Part 7

Koko tanssisali oli koristettu köynnöksillä ja värillisillä valoilla ja puistoakin valaisivat kirjavat lyhdyt. Luonnollinen kuu teki tunnelman satumaiseksi.

Tytöt erosivat heti rouva Haavistosta ja toisistaan, ettei heitä tunnettaisi.

Loistavia, tyylikkäitä pukuja näkyi kaikkialla, mutta myöskin tavallisia iltapukuja. Useat herrat olivat ilman naamiota.

Niin oli Tuovikin, joka seisoi lähellä ovea. Heli meni puhuttelemaan häntä.

Pari Tuovin tuttavaa herraa lähestyi heitä ja heidät esiteltiin Helille. — Tässä on neiti Campanula rotundifolia, kissankello, sanoi Tuovi.

Toinen herroista oli ylioppilas ja nimeltään Viima. Hän pyysi Heliä tanssiin.

— Varo, ettei Viima puhaltele kissankelloa soimaan, niin että heteet katkeavat, sanoi Tuovi.

— Ei hätää, kyllä minä tämän kellon hoidan, vaikka sillä onkin viisi kieltä — pentandria-luokkalainen, nauroi ylioppilas ja vei Helin tanssiin.

Kun soitto lakkasi, käveli Heli Viiman kanssa puistossa. Sivuuttaessaan pienen pöydän näki hän Tuovin istuvan sen ääressä ja puhelevan jonkun kanssa. Tämä oli kääntynyt poispäin, mutta Heli tunsi hänet kuitenkin heti tohtori Reiniksi. Hän oli ilman naamiota.

Heli istuutui viereiseen pöytään ja hänen kavaljeerinsa meni hakemaan virvokkeita.

Samassa tuli Eila ja kumartui kuiskaamaan Helille:

— Ajatteles, että toinen Bressaborgeista on täällä. Hän on kamalan rakastunut ja minä tunnen, että jotakin kypsyy minussakin.

— Entä apteekkari?

— Hui, hai, mitä minä apteekkarista, varsinkin, kun hän ei ole täällä. Sano pian, mitä on saksaksi: älkää olko niin tulinen? Onko se brennend vai feurig vai hitzig?

— Onko Schuster tulinen?

— Niinkuin silitysrauta, jonka päälle sähkö on unohtunut koko päiväksi.

— Mitä Neumann sanoo?

— Hän voi olla Neumann yhtä hyvin. Ei heitä erota naamion takaa, sillä he suhisevat samalla tavalla ja rikkovat r:iä.

— Kumpaa sinä sitten rakastat?

— Häntä, joka on täällä. Ja sitä minä teen jomman kumman kuolemaan asti. Katso tuolla hän seisoo ritaripuvussa. Voitko kuvitella uljaampaa olentoa? Sääretkin ovat suorat, sanoi Eila ja vertasi niitä apteekkarin paljon puhuttuihin sääriin.

— Eikö meillä ole kaikilla ihanaa? jatkoi hän. — Intendentti hakkailee Meriä, sinulla on hauskaa ja Tuovi puhuu korkeista asioista ja ihanteista tohtorinsa kanssa. He ovat luodut toisilleen, mutta tohtori kuuluu sellaisiin, joita ei saa kosimaan vähällä. Sano vielä, saksaksi: Ovatko saksalaiset uskollisia vaimoilleen?

Helin käännettyä lauseen meni Eila ritarinsa luo. Ylioppilas Viima saapui myöskin jäätelöineen.

He puhelivat jonkin aikaa, mutta Heli oli hajamielinen, sillä Tuovin ja Reinin nauru viereisestä pöydästä hermostutti häntä.

Kun he soiton alkaessa menivät tanssisaliin, pysäytti Tuovi heidät ja kysyi:

— Onko sinulla ollut hauskaa?

— Suurenmoista, Tuovi. Mikset sinä tanssi?

— Minä pelkään vilustuvani konserttiini, jonka annan parin viikon kuluttua Turussa, sanoi Tuovi.

