Part 9

Kreikkalaisten kansallisluonnetta arvostellaan hyvin eri tavalla, ja arvostelun erilaisuus näyttää usein olevan rotujen mukaan. En ole kuullut kenenkään saksalaisen kreikkalaisia kiittävän, jota vastoin ranskalaiset ovat heitä kohtaan järjestään myötätuntoisia. Saksalaisten vastenmielisyys tuntuu melkein vihalta, joka ei enää näe asioita puolueettomasti. Kreikkalaiset ovat taitavia kaupankävijöitä ja vaarallisia kilpailijoita saksalaisille, jotka koettavat saada itämaista kauppaa haltuunsa. Sama lienee syy, miksi kreikkalaiset ja juutalaiset ovat verivihollisia.

Hyvin monessa suhteessa kreikkalaiset muistuttavat meidän karjalaisia, ovat yhtä vilkkaita, iloisia, sukkelia ja teräviä, ynnä taipuvaisia tieteisiin ja taiteisiin. Mutta orjuuden ajalla, jonka kumpainenkin kansa on saanut kestää, on heidän viisautensa muuttunut viekkaudeksi, alituinen pelko on opettanut heidät teeskenteleviksi. Samoin kuin karjalaiset ovat helleenitkin enemmän taipuvaisia kaupankäyntiin, kuin mihinkään muuhun, se ei ole työtä, vaan huvitusta. Ja kaupassa varsinkin ovat kaikki keinot luvallisia, henkilöt, jotka yksityisinä ovat kunnon miehiä, ovat kauppiaina suuria pettureita. Maine heidän petollisuudestaan on kuitenkin liioiteltu. Helleenien parhaita ominaisuuksia on tyytyväisyys, säästäväisyys, toimeentulo vähällä ja sitkeys. He evät lempeäluonteisia ja ystävällisiä, eikä heillä tunnu olevan verenvuodatukseen tai julmuuteen ensinkään luontaisia taipumuksia, kuten esim. italialaisilla. Ne julmuudet, joita vapaudentaistelussa niin viljalta harjoitettiin, olivat kamalien kärsimyksien kostoa. Helleeneissä on muutamia hyvin omituisia puolia, joita kaikki matkustajat ovat ihmetelleet. Niinä päivinä, jolloin Atheenassa odotettiin vallankumousta, olivat kadut täynnä kansalaisia, joiden levolliselta huolestukselta muukalainen ei aavistanut mitään pahaa. Mutta tyvenen pinnan alla saattoi kuohua tulivuori, joka millä hetkellä tahansa olisi voinut puhjeta purkaukseen. Heissä on paljon tulisuutta, mutta samalla paljon flegmaa. Harvoin he menettävät selvän tietoisuuden teoistaan, vallan itsensä yli ja kylmän tasaisuutensa. He keskustelevat levollisesti, ja kuitenkin vilkkaasti. Heistä ei aavistaisi, että pikaisuuden rikokset ovat Kreikassa tavallisimmat. Tavat ovat yksinkertaisia, siveellisyys kiitettävä.

Kovat opetukset ehkä helleeneistä vähitellen kuluttavat pois niitä ominaisuuksia, jotka ovat heidän pyrinnöilleen suurimpana haittana, ja syventävät kansan luonnetta. He ovat kieltämättä erittäin sivistyskykyistä rahvasta, ja kun Turkissa kerran pääsee valtaan siedettävät olot, niin ovat kreikkalaiset ensimmäiset levittämään siellä länsimaista kulttuuria. Mutta kyky hallita itseään ja muita heiltä vielä puuttuu.

X.

AKROPOLIILLA.

Hälvene nykyisyys huolinesi, kehnoine sotinesi, jää taakseni jokapäiväinen ympäristö turhine homminesi minun kohotessa jumalten asunnoihin! Tuhatvuotiset temppelit kutsuvat luokseen tuolta linnavuoren laelta. Kuinka viihdykästä on hetkeksi muusta erota ja nousta maailmaan, jonka ylevyys on kestänyt kahdenkymmenen vuosisadan myrskyt, Siellä on yhä vielä Hellaan suuruus ja maine.

