Part 6

»Vedähän saappaat jalkaasi, niin päästään tästä taas viilolle», kehoitin häntä vähän niinkuin virallisesti.

Penhatti istui mättäälle ja nyki pahlikkaita jalkoihinsa, ei puhunut mitään, mutta silmästä puristui kiukun kyynel — vai olisiko se ollut häpeän?

Päivä kului lopulleen, eikä Penhatti puhunut mitään. Joku miehistä silloin tällöin linjalta vain huikkasi, että »tulehan katsomaan Penhatti, täällä olisi taas sellainen vauhtipuu.»

Olin syönyt iltaisen! torpassa, kortteeripaikassamme ja lojuin ettoneella nauttien piipustani, kun Penhatti astui huoneeseeni.

»No, mitäs Penhatti?» kysyin.

»Tulin ottamaan tiliä», sanoi hän synkästi.

»Minkätakia kesken töiden. Ollaanhan nyt vielä viikon päivät, niin päästään kaikki kirkolle.»

»Olen minä ennenkin ollut vorsmestarien kanssa, mutta ei missään ole pilkkana pidetty. Senkin Porin kanssa — —»

»Älähän nyt leikistä suutu ja oma syysihän se oli.»

»Antaa vaan tilin tänne.»

Luin hänelle rahat kouraan ja löin kättä läksiäisiksi. Ovensuussa hän sitten kääntyy ja rämäyttää:

»Niin, että tunnetaan niitä suurempiakin herroja kuin tällaiset vorsmestarit. Senkin Kutsehvin tirehtöörin ja − −.»

»Nyt ala laputtaa», hihkaisin ja hyppäsin tuoliltani.

Hän meni ja leimautti oven jäljessään kiinni niin, että talo tärähti, ja parvi russakoita putosi täräyksestä oven yläpielestä lattialle, josta ne kiiruusti etsivät uuninloukkoon turvaan.

Mutta minä istuin miettimään, mistä huomiseksi saisin yhden kirvesmiehen, sellaisen tosi urheilijan, joka ei leikistä suutu.

AARON KOSTO.

»No, minnekkä ne vasikat nyt?» kirkaisi Selma-emäntä portailta, kääräisi hameet kainaloon, pinkaisi karjakujalle ja siitä järvenrantalehtoon. »Ensikertaa ovat ulkona, järveen juoksevat», kuului vielä karjakujalta.

Lehti jo puhkeili koivuihin, mutta ruohosta ei ollut paljon haaraa, vähän viheriöitsi paikkapaikoin, ei siitä elukka vielä mitään saanut. Mutta pitihän ne luojanluomat laskea ulos, kun heinät käsiin loppuivat.

Näitä Selma mietiskeli kulkiessaan kivikkoista lehtoa alas järvenrantaan, jossa tukkilainen keräili irtonaisia pölkkyjä otvien alle.

»Oletko sinä, Matti, nähnyt minun vasikoitani?» kysyi Selma lähemmäksi päästyään.

»Ka enpä ole heitä nähnyt», kääntyi puhuteltu vastaamaan.

Hän oli nuori, hauskannäköinen mies päivänpaahtamine kasvoineen ja avoimine paidanrinnuksineen seistessään siinä otvaspuulla keksiinsä nojaten. Selma katseli häntä hetken vaieten.

»Lähde kanssani etsimään», sanoi hän sitten.

»Ka saatanpa lähteäkin», vastasi Matti, heitti keksinsä koivun varaan ja lähti seuraamaan Selmaa koivikosta vanhalle kaskiaholle, joka kasvoi typpyräistä mäntyä ja lepikkoa.

Lahnalahden talon emäntä se tämä Selma oli tuosta mäentöyryltä peltojen keskeltä. Ei hän Mattia sen paremmin tuntenut, kunhan nimen oli kysynyt tämän käydessä talosta eväitä ostamassa. Muutama päivä sitten oli tukkien mukana tullut ylävesiltä ja kohta taas suman mukana painuisi isommille vesille. Eikä Selma hänen kanssaan ollut pitemmälti jutustanutkaan, senverran oli vain saanut korvaan suhkaistuksi, että »käyhän toistekin talossa, kun näillä mailla viipynet.»

