Part 6

Kun kaikki olivat kokoontuneet konsulin huoneeseen, sanoi tämä:

— Mistä johtuu, ettei Svensson tullut hakemaan meitä kutsuista?

— Älä vain kiivastu, Jallu, varoitti konsulinna.

— Minä en suutu asiatta. Minkätähden Siljo ei käynytkään tanssiaisissa?

— Älä kiivastu, rakas Jallu, rukoili konsulinna.

— Minä saan kiivastua omassa talossani. Minkätähden Svensson antoi moottoriveneen irtaantua?

— Älä kiivastu, kulta-Jallu, kuului taas itkunsekainen ääni.

— Tyst. Mitä te teitte kahdenkesken autiolla saarella?

— Älä kii — —

— Pankaa suukapula tuon naisen suuhun. Selitä nyt omalle äidillesi ja isällesi menettelysi Siljo.

— Ilma oli ihana ja Siljo-neiti vietti mieluummin iltansa luonnon helmassa kuin tanssisalissa. Me emme huomanneet, että vene joutui tuuliajolle. Siten me emme päässeet kotiin, ennenkuin tohtori tuli hakemaan meitä, selitti Svensson.

— Vai luonnon helmassa? Kenen helmassa Svensson vietti iltansa? pisti Vikke väliin.

— Ja mistä syystä Siljo päätti viettää iltansa autoilijamme seurassa? kysyi konsuli pahaa ennustavan juhlallisesti.

— Koska minä mieluummin olen hänen kanssaan kuin kenenkään muun koko maailmassa, vastasi Siljo uljaasti ja katsoi silmiään räpäyttämättä isäänsä silmiin.

— Siljo on luvannut tulla vaimokseni. Me pyydämme konsulin suostumusta, sanoi Svensson sulkien Siljon käden omaansa.

Kaikki seisoivat jäykistyneinä tuskallisen äänettömyyden vallitessa.

Konsuli hengitti raskaasti etsien sanoja. Vihdoin huusi konsulinna kiihoittuneena:

— Onneton lapsi! Etkö sinä löydä sivistynyttä miestä meidän isosta seurustelupiiristämme?

— En, sanoi Siljo ja nosti päätään.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Saila.

— Martti on hienompi ja henkisesti valveutuneempi kuin kaikki meidän pöyhkeilevät miestuttavamme yhteensä. Hänen seurassaan minä opin jotakin ja saan uusia herätteitä. Hän sivistää minua.

— Martti? Kuka se on? sai konsuli vihdoin suustaan.

— Isän tuleva vävypoika, sanoi Siljo ja työnsi tätä konsulia kohti.

— Aja hänet pois talosta, Jallu! Minä en kestä enempää, huusi konsulinna ja vaipui koristeellisesti lepotuoliin.

— Tyst, vai täytyykö minun nyt taas käskystä kiivastua. Älä kiivastu, kiivastu, älä kiivastu! Mutta nyt minä järjestän itse asiat. Millä Svensson aikoo elättää vaimonsa?

— Martti aikoo suorittaa keskikoulun kurssin ja sitten hän hakee konttoripäällikön tai johtajan paikkaa isän liikkeessä — mieluimmin jollakin teknillisellä osastolla. Hän on älykäs ja luotettava. Sitäpaitsi hänellä on syytä hoitaa tointaan kuin omaansa — tultuaan isän läheiseksi sukulaiseksi.

— Kas vain, tytössä on rohkeutta! sanoi Vikke huoneen perältä.

— Martti on kunnon mies ja minun mielestäni yhtä sivistynyt kuin elokuvien omistaja Turussa, joka on käynyt kansakoulun, sanoi Siljo.

— Mutta turkulaisella on hieno koti ja huvila ja auto. Enkä minä tahdo Siljolle miestä, joka on vain kunnon mies, nyyhkytti konsulinna.

— Älkää nyt sekaantuko tähän jokainen. Mitä Svensson itse sanoo. Te toivotte siis minulta tytärtä ja elatusta? kysyi konsuli.

