Part 5

Änätinpään yksi kolmesta harvapuheisesta isännästä — se pienin ja mustin — oli tullut minua veneellään noutamaan maantien päästä, kuten olin jo viikkoa aikaisemmin pyytänyt suusanallisen lähetin kautta. Ja vene hänellä olikin, oikein purjehaahti: neljästä halaistusta säkistä oli purje, harmaa ja rääsyinen, raakapuut aidanseipäistä, mutta eipä näillä salojärvillä kilpapurjehduksia pidettykään. Navakassa sivumyötäisessä olikin mukava veneenpohjalla lekotella, antaa tuulen viedä, laineen laulatella.

Matkalla kertoi isäntä, että tämä järvi on ankara kulkijalle. Sitä oli ennen kutsuttu Ristijärveksi — ristiä muistuttavan muotonsa puolesta, mutta se oli joka vuosi vaatinut ainakin yhden ihmishengen. Sitten nimi muutettiin Änättijärveksi, ja siitä ajastajasta lähtien järvi luopui vaatimasta uhriaan.

Jutellessa vene veti ja taival lyheni, mutta idästä lähestyi meitä musta pilvenlonkare, joka kulki melkein vettä pitkin eikä ennustanut hyvää. Ja juuri kuin pääsimme Ristisalmeen, josta matkamme kääntyi vasemmalle ja saimme täyden myötäisen, saavutti kohiseva ukonilma meidät. Tuuli yltyi myrskyksi, purje painoi kölittömän, pienen veneemme aivan syrjälleen, ja saimme molemmat nojata täydellä painollamme ylälaitaa vastaan.

Mutta sitten äkkinäinen tuulenpuuska tempasi yhden lahon purjeennurkan irti, se räpisteli myrskyssä kuin siipirikko varis. Nyt huomasi isäntäkin purjeen olevan vaarassa, hän koki ottaa sitä alas, mutta silloin vene ryyppäsi alalaidallaan melkoisen annoksen. Ukko kuppelehti, ryömi ja pyllyili veneen pohjalla, kunnes kiukuissani huusin:

»Istu ylälaidalle äläkä liiku minnekään, jos haluat henkesi pitää.» — Minä istuin nimittäin tyyrissä, kuten laki määrää.

»Mutta armias herra vosmestari, tuo purje, — ka persetti — —»

Silloin juuri räsähti kuin sertinkiä reväisten, kirkkaus häikäisi silmämme, ja sieraimissa tuntui kuin palaneen käryä. Se oli salama aivan lähellämme, paukahti kuin tykinsuusta, ja silloin äkkinäinen tuulenpuuska myös tarttui purjeeseemme riipaisten sen mukanaan. Siellä se meni tuuliaispään mukana kuin likaisenharmaa joutsen.

Veneemme pääsi kutakuinkin tasapainoon, ja vaaratta saatoimme nyt soudella kohti rantaa, joka nopeasti lähestyi rankkasateen nostamasta usvasta. Hyökylaine heitti meidät kaurasaran reunaan kuiville kaikkineen, nousimme nopeasti veneestä ja vetäisimme sen vielä ylemmäs.

»Se purje ei enää hätyytä», sanoi isäntä katsellen vaahtoavalle järvelle.

»Eipä hätyytä, ei.»

Astuimme taloon. Se oli rakennettu korkealle kummulle parisataa askelta järvenrannasta. Itäpäässä asuttava pirtti, läpikäytävän porstuan takana toinen, keskentekoinen, ilman ovia ja akkunoita, ja sen sivussa maitokamari.

Pirtissä asui koko talonväki, maitokamari oli nyt tilapäisesti pyhitetty minulle. Tuloani odotellen oli sitä pesty, lattia kiilsi märkyyttään, ja ilmassa oli kokkelipiimän kirpeä tuoksu.

Taloa asui kolme veljestä, jokaisella oli emäntä ja jokaiselle emännälle siunattu liuta likaisia lapsia.