[Kuva: Praksiteleen Hermes.]

Ja kuitenkin lähenin Akropolista epäillen. Se joka mielikuvituksessamme ympäröi noita klassillisia paikkoja, tuottaa joskus pettymystä seistessämme todellisuuden edessä. Ja kaikesta maineestaan huolimatta voi antiikki meidän aikalaista kyllästyttää. Se kohtaa meitä kaikkialla, mutta juuretonna ja hajalleen hakattuna. Näemme sitä jäljennettynä, sekoitettuna, sovitettuna, yhden jäsenen siellä, toisen täällä vieraassa ympäristössä, siitä on tullut yleisaines, jota usein itsenäisten ajatuksien puutteessa mätätään umpimähkään kaikkialle. Siinä syy välinpitämättömyyteen.

Mutta Akropoliilla näkyi vanhain helleenien taide omana itsenään, kokonaisena, ja kasvaneena yhdestä maasta ja kansasta kuin laiho vainiosta. Joka piirre muuttui siellä eläväksi. Minulle kävi, niinkuin niin monelle ennen minua, minä siihen ihastuin ja rakastuin.

Kreikkalaiset ovat nimittäneet "Filhelleenien tieksi" sen bulevardin, joka vie Atheenan laidasta Akropoliin juurelle. Se on heidän puoleltaan kohtelias tunnustus länsimaille, sillä tie on Atheenan kuuluisin. Sen varrella ovat Olympieionit, Dionysoksen teatrit, Asklepieionit, Herodes Attikuksen Odeionit, sanalla sanoen kaikki merkillisimmät muinaisjäännökset. Siltä vihdoin nousee, viimeksi mainittujen raunioiden takaa, tie itse Akropoliille. Linnavuori on kaikille muille puolille jyrkkä ja sen laki varustettu pystyillä muureilla, mutta lännen puolelta on pääsy verraten helppo. Leveä ajotie nousee suurissa mutkissa aina Propyleitten juurelle saakka, jossa se päättyy pyöreään vaunupihaan. Minkä sille voi! Matkailijan täytyy nykyaikana tyytyä siihen, että hänen parhaimmatkin vaikutuksensa hämmennetään. Tuolla alhaalla on kadunlakaisija ohi astuessani löytävinään vanhanaikuisen rahan, ja maksan hänelle arvottomasta jäljennöksestä monenkertaisen hinnan. Täällä ylhäällä käy kimppuuni kokonainen lauma kaikenlaisen rihkaman, postimerkkien, valokuvain ja muistoesineiden kauppiaita, joita turhaan koetan itsestäni karistaa. Onneksi on näitä kiusanhenkiä kuitenkin kielletty astumasta raunioalueelle, Propyleitten portista sisään astuttuani saan olla rauhassa.

Miten kuvaisin ensi vaikutukseni Akropoliilla? Ilman määrättyjä ajatuksia nousin pitkiä marmoriportaita Propyleihin ja ihmettelin suunnattomia marmoripalkkeja, jotka olivat pudonneet pilarien päästä ja katkenneet kappaleiksi.

[Kuva: Parthenon, itäinen pääty.]