— Saanko kysyä, kuka te olette, ihana kukka, jonka ääni soi tutulta? kysyi tohtori vilkkaasti.

— Kissankello — Campanula rotundifolia. Eikä Veronika, jos sattuisitte erehtymään, sanoi Heli kurillaan ja jatkoi nopeasti matkaansa.

— Kuka hän oli, neiti Havas? kysyi tohtori tältä.

— Voitteko kuvitella, että minä ilmiantaisin ystäväni?

— Ette tarvitsekaan. Tunsin neiti Heli Sarkamaan.

— Hänen äänensä onkin niin erikoisen soinnukas ja helposti tunnettavissa. Tutustuitteko te metsiä samoillessa? Tehän olette molemmat luonnontieteilijöitä.

— Minä tapasin Heli-neidin tuttavieni luona, mutta minä en tiennyt, että hän lukee luonnontieteitä.

— Hän lukee kandidaattia.

— Hiukan merkillisellä tavalla. Eikö teistäkin, neiti Havas?

— Hän on hyvin tarmokas ja etevä. Minusta hän on hoitanut hyvin opintonsa.

— Monipuolinen hän ainakin on. Näin hänet jo Helsingissä, eräs tuttava sanoi minulle hänen nimensä.

He puhelivat pitkän aikaa Helistä. Tuovi kertoi tämän kodista ja heidän yhteisestä koulunkäynnistään.

* * * * *

Sillä aikaa Heli tanssi innokkaasti. Hän oli aina pitänyt tanssista ja tahtoi nyt nauttia.

Kunhan vain jalat eivät olisi tuntuneet lyijyn raskailta. Hän ihmetteli, että Viima kehui hänen kevyttä tanssiaan. Rintaakin ahdisti ja silmäluomet olivat raskaat. Kaikista luonnottomin oli kieli. Sitä täytyi pakottaa liikkumaan, muuten se olisi herpaantunut.

Mutta koska hän oli nainen, tuli hän yhä vilkkaammaksi ja pirteämmäksi, kuta enemmän hän tunsi masennuksen valtaavan mielensä.

Ja koko ajan hän tiesi, mitä tohtori Reini teki. Monta kertaa hän huomasi, että tämä haki häntä. Mutta silloin Heli kääntyi toisten puoleen tai lähti tanssiin. Hän olikin säteilevä, tanssi hurmaavasti ja laski leikkiä, niin että hän pian oli iloisen joukon keskipisteenä.

Hänen sisin minänsä seurasi Reiniä, joka aina uudelleen palasi Tuovin luo. Tämä istui kylpylän lääkärin pöydässä ja siihen kokoontui sellaisia, jotka eivät tanssineet. Mitähän tohtori ajatteli Karivuoren sisäköstä, joka oli tunkeutunut kylpylän hienoston joukkoon?

Sivumennen hän tapasi Merin, joka sanoi:

— Minulla on ollut neljä seikkailua. Ensin vaihdoin kuolettavia laukauksia (silmäniskuja naamion kautta) ylpeän meriupseerin kanssa. Sitten joku mustasukkainen aviomies kielsi minua tanssimasta intendentin kanssa.

— Luuliko hän sinua rouvakseen?

— Luuli varmaankin. Minä kehoitin häntä menemään lapsia hoitamaan kotiin, sillä nyt minä tahdoin kerran huvitella. Hän kiristi hampaitaan ja sanoi, että tämä leikki tulisi minulle kalliiksi. Tahtoisin nähdä hänet rouvineen huomenna aamiaispöydässä. Luultavasti rouva ansaitsee myrskyn, koska hän ei ollut kertonut miehelleen, minkä puvun hän valitsisi.

— Paljonpa sinä olet ehtinyt.

— Ei siinä vielä kaikki. Kolmas herra, joku tuomari, sanoi ihailleensa minua Liitupiirissä Kansallisteatterissa. Luulikohan hän todella minua Ruth Snellmaniksi?

— Se ei olisi ihme. Mitä sinä sanoit?