Yksitellen kävivät ensin isännät minua tervehtimässä, sitten tuli akkojen vuoro, ja sen vielä kestin, mutta kun lapsilauma alkoi oventäyteiseltä tunkeutua kamariini, jonne ne eivät kuitenkaan olisi yhtäaikaa mahtuneet, menin pirttiin ja sanoin:

»Tässä olen nyt kerta kaikkiaan, katselkaa minua tarpeeksenne.»

Pyysin sitten eräältä emännältä jotain suuhunpantavaa, koska en ollut einettä nähnyt kellonkiertämään, ja menin maitokamariin sitä odottelemaan.

Kului lähes puolen tuntia; pirtissä oli melu lakannut, jotain tärkeätä siellä pohdittiin. — Sitten tuli kymmenvuotias tyttö ja ovea raottaen kysyi, mitä ruokaa saisi olla.

Kysymys tuli niin odottamatta, että tilasin heti Lindströmin pihvin ja toiseksi ruuaksi vaikka jäätelöä. — Hetkisen tuijotti tyttö minuun kuin halvattuna, sitten poistui.

Kului taasen puolituntinen. Huoneen piimänhaju ällötti, vatsa kurisi tyhjyyttään. Mutta kohtahan saisin oikein herkullisen aterian, olipa täällä saloilla jo elettykin leivällä ja särjenpoikasilla kolmisen kuukautta yhtämittaa.

Sitten taas raotettiin ovea, ja se samainen tyttö ilmoitti, että »ei ole muuta ruokaa kuin leipää ja muikkuja.»

»Eikö perunoitakaan?»

»Eipä ole.»

»Eikö voitakaan?»

»Eipä ole.»

»Entäs maitoa?» kysyin epätoivoissani.

»Eipä ole, lehmät ovat vielä metsässä.»

»Alahan kantaa tänne sitten kaikki, mitä on.»

Puolen tunnin kuluttua tuotiin pöydälleni valtainen leivänmurikka ja pahkakupillinen muikkuja, kuivia, äkeänsuolaisia, haukankynnen kokoisia.

Vatsa otti vastaan, mitä herransa hänelle tarjosi, mutta kurkussa karvastelivat suolaiset muikut. Nieleskelin niitä kokonaisina, pitkinpäin ja poikinpäin, miten vain nopeimmin sain suustani edelleen, ja vasta kun emäntä tuomistani eväistä oli keittänyt höyryävän saajun, pääsin entiselleni.

Jo syödessäni oli muutama russakka tunkeutunut muikkukupin laidalle; heilutellut siinä pitkiä viiksiään ja katsellut, mikä tulija se tämä on. Eihän tällaista hommaa ole maitokamarissa vielä koskaan pidetty.

Ne menivät uuninloukkoon sanomaan toisillekin, ja kohta niitä alkoi tulvia yli lattian, ruskeita, mustankirjavia ja joitakin valkoisiakin.

»Nuistapa nyt vastuksen työnsi», puheli emäntä kuin anteeksipyytäen koettaen paljaalla jalallaan tavoittaa suurinta juoksijaa.

»Kyllä niillekin on täällä keinot», sanoin, menin repulleni ja kaivoin sieltä myrkkypussin, Kuhmoniemen apteekista vartavasten ostetun.

Ripottelin myrkkyä seinänrakosiin, tuhauttelin vanhuuttaan halkeilleen piisin onkaloihin, ja pian alkoi kansainvaellus uuninnurkasta keskilattialle. Emäntä katseli ihmeissään:

»Katohan! Mitäpä se tuo on? Jopa otatti russakoilla! Voi, voi, tuollaista se vieras teille toi! Ähäh, nytpä saatte eholtanne syyväksenne, kas tuossa», hän tallasi jaloillaan elukoita kuoliaaksi, minkä ihmetykseltään kerkisi, muisti sitten lapsiaankin ja huusi pirttiin:

»Tulkaa lapset, tulkaa katsomaan ihmettä. Kahtokaahan, tuollaiset eväät se vieras russakoille toi. Heh, heh, heh.»