Sillä Selma oli vasta nuori ja katseli mielellään nuoria miehiä, sen kerran kun niitä Lahnalahteen sattui. Eipä sillä, että Lahnalahden Aaro-isäntäkään vielä ikäloppu olisi ollut, vasta puolissavälin neljääkymmentä, mutta hän oli sellainen jurrikka, itsepäinen, tyhmäksikin sanoivat, mikähän lie ollut. Naisväki oli kaihtanut koko ikänsä, ja vasta kaksi vuotta sitten, kun vanha emäntä oli kuollut, ja Aaro ainoana poikana ja perillisenä jäänyt taloa hoitelemaan, oli pakko käskenyt katselemaan emäntää.

Olisi kait Selma toisiakin saanut, ikäisihän ja vehmaamman näköisiä, mutta niin olivat kotona tälle Aarolle tyrkyttäneet, miltei väkipakolla. Ja isonenhan tämä Lahnalahden talo oli, tiloiltaan laaja, vaikka viime aikoina viljelykset olivat jääneet huonolle hoidolle, sillä Aaroa eivät maatyöt innostaneet. Kiireimpänä heinäaikana nuottaa paikkaili ja verkkoineen kuhkaili järvellä yökaudet. Rappiolla olivat rakennuksetkin, läävä vallan laho, pirtin nurkka vajonnut ja katto kaarella kuin laihan konin selkäruoto, mutta uudet rakennukset oli Aaro aivan ensi töikseen luvannut laittaa, ja niillä puheilla se Selma lopulta emännäksi suostui. Nyt oli jo kohta kaksi vuotta kulunut, mutta yhä viistommaksi painui pirtin pääty, ja purku työnsi lumen läävään. Tottuihan siihenkin vähitellen, mutta jotain sentään Selma kaipasi, kaipasi sellaista pientä piipittäjää rinnoilleen, mutta sitäpä ei kuulunut, missä lie vika; saamaton taisi olla Aaro miehekseen — — Eivät löytäneet Selma ja Matti vasikoita, ne kun olivatkin riihen takana orasmaassa, ja tyhjin toimin palasivat he karjakujan suulle metsänreunaan. Mutta sen olivat päättäneet, että Matti jättää uittohommat ja pyrkii Lahnalahteen rengiksi. Vaan varovaisesti siinä oli puhuttava, sillä Aaro-isäntä katseli kieroon vieraita.

Illansuussa Matti sitten saapui taloon, tuli niinkuin ennenkin evään ostoon. Istuttiin ja juteltiin minkä mitäkin, kunnes Matti tokaisee:

»Nyt sitä sitten alkaa rokuliajat.»

»Ka mitenkä niin?» kysyy Aaro.

»Niinpähän sanoivat tänään, että puolet pannaan alapään miehistä pois, kun tästä alkaa nämä laajemmat vedet, ja pukseereilla vievät pölkyt edelleen.»

»Ka niinpähän», arveli Aaro.

Istuttiin hetkinen vaiti. Sitten kysäisee Matti kuin ohimennen:

»Ei taitaisi talossa olla työmaata?»

»Eipä sinusta tukkilaisesta olisi maatyön tekijäksi, se viimevuotinenkin läksi kesken aikojaan; sanoi tukkitöillä enemmän hankkivansa.»

»Maatöitäpä minä enemmän olenkin tehnyt», selitteli Matti. »Muuten vain tulin nyt lähteneeksi uittoon.»

»Ka kun pysynet, niin saatathan jäädä», sanoi Aaro hetken mietittyään, ja sillä oli asia päätetty.