Katsoin oikealle ja vasemmalle, nähden säilynyttä ja rauniota. Toisista pilareista oli vaan tynkiä jäljellä, mutta toiset olivat melkein ehjiä. Siellä täällä näkyi korjauksen jälkiä, uudempia marmorikappaleita vanhain seassa, joku rautavanne tai pönkkä, ja muutamassa kohden näytti kokonainen seinä olevan rakennettu uudesta, vanhoista kappaleista. Sen näki siitä, että keskellä seinää oli neliskulmaisista rakennuskivistä lohkeillut pois kulmat. Nämä ovat tiedemiesten töitä, joiden tarkoitus on palauttaa Akropolista niin paljon kuin suinkin alkuperäiseen kuntoonsa. Propyleitten pilaristosta astun avaralle kentälle, joka on aivan täpötäynnä historiallisia marmorikappaleita, lohkare lohkareen vieressä ja tiedemiehen käden järjestämiä. Siitä avautuu eteeni Parthenon koko mahtavuudessaan. Mittailen kunnioituksella temppelin piirteitä, ja harhaillen sinne tänne marmorikappalten keskellä lähenen sitä vaistomaisesti. Kuta likemmä tulen, sitä suurenmoisemmiksi kehittyvät sen suhteet. En ole tuntematta liikutusta, kun vihdoin astun sen juhlallisiin pilaristoihin. Oi säälimätön hävitys, et ole säästänyt kauneintakaan, mitä ihminen on rakentanut! Kaikki veistoksesi, koristuksesi on riistetty pois, ja sen mitä on jäljelle jäänyt, on ajan hammas kuluttanut melkein muodottomaksi, saleistasi on katto sortunut, seinistäsi jäljellä vaan tähteitä, joilla bysantsilaisten kirkkomaalausten jäljet tuntuvat melkein pyhyyden häpäisemiltä. Kymmenkunta pilaria makaa maassa pitkänään, ikäänkuin kaskeksi kaadettuina. Niiden doorilaiset kapiteelit, jotka läpileikaten ovat miehen korkuisia, on kaavattu verrattomalla taidolla, kaaret ovat moitteettomat, joka piirre on yhtä väsymättömällä huolella veistetty. Minussa herättää ihmettelyä se mestaruus ja rakkaus, jolla kaikki on tehty.

Seuratessani tutkiskellen pilarin vartta, joka on kaatunut temppelistä ulospäin, joudun lähelle toista pyhäkköä, joka herättää huomiotani. Tuo oli Atheena Parthenoksen, s.o. neitseellisen Pallas Atheenan templi, tämä toinen, Erehteion, oli muinen pyhitetty Atheena Poliaalle, kaupungin suojelijattarelle. Nimensä on se saanut Erehteuksestä, joka oli Atheenan ensimmäisiä kuninkaita harmaimmassa muinaisuudessa, ja jonka sanotaan rakentaneen tälle paikalle alttarin. Tuossa edellisessä vallitsi doorilainen juhlallisuus, tässä taas kaikki on joonilaista siroutta. Pilarit kohoovat alustoiltaan solakoina kuin kukanvarret ja kantavat keveästi päänsä päällä marmorikattoa. Kaikki on ollut mitä runsaimmin koristettuna. Vaikka aika on paljon kuluttanut, niin ei se kuitenkaan ole voinut hävittää täydellisyyden leimaa noista marmoriveistoksista. Koristeiden vaihtelevaisuus, rikkaus ja sulava sovittelu hämmästyttää. Tarkemmin katsellessani yksityiskohtia huomaan, että aiheet ovat kaikki tuttuja, olen tavannut ne meidänaikuisissa koristemaalauksissa. Mutta kuinka niillä on tässä toinen merkitys! Se joka on ne sommitellut, on niin täydelleen ollut vakuutettuna siitä, tuntenut, mitä hän tekee, että tämä kaikki tuntuu kuin eilen valmistuneelta. Ajatus, ihanne on vielä melkein lämpöinen tekijän jäljiltä, vaikka aine on syöpynyt äärettömästä iästään.

[Kuva: Näkymä Akropoliilta.]

Jokainen huomio, minkä teen, lisää harrastustani, vilkastuttaa ympäristöäni. Pilarinkappaleet, joita makaa sikin sokin, temppelin ovi hienosti veisteltyine lehtineen ja muine koristeineen, jotka muistuttavat hopeasepän työtä, muuttuvat kuin eläviksi. Luova henki puhuu vastaani joka puolelta.