Koko pirtillinen väkeä tunkeutui maitokamariin katsomaan russakoita. Minut työnnettiin joukon edellä kamarin perimäiseen nurkkaan, jossa vielä koetin heilutella myrkkypussia yli hälisevän lauman. En muista, kauanko tätä kesti, ennenkuin lopen uupuneena vaivuin sänkyyn.

Se emäntä, joka minulle tarjoili ruokaa, oli ylen puhelias. Aina ehtoolla metsästä palattuani pidimme pitkän keskustelutunnin.

Hän oli erikoisesti innostunut keisariin; kyseli tunsinko hänet.

»Tottakai, parhaat ystävykset ollaan.»

»Voi kehveli, heh, heh», pääsi emännältä.

Rannekelloni oli myös herättänyt hänen ihmettelyään. Hän luuli sitä jonkunlaiseksi taikakaluksi, kun öisinkään en siitä luopunut, ja päivällä muka koettelin takinhihallani peittää sitä pahoilta katseilta.

Lopulta ei hän voinut hillitä uteliaisuuttaan:

»Mikä laitos se tuo on?»

»Se on kello.»

»Mikä se on se kello?»

»Ajantieto. Katsokaas nämä viisarit näyttävät tarkalleen, mitä kulloinkin tapahtuu; minä näen niistä, milloin teidän on noustava aamukahvin keittoon tai milloin on lypsyaika.»

»Voi kehveli.»

Annoin hänen koetella kelloa sormineen, ja vapisevin hyppysin hän lasia silitteli miettiväisenä: onpa kumma laitos, kun tietää, milloin minun on noustava kahvinkeittoon. Tietäneekö tuo nukkumisajan ja vielä senkin − −, voi kehveli. Ihan tuppasi hävettämään.

»Onko tämä omilla rahoilla ostettu vai onko sen kuka antanna?» tuli lopulta, sillä tuntuihan mahdottomalta, että minä olisin voinut hankkia tuollaisen vehkeen, kun muuten olin vain niinkuin muutkin ihmiset.

»Keisari antoi lahjaksi. Käski näyttämään Änätinpään emännällekin ja tuomaan terveiset.»

»Älähän, niinkö sanoi? Voi kehveli, heh, heh.»

Eräänä ehtoona illallisen syötyäni jäi emäntä tuokioksi ovipieleen sanattomana. Näpekseli esiliinaansa, puraisi huivin liehukkaa, vaan sanoiksi ei saanut.

»No, mikäs emännän mieltä painaa?» kysyin häntä rohkaistakseni.

»Katsokaas, kun nuo miehet tuolla pirtissä haastelevat. Onko siinä perää?»

»Missä perää?»

»Jotta tuota — — siellä Helsingissä ne tyttöihmiset tuota — heh, heh — rahasta?»

»Ei ne kaikki läheskään, vaan on siellä sellaisiakin».

»Jottako kenelle tahansa?»

»No, vaikka minulle.»

»Vai että teillennii! Voi kehveli.»

Sen yön emäntä valvoi. Lieneekö tieto häntä muuten niin järkyttänyt vai suunnitteliko hän Helsingin-matkaa, en tiedä, mutta pihatolla hän kolusi useampaan otteeseen yön kuluessa. Aamulla kahvia tuodessaan hän kuitenkin palasi vielä asiaan ja tiedusteli vallitsevia hintoja siellä rintamailla.

Kun en itsekään ollut asiantuntija noteerauksien alalla, saatoin vain mielikuvituksesta kertoilla, kuinka minä sen asian olin ajatellut.

Senjälkeen kulki emäntä monta päivää mietteissään eikä puhunut mitään.

Olin nähnyt pellonaidan viereisessä metsässä mustia pallerolta, aivan kuin mustikoita, mutta kovempia. Tästä päättelin taloon kuuluvan lammaskatraankin.

Kun Änättijärvi ei antanut muuta kalaa kuin niitä tuumanmittaisia suolamuikkuja eikä metsänriistaakaan saanut vielä ampua, oli keksittävä keino lihallisemman ruuan saamiseksi. Muistin silloin ne mustat pallerot metsässä: lampaanpaisti ei tosiaankaan olisi hullummaksi.