Reima työmies näyttikin olevan Matti ja maatyöt osasi kuin opetettu. Ei häntä tarvinnut aamuisin ylös koluutella, kuten sitä viimevuotista renkiä, eikä hän päivän pituutta katsonut, niin teki kuin omaa työtään. Aaro-isäntä sitä hyvillään katseli ja päivä päivältä jätti omalta kohdaltaan maatyön sikseen, sen kun kalasteli vaan.

Niin oli kuin uusi henki olisi tullut taloon. Selmakin, joka pitkät ajat oli kulkenut allapäin ja sanattomana, touhusi kaikessa mukana ja silloin tällöin lurautti laulunkin karjapihalla, niin että kaiku koivikosta vastasi ja kantautui Aaron korvaan lahdelle. — Ei hän tiennyt Selmalla niin heleätä laulunääntä olevankaan.

Mutta sitä Aaro vain itseksensä mietiskeli, että mikä sen Selman nyt niin äkkiä oli muuttanut. Ei suinkaan se vain tuon Matin takia − −? Ei hän mitään ollut vielä huomannut, ja Matti oli kuin muutkin miehet, mutta hän päätti pitää varansa. Ja mitä enemmän hän asiaa mietiskeli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Matin tulo se oli Selman muuttanut; tiesi hänestä, mikä oli miehiään, vaikka osasi näytellä.

Kesä kului ohi Juhannuksen, ja kaikki oli kuin ollakin piti. Selma vain oli tullut kuin kukkeammaksi ja samalla huomaavaisemmaksi Aaroakin kohtaan, ei enää kartellut, kuten talvella tuppasi tekemään. Turhia oli Aaro tainnut epäillä — — —

Mutta sitten se tapahtui, joka sai Aaron entistään valppaammaksi. Heinäaika oli käsissä, ja viikate heilui aamuisin varhain, iltaisin myöhään. Lähti Aaro taas illansuussa verkoilleen, mutta ei viipynytkään puoleen yöhön, kuten tavallista, mikä lie kuin olisi kotiinpäin ajanut. Astui siitä pirttiin, jonka nurkkasänky oli annettu Matille, karjapiika kun nukkui luhdissa. Nyt oli Matin sänky tyhjänä. Paha aavistus mielessään kiiruhti Aaro kamarin ovelle. Vielä pysähtyi miettimään. »Avaankohan vai lyönkö säpin päälle?» Sitten äkkisysäyksellä työnsi oven selkoselälleen. — Selma siellä vain nukkui eikä herännyt, vaikka Aaro ääneen yskäisikin. Mutta avonaisen akkunan alta kuulosti kuin kahinaa, ikäänkuin askeleita. Aaro työnsi uutimen syrjään ja katsoi, mutta ei siellä mitään näkynyt.

Kävi siitä uudelleen pirttiin juuri kuin Mattikin avaa porstuan oven ja menee sängylleen.

»Missä sitä on oltu?» murahtaa Aaro.

»Pihatollapa käväisin.»

»Enpä minä äsken nähnyt, kun sieltä tulin.»

»Eipä ollut väli nähdäkään», tokaisee Matti ja vääntyy sänkyynsä.

Sen enempää ei Aaro asiata udellut eikä Selmalle hiiskunut sanaakaan, mutta siihen uskoon hän jäi, että Selman kamarissa se Matti oli käynyt, — ja ties kuinka monena yönä sitä ennen, kun hän on ollut kalastamassa.

Kahta tarkemmin vartioitsi Aaro siitä lähtien emäntäänsä, ei enää viipynyt yökausia järvellä, vaan jo ennen maatamenoaikaa laittautui kotiin, ja taas elettiin kuten ennenkin.

* * * * *

Oli lauantai-ilta elonkorjuun alussa, ja kylvyn jälkeen lähti Aaro taas verkoilleen. Kotvan siellä vain viipyi, iltainen oli vielä syömättä, mutta kun rantatörmää nousee taloon, näkee hän Matin menevän saunalta pirtille.

»Senkös perkelettä se siellä saunassa vielä kuhkailee, vaikka äsken juuri kylvyssä kävi?» kivahti Aaro ääneen ja astelee saunalle.