Kariatiidit, kuusi marmoriin veistettyä neitoa, jotka päänsä päällä kantavat pienen paviljongin siroa kattoa, vihdoin liikahuttivat sijaltaan välinpitämättömyyden kiven rinnassani. Olen nähnyt paljon jäljennöksiä helleenien kuvanveistoksista, parhaimmistakin, ne ovat jättäneet minut kylmäksi. Mutta nämä raukat immet, joilta on armotta katkottu kädet, lohkottu nenät, ne nostivat minussa lemmen. Ylevyys niiden asennossa, se sulous ilman rajoja, joka yhä vielä lepäsi marmorin rauenneella pinnalla, valtasi minut. Hetki niiden edessä toi muinaiset helleenit lähemmäksi minua kuin kaikki opinnot.

Innostukseni edessä kirkastui Parthenon, kun uudelleen käännyin sen puoleen. Pilarit, jotka lähtevät välittömästi alustasta ja kantavat temppelin yläosaa yksinkertaisilla, vakavilla kapiteeleilla, ovat kuin se äärettömyys, joka erottaa maan taivaista. Mikä jumalallinen mahtavuus! Mikä ikuinen ylevyys ja sopusointu! Parthenonia katsellessani olin kuulevinani urkujen soittoa, mahtavaa, syvää, iankaikkista säveltä. Temppeli pilareineen, päätyineen, alustoineen oli puhdas kuin duuriakordi. Siinä on rakennustaidon sanaton uskonto, joka herättää hartautta kaikissa uskontunnustajissa, lohduttaa, tekee onnelliseksi.

Kuinka paljon Akropoliilla on hävitetty, ja kuinka paljon kuitenkin on jäljellä! Häviössä on noiden temppelien aatteellinen, ihanteellinen puoli kuin kirkastunut. En ole koskaan nähnyt mitään, joka olisi niin kauttaaltaan jaloa, ylevää, kuin nämä rauniot. Käsitän, miksi niiden maine on kuolematon, kuinka se on voinut uhmaten kestää kaikkien aikain hyökkäykset.

[Kuva: Erehteion, kariatiidit.]

Akropoliin kaikki rakennukset ovat helleenien suuruuden, mediläissotain jälkiajoilta, jolloin verekset voitot barbaarien yli antoivat riennoille voimakasta lentoa. Se oli taiteen parhaan kukoistuksen aika, jolloin Iktinos kehitti rakennustaiteen, Fidias kuvanveiston täydellisyyteen. Suurenmoisia rahasummia käytettiin Atheenan ja varsinkin sen linnavuoren kaunistamiseen. Ei yksin Atheena, vaan kaikki sen liittolaisetkin ottivat osaa näihin töihin, jotka Kimon pani alkuun ja Perikles päätti.

Kimonin ensi työ oli uudelleen muodostella koko Akropoliin laki, joka siihen saakka oli epätasainen ja epämukava suuremmille rakennuksille. Muurit vietiin vuoren uloimmille äyräille saakka ja rakennettiin niin korkeiksi, että niiden harja nousi vuoren ylimpien kohtain tasalle. Syvennykset ja onkalot täytettiin niillä raunioilla, joita kukkula oli persiläisten hävityksen jälkeen täynnä. Kokonaisia temppeleitä, joita raakalaiset olivat häväisseet, käytettiin osaksi muuriin, osaksi täytteeksi, muinaistutkijat ovat kaivaessaan löytäneet pilarinpätkiä, marmoripalkkeja, triglyfejä, metooppeja y.m. temppelinosia. Näiden tasotusten kautta saatiin laaja, oivallinen piha, jolle Kimon alkoi uutta temppeliä rakentaa. Se jäi kesken, Perikles sen purki ja käytti keskeneräisen rakennuksen täytteiksi. Ja Perikles rakensi sen tilalle suurenmoisemman, komeamman temppelin, jonka rauniot ovat meidän päiviimme säilyneet.