Esitin asian emännälle pyytäen ostaa yhden lampaan. Emäntä esitti isännälle.

»Kyllähän sieltä yksi oinas olisi joutava teurastaa», sanoi hän, »mutta kun ovat niin villiintyneitä, ettei pääse käsiksi.»

»Sille minulla kyllä on keinot, kunhan vaan muuten sovitaan.»

Kolmetoista markkaa maksoi se oinas, ja vielä samana iltana menin haulikkoineni pellontakaiseen metsään vahtimaan. Lampaat olivat kuitenkin saapuneet sinne ennen minua, ja aitoviertä lähestyessäni pyrähti koko katras matalaan mäntyviidakkoon, jotta kangas naksahteli.

Kaksi yötä valvoin siellä hukkaan, kolmas oli onnekkaampi:

Menin aitoviereen väijyksiin jo silloin, kun lehmänkellon kalkatus kuului suonlaidasta, sillä olin havainnut lampaiden seuraavan lehmiä jälkijoukkona aina tarhaan kiljaisten suulle, ja siitä visusti peittyen tervaksiksi kolottuun pikkumännikköön.

— Sieltähän ne jo tulivatkin, varovasti ympärilleen katsellen. Oinas ensimäisenä, suurisarvinen jäykkäniska, tarkasteli pensaikkoja ja nuuhki ilmaa, jopa pysähtyikin kuin jotain epäillen, mutta lampaat olivat rohkeampia. Kohta jäi oinas lauman keskelle, ja ihmettelin jo, miten saisin sen sieltä ammutuksi, etten vahingoittaisi lampaita, kun näinkin kaksi pienempää oinasta lisäksi.

Mietin, minkä näistä kolmesta olin ostanut, ja verratessani mielessä painosuhteita, päättelin ostaneeni sen suurimman.

Täräytin haulikollani sitä päähän, ja kerran vain heilahti enää sarvekas otsa. Lampaat otattivat ahoa pitkin korpeen, niin että mieleeni muistui satu ketusta ja jäniksestä. — Nauramaan ei nyt kyllä ollut aikaa, kun piti laskea veri rautakauhaan, jonka joka ilta olin ottanut mukaani vahtipaikalle.

Voittoisana kävelin sitten taloon, jonka koko väen suurimmasta pienimpään oli laukaukseni häivyttänyt pihamaalle.

»Siellä se nyt on oinas, käyhän isäntä nylkemään.»

Isännällä ei ollut puukkoa ja lainasin hänelle omani.

»Mitä sitä tuossa kauhassa on?» kysyi se minun ruokkijaemäntäni.

»Verta, lampaanverta.»

»Mitä työ sillä teette?»

»Syön; tästä paistetaan verilettuja, sellaisia ohukaisia, tietäähän emäntä?»

»Ei kehveli, en minä rupia verta paistamaan, myrkkyä.»

Kyllä se vain on paistettava, siitä tulee vankka ruoka.»

Annoin emännälle reseptin, jonka mukaan taikina oli laitettava. Kauan hän mietti, — sitten, kuin jonkun saastaisen, otti hän verikauhan käteensä kiiruhtaen valmistamaan ruokaa.

Lettuja odotellessani saapui nylkemään lähtenyt isäntämieskin siihen pihalle.

»En minä tätä oinasta myynyt, vaan sen pienemmän», selitti hän vähän myrtyneenä.

»Sitähän minäkin ajattelin. — Vaan mikäpäs siinä, ammutaan huomenna se pienempi.»

»Ei, ei mitenkään, mihinkäs minä tämän sitten panen?»

»Syötte ja syötätte perheellenne.»

»Ei, ei mitenkään, kuka se nyt kesällä liharuokaa syö. — Saa olla tämä sitten.»

Valmistuivat siitä veriletutkin, ja emäntä porstuasta ilmoitti, että »tulkaahan nyt katsomaan, minkälaista työ käskiä laittamaan.»