»Onko täällä ketä?» huutaa hän pimeästä oviaukosta saunaan.

»Mikä on hätänä?» kuuluu lauteilta Selman ääni vastan läiskeen lomasta.

Aaro läjäytti oven kiinni, että karstat seiniltä karisivat ja kääntyi pirtille.

»Siinä saunassa ei kylvetä enää», sanoo Aaro itsekseen.

Sanattomina söivät molemmat miehet iltaisensa. Paljon ei kyllä muutenkaan puhuttu, nyt ei sitäkään. Mutta niin kiukutti Aaroa, että pala oli tarttua kurkkuun.

Kaikki olivat jo makuulla, Selma tuntui nukkuvan, ja pirtistä kuului Matin kuorsaus. Aaro nousi hiljaa vuoteeltaan, hiipi varovasti pihamaalle ja siitä lehmitarhaan, jossa sääskisavu vielä näkyi kytevän. Otti siitä kekäleen ja asteli saunalle. Pimeässä hamuili käteensä kuivan tuohenkäppyrän asetti sen kiukaan ja seinän väliin, puhalsi kekäleestä rätisevän liekin tuoheen ja sitten painoi oven kiinni kiiruhtaen takaisin kamariinsa.

»Ette ainakaan saunaa käy enää pilaamassa,», mukisi hän itsekseen odotellen, milloin loimotus alkaisi näkyä. — Pitkäänpä saikin odotella, — eiköhän seinä olisikaan ottanut syttyäkseen? Sauna antoi tosin rannanpuolelle, ja tämän kamarin akkunat olivat riihelle päin, mutta näkyisihän toki loimotus. Ja vihdoinkin, — riihen seinä alkoi punottaa ja välähdellä omituisesti joka hetki yhä kirkastuen, jotta kamariinkin heijastui kaamean punainen hohde.

»Kunhan eivät vain heräisi, että pääsee oikein vauhtiinsa», toivoi Aaro hiljaa mielessään nauttien loimosta.

Silloin kuului töminää porstuasta ja pirtin ovi temmattiin auki.

»Herra Jumala, sauna palaa», kirkaisi piika ovelta. »Nouskaa sammuttamaan.»

Matti tuntui heti heräävän, Selma hypähti myös vuoteeltaan, mutta Aaro oli vielä nukkuvinaan. Vasta kun Selma häntä olkapäästä ravisti, örähti hän muka hereilleen.

Turhaa oli enää yrittää tulta sammuttaa, sillä katto leimahteli jo ilmiliekissä, eikäpä noita ollut sammutusvälineitäkään kuin sanko. Katseltiin, päiviteltiin ja ihmeteltiin, mistä tuli olisi alkunsa saanut, kunnes Aaro jurautti:

»Vanhapa tuo oli rötöskä, jouti palamaankin.»

»Vaikkapa vanha, mutta missä nyt kylvetään?»

»Ka tehtäneen uusi, jota ei pilata.»

»Jopa tuota olet uutta kohta toista vuotta, tehnyt, vaan kota tuskin on valmiina», kivahti Selma.

Aaro ei vastannut mitään, kääntyi pirttiin ja meni nukkumaan.

