten vasta peräydyttiin ruumaan. Viimeisenä jäi haavoitetun viereen neiti B., joka ei millään muotoa tahtonut häntä jättää. Ammunnan yhä kiihtyessä juoksi t:ri P. esille aluksesta ja puoliväkisin veti neiti B:n mukanaan suojapaikkaan. Naisten rohkeus näytti tekevän syvän vaikutuksen italialaisiin, vaistomaisesti nämä tottelivat - heidän ohjeitaan.

Merellä ajelehti muuan isonlainen alus täynnä punatakkisia. Heillä ei ollut airoja, vaan tuuli kuljetteli sitä syrjään päin. Joku luoti näkyi silloin tällöin molskahtavan veteen aluksen vieressä, mutta en nähnyt, sattuiko niitä itse alukseen. Laivasta huomattiin punatakkisten avuton tila ja lähetettiin pari venettä hinaamaan alusta laivan luo.

Ammunta taukoili ja alkoi uudelleen, en varmaan tiedä miten monta kertaa, mutta ainakin neljästi. Yksi asia meitä rauhoitti, se nimittäin, ettei tapaukseen näyttänyt olevan syynä mieskohtainen viha, vaan se oli enemmän peljästystä, Sillä jos se olisi ollut oikeata rotuvihaa, niin olisivat italialaiset kyllä surmanneet kreikkalaiset laivamiehet, ynnä nuoren Cnristpaulin, joka oli kanssamme. Sitä eivät he kuitenkaan tehneet, vaan sekä italialaiset että kreikkalaiset lymysivät rauhallisessa sovussa.