Kävin aterialle. Ensimäisen ohukaisen söin rohkeasti kuin spartalainen, sillä se maistui hyvältä, toista kerkesin jo katselemaankin. — Ja minkälainen lettu!

Olin joskus lukenut pegmatiitti-nimisestä kivennäisaineesta tai vuorilajista, jossa kaikki eri mineraalit esiintyivät täydellisenä sekasotkuna ilman makua ja järjestystä. Niin oli tämä lettukin: pohjavärin muodosti raaksi paistettu ruisjauhopuuro; sitten näin siellä tummia pilkkuja ja möhkäleitä, — ne esittivät verta. — Olinhan unhoittanut sitä lämpimänä sekoitella, ja niin heitti emäntä tämän hyytyneen kauhallisen omaan puurosekoitukseensa tällä tuloksella.

Jatkoin tutkimustani. — Niitten tummempien laikkujen välissä näkyi vaaleampia, aivankuin muumioita. Ne tunsin kyllä, vanhoja tuttaviani russakoita. Ei niistä haittaa. — Mutta sitten näin vieläkin vaaleamman möhkäleen, jonka herkullisen ulkonäkönsä takia työnsin suuhuni ja puraisin. — Räiskis kuului hampaissani, ja suustani pölähti valkoinen sauhu. Olin saanut suuren suolanrakeen, joka ympärilleen oli kerännyt sormenpäänkokoisen kuivan jauhopalleron. Kun sellaista puraisi, tuntui kuin olisi saanut kranaatin suuhunsa.

Ehtoo vaihtui yöksi, vaan kukaan ei vielä ollut käynyt levolle. Täytyihän toki olla katsomassa verensyöjää. — Niin pitkälti kuin maitokamarin ovi antoi myöten, kurkotteli siinä perhekunta toisiaan töykkien ja ihmetellen. Vain emäntä oli huoneessa, ja houkuttelin hänetkin maistamaan lettua.

Otti hyppysiinsä kuin lieron, maistoi, kirkaisi ja juoksi pihalle sylkemään; — yksin sain lopettaa veriruuat.

Neljänä päivänä söin sitten lampaankeittoa, viidentenä tarjottiin niitä tuumanpituisia suolamuikkuja.

Arvelin: emäntä tahtoo antaa vaihteeksi kalaruokaakin, ettei vatsa liiaksi rasittuisi — Olkoon menneeksi. — Mutta kun kuudennen ja vielä seuraavankin päivän ateriat näyttivät vain suolamuikkuja, sanoin emännälle, että »nyt ei lampaankeittokaan tekisi pahaa, jotta jos emäntä nyt panisi tulelle.»

»Liha loppui jo toissapäivänä.»

»Mitä perhanaa, en suinkaan minä ole syönyt kolmenkymmenenkiloista pässiä neljässä päivässä?»

»Tuota, — tuli sitä vähän itekin maistetuksi ja annetuksi pereellekin.»

»Sitten minä ymmärrän, — mutta kun isäntä sanoi, ettei kesällä syö kukaan lihakeittoa.»

»Syöhän sitä, syö, vaan ei kannata.»

»Ei kannata, ei kannata, täytyy myöntää.»

Jahtiaika alkoi, ja haulikollani pidin liharuuassa koko perheen niiden kahden viikon aikana, jonka vielä siellä vietin.

* * * * *

Kun mies on syönyt vankan oinaskeiton, vetänyt piipullisen tupakkaa ja hetkisen levännyt, alkaa olo tuntua rauhattomalta. — On ikäänkuin pyytäisi hankkia toisia olinpaikkoja.

Ensimmäisen oinaskeiton jälkeen tunsin minäkin tähän suuntaan ja kysyin emännältä, että »missä teillä on se sellainen?»

»Jotta että vosmestarikin! Voi kehveli!»

»No, en suinkaan minä sitä sänkyyni, ihminenhän minäkin olen.»

»Voi kehveli.»

»Sano äkkiä nyt, sillä tässä alkaa olla kiiruut paikat!»

»Ka tuohon minä — pinonviereen.»