— Minä sanoin, että se ilahduttaa minua, sillä minusta se osa on erikoisen vaikea tulkita taiteellisesti. Ja sitten me puhutimme pitkään elämästä kulissien takana ja taiteilijoitten vaikeuksista pikkumaisuuksien ja juonien ympäröimänä. Muutamiin kysymyksiin oli hankala vastata, sillä narrata minä en tahdo.

— Esimerkiksi mihin?

— Kun hän kysyi, eikö ollut vaikeaa yhdistää perheenemännän ja näyttelijättären tehtäviä? Minä sanoin vain että: "sanokaas muuta." Hän lupasi tulla tervehtimään minua teatteriin ensi syksynä. Mitähän Ruth Snellman sanoo, kun hän ilmestyy teatteriin ja puhuu Maarianhaminan muistoista.

— Sehän oli jännittävää. Oletko nähnyt Eilaa täällä? kysyi Heli.

— Kerran vain sivumennen. Hän kuiskasi minulle sormi suulla: "Ratkaiseva hetki lähenee. Minun kohtaloni riippuu hiuskarvan varassa."

— Eilan puheista ei koskaan tiedä tolkkua.

— Kunhan vain Bressaborg-herrat eivät olisi liikkeellä?

— Sitä he ovatkin. Hän kertoi ainakin toisen heistä esiintyvän ritarin hahmossa tänä iltana.

— Siitä tulee aika jupakka. Minun täytyy varoittaa äitiä. Hän on luvannut pitää Eilan herratuttavia silmällä siltä varalta, etteivät Bressaborg-herrat saisi tilaisuutta lähestyä häntä.

— Sinun äitisi sanoi minulle olevansa väsynyt ja lähti kotiin. Hän ei tahtonut häiritä sinun huviasi. Minä lupasin hänelle, että me emme viipyisi hyvin myöhään täällä.

— Mitä ihmeellä minä nyt teen? Koetetaan etsiä Eilaa ja erottaa hänet ritaristaan.

Soitto alkoi taas, ja molemmat tytöt vietiin tanssiin.

Tanssin jälkeen tuli Tuovi Helin luo ja sanoi:

— Tule nyt hetkeksi puistoon. Siellä on hurmaava paikka, josta näkee kuun valaiseman meren.

— Siellä on kylmä, istutaan täällä väitteli Heli.

— Tästä saat hartialiinan. Yö on sitäpaitsi lämmin. Minulla on asiaa sinulle, ja Tuovi veti Helin mukaansa.

Köynnösten ympäröimän huvimajan luona pysähtyi Tuovi ja sanoi:

— Mene sisään, minä puhdistan kenkäni, ne ovat tahraantuneet.

Heli työnsi lehvät syrjään ja meni sisään. Hänen eteensä avautui suurenmoinen näköala kuun hopeoimalla merelle.

Mutta hän ei ehtinyt ihailla sitä, sillä joku tarttui hänen käsiinsä ja veti hänet penkille istumaan.

Eivät mitkään muut kädet saaneet puristuksellaan sillä tavalla koko olentoa lämpiämään.

— Heli, te olette kiusannut minua koko illan. Minä en sietänyt enempää ja sentähden minä pyysin Tuovi-neitiä järjestämään niin, että minä saisin tavata teitä, sanoi tohtori Reini ja veti naamion Helin kasvoilta.

Heli ei vastannut mitään, hän ei voinut liikkua eikä avata suutaan, niinkuin käy jokaisen naisen, tunteitten joutuessa liikajännitykseen.

Tohtori piti yhä hänen käsiään omissaan ja puhui hillityllä äänellä:

— Minä puhun nyt asiat minun puolestani selviksi. — Kun minä ensi kerran näin teidät Sankarivuorella, niin tunsin teidät heti. Viime keväänä olin nähnyt teidät Granfeltin konsertissa, jossa minä istuin pari tuolia teistä. Koko illan minä ihailin teidän suloisia, sinisiä silmiänne. Niin viatonta ja samalla syvää katsetta en ole nähnyt kenelläkään toisella. Muistan vielä vaalean kiharan, joka heilui ylioppilaslakin vasemmalla syrjällä. Vierelläni istuva tuttava tervehti teitä ja häneltä sain kuulla nimenne.

