Part 10

Ensimmäinen Akropoliin rakennuksista, se jonka tuttavuuden linnavuorella kävijä ensimmäiseksi tekee, ovat Propyleet. Niiden upeutta vanhaan aikaan yleisesti ihailtiin, ja moni piti niitä vielä Parthenoniakin etevämpinä. Propyleet, joita ruvettiin rakentamaan v. 437 e.Kr. Mnesikleen suunnitelmain mukaan, maksoivat lähes 12 miljonaa markkaa. Ne ovat loistava todistus siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka Atheena oli saavuttanut. Paljaaseen upeuteen voitiin uhrata noin suunnattomat summat. Sen jälkeen kuin Atheena oli piiritetty ja yhdistetty Piraioon pitkillä muureilla, ei Akropolista enää pidetty linnana, vaan se pyhitettiin yksinomaan jumalille. Linnavuoren porttia ei sen vuoksi tarvinnut enää suojella varustuksilla, vaan sille voitiin asettaa loistorakennus, joka kaikille kävijöille antoi heti korkean ensi käsityksen atheenalaisten nerosta ja mahtavuudesta. Propyleilla ei tiedemiesten vakuutuksen mukaan ollut sotaista tarkoitusta, eikä niitä käytetty temppelinä. Mnesikles oli mestarillisesti yhdistänyt niissä doorilaisen ja joonilaisen tyylin toisiinsa. Niissä oli keskellä pilariston takana viisi porttiaukkoa ja pronssiset portit, joista keskimmäinen oli suurin. Kahden puolen oli siipirakennukset, joista vasemmanpuolisessa muinaisuudessa säilytettiin mainioita maalauksia. Atheenalaiset olivat yhtä taitavia maalareita, kuin kuvanveistäjiä, vaikka värisepustuksista ei ole mitään säilynyt meidän päiviimme.

Propyleet ovat nyt kovin hävinneessä tilassa, sillä nekin ovat saaneet kovia kokea vuosisatain vieriessä. Neljännellätoista vuosisadalla Atheenan herttuat luultavasti ryhtyivät niitä muuttelemaan, varustaakseen niistä linnan. Pohjoista siipirakennusta korotettiin uusilla kerroksilla, eteläinen siipi osaksi hävitettiin ja sen sijalle rakennettiin korkea torni, joka näkyy useissa vanhoissa Akropoliin valokuvissa, ja joka v. 1875 purettiin. Turkkilaiset rakensivat pilarietehisen ja porttien päälle ase- ja ruutivaraston, jonka v. 1656 salama sytytti. Etehisen katto räjähti ilmaan, marmoripalkit, marmoritiilet lentelivät joka taholle, ja suuri osa arkitraaveista, jotka olivat parinkymmenen jalan mittaisia marmoripelkkoja, putosi maahan ja katkeili. Niitä ihmettelee nyt matkamies ensimmäiseksi Akropoliille noustessaan. Hävitystä on sitten ihmiskäsi jatkamistaan jatkanut, ja pilareistakin on nyt suuri osa murtunut ja hävinnyt pois.

Vihdoin aivan lähellä Propyleita, äkkijyrkänteen partaalla on aivan pieni siro pyhäkkö, joka muinen oli pyhitetty siivettömälle voitonjumalattarelle, Nike Apterolle. Se oli jo kerran hävitetty maan tasalle, mutta tunnolliset muinaistutkijat ovat rakentaneet sen uudelleen aineksista, jotka löydettiin turkkilaisesta patterista. Sekin on saanut maksaa lordi Elginille veronsa, ja mustat, savesta valetut jäljennökset ovat nyt entisten marmorifriisien sijalla.

Vaeltajalle, joka on kaiken tämän hävityksen nähnyt, jää kuitenkin yksi lohdutus, se hellyys nimittäin, jolla kaikkien kansain oppineet ovat noita raunioita hoitaneet, nuuskineet vanhat kirjat, tietoa etsiessään, missä kunnossa tämä kaikki on alkuaan ollut, udellen maasta ja kalliosta pienintäkin merkkiä entisistä pilareista ja alttareista, arvellen, sovitellen, etsien, kootessaan uudelleen jotain sortunutta seinää, kaivellen maaperästä kaikista vanhimpia muistoja, jotka ovat helleenien ensi ajoille luoneet niin runsasta valoa. Samalla on heidän huolenaan ollut purkaa ja kantaa pois kaikki, mitä myöhempäin aikain raakalaiset ovat vanhain ikimuistomerkkeihin lisänneet. Sen puhdistuksen kautta on matkailijan nautinto nyt sekottumaton. Korjauksia on tehty vaan se, mikä on aivan välttämätöntä, ja se on hyvä, sillä uudistukset tuntuvat kömpelöiltä vanhan marmorin rinnalla. Nykyaika ei ole enää yhtä taitava käsittelemään tuota ainetta. Parthenonissa paraillaan toimitetaan tärkeätä korjaustyötä, kun vaihdetaan uusiin muutamia pilarien päällä olevia marmoripelkkoja, jotka uhkaavat murtua alas.