Kiiruhdin pinonviereen, mutta sain koko lapsilauman, luvultaan kaksitoista jälkeeni. Koetin eksyttää heidät. — Kiersin lehmitarhan kautta läävän taakse, mutta siellä oli joukko jo vastassani; pyörsin tunkiokäytävästä takaisin puupinon viereen, mutta niitä oli sielläkin. Portailta näkyivät emännätkin kiiruhtavan sinnepäin.

Valitsin ainoan mahdollisen, metsän. Sinne kipaisin. Mutta kun hätä lukee toista hätää, en päässyt kuin sänkipellon puoliväliin. Siellä laskin lipun puolitankoon ja jäin paikoilleni, — ja koko perekunta katseli pihatolta.

Ihmisellä on samanlainen vaisto kuin eläimelläkin, että mihinkä paikkaan tottuu, sen mielellään pitää toistekin. Niin tein minäkin aina seuraavina päivinä ja otin sen sänkipellon kuin omakseni.

Mutta aina seurasi koko Änätinpään huonekunta jäljessäni kuin pyhiinvaellusmatkalle. — Eivät he läävännurkkausta tai puupinonviertä edemmäs tulleet, siellä katselivat ja odottelivat paluutani, ja yksissä kävimme sitten huoneeseen.

Tuli lähtöpäivä. Kaikki kolme isäntää emäntineen laittautuivat saattamaan minua kahdeksanpenikulmaisella vesimatkalla kirkolle.

Ystävinä erottiin, leikit anteeksi.

PENHATTI HIETASEN VAUHTIPUU.

Yksitoikkoiseksi käy elämä salolla, kun vain kolmisenkin kuukautta yhtämittaa sama työsakki metsiä tarpoo ja yönsä nukkuu kämpällä tai rakovalkealla. Metsän poikiahan ne ovat kaikki, saman jylhän luonnon kasvattamia, vähän maailmaa nähneitä. Vähän oli puhumistakin tavallisten välttämättömien lisäksi, ja kun joku suunsa avasi jotakin sanoakseen, saattoi jo melkein sanalleen arvata, mitä sieltä tuleman piti.

Mutta kun joukkoon sattui laajemmalti maailmaa katsellut mies, oikein remakka lentojätkä, joka oli käynyt ummet ja lammet, hän se toi vaihtelua jokapäiväiseen leipään ja tunsi myös itsensä toisia paljon ylevämmäksi ja etevämmäksi eikä suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle.

Meidän metsäleimuusakkiimme tuli tällainen ilmestys kuin taivaasta, komea mies, solakka, leveäsuinen. Tuli torppaan myöhään ehtoolla ja kysyi, että »tarvitaanko reilua miestä tähän savottaan?»

»Aina miehiä tarvitaan», vastasin hänelle. »Onkos sitä ennen oltu metsänleimuussa, jolta tietää, mittaajaksi vaiko kirvesmieheksi?»

»Mitäpä minä noista hangoista vetelen. Panee nyt kirveeseen.»

Kun muuan kirvesmies oli pyytänyt päästä »pihassa» käymään, päätin ottaa tämän.

»Mitäs sitä ollaan sukuisin?» kysyin.

»Penhatti Hietanen minä oon. Tunnen minä muitakin vorsmestareita. Senkin Porin kanssa olen — —»

»Mikä nimi se Penhatti on?» keskeytin hänet.

»Ka Peernhart, vaikka eivät ne minun nimeäni osaa sanoa, niin että on Penhatiksi kuhuttu.»

»Tulkaa aamulla sitten mukaan; Mustoselta saatte kirveen.»

Salskeaan männikköön aamusella painuimme, ja reilusti löi leimoja Penhatti kirveellään, löi kerrallaan aina valkealta paistavan pilkan puun kylkeen ja siihen napautti kamarapuolella leiman, niin että korpi kajahti.

»Siitäpä sainkin reiman kirvesmiehen, jos vain ottaisi pysyäkseen», arvelin hyvilläni.