— Tytärtä kyllä, mutta en muuta. Syksyllä minä suoritan keskikoulun kurssin Helsingissä, ja sitten on herra Meriaho luvannut minulle paikan polkupyöräliikkeessään. Sillä me elämme vaatimattomasti Siljon kanssa.

— Ja Siljo tyytyisi sellaiseen elämään?

— Minä olisin onnellinen ilman palvelijaa ja ilman kaikkea ylellisyyttä. Syksyllä pyydän Aliinaa opettamaan minua keittämään ja Alma Kervo on jo kauan neuvonut minua paikkaus- ja parsimistyössä. Minä osaan neuloa vaatteeni itse, imeä tomua pölynimijällä, silittää nenäliinoja ja sytyttää tulta märkiin halkoihin, intoili Siljo.

— Tällaista puhetta minä en ole vielä kuullut tässä talossa. Joku lapsistani luopuu ylellisyydestä, tahtoo tehdä työtä ja sanoo olevansa onnellinen. Se on oikeaa puhetta se! sanoi konsuli.

— Mutta Siljosta ei tule herrasväkeä. Minä kuolen, jos hänen täytyy istua paratiisissa teatterissa, valitteli konsulinna.

— Tyst. Minä sanon nyt, mitä te teette. Svensson suorittaa tutkintonsa ja saa sitten paikan minun liikkeessäni. Minulla on sopiva osasto hänelle, johon minä aikoja sitten olen hakenut hänen tapaistaan henkilöä.

— Mainiota isä, sinä olet enkeli! huusi Siljo hypäten konsulin kaulaan.

Mutta tämä työnsi hänet luotaan sanoen:

— Tyst, tyst. Ellei Svensson suorita tutkintoaan ja ellei hän suoriudu hyvin toimessaan, niin — —

— Silloin me erkanemme ikipäiviksi, minä menen naimisiin Viken inhoittavimman toverin kanssa ja Martti lähtee merille, nauroi Siljo ja syleili vuoroin konsulia ja konsulinnaa, joka sanoi:

— Jallu, Jallu! Mitenkäs käy, jos Svensson täyttää sinun ehtosi?

— Silloin minä siunaan heidät ja sinä saat ommella reikäompelusta tomuliinoihin.

— Sitä sinä et saa tehdä, et missään tapauksessa.

— Minä siunaan kuin siunaankin. Se on viimeinen sanani.

Svensson oli seisonut kuin puusta pudonneena. Vihdoin hän sai sanotuksi:

— Koko elämäni minä olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Tällaiset ehdot ovat loistavat, enkä ikinä voinut toivoa sellaista. Siljo on monta vuotta ollut minulle saavuttamaton unelma ja nyt minä en oikein voi uskoa onneani.

— Älä siunaa heitä, Jallu, varoitti konsulinna vielä.

— Antaa isän siunata, kun hän kerran on sellaisella päällä. Etkö samaa kyytiä siunaisi minuakin ja kasinon Duttia? pilkkasi Vikke.

— Tyst, hävytön poika, sanoi konsuli.

— No ei sitten, ei väkisin. Ja totta puhuen on Svensson kyllä Siljon arvoinen. Saanko esittää lähempää tuttavuutta? Nimeni on Viktor.

— Kiitoksia, minä olen Martti.

— Tämä on jo liikaa, sanoi Saila. — Minun nimeni on _neiti Karivuori_. Tule, äiti, ennenkuin autoilijamme kutsuu sinua tädiksi.

— Mitä ihmiset sanovat? Mitähän he sanovat? haihatteli konsulinna mennessään Sailan kanssa ulos.

— Siinä on äidin sielun kuva: "Mitä ihmiset sanovat", nauroi Vikke.

— Svensson ei saa vielä kutsuu minua sedäksi, se tulee, perästäpäin. — Nyt on parasta, että Svensson tulee Helsinkiin. Hän saa asua huoneessa, joka on konttorihuoneistoni vieressä. Siellä on rauhallista lukea. Täällä on tilanne hiukan jännitetty, järjesti konsuli.