Se oli Parthenon. Meidän aikalaisten tiedemiesten tutkimukset ovat osottaneet, millä verrattomalla nerolla Iktinos on sen suunnitellut, saadakseen vaikutuksen mitä valtaavimmaksi. Jos huolellisesti tarkastamme temppelin tasapintojsi, niin huomaamme ne hieman kuperiksi, jos tutkimme seiniä ja pilareita, niin näemme, että kaikki pystysuorat linjat lankeevat hieman yhteen, niin että ne tarpeeksi pidennettyinä kohtaisivat toisensa avaruudessa. Tällä tavalla tahdottiin joko välttää suorien viivain kuivuutta ja jäykkyytä, taikka ehkä korjata näköhairahdusta, joka vääntää liian pitkät suorat viivat. Näillä keinoilla ja taitavasti punnituilla suhteilla saatiin rakennus näyttämään vielä suuremmalta, kuin se olikaan. Parthenoniin käytettiin Pentelikonin paras marmori, ja huolta, millä rakennustyö suoritettiin, todistavat muun muassa pilarien liitokset. Jotta ne saatiin tarkoiksi, tasoitettiin kappalten päät ensinnä taltalla niin huolellisesti kuin mahdollista, ja kierrettiin niitä sitten päälletysten heittämällä väliin vettä ja hienoa hiekkaa, kunnes ne sopivat yhteen niin visusti, ettei olisi hiuskarvaakaan väliin mahtunut. Tätä työtä katsellessani alan halveksia meidän aikaamme, joka kaikesta edistyksestään ja tehtaistaan huolimatta ei ole näin täydellistä aikaan saanut.

Atheenan etevimmät kuvanveistäjät saivat, Fidiaan ylijohdolla, toimekseen veistellä temppelin molemmat otsikot, friisin, joka kulki pilarien sisäpuolella ympäri koko rakennuksen seinän, ja metoopit, jotka koristivat pilarien kannattamaa, kapeaa yläseinää. Se oli suurenmoinen työ, sillä oli valmistettava 92 metooppia, 50 otsikkopatsasta ja 150 metriä friisiä lukemattomine henkilöineen. Fidias itse laati jumalatar Pallas Atheenan kuvapatsaan, joka asetettiin temppelin sisäpuolelle. Se oli 12 metriä korkea ja valmistettu kullasta ja norsunluusta. Tästä kuuluisasta kuvapatsaasta, joka kallisarvoisten ainestensa vuoksi oli ensimmäisiä joutumaan häviön omaksi, on Atheenassa löydetty metrin pituinen marmorinen jäljennös, joka antaa heikon käsityksen alkukuvan ylevästä kauneudesta. Teokseen liitetty kuva on tästä jäljennöksestä otettu. Kuvapatsaassa arvostellaan olleen 40 talentin eli noin 4 miljonan markan edestä kultaa ja saman verran norsunluuta. Se lienee Justinianus keisarin ajalla kuljetettu Konstantinopoliin ja sai ehkä siellä koristaa hippodromia yhdessä Olympian Zeun kanssa, joka, niinikään Fidiaan tekemä kullasta ja norsunluusta, oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä.

Parthenonin muista veistoksista ovat molemmat otsikot mainioimmat. Itäisessä päädyssä oli kuvattuna jumalatar Atheena vastasyntyneenä, ynnä hänen ilmestymisensä jumalten joukkoon, läntisessä taas Pallas Atheena ja Poseidon, jotka taistelevat keskenään Attikan omistuksesta. Metoopeissa on jäännöksistä päättäen käsitelty giganttitappelua ja kentauritaisteluita. Kuuluisa friisi taas esitti panatheneeijuhlan kulkuetta, kun se nousee linnavuorelle antamaan jumalattarelle Atheenan impien kutomaa juhlavaatetta. "Tässä kulkueessa yhtyi", lausuu Lubke, "kaikki mitä Atheenassa oli kaunista ja ihanaa, neitojen jalo kukkeus, voimistelussa varttuneiden nuorukaisten raikas uljuus ja kansan valitsemain hallitusmiesten juhlallinen arvokkaisuus."