Semmoisella avulla säilynevät Parthenon, Propyleet, Erehteion ja Nike Apteron temppeli vielä kaukaiseen tulevaisuuteen, monien sukupolvien ihailtaviksi, todistaen vastaisillekin ajoille kauneuden kuolemattomuutta. Ne eivät tunne sitä vihollista, pakkasta, joka meidän pohjolassa murentaa suuret vuoret kovinta graniittia. Ikuisen päiväpaisteen taivas kaartelee niiden yli, ja etelän vieno ilma säälii niiden pintoja.

Sen ihmeteltävän taiteen alkeista ja juurista, joka on Akropoliilla puhjennut täyteen kukoistukseen, ei viimeiseen saakka ole ollut mitään tietoa. Mutta suuret löydöt äsken kuluneilla vuosikymmenillä ovat äkkiä luoneet arvaamattoman runsaan valon Attikan taiteellisen kehityksen aikaisimpiin vaiheisiin. Nuo löydöt osottavat, ettei täydellisyyttä ole saavutettu ilman pitkällistä työtä ja uutteraa pyrkimystä.

V. 1863 saivat muutamat satunnaiset löydöt aavistamaan, että Akropoliin täytetyt vuorenonkalot salasivat suuria aarteita, mutta vasta v. 1882 ryhdyttiin täydellä todella niitä esille kaivamaan. Akropoliin museon salit ovat täyttyneet näistä löydöistä. Maailmalle paljastettiin runsaat kokoelmat arkaijista, s.o. kaikkein vanhinta taidetta, joka selvästi on saanut vaikutuksensa itämailta. Kuvapatsaiden asennot ovat kankeat, kädet kyljissä kiinni, jalat suorina, ja suupielissä on sama ikuinen hymy, silmät ovat soikeat ja hiukset säännöllisissä kiehkuroissa. Ruumiin veistämisessä on kuitenkin jo osotettu paljon taitoa ja tuntemusta. Aineena käytettiin vanhimmissa veistoksissa kalkkikiveä, jonka pinta maalattiin loistavilla väreillä, myöhemmissä marmoria, jota osaksi vielä maalattiin. Useat kolossikuvat, muun muassa sortunut jättiläishärkä, jota kaksi jalopeuraa alkaa raadella, osottavat muotonsa ja sovituksensa kautta, että ne ovat olleet otsikkoina niissä temppeleissä, joita Akropoliilla oli ennen Parthenonia ja persiläissotia. Askel askeleelta voi näissä kokoelmissa seurata Attikan taiteen tasaista kehitystä täydellisyyteen ja vapauteen.

Niistä lukemattomista kuvapatsaista, jotka myöhemmin kaunistivat Akropoliin lakea, ei sitä vastoin ole mitään säilynyt. Atheenalaisten oli tapana kuvapatsailla tai maalauksilla muistella kansalaisia, jotka olivat saavuttaneet suuria ansioita, ja tätä kunniaa pidettiin niin suurena, että suurten valtakuntain hallitsijat, yksin Rooman keisaritkin sitä tavoittelivat. Jumaltenkuvia oli linnavuorella monituisia, toiset niistä tunnettuja mestariteoksia. Niistä kaikista ei ole muruakaan jäljellä. Hävinnyt on tuo kuuluisa, Fidiaan tekemä Atheena Promakhoksen pronssipatsaskin, joka seisoi Parthenonin, Erehteionin ja Propyleitten välillä, kohoten kolmanneksen Parthenonia korkeammalle ja näkyen niin kauaksi, että jumalattaren kullattu keihäänkärki ja kypäränharja kimaltelivat Sunionin niemelle saakka.