— Minä koetan ansaita konsulin luottamuksen. En tiedä, kuinka kiittäisin, sopersi Svensson.

— Tyst. Hyvää yötä, ja konsuli puristi Svenssonin kättä.

— Hyvää yötä Martti, sanoi Vikke ja teki samoin.

Svensson pyörähti ympäri ja meni ulos huoneesta.

Hän tunsi ylivoimaista liikutusta. Elämä oli elämisen arvoista, kun taistelu onnen puolesta alkaisi todenteolla.

* * * * *

Seuraavana päivänä pysyttelivät konsulinna ja Saila huoneissaan. Tohtori Reini oli lähtenyt varhain aamulla kokopäivän retkelle saaristoon.

Svensson pani kokoon tavaroitaan, sillä hänen oli määrä lähteä jo iltapäivällä konsulin kanssa Helsinkiin.

Konsuli järjesteli papereitaan, kun Siljo tuli sisään ja sanoi rukoilevasti:

— Minusta on kovaa, että me emme saa olla kirjeenvaihdossa Martin kanssa, rakas isä.

— Tyst, sanoi konsuli.

— Emmekö me saa sanoa hyvästi toisillemme?

— Te ette ole kihloissa, ettekä saa antaa aihetta puheisiin.

— Viisi minuuttia kahden kesken, isä!

— Tyst.

Siljo meni huoneeseensa ikkunan ääreen. Sieltä hän näki puutarhurin rakennukseen ja joskus jonkun, joka liikkui pihalla.

Vähän ajan kuluttua kulki konsuli autovajaan päin. Siljo kuuli avonaisen ikkunan läpi, kuinka hän huusi Svenssonia mukaansa. Täytyi keksiä jokin keino tavata tätä. Ehkä Heli auttaisi? Hän oli tietysti jo aikoja arvannut asian heidän yhteisillä kasvinkeräysmatkoillaan.

Siljo meni hiljalleen kohti vajaa. Kun hän tuli ovelle, kääntyi Svensson äkkiä, tarttui häntä molempiin käsiin ja katseli häntä niin loistavin silmin, että henki salpautui.

Konsuli katseli heitä hetken ja sanoi:

— Minä menen Törmäsen luo kymmeneksi minuutiksi.

Ja nämä kymmenen minuuttia hämärässä vajassa eivät koskaan unohtuneet Siljon ja hänen rakastettunsa elämässä.

Iltapäivällä Svensson lähti. Hän kävi tapaamassa konsulinnaa. Tämä sanoi vain:

— Hyvästi Svensson. Minä toivon, ettei hän suoriudu tutkinnossaan. Hän on hyvä mies, mutta hän ei ole pysynyt lestissään.

— Kun minä saavutan oikean paikkani, niin kyllä minä siinä pysyn. Hyvästi konsulinna, sanoi Svensson ja meni.

Konsuli sanoi vaimolleen hyvästit vain oven raosta.

— Hyvästi, Helma. Rauhoitu sillä aikaa, kun minä olen poissa. Elokuun minä vietän Sankarivuorella. Vikke on luvannut hoitaa auton ja moottorin ja siitä hyvästä minä maksan hänen velkansa. Svenssonista minä vielä teen suuren herran. Se on yhtä mielenkiintoista kuin hoitamattoman maatilan ensiluokkaistaminen. Suutelun sinua, kun palaan — jos sinä olet vähemmän hapan.

— Minä varoitan sinua viimeisen kerran, Jallu. Älä anna siunaustasi sellaiselle, joka käyttää sitä väärin ja tekee sinun tyttäresi onnettomaksi parin tuhannen markan palkalla kuussa.

— Tyst. sanoi konsuli ja sulki oven.

* * * * *

Vaikeinta oli Svenssonin selviytyä Aliinasta. Tämä auttoi häntä kaikin puolin, mutta neuvoi samalla koko ajan.