Kuvista, joita on piirretty Parthenonista ennen sen hävitystä, saamme käsityksen näiden kuvanveistosten verrattomasta runollisuudesta. "Läntisessä otsikossa, jossa Poseidon ja Pallas Atheena taistelivat Attikan maan isännyydestä, nähtiin oikeastaan ratkaisun jälkeinen hetki. Merenvaltias oli väkevällä kädellä survaissut kolmihankonsa, josta suolalähde norahti esiin Akropoliin kukkulalta. Mutta aivan vierestä antoi Atheena pyhän öljypuun vesan nousta ja oli sitten, ollen suuremman hyvän tekijä, saanut maan valtoihinsa. Taiteilija oli sommitelmalleen valinnut sen tuokion, kun voittanut jumalatar on vaunuihinsa astumaisillaan, odottavain ystäväinsä iloisesti häntä tervehtiessä, samalla kun voitettu Poseidon ankarassa vihassa astuu pitkän askelen kääntyen toisaalle, missä häntä odottaa puolisonsa seurueineen. Äärikulmiin sijoitti taiteilija toiseen Kefissos, toiseen Ilissos virran haltijan ynnä Kallirhoen lähdettären virumaan pitkänään, siten merkitäkseen maata Attikaksi."

"Itäpäädyssä, templin oven yläpuolella oli Atheenan syntyminen, tahi oikeammin sen jälkeinen hetki kuvattuna. Tapauksen paikaksi on meidän ajatteleminen Olymppi. Epäilemättä nähtiin tässä Atheena, kun hän ensi kerran ilmestyi jumalien joukkoon. Iris, taivaan airut julistaa maailmalle ilosanoman jumalattaren synnystä. Vastapäätä toisella puolen rientää voiton jumalatar, Nike Atheenan luokse." Akropoliin museossa on jäännöksiä Hefaistosta, joka kirveellä iski reiän Zeun päähän. Muita henkilöitä oli Demeter ja hänen tyttärensä Kora ja heidän joukossaan lepäävä nuorukainen, jota arvellaan Dionysoksi, seka toisia, joiden nimistä ei ole varmuutta. "Jos nämä jäännökset on verrattoman hyvin tilan suhteen sommiteltu, on taiteilija myös ihmeen kauniisti ja syvämielisesti käyttänyt äärimmäisiä kulmia. Toisessa nähdään Selene, Kuutar valjakkoineen sukeltavan mereen, toisessa auringon jumala Helios korskuvine hevosineen nousee aalloista, ikäänkuin lohdullisesti luvaten sitä uutta päivää, joka Atheenan syntymästä maailmalle valkenee."

"Täydellisimmän käsityksen saamme friisistä, josta suurin osa ön säilynyt, vieläpä verraten hyvässä kunnossa, koska se oli katoksen alla. Se on melkein kaikki kuljetettu muualle, ja kreikkalaiset saavat fyytyä kipsijäljennöksiin.

"Juhlakulkueen etupää on juur'ikään saapunut templille; lähinnä seisovat ryhmät, arkhontit ja julistajat, vartovat tyynesti jutellen, osa sauvoihinsa nojaten, juhlamenon loppua. Heihin liittyy kummaltakin puolen atheenalaisia neitoja, yksitellen ja parvittaan, useat kantaen kannuja tai muita kapineita käsissään."

[Kuva: Hermes.]