[Kuva: Apollon templi Arkadian Figadiassa.]

"Päivän alentuessa mailleen kultaavat viistot säteet Parthenonin vakavan fasaadin punertavalla valolla. Erehteion kohottaa purppuroituvaa taivaanrantaa vastaan korkeat ja solakat pilarinsa. Ja tuolla, aivan muurin äärimmäisellä partaalla, niin lähellä reunaa, että pelkäisi sen suistuvan alas äkkijyrkänteeltä, loistaa pienenä kuin kappeli ja sirona kuin korulipas siivettömän voitonjumalattaren templi. Verkalleen aurinko laskee liekehtivällä taivaanrannalla, sirottaa kimaltelevia tähtösiä Faleronin ja Piraion taloille, valaa leveitä, häikäiseviä valojuovia Saronin merenlahdelle. Salamis ui orvokinsinisenä kullassa ja purppurassa. Epämääräisenä näkyy meren peilin takaa Morean rannikko. Attikan laakso verhoutuu verkalleen sinertyvän Parneksen juurella syviin varjoihin. Mutta itäisellä puolella sitä vastoin hohtaa mahtavana, leveänä ja ruusunkarvaisena Hymettos; vaan turha olisi koettaa pidättää tuota keveätä värivivahdusta, tai kiinnittää sitä kankaalle; nyt se jo on seljankarvainen, sitten malvan värinen ja vihdoin orvokkisininen. Ja vivahdukset katoovat, värit raukeavat, heiastukset kuolevat... aurinko sammuu viileään Okeanoon."

... Istuin kauan kaatuneen pilarin tyvellä ja katsoin sen jälksen. Istuin surumielin. Selene, joka hiljaisena ajoi valjakkonsa taivaalle ja lempeästi valaisi nousevain usvain hopeisia vöitä, tapasi minut vielä siinä istumassa. Parthenonin urkusävel oli vienontunut ilmakanteleen värinäksi, ja kuutamon hopeoitsemasta Erehteionista kuului kuin harppujen helkytys. Tämä ihannemaailma oli minut vallannut, se oli avannut itselleen tien syvälle rintaani. En olisi tahtonut lähteä pois kadottamaan vaikutuksiani. Mielikuvitukseni loitsi esille noita ihania impiä, jotka jumalallisina astuivat Atheenan alttarille uhria viemään, niiden haamut liikkuivat ohitseni, kääntyivät puoleeni ja hymyilivät. Harhakuvia! Tuo kauneuden aika on ollutta ja mennyttä, eikä koskaan palaa.

XI.

RAUNIOIDEN ATHBENA.

Siihen voimakkaaseen vaikutukseen, jonka Atheenan rauniot tekevät, ei ole syynä ainoastaan niiden verraton kauneus, vaan myös se seikka, että ne niin selvästi eroovat uudenaikaisen kaupungin yksitoikkoisesta pohjasta. Vanhan ja uuden Atheenan välillä ei ole mitään keskiaikaisia muistomerkkejä, jotka riitelisivät huomiosta. Ne pienet bysantsilaiset kirkot, joita seisoo siellä täällä, vieläpä keskellä katujakin, eivät tee matkailijaan suurta vaikutusta, hän siirtyy Atheenassa nykyisyydestä välittömästi muinaisuuteen.

Atheenan kauneimmat muinaisjäännökset ovat Akropoliilla, missä ilmenee helleeniläinen taide puhtaimpana, ja ne ovat myös parhaiten kestäneet aikain vaiheet. Ne rakennukset, joita on itse kaupungissa ollut, ovat osasta hävinneet jättämättä mitään jälkeä, revitty muureihin, joita on tuon tuostakin täytynyt rakentaa raakalaisia vastaan, taikka korjattu roomalaisella ajalla uusia taiteellisia periaatteita noudattaen. Vanhimpain helleeniläisten rakennusten paikkaakaan ei ole edes voitu aina määrätä.