Metsä kumisi, aika juoksi — Penhatin mielestä ehkä liian hitaasti, koska jo tunnin päästä kysyi, että »eikös sitä tupakaksi pannakkaan tässä savotassa?»

»Pannaan, pannaan, mutta vasta viilon päässä ja kankaalla ei ollenkaan.»

Päästiin siitä viilon päähän aukean suon laitaan, hetteikön reunaan, jossa ei ollut pelkoa tulen irtipääsystä. Kangas oli näet kuivaa kuin tappura. Pantiin oikein »istumatupakat», (siellä kyllä käytettiin tuon »istuma»-sanan sijasta asianomaisen ruumiinosan nimitystä), ja alettiin jutella piipunraosta. Ja silloin vasta tuli Penhatin loistonumero esiin. Hän oli erinomainen kertomaan ja kehumaan. Puhetta tuli kuin turkinhihasta, sulavasti ja leveästi. Hän oli ollut joka paikassa, tunsi kaikki tirehtöörit, Hakmannit ja Kutsehvit, eikä toisilla ollut muuta tehtävää kuin kuunnella ja ihmetellä.

»Mistäpäin sitä ollaan kotoisin?» kysyi Oinosen metsänvartija.

»Sieltä kuin sinäkin», vastasi Penhatti eikä ruvennut syntymätilojaan sen enemmälti selvittelemään.

Puhetta tuli taas tulvanaan ja olisi riittänyt yhtämittaa vaikka iltaan saakka, ellen olisi keskeyttänyt tupakkatuntia.

Puolisilla nukkui hän sen syönniltään ylijäämän ajan tarkkaan eikä puhunut mitään, mutta sitten taas alkoi. Kun tultiin harvempaan metsään eikä mittamies pannut kovaa kiirettä, joutui hän taas ajattelemaan urotöitään ja näkemyksiään ja kertoili niistä niin äänekkäästi, että sekoitti mittamiesten huudot, jotta piti jo kieltää.

Näin jatkui viikkoja pari. Kirveenlyönti petäjänkylkeen ei ollut enää yhtä naseva kuin ensirupeamalta, mutta suu kävi sen vilkkaammin; koetti nähtävästi toisella korvata toisen. Puheistaan oli käynyt selville, että hän oli erinomainen urheilijamies, joka oli monenlaisissa otteluissa lyönyt tunnetut nimet, joiden kaiku oli vähäisten sanomalehtien kautta täällä salollakin tuttu. Sitä vain Oinosen metsänvartija ihmetteli, ettei Penhatin nimeä ollut niissä mainittu.

»Eipä ne niitä teiän lehtiinne pane. Pääkaupungin lehissä niistä kirjoitetaan», selvitti Penhatti.

Mutta Oinosen metsänvartija, jo ikämies, oli haistanut Penhaatin syöttävän meille pajunköyttä kilometrikaupalla. Hän oli itse perin harvasanainen, mutta ajatteli sitä enemmän, ja milloin sanan tai lauseen jurautti, välähti silmissään aina pieni veitikka. Nyt hän odotti tilaisuutta Penhatin suhteen.

Leimattiin taas, ja viilo kulki pitkin leveän polun vartta. Oinonen vihjasi minulle sivumennen, että »tässä pitäisi kohta panna tupakaksi, olisi vähän tuolle Penhatille.»

Kun Oinonen sitten antoi merkin, kuulutin minä tupakkatunnin. Istuuduimme koko sakki polun kahden puolen vastakkain, ja Penhatti soitti suutaan.

Hetken kuluttua sanoi Oinonen;

»Eihän meillä täällä salolla ole urheiluvehkeitä sellaisia kuin siellä kaupunkipaikoissa, meillä on omat koetuksemme. Etpä sinä, Penhatti, piisaa meistä kenellekään puuhun kiipeämisessä.»

»Ettenkö piisaa», kivahti Penhatti. »Olen minä kiivennyt korkeamman puun latvaan, kuin mitä sinä olet nähnytkään.»

»Ka eihän nämä korkeita, nämä meikäläiset puut», sanoi Oinonen. »Mutta kunhan kiipeät tuotakin mäntyä niin korkealle kuin hangolla ylettää, niin saat viitosen, — ja antaahan vosmestarikin viitosen?» kysyi hän minulta.