"Ne ovat jaloja, kainoja henkilöitä, yllään monipoimuiset juhlapuvut, esiytyen vakavina ja vilpittöminä ja ikäankum uhlanviettoon vaipuneina. Hartaalla ihastuksella silmä katselee sitä tyhjenemätöntä monivaiheisuutta, millä näissä luontevissa olennoissa perusaine yhtenään vaihtelee. Hauskana vastakohtana näille rauhallisille ryhmille ovat etelä- ja pohjoisseinän friisissä uhrieläimet, upeita härkiä ja oinaita, jotka milloin siivosti astua lykyttävät, milloin tuimasti vastaan tenästävät, niin että vankat kuljettajat töin tuskin saavat niitä hillityksi. Sitten seuraa astuvia miehiä ja vaimoja, sitten henkilöitä, jotka kantavat uhrilahjoja, leipiä laakeissa kopissa, juomia erimuotoisissa astioissa, sitten huilun ja kitaran soittajia, joita seuraa kilpa-ajajat komeine nelivaljasvaunuineen. Jonon päissä tulee tulista laukkaa ajaen ratsumiehet, jalot ja vapaat, Atheenan miesnuorison valiojoukko, nekin verrattoman vaihtelevasti esiteltyinä. Vihdoin länsisivulla nähdään toisia nuorukaisia, jotka juuri hankkivat lähtöä, yhtyäkseen kulkueeseen, mitkä suitsittaen raisuja ratsujaan, mitkä hilliten noita ylväkkäästi pystyyn karkaavia, mitkä koetteeksi suistellen hillittyjä somiin kierroksiin. Näin on siis taiteilija ylevässä viisaudessa liittänyt jonon alun, jatkon ja lopun yhdeksi ainoaksi, saman läpikäyvän aatoksen yhdistämäksi kokonaissommitelmaksi, ja väsyttävän eepillisen yhtäläisyyden asemesta teostansa elähyttänyt draamallisen toiminnan hengellä, sekä vihdoin jumalankuvissaan ilmoittanut tämän hilpeän juhlakomeuden ideaalisen tarkoituksen. Ja niinkuin tässä ihanassa friisikuvajonossa Atheenan kansan kauneus ja ihanuus lakastumatonna loistaa, niin loistaa siinä myös Fidiaan nero kuolematonna."

Parthenon pysyi kauan ehjänä, niinkuin olen jo kirjan toisessa luvussa maininnut. Roomalaiset ja raakalaisetkin kunnioittivat sitä, mutta kuudennella vuosisadalla kristityt muuttivat sen Jumalan äidin kirkoksi ja tekivät siihen tätä tarkoitusta varten suuria muutoksia. Itäiseen päätyyn tehtiin pronaoksen päälle bysantsilainen kappeli, läntiseen päähän piispan, ynnä muita kirkollisia virkahuoneita. Temppelin seinille maalattiin pyhimyksen kuvia, joiden jälkiä vielä näkyy. Viidennellätoista vuosisadalla Parthenon muutettiin mohamediläiseksi moskeaksi ja lounaiseen kolkkaan rakennettiin minareetti, jonka portaat vielä ovat olemassa. Seitsemännellätoista vuosisadalla Ranskan lähettiläs Nointel antoi Carreyn piirustaa Parthenonin veistoteokset, jotka silloin vielä olivat jäljellä, ja vähän myöhemmin Spon ja Wheeler sitä tutkivat. 1687 venetsialaiset piirittivät Atheenaa ja ampuivat Parthenoniin pommin, joka sytytti siellä säilytetyn ruudin, niin että koko templi räjähti kahtia. Päästyään voitolle Morosini jatkoi Akropoliilla hävitystyötä, jota sota ei enää vaatinut. Hänen käskystään otettiin toisesta otsikosta irti Atheena jumalattaren hevoset ja vaunut, jotka olivat niin hyvästi säilyneet, että kaikki matkustajat ylistivät niitä innostunein sanoin. Tämä työ suoritettiin niin kehnosti, että koko ryhmä putosi ja meni kalliota vastaan kappaleiksi. Viime vuosisadan lopulle saakka säilyi Pallas Atheenan templi sitten jotakuinkin enemmältä hävitykseltä, kunnes ranskalaiset veivät yhden kappaleen sen friisistä Parisiin, ja siitä englantilainen lordi Elgin sai hyvän verukkeen rosvoukseensa. Hän irroitti ja lähetti Lontooseen enemmän kuin 200 jalkaa tuota kuuluisaa friisiä, ynnä melkein kaikki otsikkokuvat, mitä oli jäljellä. Työ suoritettiin niin huonosti, että metooppeja vahingottui ja trigiyfejä hakattiin rikki.