— Vensson jää nyt hyvästä paikasta, kun on asettanut oman persuunansa niin korkealle, että lankeemus seurasi, niinkuin tuomio seuraa ihmisten tekoja. Eikö hänelle olisi kelvannut osuuskaupan neiti, jolla on rannekello ja näyttelee nuorisoseurassa? Minä jo aloin uskoa, että hän alentuisi riiaamaan Heliä.

— Aliina on nyt väärällä tolalla. Aikaa myöten selviävät asiat. Mitä Heliin tulee, niin hän on paljon saavuttamattomampi kuin Siljo.

— Mitä?

— Kuin Siljo-neiti, tarkoitin. — Helistä ei ole meikäläiselle. Aliina katsoo tuonne ulos. Siellä seisoo Vikke-herra ja aukaisee hänelle portin ja antaa hänen kulkea edellään sen läpi. Ja kuitenkin hän luulee Heliä sisäköksi.

— Kun on kaunis, niin herrat huomaavat.

— Aliina, joka on vanha viisas, tietää, ettei se ole sitä. Nyt minä olenkin valmis. Kiitos Aliina.

Konsulin ja Svenssonin lähdettyä elettiin huvilassa hyvin hiljaisesti. Mutta elämä oli kuitenkin jännitettyä.

Siljo vetäytyi omaisistaan ja liittyi yhä enemmän Heliin. Tälle hän kertoi ilonsa ja huolensa.

Saila oli pureva ja onneton. Hän kävi epätoivoista taistelua tohtorin suosion voittamisesta ja vaani tämän tekoja.

Jännittävintä olivat Helin ja tohtorin välit. Edellinen vältti jälkimmäistä, mutta harmitteli kuitenkin itsekseen, etteivät he voineet seurustella luonnollisesti.

Kerran Heli oli astumassa portaita alas yläkerroksesta, kun tohtori tuli ylöspäin ja sulki hänellä tien sanoen:

— Ettekö tulisi tänä iltana kävelemään näköalavuorelle rantatietä pitkin? Meri on suurenmoinen kuutamossa.

— Voimme ihailla sitä kumpikin tahollamme, sanoi Heli.

— Minä tahtoisin nähdä teidän silmänne ja hiuksenne kuun valossa.

— En voi tulla. Astukaa syrjään, tohtori.

— Ette tahdo, Heli-neiti, sanoi tohtori ja väistyi.

— En näissä oloissa, sanoi Heli ja juoksi alas.

V.

KAUPUNGISSA.

Meri oli monta kertaa kirjoittanut Helille ja pyytänyt tätä luokseen Maarianhaminaan, jossa hän äitinsä ja Eilan kanssa oli ollut kolme viikkoa.

Mutta Helin oli vaikea päästä vapaaksi. Sankarivuorella oli aina jotakin touhua.

Pari kertaa oli Heli nähnyt tuttuja Helsingistä ja aluksi hän pelkäsi joutuvansa ilmi. Ensimmäinen oli kamreeri Sarkamaan vanha ystävä Sjöblom pankista, joka tuli liikeasioissa konsulin luo. Mutta hän ei katsonut Heliä leukaa ylemmäksi, ei edes antaessaan juomarahoja.

Alussa oli Helistä juomarahojen vastaanottaminen nöyryyttävintä koko tilanteessa, mutta vähitellen hän tottui siihen, niinkuin muuhunkin virkaan kuuluvaan. Ihmeekseen hän huomasi saaneensa enemmän juomarahoja kuin palkkaa, sillä Karivuoret seurustelivat enimmäkseen rikkaitten kanssa.

Toinen helsinkiläinen oli vaarallisempi, sillä se oli nainen — neiti, joka oli ollut Helin opettaja alaluokilla. Onneksi hän oli vain kahvilla, mutta ennätti kuitenkin sanoa:

— Teidän sisäkkönne muistuttaa erästä oppilastani. Mutta tämä lueskelee yliopistossa ja on muistaakseni vaaleampi ja lyhempi.

Nyt, kun konsuli oli lähtenyt, sai Heli tilaisuuden päästä Meriä ja Eilaa tervehtimään.