— Ja tästä ette sanoneet mitään Sankarivuorella? sanoi Heli hämmentyneenä.

— Miksi minä olisin pilannut teidän pientä näytäntöänne siellä? Sitäpaitsi minä pelkäsin karkoittavani teidät koko paikasta.

— Teidän olisi pitänyt kohdella minua asemani mukaan.

— Minun teki mieli vääntää niskat jokaiselta, joka kohteli teitä asemanne mukaan. — Koko kesän olen elänyt yhden ainoan tunteen vallassa. Joka päivä on ollut aina uusi, joka hetki elämisen arvoinen. Kaikki muu on ollut mitätöntä siihen verrattuna, että minä olen nähnyt teidät, Heli. Ja kumminkin minä olen saanut puhua ja seurustella teidän kanssanne vain melkein varkain. Mutta minä olen rakastunut teihin päivä päivältä yhä kiihkeämmin. Teistä — Sankarivuoren pikku sisäkkö — riippuu minun onneni.

Heli ei voinut puhua. Hän tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja sydän löi rajusti. Ruskeitten silmien loisto huumasi hänet ja hänen kohtalonsa oli ratkaistu.

* * * * *

Kun he tulivat huvimajasta, olivat kaikki riisuneet naamionsa.

— Nyt me tanssimme yhden kerran. Se on ainoa tanssini tänä iltana, Heli.

— Nyt en minäkään tahdo tanssia muitten kanssa, Jori.

Lyijy oli sulanut Helin jaloista, mutta rintaa ahdisti vielä. Se oli niin suloista ahdistusta, että hän toivoi sen kestävän koko elämän.

Se tanssi oli Helistä yliluonnollisen ihana. Hän saisi elää ikuisesti tämän vahvan miehen suojelemana. Eikä onnella olisi rajaa eikä loppua.

Pian tuli Meri, joka oli löytänyt Eilan, ehdottamaan kotiinmenoa.

Heli esitteli tohtori Reinin Merille ja sitten he lähtivät kaikki neljä kotiin.

Heillä oli lyhyt matka kävellä ja kuu huolehti valaistuksesta.

Eila oli vaiti koko matkan. Meri sai puhua melkein yksin. Heli muisteli vain äskeisiä juhlallisen huumaavaa elämystä meren loistavien kasvojen edessä.

Kodin luona meni Meri ensin sisään, sitten Eila. Heli tunsi käden pidättävän häntä.

— Heli, Heli, minun sinikelloni.

— Hyvää yötä, Jori.

* * * * *

Tytöt hiipivät hiljaa huoneeseensa. Rouva Haavisto nukkui yläkerrassa.

Heli riisuutui nopeasti ja ryömi peitteen alle. Nyt hän olisi tahtonut olla yksin ullakkohuoneessaan Sankarivuorella.

Meri alkoi myöskin riisuutua ja kysyi:

— Etkö sinä mene huoneeseesi, Eila?

— En vielä. Minulla on paljon sanottavaa teille. Ensiksikin minä sanon suoraan sinulle, Meri, että sinä olit epähieno, kun sinä tunkeuduit Schusterin ja minun väliini. Mitä sinä tarkoitit sellaisella harmillisella sekaantumisella? kysyi Eila ja istuutui pöydän reunalle.

— Sinä tiedät, että äiti on luvannut pitää sinua silmällä. Sinun äitisi pyysi erikoisesti, ettemme antaisi Bressaborg-herrojen lähestyä sinua.

— Kaikissa tapauksissa ei kukaan voi estää minua ottamasta Schusteria aviomiehekseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän lupaa myöskin jotakin samantapaista saksalaisen vihkimäkaavakkeen mukaan.

— Kauheaa, Eila! Joko sinä olet mennyt ansaan? kysyi Meri pelästyneenä.