Muinaistutkijat olivat itsepäisimpiä vastustamaan vastasyntyneen Kreikan pääkaupungin sijoittamista Atheenaan. He aavistivat, että se suuressa määrin vaikeuttaisi, rajoittaisi heidän työtään. Vaikka alusta pitäen säädettiin, että linnavuoren läheiset seudut säilytettäisiin rakentamatta kaivostutkimusten varalle, niin ei tätä periaatetta ole voitu toteuttaa, vaan uusi Atheena on suureksi osaksi rakennettu vanhan Atheenan päälle. Se peittää ehkä paljonkin muinaismuistoja, joita ei enää voida esille kaivaa, ja monikin huvittava historiallinen kysymys jää ehkä ratkaisematta. Laki tosin määrää, että jokainen rakennustyö on seisautettava, jos perustuksia kaivettaissa löydetään minkäänlaisia vanhoja jäännöksiä, mutta tämä säännös tavallisesti antaa aihetta niin pitkällisiin riitoihin, että se useinkin jää käyttämättä. Paljon semmoista, joka tiedemiehille olisi etsimisen arvoista, on siten ehkä ikipäiviksi hautaantunut nopeasti kasvavan uuden Atheenan alle. Muinaistutkijat vielä valittavat, että rakennusaineitten lohkomisen kautta alkuperäinen maapinta on muuttunut niin paljon, että käy yhä vaikeammaksi sen merkkien mukaan etsiä paikkoja, joilla muinaiset, rakennukset ovat olleet.

Kreikka ei olisi kyennyt omin voimin toimittamaan niitä suurenmoisia kaivostöitä, joita on sekä Atheenassa että muualla klassillisen helleeniläisyyden alueilla suoritettu tämän vuosisadan kuluessa. Siltä olisi puuttunut rahoja, mutta myös kykeneviä tiedemiehiä. Tässä työssä varsinkin on länsimaiden apu ollut suurenmoinen, niiden harrastus ehtymätön. Ranskalaiset ensimmäisinä perustivat Atheenaan varsinaisen "koulun", jonka jäsenten päätehtävä oli kotomaasta saaduilla varoilla tutkia kreikkalaisten muinaisuutta itse paikoilla ja kaivaa niitä esille unhotuksesta. Ranskalaisten esimerkkiä noudattivat saksalaiset, englantilaiset ja amerikalaiset, ja niin ei ole näiltä harrastuksilta puuttunut varoja, terävintä oppia eikä innostusta.

Tila ei salli meidän kosketella niitä oppineita kysymyksiä, jotka tämän työn kestäessä ovat esille tulleet, emmekä siihen kykenisikään. Tahdomme tällä kertaa vaan matkailijan tavoin tehdä lyhyen kiertoretken, antaaksemme lukijalle nopean käsityksen muinaisen Atheenan näkyväisistä jäännöksistä.

Tuskin mikään Atheenan raunioista herättää niin suuressa määrin matkustajain huomiota, kuin Olympieion, jonka jättiläispilarit Akropoliille mentäissä jäävät vasemmalle kädelle. Maisema itse on mitä viehättävin: Akropolis näkyvissä, Hymettoksen mahtava vuoriseinä taustana, hautausmaiden kypressimetsät, uusi stadioni ja Ilissos joen runollinen laakso. Ja sitä paitsi ovat nuo pystyyn jääneet pilarit suurimmat ja komeimmat, mitä Kreikassa on olemassa. Tämän temppelin perustukset ovat Atheenan vanhimpia, tiranni Pisistratos alkoi sitä rakentaa jo v. 530 e.Kr., kun Parthenonia ei vielä oltu ajateltukaan, mutta se oli niin suureksi suunniteltu, ettei kukaan kyennyt sitä valmistamaan. Vasta Rooman keisari Hadrianus sai toisella vuosisadalla j.Kr. templirakennuksen päätetyksi, ja Zeus pääsi muuttamaan pyhäkköönsä, jonka valmistumista hän oli odottanut enemmän kuin puolen vuosituhatta. Vanha maailma ihmetteli sen suurenmoisuutta. Pilarit, joita oli kaikkiaan 120, olivat 17 metriä korkeat ja yli puolentoista metriä paksut. Koko temppeli eteisineen oli lähes kolmeneljännestä kilometriä ympäri mitaten. Sen sisässä oli Zeun kuvapatsas kullasta ja norsunluusta, ynnä Hadrianuksen kuvapatsas. Pilareista on enää 16 pystyssä, Alkuaan oli temppeli suunniteltu doorilaiseksi, mutta roomalainen arkkitehti muutti sen korinttilaiseksi. Olympieionin vaiheista ei tiedetä mitään. Keskiaikana, jolloin se jo oli raunioina, kerrotaan erään pylväspyhimyksen asuneen kahden pilarin välisellä arkitraavilla. Hänen koppinsa oli vielä tällä vuosisadalla tallella, kunnes hirmumyrsky v. 1852 kaatoi toisen kannatuspilareista. Keskiaikana käyttivät atkeenalaiset temppeliä kivilouhoksenaan.