Konsulinna, Saila ja Siljo lähtivät Turkuun. Paitatehtailija oli kutsunut heidät luokseen. Saila kysyi tohtori Reinin mielipidettä, ja kun tämä innokkaasti suositteli matkaa, niin hän päätti lähteä. Vikke oli jo Turussa laulujuhlilla — hän yhtyisi heihin siellä. Aliina lupasi hoitaa tohtoria ja taloutta sillä aikaa, joten Heli sai lomaa lauantaiksi ja sunnuntaiksi.

Heli lähti pienellä laivalla, joka poikkesi Sankarivuoren laituriin.

Törmänen ja Aliina saattoivat häntä ja huiskuttivat rannalla.

— Mikä siinä tytössä lie, joka erottaa hänet muista? sanoi Törmänen.

— Hänellä on hienot kädet ja jalat. Puku on yksinkertaisen maukas ja käynnissä on jotakin erikoista. Vertaisenaan häntä vain ei osaa kohdella. Uskaltaisiko Törmänen ottaa vyötäisistä? kysyi Aliina.

— Mitäs minä, karkea maantonkija. Svenssooni on oppinut hänellä paljon viisautta tänä kesänä.

— Minä luulin, että Venssonni se opetti, sanoi Aliina.

— Sen verran minä kuulin, että Svenssooni se kysyi ja Heli neuvoi.

— Kyllä sillä Helillä on viisautta enemmän kuin monellakaan tässä talossa. Näkisi konsulinnakin, minkälaisia kirjoja se lukee huoneessaan, niin ei ilkeisi ylpeästi kohteita. — Tulkaa nyt Törmänen keittiöön juomaan kahvia, kun kerran on rauha talossa.

Kun Heli tuli kaupungin rantaan, oli Meri häntä vastassa.

— Me olemme odottaneet sinua kuin kissa hiirtä. Kuinka sinä olet sievä ja hieno, Heli! Voiko kukaan aasi luulla sinua sisäköksi? Minä tulin yksin tänne saadakseni kuulla sinun satumaailmastasi. Näytäpäs ensiksi käsiäsi, jotka olivat luokan ylpeys. Kas vain hiukan ruskeat, muuten hyvin hoidetut. Siitä päättäen sinun ei ole tarvinnut tehdä raakaa työtä, puheli Meri tyttöjen kulkiessa käsikoukkua rannasta.

— Työn puolesta ei ole hätää. Siivousta, kukkien järjestelemistä maljakkoihin, vieraitten passailemista ja tarjoilemista pöydässä. Minä olen oppinut uudelleen niiaamaan — päätä ei saa kumartaa nuorille herroillekaan, sanoi Heli.

— Jännittävää! Kerro herrasväestäsi oikein tarkkaan.

Ja Heli kertoi pitkin matkaa. He istuivat puiston penkille ehtiäkseen puhua.

— Talon nuori herra rakastuu sinuun ja luopuu perinnöstään saadakseen sinut. Eikö niin? kysyi Meri.

— Vikke Karivuori ei ikinä luopuisi perinnöstään tytön takia. Alussa hän oli hiukan tunkeileva, mutta minä katselin häntä näin, ja se auttoi, sanoi Heli ja katseli kopeasti olkansa yli Meriä.

— Sinä olet mainio. Kuka opetti sinulle tuon ruhtinaallisen eleen?

— Täytyy oppia paljon elämän viisautta, kun on sellaisessa asemassa, että on pakko suojella itseään. En minä ymmärrä, mikä minua ennen suojeli, mutta harvoinpa minun tarvitsi pelätä herrojen lähentelemisiä. — Karivuorella seurustelee paljon nousukkaita ja Viken tapaisia kevytmielisiä ylioppilaita.

— Mutta eikö sinulla ole ollut pienintäkään hakkailua siellä? Sehän on luonnotonta.