— Se ei ole ansa, vaan onnen satama. Sekä Schuster että Neumann puhuivat jo keväällä rakkaudesta, mutta minä en oikein uskonut heitä. Saksaksi sanottuna se ei kuulu yhtä juhlalliselta kuin suomeksi. Mutta nyt hän kysyi, tulisinko minä hänen vaimokseen. Se oli vasta jännittävää. Tuovi lauloi juuri salissa ja me istuimme parvekkeella.

— Mitä sinä vastasit? kysyi Heli.

— Minä sanoin että: "ich werde geworden sein deine Frau". Minä olin oppinut sen jo Helsingissä siltä varalta, että he kosisivat vappuna, jota minä otaksuin. Se on toinen futuuri, eikö niin?

— Kummanko rouvaksi sinä oikeastaan olet luvannut tulla? kysyi Meri.

— Hermann Schusterin. Se oli varmasti hän, sillä minä näin hänet naamioiden riisumisen jälkeen. Ja nyt minä olen äärettömän onnellinen. Hemmi lupasi kantaa minua käsillään ja olla minun elämäni majakkana. Hän puhui niin runollisesti ja illemmällä puistossa hän otti kuun todistajaksi rakkaudestaan. Te ette usko, tytöt, kuinka se oli tunteellista ja hiveli sydäntä. Ja minä sanoin, mitä minä osasin saksaksi rakkaudesta: "ich liebe dich" ja "mein Herz funkelt von Freude" ja "ohne dich, sterbe ich".

— Älä, hyvä Eila, kerro kaikkea. Sinähän et säästä itsellesi mitään muistoa, sanoi Heli.

Hän sääli Eilan lapsellisia tunteita. Itse hän oli kokenut niin ihmeellisen onnen, että Eilan puhe tuntui karkealla pilalta.

— Minä olen niin täynnä onnea, että minun täytyy saada teidät ottamaan osaa siihen, muuten minä pakahdun. — Hemmi oli niin kärkäs, että hän kosi uudelleen parin tunnin kuluttua. Hän ei uskonut onneaan yhdellä kertaa, sanoi Eila.

— Mutta etkö sinä yhtään ajattele, mitä sinun isäsi sanoo? kysyi Meri.

— Hän tekee tietysti niinkuin isät aina tekevät tällaisissa tapauksissa. Ensin hän ei tunnusta minua lapsekseen, sitten hän tekee minut perinnöttömäksi eikä anna äidin mainita minun nimeänikään. Mutta sitten Hemmi keksii jonkin hyvän afäärin polkupyöräalalla, tai minä makaan hylättynä kurjalla tautivuoteella. Silloin hän siunaa meitä ja antaa isot myötäjäiset.

— Etkös sinä ole rohkaissut Neumanniakin aika tavalla? kysyi Meri.

— Koska minä en ensin tietänyt, kumpaako heistä rakastin. Nyt minusta jompikumpi teistä voisi lohduttaa Neumannia. Meri sopisi paremmin siihen, sillä hän ei luultavasti pitäisi köyhästä tytöstä. Hemmikin sanoo, että köyhyys tekee ihmiset nariseviksi ja pikkumaisiksi.

— Parasta olisi, että lähettäisit mokomatkin seikkailijat tiehensä, sanoi Meri, jota alkoi harmittaa.

— Sinä puhut kuin sokea väreistä. Oletteko te kumpikaan kokeneet tulista, etelämaista rakkautta?

— Et sinäkään, sanoi Meri.

— Olenpas — tai ainakin keski-eurooppalaista. Hemmi on kotoisin Berliinistä, tai oikeammin sen esikaupungista, ja sikäläisten tunteet ovat aivan toista kuin haaleitten suomalaisten.

Heli tunsi taas syvää sääliä lörpöttelevää Eilaa kohtaan. Hänen omaa sydäntään kouristi, kun hän muisti hetket lumotussa huvimajassa. Kunpa pääsisi rauhassa muistelemaan niitä. Kuinka Eila saattoi jaaritella pyhimmistä elämyksistään. Sellaistahan ei voinut sanoin kuvailla.