Alkaissamme kiertokulkumme juomme näiden jättiläispilarien juurella aamukahvit, jotka voimme tilata läheisestä kahvilasta, ja istahdamme pienille tuoleille, joita tähän on varattuna. Vaikka tämän temppelin tyyli ei olekaan yhtä puhdas, kuin noiden, jotka linnavuorella ovat säilyneet, niin ovat jäännökset kuitenkin huomattavat suurenmoisuutensa ja runsaan koristuksensa vuoksi. Paikka on viehättävä ympäristönsä vuoksi, ja siinä tapaakin sen vuoksi melkein aina istujoita, joko ulkomaalaisia matkailijoita Baedekereineen, tai atheenalaisia, jotka ovat lähteneet kaupungista raikkaampaa ilmaa nauttimaan.

Keisari Hadrianus oli Atheenan ja koko Kreikan hyväntekijä, Hän koetti harrastuksillaan elvyttää uudelleen kukoistukseen helleenien taiteita, rakensi Akropoliin itäpuolelle kokonaisen uuden kaupunginosan, josta Hadrianuksen kaaren kirjoitukset todistavat. Sen luoteisella, Akropoliiseen päin käännetyllä puolella seisoo: "Tässä on Theseun Atheena, vanha kaupunki", mutta kaakkoisella puolella, joka on käännetty ääressä olevan Olympieionin puoleen, on kirjoitus: "Tässä on Hadrianuksen, eikä suinkaan Theseun kaupunki". Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta osottavat nämä roomalaisten aikuiset rakennukset jo huonontunutta taideaistia. Niissä on ruvettu sekasin käyttämään kaaria ja pilareita, pylväät muuttuivat useinkin oleellisista rakennusosista paljaiksi koristeiksi. Rakennuksista hävisi se orgaaninen kokonaisuus, jota helleenien temppeleissä ihailemme, joka antaa jokaiselle jäsenelle oman luontevan tehtävänsä. Roomalaisten arkitehtuuri tuntuu melkein raa'alta kreikkalaisen rinnalla; sen huomion varmaan jokainen tekee, joka laskeutuu Akropoliilta ja kulkee keisarivallan aikana rakennetun Herodes Attikuksen odeionin ohi, joka ensimmäisenä tervehtii häntä linnavuoren juurella alaisista rakennuksista.

[Kuva: Tuulien torni, Atheena.]

Useimmat muinaisrakennukset ovat aivan Akropoliin juurella. Merkillisimpiä niistä on Dionysoksen teatri, joka on linnavuoren kaakkoisessa kolkassa, ja joka tällä vuosisadalla on kokonaan kaivettu ilmoille. Viinin jumalan palvelukseen kuuluivat monenlaiset näytännöt kuoroineen, ja jumalan ylin pappi Atheenan mahtavimpain henkilöiden kanssa oli läsnä Aiskyloksen, Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen kappaleita näyteltäissä. Pahaksi onneksi ei esille kaivettu teatri, jonka näyttämö on sortunut maata myöden, mutta marmoristen istumapenkkien laaja puoliympyrä-penger sitä vastoin melkein kokonaan säilynyt, enää ole sama, jolla helleenien näytehnätaiteen kukoistus saavutti voittonsa. Näyttämö varsinkin on moneen kertaan muutettu, viimeiseksi Hadrianus keisarin ajalla. Se humoristinen friisi sileneineen, joka on kirjaseemme kuvattuna, on osaksi makedoonilaiselta, osaksi Hadrianuksen ajoilta.

