Part 8

— Parempi näin kuin että se päättyisi traagillisesti, sanoi rouva Haavisto. — Nyt menemme lounaalle.

Koko aterian ajan he pohtivat Eilan kohtaloa. Muut olivat yksistään iloisia, ainoastaan Meri oli huolissaan Eilasta. Tällainen väkivaltainen ratkaisu jättäisi hänen mieleensä syvän haavan.

Kun he nousivat aterialta, kuulivat he Eilan äänen ikkunan ulkopuolelta.

— Halloo, Meri — huusi hän. — Minun pyöräni vikaantui tuolla mäellä. Minä vien sen nyt korjattavaksi. Onneksi sattui apteekkari Jurmo paikalle. Hän auttaa minua kuljettamaan sitä.

Meri kumartui ikkunasta ulos.

— Päivää, herra apteekkari. Ethän sinä ole lounastanut, Eila?

— En minäkään. Me menemme kasinolle syömään, sanoi Jurmo.

— Mikä sinun pyörällesi tuli, Eila? kysyi Meri.

— Jotakin vääristyi. Sehän on kurja Bressaborg-pyörä. Sen liikkeen kanssa ei tulisi olla missään tekemisissä.

— Milloin tulet kotiin? kysyi Meri.

— Silloin kuin kivi veen päällä pyörii, nauroi Jurmo.

— Mennään nyt.

— Bressaborgit eivät kelpaa mihinkään, huusi Eila mennessään.

— Eila peittää hyvin sydänhaavansa, sanoi Heli.

— Minä erehdyn aina luulemaan häntä syvemmäksi luonteeksi kuin hän on. sanoi Meri.

— Minä kiitän onneani päästessäni tästä edesvastuusta, huokasi rouva Haavisto.

* * * * *

Pian senjälkeen pyydettiin Heliä puhelimeen. Se oli Jori Reini, joka pyysi häntä tulemaan laivasillalle, jossa peräpotkuri odotti. Sillä he voisivat yhdessä palata Sankarivuorelle.

Heli kiitti ja hyvästeli rouva Haavistoa ja Meriä. Tuoville hän lähetti terveisiä. Hän oli hyvillään, etteivät he enää tavanneet, sillä selitykset olivat vaarallisia.

Heli oli ostanut uuden hatun entisen sijalle ja samanvärisiä kukkia rintaan.

Kun Meri hyvästeli Heliä puutarhan portilla, sanoi hän:

— Minä en ole koskaan nähnyt sinua noin sielukkaan näköisenä. Sinä olet laihtunut ja jalostunut kulkiessasi ominpäin maailman rantaa. Sinusta loistaa jotakin erikoista. Oletko sinä onnellinen?

— Meri, minä olen nuori ja onnellinen. Ja kiitollinen elämälle, joka lupaa minulle enemmän kuin kenellekään toiselle, sanoi Heli ja kiiruhti pois.

— Vielä kerran minä urkin Heliltä, mitä hän nyt salaa, ajatteli Meri mennessään sisään.

Kun Heli tuli rantaan oli Jori Reini odottamassa häntä.

— Tässä on ensimmäinen lahjani sinulle, sanoi hän ojentaen kimpun sinikelloja.

— Kiitos, ne ovat herttaisia, sanoi Heli ja astui veneeseen.

Hän oli iloinen siitä, ettei Jori antanut ruusuja, se olisi muistuttanut Eilan seikkailua.

Ensinnäkin Heli tunsi olevansa suorastaan kaino, mutta se tunne hävisi, kun Jori pani moottorin käyntiin ja alkoi puhua.

— Eilen illalla minä tulin tällä veneellä yksin kuutamossa kotiin. Minä olin niin sanomattoman onnellinen, että luulin olevani satumaailmassa. Minä olin savuttanut kaiken sen, mitä eniten olin toivonut. Minä olen aina kaivannut suloista, turmeltumatonta naista, sellaista kuin sinä olet ja jommoista tuskin näkee nykyaikana. Ei silti, että minä olisin vanhanaikainen ja ahdas, mutta minun naisihanteeni ei ole nykyajan tyttö.

— Minäpä olen nykyajan ylioppilas ja kasvatettu yhteiskoulun henkeen, sanoi Heli.

— Sinua se ei ole tärvellyt. Sinä olet säilynyt hienona ja herttaisena minua varten.

— Jori, Jori!

— Nyt minä tahdon olla häiriytymättä sinun kanssasi jonkin hetken. Menemme ensimmäiseen saareen, jossa ei näy ihmisiä.

— Mitä Sankarivuorelle kuuluu?

— Minä sain kirjeen Svenssonilta. Hän on suorittanut keskikoulun tutkinnon muissa aineissa paitsi matematiikassa, jota hän lukee ahkeraan. Konsuli on hyvin ihastunut häneen ja sanoo usein, että Svensson korjaa Siljon kasvatuksessa sen minkä kotikasvatus on pilannut.

— Milloinka sinä lähdet Sankarivuorelta?

— Tänä iltana. Minä nousin tänä aamuna varhain ja kokosin tavarani. Laiva lähtee illalla Maarianhaminasta. Minun olisi pitänyt matkustaa jo aikoja sitten, mutta minun oli mahdoton riistää itseäni irti sinusta.

— Nyt olisikin vaikeaa olla yhdessä Sankarivuorella. Pian minä saisin taas kuulla, että seurustelen liian tuttavallisesti tohtorin kanssa, sanoi Heli.

— Kerropas nyt, kuinka keksit ruveta sisäköksi?

Heli kertoi juurta jaksaen syyt menettelyynsä. Hän puhui perheestään ja halustaan lukea luonnontieteitä.

— Tietysti sinä voit jatkaa lukujasi — työ yhdistää meitä vieläkin enemmän. Mutta sehän ei estä meitä menemästä naimisiin. Minulla on virka Helsingissä, mutta keväällä minä lähden opintomatkalle ulkomaille. Silloin sinä tulet mukaan, rakas.

— Se olisi ihanaa, Jori.

— Heti syyskuun alussa minä tulen Helsinkiin. Silloin on hauska tutustua perheeseesi. Ja yhtä hauskaa on viedä sinut minun omaisteni luo.

— Meikäläiset ottavat sinut varmasti ilomielin vastaan. Veljet ovat jo olleet huolissaan minun naittamisestani. Heistä naiminen on suurin onni, mitä naiselle voi tapahtua.

— Entä sinusta, Heli? kysyi Jori ja ajoi veneen saaren hiekkarannalle.

Heli hyppäsi ensiksi maihin ja sanoi sieltä:

— Minusta myöskin, Jori.

Jori oli samassa rannalla ja Heli hänen sylissään.

Ihania hetkiä, sanatonta onnea.

— Näin yli-inhimillisen suloista kesää ei varmaankaan ole ollut paratiisin ajoilta saakka, sanoi Heli toivuttuaan.

— Eikä maa ole kantanut tällaista tyttöä siitä saakka, sanoi Jori.