— Kuinka sellainen kävisi päinsä. Minähän seurustelen vain oman herrasväen tai vieraitten palvelijoitten kanssa. Heihin voin ihastua nyt yhtä vähän kuin ennenkin. Heidän inhimilliset ja usein ihailtavat puolensa ovat tosin selvenneet minulle aivan toisella tavalla kuin ennen. Herrasmiesten kanssa minä en voi seurustella ensinkään. Jos vastaisin heille nokkelasti tai pitäisin hauskaa heidän kanssaan, niinkuin me esim. teemme osakunnassa, niin joutuisin pian toimestani, huolimatta herrojen suosiosta, jonka helposti voittaa.

— Entäs se tohtori? Eikö hän ole harrastettava mies?

— Miksei, mutta hän on enimmäkseen karttojensa ääressä tai samoilee pitkin luotoja, sanoi Heli huolettomasti.

— Ahaa tuollainen vanha, oppinut herra. Mitä sinä muuten pidät ihmisistä katsottuina kalaperspektiivissä?

— Millä tavalla?

— Kalaperspektiivi on vastakohta lintuperspektiiville. Se tahtoo sanoa: alhaalta päin.

— Kalat näkevät tosiaankin ihmisten konstit ja koukut. Minä en ihmettele ollenkaan, että sanotaan: "Kukaan ei ole suuri kamaripalvelijansa silmissä." Elleivät ihmiset olisi tottuneet olemaan kokonaan välittämättä palvelijoitten ajatuksista, niin he kauhistuisivat sitä, että vieraat ihmiset näkevät ja kuulevat sellaista, mitä he peittelevät parhaimmilta ystäviltään, sanoi Heli.

— Eikö sinua hävetä olla läsnä perhekohtauksissa?

— Alussa minä häpesin ja menin pois, jos suinkin voin. Pahinta oli kuulla Viken tai Sailan nenäkkyyttä vanhempiaan kohtaan. Mutta pian minä käsitin, että jokainen oli pohjaltaan tyytyväinen asian tilaan, ja minä itse en estänyt ketään sanomasta epähienoja moitteita toisille. Siljo on kuitenkin hyvin erilainen kuin muu perhe. Hän on hillitty ja kärsii alituisista kahnauksista kotona.

— Kerrotaanko nyt äidille ja Eilalle sinun seikkailusi?

— Ei missään nimessä! Minun asemani tulisi vieläkin epävarmemmaksi. Svensson ja Siljo tietävät, etten minä ole oikea sisäkkö. Aliina sanoo usein, että minä olen varmaankin palvellut presidentillä, ja Törmänen sanoo yhtä usein Heli-neiti kuin Heli. Maa huojuu jo allani.

Itsekseen hän lisäsi: "Puhumattakaan tohtorin epäilyksistä."

— Eilaan ei todellakaan voisi paljon luottaa. Hän keksisi luultavasti jonkin juonen päästäkseen Sankarivuorelle ja rupeaisi kujeilemaan, nauroi Meri.

— Onko teillä ollut hauskaa täällä?

— On vinhan hauskaa. Me olemme purjehtineet, kylpeneet, tanssineet ja olleet iltasilla maailmannaisia. Ainakin Tuovi ja minä. Eila on hermostuttava, kun hän koettaa olla hieno ja aikaihminen. Äiti kasvattaa häntä väliin, mutta se on jokseenkin toivotonta. Onneksi Bressaborg-herrat ovat olleet poissa näyttämöltä. Sen sijaan on täällä eräs apteekkari Jokki Jurmo, joka on meidän kintereillämme. Eila sanoo, että hän on taivaallisen sukkela ollakseen vääräsäärinen.

— Mitä sillä on tekemistä sukkeluuden kanssa?

— Eilasta hänen tulisi olla alakuloinen sääriensä takia. — Nyt on aika lähteä kotiin päin. Äiti on tullut kylvystä ja lounas odottaa.

Haavistot olivat vuokranneet hauskan, kalustetun huvilan hiukan kaupungin laidassa. Heillä oli palvelija mukanaan ja he söivät osittain kotona.

Eila tuli hitaasti vastaan. Hänellä oli kädessä kiinalainen päivänvarjo ja keltaisessa tyllipuvussa oli kahdeksan pientä rypytystä. Lyhyet hiukset olivat käherretyt koko kikkuralle.