Asklepioksen vanhasta temppelistä, joka on kaivettu esille Dionysoksen teatrin vieressä, ei ole jäljellä kuin perustuksia, ei myöskään siitä pilarikäytävästä, joka oli tämän templin vieressä, ja jota arvellaan Pergamon kuninkaan rakentamaksi. Näitä pilaristoita, joita kreikkalaiset sanoivat stoaksi, oli vanhassa Atkeenassa monta ja suurenmoista. Niitä käytettiin kansankokouksiin, luentoihin, kaupantekoon tai enimmäkseen vaan kävelypaikoiksi, joissa kansalaiset saivat sateelta ja päivänpaahteelta suojassa keskustella asioistaan. Siirtyessämme linnavuoren eteläistä sivua länteen päin tapaamme sitten Herodes Attikuksen odeionin, josta ylempänä on mainittu. Herodes oli kreikkalainen pohatta, Marathonista kotoisin, ja hänen sanotaan rakentaneen teatrin vaimonsa muistoksi, jonka kuolemasta liikkui rumia huhuja. Nämä odeionit, jommoisen jo Perikles rakensi Akropoliin kaakkoiseen kulmaan, Dionysoksen teatrin viereen, olivat soitannollisia esityksiä varten rakennetut. Herodeen kustantama varsinkin oli suurenmoinen ja erittäin runsaasti koristettu; suunnitelmasta päättäen on sitä myös käytetty näytelmäin esittämiseksi. Nämä viimeksi mainitut muistomerkit näkyvät teokseen liitetyssä kaksoiskuvassa. Herodeen odeioni on helppo tuntea holvatuista akkunoistaan, jotka muistuttavat Roman Kolosseumia.

Herodeen odeionilta jatkamme vaellusta pitkin Filhelleenien tietä, jolla tuuliaispää kierittelee klassillisia pölypilviä. Vasemmalla kädellä tiestä on kolme kukkulaa, jotka ovat täynnä kaikkein vanhimpain asuinrakennusten perustuksia. Niiden vanhuutta todistaa se seikka, että haudat ovat lähellä asuinrakennuksia; Kimonin ja Perikleen aikuisessa Atheenassa oli tämä tapa terveyssyistä kielletty. Ensimmäisellä kukkulalla, Museionilla, seisoo jäännöksiä Filopappoksen muistopatsaasta, joka on roomalaisvallan aikakaudella pystytetty runsaskätiselle lahjoittajalle. Kukkulan juurella on vuoreen kaiverrettu muutamia luolia, joiden suut on ristikoilla suljettu. Yhtä kutsutaan Kimonin haudaksi, toista Sokrateen vankilaksi, vaikkei näille nimityksille ole muuta perustetta kuin tarina.

Tien oikealla puolella on Areiopaagi, soma vuorenkukkula, jolla Atheenan korkein tuomioistuin ennen piti kokouksiaan, jonka Areksen templistä ei ole mitään säilynyt. Areiopaagin alla näemme mäenrinteessä ikivanhoja kaupunginperustuksia, joita on aivan viime vuosina suurella huolella esille kaivettu. Raunioista näkyy, että helleenien vanhimmat asunnot ovat olleet yksinkertaiset ja ahtaat, päin vastoin kuin julkiset rakennukset, joihin tuhlattiin niin määrättömät varat.

Pnyksillä, joka on toinen kukkula tien vasemmalla puolella, on löydetty ikivanhoja alttarin perustuksia, mutta tiedemiehet ovat eri mieltä siitä, onko paikka sama, jolla atheenalaiset ennen vanhaan pitivät kansankokouksiaan. Nymfien kunnaalla, joka on kolmas järjestyksessä, kohoo nykyään observatoori. Kaikki nämä paikat, samoin kuin Akropoliin koko eteläpuoli, ovat nykyään autioina.

Filhelleenien tie päättyy linnavuoren luoteisella puolella avaralla tantereella, jonka syrjässä muuan temppeli jo kaukaa on herättänyt huomiotamme. Se on merkillisen hyvin säilynyt, paljon pienempi kuin Parthenon, mutta kaikesta päättäen kreikkalaisen rakennustaiteen parhaimmilta ajoilta, puhtainta doorilaista tyyliä. Pienestä koostaan huolimatta se etäältä katsoen näyttää hyvinkin suurenmoiselta ja on paras todistus siitä, kuinka yksinkertaisilla keinoilla vanhat rakennusmestarit osasivat aikaan saada suurenmoisen vaikutuksen. Kenelle Theseion oli pyhitetty, siitä ovat tiedemiehet paljon kiistelleet, ja kiistelevät vielä, mutta yleisin lienee se otaksuma, että se rakennettiin Atheenan kansallissankarin Theseun haudaksi. Siitä sen nimi. Tämän temppelin luullaan valmistuneen kolmekymmentä vuotta ennen, kuin Parthenon. Kristityt tekivät siitä kirkon, ja turkkilaiset olisivat seitsemännellätoista vuosisadalla sen repineet, ellei sulttaani erityisellä firmaanilla olisi sitä kieltänyt. Theseionin kuvanveistokset ovat kovasti kärsineet aikain kuluessa. Metoopeissa oli kuvattu Theseun ja Herakleen urhotöitä, pronaoksen friisi on niin huonossa kunnossa, ettei voi päättää edes mitä taistelua se esittää, opisthodomin friisissä taas näemme lapiithien tappelun kentaureja vastaan, joka oli Attikan taiteilijain mieluisimpia aiheita.