Uutta saunaahan hän oli jo viime vuodesta saakka puuhaillut, kun tämä entinen uhkasi joka hetki päälle sortua, mutta valmiiksi ei ollut vielä saanut. Siitä pitikin tulla oikein kunnollinen sauna, jossa saisi äkäisen löylyn, sillä Aaro oli kova löylymies. Ja kota, oikea pesutupa piti siinä myös oleman, — niin oli Selma tahtonut — jossa oli muurattu pata ja lattia. Kaupungista olikin Aaro ostanut rautapadan, kaikkein suurimman minkä sai ja sen talvikelillä kulettanut kotiin. Viikon päivät oli muurari sitä sitten asetellut paikoilleen, laittanut uunin sen alle ja pannut johdot kiertämään, jotta nyt ei tarvinnut enää kiuaskivillä vettä lämmittää, kuten tähän asti. Tuumaisista laudoista oli tehty kansikin vankoille saranoille ja muurin kylkeen rautainen säppi, jotta kansi piti höyryn allaan, ja niin oli pata tiivis kuin viinapannu. Veistetyistä hirsistä oli kota sen ympärille rakennettu, ja siinähän ne olivat saunankin hirret valmiina; mikähän lie, ettei vain tullut ryhdytyksi salvoshommaan. Nyt se kuitenkin oli tehtävä, kun tuli tuo entinen poltetuksi, mutta sen hän kyllä katsoo, ettei siellä emännät ja rengit yhtäaikaa kylve − − Elettiin siinä sitten ilman saunaa jonkun aikaa, eikä sen puutteesta puhunut kukaan mitään, ennenkuin alkoi viljanpuinti. Silloin pani miettimään, missä nyt kylvetään, sillä riihipäivää ilman kylpyä ei voinut ajatellakaan.

Aaro-isäntä sen asian ratkaisi:

»Onhan siellä kodassa muuripata, jonne kyllä sopii kaksikin, kun niikseen tulee. Minä ainakin kylven siinä.»

Niin tehtiin, muuripata lämmitettiin, ja kun riihi oli puitu, menivät isäntä ja Matti kotaan, piika lähti lypsylle, ja emäntä jäi pirttiin ruuanlaittoon.

Pata höyrysi, ja isäntä astui ensin pesemään. Hiukan väriksi oli piika veden lämmittänyt, mutta paremminhan pöly irtautuu. Hyvä siinä oli polskutella, aivan kuin ammeessa, arveli Aaro noustessaan kuivattelemaan.

»Käyhän sinäkin», sanoi hän Matille. »Kyllä se saunasta käy.»

»Hyvähän se on tämäkin», arveli Matti ammeesta, »mutta oikea saunan löyly se pitäisi saada, kuuma höyry.»

»Ka saanet tuota höyryäkin», murahti Aaro, loksautti raskaan padankannen alas ja väänsi vielä salvan kiinni. Kiireesti työnsi sitten uunin täyteen kuivia tervaspuita, jotka heti lehahtivat palamaan. Kodan oven painoi jäljessään säppiin ja käveli kelteisillään pirttiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Selma paraikaa kanteli ruokia pöytään. Aaro istui peräpenkille syömään, mutta ruoka ei ottanut maistuakseen, joka pala oli huuhdeltava piimällä alas. Tuon tuostakin piti vilkaista kodalle päin, se kun näkyi juuri siihen sivuakkunaan.

Kului pitkä tuokio, kunnes Selma sanoo kuin itsekseen:

»Kauanpa se Matti siellä viipyykin.»

»Ka eiköpä tuolta tulle», vastasi siihen Aaro ja on yhä syövinään.

Vihdoin nousee hän pöydästä, ojentelee raajojaan ja istuu sivupenkille akkunan viereen, mutta näkeekin samalla jotakin, joka saa hänet hypähtämään pystyyn kuin puukonpistosta. Piika on tullut karjapihasta ja on menossa kotaan. Älähtäen syöksyy Aaro pirtistä pihalle Selman hämmästyneenä seuratessa jälessä ja ehtii juuri kotaan, kun piika kohottaa muuripadan kantta. Sankka kiehuvan veden ja tuoreen lihan ällöttävä haju lehahtaa sieltä vastaan, ja kun lähemmin tarkastetaan padassaolijaa ja koetetaan kohottaa sieltä pois, erkanevat lihakset luista.

Pidettiinhän asiasta tutkinto, oikein kaupungista saakka tuli nimismies asiaa selvittämään, mutta ketään ei voitu tapauksesta syyttää. Isäntä sanoi rengin halunneen höyryä ja siinä tarkoituksessa lienee vetänyt kannen päälleen.