— Päivää Heli! Ihanaa, että vihdoinkin ilmestyit suureen maailmaan. Kuinka sinä jaksat kasvitieteillä näin ihanalla kesällä? Oletko sinä muuttunut Polentillaksi tai lampsaanaksi? Missä sinä olet piileksinyt?

— Täällä Ahvenanmaalla minä olen samoillut metsiä ja soita. Minusta sinä itse loistat kuin Potentilla, Eila, nauroi Heli.

— Onko se kaunis kukka? Minä muistan monta nimeä, mutta en sitä minkälaiseen kasviin ne kuuluvat. Ja paljon historiallisia nimiä minä muistan, mutta en, mitä he olivat tai tekivät — paitsi Agricolaa, joka keksi suomen kielen. Minulla on hyvä muisti, mutta huono järjestysaisti.

Sisällä tuli Merin äiti vastaan ja sanoi sydämellisesti:

— Tervetuloa, Heli. Me olemme jo kauan odotelleet sinua. Minä toivon, että voit viipyä monta päivää luonamme. Merillä on makuukelpoinen sohva huoneessaan.

— Kiitoksia paljon, mutta sunnuntai-iltana on minun lähdettävä.

— Joko Meri kertoi meidän tämäniltaisista suunnitelmistamme? Minä varoitan sinua ennakolta hakkailemasta apteekkariani. Sinä tunnet hänet vääristä sääristänsä, ellei hän ole pukeutunut munkiksi, sanoi Eila.

— Tulkaa nyt aamiaiselle, siellä voitte pohtia asioitanne, sanoi rouva Haavisto.

Maukas aamiainen oli katettu sireenimajaan pihalle.

Heli nautti istuessaan taas herrasväen lailla katetussa pöydässä. Sankarivuorella palvelijat söivät melkein samaa kuin herrasväkikin, mutta kuitenkin oli suuri ero syödä näin sisällä.

— Kerro nyt, Meri. Minä en ehdi, sillä puhuessa munakas menee liian hitaasti vatsaonteloon, sanoi Eila käyden käsiksi ruokaan.

— Me olemme päättäneet ottaa sinut, Heli, mukaamme naamiaisiin, jotka ovat tänä iltana kasinolla. Meillä on jo liput kaikille. Sinne tulee valittu seura ja meidän on täytynyt taata sinut intendentille päästäksesi mukaan.

— Mitä te keksitte? Eihän minulla ole pukuakaan.

— Eikö ole! sanoi Eila ja juoksi sisään.

Palattuaan oli hänellä sininen, silkkinen puku käsivarrellaan.

— Sinusta tulee kellokukka — Carum carvi.

— Campanula, oikaisi Helvi.

— Älä ole liian asiallinen, se ei ole naisellista. Katso tätä sielukasta kellohametta ja kellohattua! Ne sopivat sinun silmiesi väriin ja minä olen hankkinut ne suurilla kärsimyksillä Helsingistä, josta äiti lähetti ne.

— Mitä kärsimyksiä ne olivat? kysyi Heli.

— Kirjoittanut äidille ja hakenut postista ja itse silittänyt ja muuta sellaista. Minä olen pitänyt sitä kerran tanssiaisissa ja Schuster sanoi, että se on reizend. Nyt hän saa poissaolonsa tähden syyttää itseään, että minä reistaan toista.

— Ketä niin?

— Vitsikästä apteekkaria, jonka nimi on Jokki Jurmo. Eikö se ole soinnukas nimi? Tuletko nyt juhlaan sellaisilla ehdoilla, Heli?

— Millaisilla ehdoilla?

— Ettet viettele apteekkaria oikealta tieltä, se on minun ihailemisestani, jolle hänen viaton parempi minänsä on antautunut.

— Älä hupsuttele, Eila. Sinä olet ollut kerrassaan kiltti, kun olet hankkinut minulle tämän ihastuttavan puvun. Mutta minä luulen, että se on liian väljä, sanoi Heli, jonka mieli alkoi tehdä juhlaan.