Katsoin puuta. Se oli sylentäyteinen mänty, alhaalta rosopintainen, johon helposti sai kyntensä ja saappaansa tarttumaan, mutta neljän metrin korkeudelta muuttui pinta sileäksi kuin rasvattu, ja viidennellä metrillä runko sylen matkalla loivasti paksuni, aivan huomaamatta vain, mutta sentään senverran, että käsi lipesi joka otteella.

»Viitosen annan minäkin», tokaisin puolestani.

»Piru vie, nyt tuli kymppi taas», rämähti Penhatti.

»Ei siellä vielä tätä ennen ole käyty», sanoi Oinonen.

»Nyt jumalaut' siellä käydäänkin ja vähän äkkiä», uhoili Penhatti ja meni puun luo.

Oinonen otti hangon ja nosti sen puuhun kuuden metrin korkeudelle.

»Tuohon kun saat kämmenesi, niin kymppi on sinun.»

Penhatti sylkäisi kouriinsa, naurahti ivallisesti ja lähti kipuamaan. Ensimmäiset neljä metriä menivät kuin leikillä ja harmittelin jo, että »kyllä se sen viitosen vei», sillä viisi markkaa oli paljon rahaa silloin, vuotta ennen maailmansotaa.

Mutta sitten tuli se paksunnos. Joka ote, minkä Penhatti veti, lipui takaisin, ja näytti siltä, kuin olisi hän uinut koskessa.

»Huilaa välillä», kehoitti Oinonen.

Penhatti huilasi, mutta valui sen sileän metrin alaspäin ja jäi taas rosoisen reunaan neljän metrin päähän maasta. Yritti siitä uudelleen ylöspäin, vaan ei päässyt enää sitä sileätäkään metriä kohoumalle. Oli tultava maahan lepäämään.

Hetken kuluttua hän koetti uudelleen, mutta samalla tuloksella. Takin oli jo nakannut mättäälle saadakseen paremman otteen, mutta puu piti puoliaan. Hiki valui miehestä virtanaan, ja käsivarret ja ranteet punottivat.

»Taitaapa olla tiukassa se kymppi», virnailivat toiset miehet.

»Ei se kiipeämättä jää», vakuutti Penhatti riisuessaan saappaita jaloistaan. »Kyllä minä tiedän, kuinka sinne mennään ja nyt menenkin latvaan asti samalla kympillä. Sinne on mentävä vauhdilla eikä huilattava välillä.»

»Vauhdilla ylös ja vauhdilla alas», pisteli Oinonen.

»Alahan vain kaivaa viitosta taskustasi», ärähti Penhatti. »Nyt sen ihmeen näätte.»

Hän yritti kolmannen kerran. Alkuvauhti oli hyvä, ja kuin orava livahti hän neljä ensimmäistä metriä ja vielä viidennenkin, sen sileän metrin ja sai jo kätensä paksunnokselle. Mutta siinä tuli toppi. Kiiltävän sileä pinta ei pitänyt käsiä eikä paljaita sääriäkään ja kohouman reuna painoi rintaa. Oinonen piteli mittahankoa puuta vasten ja yllytti: »Vielä puoli metriä ja saat kympin.»

Penhatti hosui ja lipoi minkä käsistään irti sai, mutta tuuma tuumalta alkoi hän vaipua alaspäin, ja sitten voimat pettivät tykkänään. Ote heltisi, ja rentonaan putosi hän kankaalle selälleen kuin ammuttu.

»Kymppi taisi jäädä tulematta.»

»Näkemättä se kiipeäminen tällä kertaa jäi.»

»Heitähän housutkin jalastasi, niin menee vauhdilla.»

Tällaisia sateli Penhatin kohiseviin korviin, kun hän haukkoili henkeä kankaalla. Sitten hän äkkiä silmät verestäen hypähti ylös, tempasi kirveensä ja iski sen leimaa myöten puolilahoon kantoon.