»Mutta piika sanoi, että säppi oli kiinni, kun hän tuli kotaan», uteli nimismies.

»Ka saattaapa hyvinkin olla», sanoi isäntä. »Se painuu itsekseen kiinni, kun laskee kannen alas.»

Käytiin kotaan koettelemaan, ja niin näkyi tosiaan olevan. Itsekseen se lukkoon painui, kun kannen räväytti kiinni.

Rengin vahingoksi tapaus laskettiin, eikä asiaa sen enemmälti tutkittu. Nostamattomilla palkkarahoilla Aaro hänet sitten hautaan toimitti, pitipä vielä peijaisetkin.

Mutta Selma muuttui siitäpitäen vallan sanattomaksi, ja Aaroa hän kaihtoi kuin vihamiestä. Ei suostunut enää samassa kamarissa nukkumaan, vaan piti Aaron muuttaa pirttiin. Sillä Selma muisti sen riihenpuinti-illan ja muisti myös monta muuta asiaa, joista ei tutkinnossa ollut puhunut mitään. Mutta hän tiesi myös ensi talvena saavansa sen kauan toivomansa, jossa Aarolla ei ollut yhtään osuutta.

* * * * *

Mutta kansa tietää myös paljon enemmän kuin mitä se puhuu, ja virallisista tutkimuksista huolimatta pitää se omat arvelunsa, jotka perintätietona kulkevat polvesta polveen yhtä tarkkaan kuin pöytäkirjojen pykälät. Tapauksesta on jo kulunut vuosikymmeniä, mutta jos matkailija ottaa vastarannalta vanhemmanpuoleisen soutumiehen, saattaa hän miltei varmuudella Lahnalahden sivuuttaessaan kuulla tämän huikkaavan rannalle — jos siellä vain on kuulijaa —

»Vieläkö sitä teidän kylässä on tapana keittää miehiä?»

KALAMAJALLA.

Ei ollut enää sota, mutta ei ollut vielä rauhakaan, jonkunlainen turvaton aselepo vain, eikä tiennyt, milloin saattoi petollinen vastustaja taaskin syödä sanansa ja lähettää salakavalan joukon niskaan.

Olin erään toverini kanssa äärimmäisenä partiona idässä, ei sotamielellä sillä kertaa, vaan hankkimassa nääntyville hevosillemme ruokaa, heiniä, joita Suomen puolelta ei tullut riittävästi. Niin läksimme Lieksanjärven toisella puolen olevaan Tsholkan kylään tekemään heinäostoksia joukko-osastollemme Repolassa.

Ostot teimme, ja ensi hätään alkoivat ukot jo aamupimeässä valjastella hepojaan heinäaumojen viereen, sillä kiirettä oli pidettävä. Me kaksin riensimme jalkapatikassa neljän tunnin polkutaipaleen päässä olevalle veneellemme ehtiäksemme Repolaan ennen hevosmiehiä, joiden täytyi kiertää järven pohjoispuolitse, kenties aina Omeliaan saakka riippuen siitä, mitenkä lahdet olivat jäätyneet.

Sillä silloin oli jo täysi rekikeli sikäläisillä teillä, mutta Lieksanjärvi aaltoili vielä vapaana, ja sen turvin olimme uskaltautuneet tälle venematkalle.

Päivä kului, ja tuuli alkoi vonkua nurkissa. Kakon talossa, jonka rannassa veneemme oli, varoitettiin meitä lähtemästä järvelle, kun lyhyt marraskuinen päivä loppuisi jo matkamme puoliväliin, mutta minkä me olimme päättäneet, sen teimme myöskin.

Sitäpaitsi meillä oli myötätuuli, ja mitä pitemmälle rannasta pääsimme, sitä nopeammin veti myös pikkuinen keulapurje, jonka jotenkuten olimme saaneet kuntoon, ja Kakon ranta häipyi nopeasti näkyvistä.