— Sitä voi kaventaa. Katsos minkälaisia jännittäviä vihreitä lieskoja hameessa on. Ne ovat lehtiä, sanoi Eila ripustaen hameen sireenipensaan oksaan.

— Tuovikin tulee mukaan, mutta hän laulaa siellä ja esiintyy tavallisessa tanssipuvussa, sanoi Meri.

— Ai, Tuovista minä muistan, että minä tapasin aamupäivällä sen tohtorin, joka oli niin ihastunut hänen lauluunsa edellisissä kasinojuhiissa ja jonka minä esittelin teille molemmille. Nyt minä sanoin hänelle, että me menemme naamiaisiin, ja hän lupasi tulla mukaan. Minä kehoitin häntä pukeutumaan pohjoisnavaksi, koska hän on maantieteilijä.

— Mitenkähän se tapahtuisi? kysyi Meri.

— Harteilla valkoinen vaippa, johon olisi maalattu jääkarhuja ja revontulia ja pää olisi itse napa. Mutta tohtori sanoi ennemmin esittävänsä karhua.

— Kuka tohtori se oli? kysyi Heli, jonka mielenkiinto heräsi.

— Minä en muista hänen nimeään, mutta hän voi hyvinkin hurmata sellaisia, jotka eivät vaadi säkenöivää pirteyttä, niin kuin minä. Tuoville olisi terveellistä rakastua häneen, se syventäisi hänen taiteellista näkemystään tai tempperamenttiaan. Sillä tohtori on kaunisnenäinen nero, vaikkei pirteä.

— Tuovi alkaa olla vaativainen. Kaikki imartelevat häntä. Hän on yhtä paljon muodissa kuin polkkatukka, sanoi Meri.

— Mutta tohtorin tapaista olisi ihastua asialliseen naiseen, eikä monikaan voisi vastustaa sellaista väkevää ja viisasta miestä, sanoi Eila.

— Etkö sinäkään, Meri, muista hänen nimeään? kysyi Heli jännittyneenä.

— Se oli Roine, ei kun Neiri. Tosiaankin, Renne se oli.

— Niin Runni se oli, vahvisti Eila.

— Sen täytyi olla Reini, ajatteli Heli. — Mutta tietysti se ei ollut sitä, mitä toivoi. Kuinka tytöt voivat unohtaa nimen, jos se todellakin oli Jori Reini! Ainoa mies, jota kannatti ajatella.

Heliä alkoi epäröittää lähteä koko juhlaan. Sattuisi joku Karivuorten tutuista tuntemaan. Mutta halu oli suuri ja suurimman osan iltaa oltaisiin naamioituina.

Tytöt viettivät hauskan päivän. He kävivät kylpemässä ja ostoksilla. Kotiin tultuaan he järjestyivät puhujaan.

Eila oli mustalaistyttö. Toiset koettivat sanoa, että puku ei sopinut hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja harmaisiin silmiinsä. He ehdottivat Aino-pukua. Mutta Eila sanoi tahtovansa olla tulinen ja koristeellinen. Vihdoin he päättivät, että Eila olisi Preciosa, jonka mustalaiset olivat ryöstäneet hänen aatelisilta vanhemmiltaan.

Meri oli itse sommitellut pukunsa. Hän oli tähtitaivas. Siniselle hameelle oli neulottu Kalevan miekka ja Otava. Rouva Haaviston jalokivinen koriste loisti Pohjantähtenä tummissa hiuksissa.

— Saa nähdä, että kymmenen herraa vertaa Merin silmiä tähtiin. Muista kertoa meille, kuka on keksinyt parhaimman vertauksen, sanoi Eila ja nousi tuolille nähdäkseen lyhyen hameensa heilahtavan.

Rouva Haavisto oli iltapuvussa ilman naamiota, kuten muutkin vanhemmat kylpyvieraat.

Kun he vihdoin kaikki saapuivat, olivat juhlat alkaneet.