Part 12

Tunti tai pari, miten paljon lienee kulunut, kun ampuminen taukosi. Laivasta soudettiin maihin översti Berthet, joka upseereineen tuli miehiä tyynnyttämään ja aselepoa rakentamaan. Levittäen kätensä levälleen merkiksi siitä, ettei heillä ollut aseita, ynnä huiskien valkoisilla nenäliinoilla astui kymmenkunta upseeria kreikkalaisten luo, jotka nyt kokonaan herkesivät ampumasta. Läksin heidän perässään ja kuljin ristiin rastiin läpi kylän. Kadunkulmain takana seisoi kyläläisiä ja maalaisia ryhmissä, mutta en huomannut, että heillä olisi ollut kiväärejä. Kreikkalaiselta taholta kuitenkin vakuutetaan, että ne olivat talonpoikia, jotka ampuivat. Mutta sen sijaan näin kaduilla monta kreikkalaista sotamiestä, joilla oli kiväärit kädessä, ja minun vakuutukseni on, että nämä sotamiehet olivat ampuneet. Pari kreikkalaista upseeria oli myös näkyvillä, ja luulen, että he olivat ampumaan käskeneet. Kyselin kylässä, olivatko italialaiset mitään ryöstäneet, mutta sain kieltävän vastauksen. Menomatkalla sitä vastoin olivat he tehneet väkivaltaa, ja sen vuoksi oli nyt jo ajoissa kaikki kaupat suljettu. Italialaisia oli ammuttu osaksi kostoksi, osaksi sen vuoksi, ettei saatu heitä muutoin laivoihin astumaan.

Sähkölennätintoimisto oli täpötäynnä rahvasta, joka huolestuneena odotteli, mitä tapahtuisi. Käydessäni alas rantaan olivat maanmieheni jo soutaneet veneellä laivaan, vieden haavoitetun italialaisen mukanaan. Tapasin rannassa oppaani, joka kehotti minuakin kiiruumman kautta poistumaan, koska muka maantiellä oli tulossa toisia punatakkisia, joilla vielä oli pyssyt, ja koska odotettiin uutta ja paljon suurempaa tappelua. Mutta emme saaneet ketään, joka olisi soutanut meidät laivaan. Palasimme kylään, jossa laivan kapteeni oli. Hän ei luvannut laivaan lähteä, ennenkuin oli saanut kreikkalaista sotaväkeä, jota hän jo oli pyytänyt. Hän antoi minulle veneensä, jolla pääsin italialaiseen laivaan.

Siihen ei kuitenkaan loppunut levottomuutemme. Mieliala laivassa oli kamala.

Se oli kuin vihan, kiihkon ja himojen tulivuori. Ei kukaan tiennyt, millä hetkellä se puhkeaisi kapinaan, verilöylyyn. Humalaiset sotamiehet iskivät raivossa painettinsa laivankanteen pystyyn. Upseerit olivat nakanneet hyteistä ulos tavaramme, huolimatta päivällä antamistaan lupauksista, ja olimme kovin huolissa etenkin naisten puolesta, emmekä syyttä. Pian selvisi, että meidän tuli päästä pois niin nopeaan kuin suinkin. Kului kuitenkin kotvanen, ennenkuin saimme kokoon hajalle nakatut tavaramme, ja sillä välillä vaati muuan italialainen upseeri kiivaasti selontekoa siitä, miksi lähdimme pois. Toiset heistä olivat kuitenkin avullisia, eversti antoi meille veneen ja kaksi soturia soutamaan. Ja niin pääsimme kuin pääsimmekin iltahämärässä matkaan. Kyynelsilmin hyvästelivät italialaiset upseerit meitä. He sanoivat, ettei- vät itse näkisi enää Italiaa, ehkei huomispäivääkään. Pe- lättiin kapinan syttyvän vielä sinä yönä. Useimmat sanoi- vat hyvin käsittävänsä, ettemme sen jälkeen, mitä oli ta- pahtunut, tahtoneet heidän luokseen jäädä. Punaisen ris- tin laivaan ei ensinnä tahdottu meitä laskea, kun molem- mat punatakkiset olivat mukana, mutta kun tulkkimme oli selittänyt, mitä väkeä olimme ja millä asialla, niin las- kettiin laivan portaat alas ja pääsimme sinne nousemaan. En voi sanoilla kuvata, mikä helpotuksen tunne se oli meille. Ympärillämme oli siellä kaikki levollista, ihmiset ystävällisiä, kapteeni herttainen.

Illalla kapteeni soudatti laivaan haavoitetut sotilaat, jotka niin kauan olivat saaneet hoitoa odottaa. Lääkärimme valvoivat heidän asettelemistaan, ja kaikki saivatkin laivalla mukavat tilat. Meille annettiin parhaat tilat mitä suinkin oli, ja maksutta saimme kulkea Piraioon asti. Kapteenilta saimme kuulla, että pelko uusien kahakkain synnystä oli turha. Aseellisia italialaisia ei ollut enään tulossa, kaikilta oli jo Artassa hallituksen käskystä riisuttu aseet, koska he olivat monella tavalla harjoittaneet ilkeyttä ja väkivaltaa. Muutamia pyssyjä oli kuitenkin jäänyt ja useimmille painetit; arvatenkin olivat he osanneet ne piilottaa.

Illalla matkaan lähdettyämme keksimme laivassa kummaksemme punatakkisen italialaisen. Hän kertoi olleensa se, joka oli ensimmäisen laukauksen ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan pakoon.

Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt, myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia, mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivat saaneet tehdä, mitä aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.

XIV.

JÄÄHYVÄISET HELLAALLE.

LJaakereita ei leikattu viime kevännä Kreikassa. Kreikkalaisten omat laakerit iäivät Olympon kukkuloille turkInkisten jalkoihin, ja harva oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo ennaltaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka, pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti, se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta . . .

Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota, hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu. Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja se, joka oli ensimmäisen laukauksen ampunut. Hän oli upseerina lähtenyt välittämään, estääkseen italialaista lyömästä kivellä puhki erään kreikkalaisen päätä. Kun ei sotamies muutoin totellut, niin oli hän revolverilla ampunut häntä ja maanmiestensä kostoa välttääkseen lähtenyt kreikkalaiseen laivaan pakoon.

Kapteeni kertoi, että hänen laivamiehensä, joilla kaikilla oli pyssyt, myös olivat tahtoneet ottaa osaa taisteluun ja ampua italialaisia, mutta hän oli sen estänyt. Jos he olisivät saaneet tehdä, mitä aikoivat, niin olisimme olleet aivan suojatta kahden tulen välissä.

XV.

JÄÄHYVÄISET HELLAALLE.

Laakereita ei leikattu viime keväänä Kreikassa. Kreikkalaisten omat laakerit jäivät Olympon kukkuloille turkkilaisten jalkoihin, ja harva oli se muukalainen, joka toi uneksimansa sylenkantamuksen kunniaa kotimaahansa. Niiden harvain joukkoon ei kuulunut näiden rivien kirjoittajakaan, sen hän itse selvästi tunsi. Kirjeenvaihtajan ammatti oli oikeastaan hyvin epäkiitollista. Vaivata henkilöitä, jotka jo ennallaan ovat liian vaivaantuneita, saaneet valvoa yöt aamuun saakka, pusertaa tietoja ihmisiltä, joiden kaikki asiat menevät nurinkurisesti, se ei ole hauskaa. Jokainen kysymys on kuin uusi kivi heidän kuormaansa. Ja jos lisäksi edustaa pientä nurkkamaata, jonka olemassa olostakaan asianomaisilla tuskin on aavistusta...

Huoleen enemmän kuin aikaan saamiseen kuluivat sen vuoksi Atheenassa päiväni, ja lähtöhetki tuntui todella vapautuksen hetkeltä. Sota, hävitys, etenkin turha ja kevytmielinen ei tunnu huvittavalta kuin etäältä katsoen. Kuta lähemmäksi tulet, sitä enemmän se kadottaa viehätystänsä, sitä enemmän sen raakuus pistää silmään, ja sitä ankarammin tulee punninneeksi syitä, joilla verenvuodatus on aljettu. Kreikkalaisten oma ajatteleminen ja tunteminen lamautti senkin myötätuntoisuuden, joka oli heidän asiaansa kohtaan olemassa.

Jos olisin lähtenyt pois jostain muusta maasta, kuin Hellaasta, niin olisi iloni lähdön hetkellä ollut sekottumaton. Mutta Kreikasta erosin tosiaan kaipauksella. Se oli minussa herättänyt monta harrastusta, jotka jäivät tyydyttämättä. Kuinka mielelläni olisin palkannut itselleni aarniopalikaarin, joka aasinsa selässä olisi kuljettanut minut läpi noiden maiden, poikki vuoristoiden, halki maakuntain, joissa tavan takaa eteeni avautuisi historiallisia paikkoja, jäännöksiä kunniakkaista ajoista.

Olisin matkustanut Tirynsiin ja Mykenaan, joissa Schliemann on kaivanut ilmoille Homeroksen aikuisia linnanrakennuksia ja hautoja runsaine muinaisaarteineen. Olisin käynyt Olympiassa, jossa ahkerat tiedemiehet ovat paljastaneet maailmalle helleenien muinaiset leikkipaikat ja yhteiset temppelit, joiden vaikutusvalta oli niin suuri, että ne merkitsivät jumalanrauhaa koko maassa. Olisin nähnyt Delfiit, jonka aarteet on paljastettu maan povesta, Spartat, Epidaurokset teatriraunioineen, Apollon templit Arkadian Figadiassa, ja monen monet muut paikat, jotka olisivat yhä elävämmiksi elvyttäneet mielessäni helleenien ihmeaikoja. Olisin matkustanut Aigeian meren saarille, joissa kansa on pysynyt puhtaampana kuin muualla, tutustunut tuon merkillisen maan kaikkiin nähtävyyksiin. Mutta sanomalehtimies on sotamies. Päälliköltä lyhyt sähkösanoma: "Tule kotiin, tarvitsemme"... Seuraavana aamuna oli matka-arkkuni jo lähtökunnossa.

Ja niin jätin taakseni orastavat harrastukseni, heitin katsomatta monet paikat, jotka viehättivät maineellaan ja muistoillaan. Tahtoisin huudahtaa: "Näkemään asti!" mutta se olisi toivomus ilman asiallista perustusta. Ehk'en näe sinua enää koskaan, Hellas, mutta mainettasi kiitän yhä uudelleen jokaiselle! Matkailijalle en tiedä maata, jonka taivas olisi suloisemman sininen, vuoret sopusuhteisemmat, kukkulain rusotus kauniimpi auringon laskiessa, meret värikkäämmät. Jos olisin taiteilija, niin jalompaa koulua en taipumuksilleni saisi.