Mukanamme veneen keulassa oli kolme kotieläintäkin, nimittäin kaksi vasta ostamaamme pystykorvaa sekä karhunpentu, niinikään Tsholkasta ostamamme. Ne olivat alkumatkalla ärtyisiä toisilleen, mutta kun aavalle tultuamme kylmä tyrsky löi laidan yli kastaen turkin, niin mielikin vähitellen heltyi, ja pian ne kiipesivät veneen äärimmäiseen kokkaan, jonne olimme järjestäneet öljykankaan peitokseen. Siellä ne nyt kuorsasivat väristen kippurassa, eikä ollenkaan himoittanut vihoitella, sillä jäätyvä vesi aavalla on pelottavin vihollinen, ja se taltuttaa sisun.

Pakkanen yhä yltyi, ja vesi tosiaan jäätyi laineen harjalla muodostaen jäähileitä vedenpinnalle. Ne olivat vain pieniä ja hauraita, jotka sulivat sormien välissä niitä koeteltaessa, mutta ne lisääntyivät ja kasvoivat joka hetki. Kohta tuntuivat ne hankaavan veneen laitoja, hidastuttivat kulkua, ja kun pääsimme kahden saaren väliseen salmekkeeseen, jäimme aivan paikoillemme.

Repolan tulet tuikkivat jo selän vastaisella rannalla, ja päätimme yrittää soutamalla, mutta olimme jäädä aivan pääsemättömiin. Sillä airo ei ottanut enää sauvomallakaan, saati sitten soutamalla, ja hädin tuskin pääsimme lähimmän saaren rantaan, jonne vedimme veneemme vaatteet likomärkinä. Molemmat koirat olivat niin kankeina, että vasta hieromalla saimme ne liikkeelle. Karhu pääsi rannalle omin voimin, vaan tällä kertaa sitä ei tarvinnut pakenemisen pelosta taluttaa, se seurasi kiltisti jäljessämme etsiessämme pimeässä autiota kalamajaa, jonka tiesimme siellä olevan.

Kalamajan löysimmekin kohta, ei tosin mitään talvihuvilaa, vaan oli siinä kuitenkin pieni kiuas. Sisäseinästä otimme sytykkeet, kelosta haloimme tervaksia ja kohta räiskyi majassamme kirkas valkea. Tunsimme olomme perin kotoiseksi paitsi ruuan suhteen, sillä sitä ei meillä ollut.

Satuimme päivällä näet Kakon taloon juuri, kun perhe nautti puolipäiväateriaansa ja näimme, mitä he söivät. Ateriaan kuului jonkunlaista haisevaa kalalientä sekä pikimustaa pettuleipää, joka mureni käsissä ja muodosti suussa karvaan palan, jonka vain väkisin sai niellyksi. Se ajanmittaan pilasi jo aikuisenkin sisukset, saati sitten pikkulasten, joita talossa oli moniaita.

Repuissamme oli vielä parisen kimpaletta sotilasleipää, senaikuista akanaista ja piikkistä, mutta kuitenkin viljaa ja herkkua tämän pettuleivän rinnalla. Ne olivat viimeiset eväät paluumatkaamme varten, mutta nähdessämme tämän surkeuden, kaivoimme ne esille ja jaoimme palasen kullekin lapselle; — mehän kerkiäisimme jo illaksi Repolaan.

Enkä ole leivänpalan vielä milloinkaan nähnyt suurempaa riemua nostavan. Lapset olivat aivan kuin sekapäisiä, sillä nuorimmat eivät olleet tällaista leipää vielä kertaakaan maistaneet, emäntä itki, tuli meitä kädestä kiittelemään ja sanoi, että »jumalainen se nämä vierahat tänne lähetti.»

Niinpä me nyt kalamajassamme olimme aivan ilman leipää tai särvintä märkinä ja nälkäisinä, mutta olihan mielemme sentään tyytyväinen siitä, että olimme voineet viimeisillämme joitakin osattomia ilahuttaa.