Itäinen otsikko, jossa oli kuvattuna Atheenan syntyminen Zeun päästä, on melkein kokonaan hävinnyt. Keskiosa heitettiin maahan, koska se oli tuon hysantsilaisen kappelin tiellä, räjähdys ja lordi Elgin veivät loput. Kuvapatsaista ei ole jäljellä kuin muutamia päitä kummallakin reunalla, kaksi niistä neljästä hevosesta, joilla Helios ajoi ilmoille päivää tuoden ja yksi Kuuttaren hevosista, joka sukeltaa aaltoihin. Nämäkin jäännökset ovat kovin huonossa kunnossa. Läntisessä otsikossa on pari typistettyä, istuvaa henkilöä, niinkuin kuvasta tarkkaan katsoen näkyy. Erehteion on joonilaisen rakennustaiteen kaunein jäljelle jäänyt muistomerkki. Se oli Atkeenan pyhin temppeli, siellä kun säilytettiin jumalattaren ikivanhaa taivaasta pudonnutta puukuvaa, jonka Atheenan immet joka vuosi verhosivat kallisarvoisella vaipalla. Sitä paitsi oli temppelissä pyhä oliivipuu ja lähde, jotka Atheena ja Poseidon loihtivat kalliosta, kiistellessään Attikan vallasta. Yksi temppelin saleista oli pyhitetty Pandrosokselle, Kekropsin tyttärelle, joka oli Atheena jumalattaren ensimmäinen naispappi. Persiläiset hävittivät v. 480 e.Kr. Erehteionin kokonaan, mutta se rakennettiin sotain jälkeen uudelleen entistä ehommaksi. Taru kertoo, että pyhä öljypuu, jonka raakalaiset olivat polttaneet, kasvoi uuden oksan yhtenä ainoana yönä, atheenalaisten palattua voittajina kaupunkiin. Erehteion muutettiin samaan aikaan kuin Parthenon bysantsilaiseksi kirkoksi ja turkkilaiset tekivät siitä haremin. Kreikan vapautussodan aikana turkkilaiset ampuivat raunioiksi osan temppelin pohjoista puolta, Lordi Elgin riisti pois erään kariatiideistä, vaikka niiden kannattama katto siitä uhkasi sortua. Tällä vuosisadalla ovat vihdoin maanjäristykset runnelleet tuota hentoa rakennusta, Ranskalaiset ovat koonneet templin pirstaleistaan niin ehjäksi, kuin on ollut mahdollista, ja englantilaiset ovat lähettäneet poltetusta savesta tehdyn jäljennöksen siitä immen patsaasta, jonka he olivat ottaneet. Noita toisia on täytynyt osaksi paikkailla perästäpäin kankeasti veistetyillä kappaleilla.

Parthenonin miehuullisen vakavuuden ja juhlallisuuden rinnalla on Erehteion naisellisen hempeä ja hento. Se ei vaikuta katsojaan mahtavan voimakkaasti, vaan sen piirteet ja muodot hyväilevät lempeästi silmää, se täyttää hänen mielensä onnella ja valoisilla tunnelmilla, vaivuttaa hänet keveihin kuviin, suloiseen haaveksimiseen.