— Mitä sinä aiot nyt tehdä? kysyi Meri.

— Hemmi tulee huomenna tänne ja sitten me päätämme, miten menettelemme.

— Äiti ei salli sinun seurustella hänen kanssaan.

— Täti ei olo ainoa este meidän tiellämme. Onneksi ei apteekkari ollut eilen häiritsemässä.

— Hän on minusta paljon reilumpi mies kuin Schuster, sanoi Meri.

— Kyllä hän on vitsikäs. Mutta kasvot ovat kuin täysikuu ja sääret kuin puolikuut. Takaraivollakin on kuutamo.

— Mene nyt nukkumaan, Eila. Minua nukuttaa, sanoi Meri.

— Te olette omituisia ystäviä. Voisitte edes onnitella ja olla osaaottavaisia, vaikka ette ymmärräkään totista rakkautta. Te olette vielä niin lapsellisia, ettette tajua kehittyneen naisen tunteita, valitti Eila.

— Sinäkö mukamas olet kehittynyt nainen? kysyi Meri.

— Minä juuri. Yksi hetki voi kypsyttää lapsesta naisen, sanoi Eila hypäten pöydältä ja meni huoneeseensa.

Heli ajatteli, että luo viimeinen lause oli ainoa järkevä Eilan puheista. Yksi hetki oli totisesti tehnyt Helistäkin naisen.

— Minulla on hiukan huono omatunto Eilan suhteen. Ehkä hän rakastaa saksalaistaan omalla kevyellä tavallaan. Meidän olisi pitänyt olla vähän osaaottavaisia häntä kohtaan, sanoi Meri ja veti peitteen ylleen.

— Ei tuollainen ole rakkautta, sanoi Heli.

— Meillä oli kaikissa tapauksissa hauska ilta. Hyvää yötä, Heli.

— Hyvää yötä, Meri!

Heli ei luullut saavansa unta koko yönä. Hän ajatteli kiitollisuudella Tuovia, joka oli hävinnyt niin hienotunteisesti järjestettyään ensin heille ihanan suojapaikan. Mitähän hän arveli? Ainakaan hän ei ollut mustasukkainen Helille.

Mutta hyvin pian Helin ajatukset kävivät epäselviksi ja hän nukkui suloisiin muistoihinsa.

* * * * *

Kun Heli seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän Merin ja Eilan puhelevan viereisessä huoneessa. Hän ei liikahtanut, saadakseen rauhassa ajatella.

Aurinko paistoi huoneeseen ja elämä tuntui vahaavan ihanalta. — Ajatella, että hän parin vuoden ylioppilas, oli voittanut voimakkaan miehen rakkauden. Ja lisäksi oppineen tohtorin, jolla oli ihanista ihanimmat silmät. Ja ääni, joka sai sydämen värähtelemään.

— Nouse, Heli, aamukahville, huusi Meri.

Heli alkoi pukeutua. Hän kuunteli oven kautta tyttöjen puhetta. Rouva Haavisto oli saamassa sairasvoimistelua.

Kahvia juodessa puheli Eila yhtämittaa:

— Ette usko, kuinka Hemmi on hieno mies. Hän suutelee kädelle ja sanoo: "erlauben sie", ja kunnioittaa vinhasti naisia.

— Mutta eihän hän ole sen korkeampi herra kuin kauppamatkustaja, sanoi Meri.

— Niin, mutta Saksa on niin paljon suurempi ja hienompi maa kuin Suomi, että kauppamatkustajat ovat siellä meidän kauppaneuvosten veroisia. Niinkuin heidän kansakoulunopettajansa ovat oppinsa puolesta kuin meidän professorit, selitti Eila varmasti.

— Onko kauppamatkustajilla myöskin kauppaneuvosten tulot? kysyi Heli.

— En minä sitä tiedä. Mutta Hemmi sanoo, että jos isä antaa kunnolliset myötäjäiset, niin hän ostaa minulle auton ja angorakissan.