Pohjoispuolella Atheenan kaupunki ulottuu aivan linnavuoren juurelle, vieläpä se kiipeää ylös sen rinteillekin. Kaikki ne muinaismuistot, joita sillä puolen on säilynyt, ovat sen vuoksi uusien rakennusten keskellä.

Atheenalaisten vanhasta torista, agorasta, jota lukuiset kuvanveistokset, pronssipatsaat ja pilarikäytävät kaunistivat, ei ole mitään jäänyt, tuskinpa voidaan enää edes sen paikkaa määrätä. Siitä pilaristosta, jonka Pergamon kuningas Attalos rakensi atheenalaisille markkinapaikaksi, on 1870 luvulla kaivettu esille seiniä, perustuksia ja pylväänjuuria. Nämä, ynnä monet muut jäännökset, ovat menettäneet muotonsa niin lopen, että ne voivat ainoastaan muinaistutkijalle tarjota viehätystä.

Kaksi rakennusta, jotka ovat kirjaamme kuvattuina, on meidän kuitenkin vielä mainitseminen. Molemmat ovat tässä osassa kaupunkia ja verraten hyvin säilyneet.

Toinen on Lysikrateen muistomerkki, pieni ja soma torni, joka on mitä puhtainta korinttilaista tyyliä. Sillä on omituinen tarkoitus, se on näet rakennettu kunniaksi Lysikrateelle, jonka kuoro voitti eräissä Dionysoksen kunniaksi toimeen pannuissa kilpailuissa. Arkitraavissa on seuraava kirjoitus: "Lysikrates, Lysitheideen poika, Kinynnan demoksesta, oli kuorinisäntä. Akamantideen heimo sai voiton nuorten poikain kuorojen kilpailussa, Theon puhalsi huilua. Lysiades Atheenasta opetti kuoron. Evainetos oli arkhontti". Rikkaiden atheenalaisten huolena oli kuorien ylläpito, ja tällä tavalla kunnioitettiin heidän ansioitaan. Vanhat kirjailijat mainitsevat, että "Kolmijalkain katu", oli Atheenan kuuluisimpia. Voittajille annettiin pronssinen kolmijalka palkinnoksi, ja näille pyhille esineille alustaksi rakennettiin nuo muistomerkit, joiden mukaan kokonainen katu sai nimensä. Lysikrateen on ainoa, joka on meidän aikoihin säilynyt. Sen friisi, joka on erinomaisen hienoa tekoa, kuvaa Dionysos jumalaa, joka rankaisee tyrrheniläisiä rosvoja muuttaen ne delfineiksi. Jumala on kuvattu nuoreksi mieheksi, joka istuu maassa, sivullaan pantteri ja satyreja.

Toinen taas on Tuulien torni, Akropoliin juurella, Aiolon kadun päässä. Sen rakensi muuan syrialainen ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. ja siinä oli taidokas aurinko- ja vesikello. Sen päällä oli viiri, joka aina osotti sen tuulen kuvaa, joka kulloinkin puhalsi. Tuulet oli kuvattu kahdeksankulmaisen tornin ulkoseinille somilla veistoksilla, ilmassa lentäen. Tämä pikkurakennus on samoin kuin edellinenkin oivallisesti säilynyt.

Voisi vielä mainita muutamia jäännöksiä, joita on entisistä rakennuksista säilynyt, mutta ne ovat jo kokonaan kadottaneet muotonsa, ne eivät huvita muita kuin tiedemiehiä. Aurinko on kiertomatkallamme jo ennättänyt keskitaivaalle, uneliaisuus ja raukeus kehottaa meitä palaamaan majataloomme ja vaipumaan päiväsydämeksi unen helmoihin. Kun päivä on pyörinyt lähemmä taivaanrantaa, sää raikastanut ja kadut uudelleen täyttyneet pörisevää rahvasta, niin lähdemme jälleen liikkeelle.