— Suurenmoista! nauroi Heli.

Samassa eteisen kello soi. Palvelija tuli sanoinaan että: "siellä on herra, joka kysyy jotakin, mutta minä en ymmärrä hänen sekavaa ruotsiansa."

Eila nielaisi nopeasti perunanpalasen, veti kiharan ohimolle ja oikoi tulipunaista hamettaan.

— Se on hän. Jääkää te tänne, minä menen ensin sisään, sanoi hän ja meni saliin jättäen oven auki takanaan.

Tytöt kuulivat jonkun puhuvan saksaa ja sitten Eilan sanovan:

— Ah wie schöne Blumen. Nicht pussen, Mädchen in der Nähe. Halloo, tytöt, tulkaa sisään!

Meri ja Heli tulivat sisään ja Eila esitteli:

— Mein verlobt Hermann Schuster und Freundinnen Heli Sarkamaa und Meri sie kennen ennestään. Me ollaan kihloissa, verheiratet — —.

— Verlobt, liebe Eilehen, korjasi Schuster ja tervehti tyttöjä.

Hän oli sinisessä takissa ja vaaleanharmaissa, leveissä housuissa. Takki oli kaareva vyötäisiltä ja käsivarressa oli dublekello. Jaloissa oli kirkkaat sukat ja vielä kirkkaammat, keltaiset puolikengät.

— Puhutaan vain suomea. Hemmi ymmärtää sitä aika hyvin. Katsokaa, kuinka ihania, punaisia ruusuja hän toi. Ne sopivat mainiosti pukuuni.

Eila oli häikäisevä. Ylt'yleensä punainen puku, posket ja kukat samaa väriä.

Perästäpäin Meri sanoi, että silmiä kirveli, jos kauemmin katsoi tätä räikeää paria.

Tytöt onnittelivat jäykästi ja Schuster alkoi suulaasti selitellä iloaan saadessaan tutustua Eilan ystäviin. Hän puhui saksaa ja Meri pisti väliin jonkin lauseen.

— Mitähän Neumann sanoo tästä, Hemmi? Ja missä hän on? kysyi Eila äkkiä.

Schuster kertoi, että he olivat tulleet yhdessä Maarianhaminaan ja asuivat samassa hotellihuoneessa. Mutta he eivät olleet tavanneet, sillä Neumann oli mennyt ulos Schusterin nukkuessa.

Silloin kilahti taas eteisen kello. Parin minuutin perästä tuli toinen saksalainen sisään. Hän oli yhtä keikarimaisesti puettu kuin toverinsakin ja käsissä oli kimppu samanlaisia ruusuja kuin äskeisetkin.

Hän kiiruhti Eilan luo ja ojensi kukat tälle ja sanoi:

— Ach, liebe Eilaa, meine Eilaa, hier hast du mich.

— Mikä liebe Eilaa minä olen? kysyi tämä ymmällään.

Neumann kumarteli oikealle ja vasemmalle ja sanoi olevansa iloinen tutustuessaan morsiamensa ystäviin.

Schuster sekaantui asiaan. Hän alkoi selitellä toverilleen ja tämä selitteli takaisin. Molemmat puhuivat nopeasti ja kiihtyivät yhä enemmän. He viittoilivat käsillään ja koko kasvot näyttivät eleitä.

— Ovatko he tulleet hulluiksi? Minä en kuule muuta kuin scha, snbe ja schanhasce ja oman nimeni, sanoi Eila pelästyneenä.

Meri oli kuunnellut herrojen puhetta. Hän selitti muille:

— Näyttää sillä, kuin he molemmat olisivat olleet kasinolla eilen. Ja kumpikin sanoo kosineensa Eilaa. Sinä olet nähtävästi kihloissa molempien kanssa. Vai annoitko sinä kenellekään rukkasia eilen?

— En antanut, enkä nähnyt Neumannia koko iltana. Ich liebe Schuster, er war Ritter, sanoi Eila kääntyen väittelevien puoleen.

Silloin Neumann tulistui. Hän sanoi olleensa myöskin puettu ritariksi ja kosineensa Eilaa noin puoli kymmenen tienoissa tanssisalin parvekkeella. Hän toisti omia ja Eilan sanoja todistukseksi.

— Juuri noin se oli, ja kauniisti hän puhuikin. Ja kun minä olin vastannut: "ich liebe dich" niin koko sali alhaalla paukutti käsiään, sillä Tuovi oli juuri lopettanut laulunsa.

Sitten Schuster selitti, että Neumann oli tullut kello puoli yksitoista hotelliin ja he olivat vaihtaneet pukuja. Kello yksitoista oli Schuster taas Eilan luona ja kosi tätä puistossa.

— Miksei Neumann varoittanut Schusteria? kysyi Eila.

Neumann vastasi, että hän ajatteli, että saakoon Schuster rukkaset niin uskoo paremmin.

— Minkätähden teillä oli sama puku? kysyi Meri.

— Es war billiger, sanoi Schuster.

— Ja, natürlich billiger, säesti Neumann.

— Olette te aika aaseja, kun ajattelette huokeutta sellaisella retkellä, tulistui Eila.

— Aasi — was ist das? kysyi Schuster.

— Selvitä nyt, Eila, asiasi näitten herrojen kanssa. Tämä on liian räikeä tilanne. Ota toinen ja lähetä toinen pois. Tai mieluummin lähetä molemmat matkaansa.

— Oikeastaan minä rakastuin siihen, joka kosi parvekkeella. Nyt minä olen ihan sekaisin taas, valitti Eila.

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Mutta saksalaiset kiivastuivat. He syyttivät Eilaa kevytmielisyydestä ja väittivät hänen keimailleen molemmille. Schuster vaati Meriä ja Heliä todistamaan, että Eila oli esittänyt hänet sulhasenaan ja Neumann vetosi Eilan lupaukseen.

Asia olisi pitkittynyt vaikka kuinka pitkäksi, ellei rouva Haavisto olisi tullut kesken kaiken kotiin.

— Mitä elämää täällä on? Eila itkee ja kaksi vierasta herraa huutaa niin, että kuuluu kadulle? kysyi hän ankarasti.

Kaikki seisoivat hämillään.

— Herrat Schuster ja Neumann — äitini, esitti Meri.

— Mitä tämä merkitsee, Eila? Sinulla ei ole lupa seurustella näitten herrojen kanssa. Toivon, ettet pidätä heitä täällä.

— Minä olen saanut kylläkseni heistä. Gehen sie weg, draussen. Ich will nicht Schuster, ich will nicht Neumann. Gehe deines Weges, sanoi Eila.

Saksalaiset alkoivat murista ja syytellä, mutta rouva Haavisto sanoi lyhyesti:

— Adieu, meine Herren.

Siinä ei auttanut muu kuin totella. Herrat menivät synkkinä eteiseen uhaten ja valittaen suomalaisten käytöstä.

Kun muut luulivat heidän jo menneen, aukeni ovi ja Schuster ryntäsi sisään. Hän nykäisi oman kukkakimppunsa maljakosta ja Neumannin ruusut Eilan käsistä ja hävisi sanomatta sanaakaan.

Meri ja Heli purskahtivat nauruun, mutta Eila nyyhkytti:

— Mokomatkin saiturit. — Minä lähden metsään rauhoittumaan. Selittäkää te tädille, ettei hän luule minua syylliseksi.

Hän järjesti kiharansa peilin ääressä, puuteroi hiukan nenäänsä, kaappasi hatun eteisestä ja meni ulos. He kuulivat hänen ottavan pyöränsä portaista.

Meri selitti kaiken minkä tiesi ja kaikki olivat tyytyväisiä siihen, että juttu oli loppunut tähän.

— Minä luulen, että Eila kärsii. Hän on niin kauan aikaa ollut saksalaisten lumoissa. Oli surkeaa, että hänen unensa päättyi näin koomillisesti, sanoi Meri.