Mutta teelehtiä meillä oli — tosin vähän tupakan sekaisia — sekä repun nurkkaan unohtunut annos likaista sokeria, ja niiden varaan järjestimme elämämme tulevan yön ajaksi. Lisäsimme tervaksia uuniin, vähitellen vaatteet kuivuivat, ja mieli virkistyi. Koirat ja karhunpentu eivät pyytäneet mitään, ne kuorsasivat kukin nurkassaan, me taas havuvuoteella tulenvälkkeessä lojuimme teetä särpien ja tupakoiden. Kohtaloamme emme surreet, sillä myrsky oli tauonnut, pakkanen kiristyi, ja tiesimme aamulla salmien yli pääsevämme jäitse mantereelle. Kuitenkaan ei uni tullut silmään, vaan kun tarinan alkuun päästiin, niin juttu liittyi toiseensa, ja silloin yön hetkinä kertoi toverini minulle seuraavan tarinan. En tiedä kertoiko hän itsestään vaiko jostain toisesta, se oli kuitenkin _Sinikan tarina_.

SINIKAN TARINA.

Tuisku takoo akkunaa. Se on purevaa, pistävää, se etsii joka rakosen ja tunkee sinne, tuntuu kuin heittäisi hiekkaa ruutua vasten.

Vinkuen tulee se aukean pellon poikki, tapaa kyläryhmän ja kuin hämmentyneenä pysähtyy odottamattomaan esteeseen. Ulvahtelee puhelinlangoissa ja nurkissa, pyörittelee lunta rakennusten solissa, ja kun ei läpi pääse, löytää lopulta ylitse kasvattaen korkeat nietokset suojapuolelle. — Kiittää ken tällaisella ilmalla saa pysyä lämpöisissä suojissa.

Kylän reunassa, aukean pellon laidassa on punaiseksi maalattu talo, matala, uinuvan näköinen.

Aukeanpuoleisessa nurkkakamarissa tuikkaa tuli; se on tuikkinut sieltä jo niin monta yötä, ettei myöhäinen kulkijakaan sitä ihmettele. — Se kuuluu asiaan niinkuin tähti pakkasyön taivaalla.

Aukean poikki tuopi maantie, kapeaksi nietostunut. Ei kuulu nyt tieltä kulkusten kilinää, ei näe jalankulkijoita, tuisku siellä vaan yksin myllertää, aitavieriltä keskemmälle tietä teräväsärmäisiä nietoksia kasaa.

Kuitenkin joku; nietosten välissä kahlaa hintelä olento, valoa kohti tavottaa. — Kuinka lieneekin uskaltanut tällaisessa myräkässä matkalle.

Lähenee jo valoa, kahlaa tieltä ikkunalle. Koettaa tirkistää sisään, mutta jäähileet välissä peittävät näön, muodostavat kauniita kuvioita ruutuun. Napauttaa sitten varovasti akkunaa ja kiertää nurkan ympäri pihan puolelle ovelle. Värisee ja odottaa siinä hetken. Sitten kuuluu askeleita porstuasta, haka raksahtaa, jäinen ovi pahasti narahtaa ja avautuu senverran, että tulija siitä pääsee livahtamaan pimentoon. — Taas tuiskuaa pihatto tyhjänä, jäljet peittyvät nopeasti.

Pimeässä porstuassa tarttuu kaksi vankkaa käsivartta tulijaan ja avaaja saattaa hänet pimeiden huoneiden kautta nurkkakamariin, josta avoimeksi jätettyjen oviaukkojen kautta loistaa valoa. Sinne saattaja vie saaliinsa, auttelee lumiset vaatteet päältä ja katselee vierastaan:

»Tulithan, Sinikka, en luullut, että tällaisessa ilmassa hirviäisit lähteäkään.»

»Tottahan tulin. Näin iltapäivällä kun ajoit ohitse ja arvasin löytäväni sinut kotona. Mutta ethän suutelekaan minua.»

»Suutelenhan, Sinikkani, katselen vain ensin noita kiharoitasi, joilla lumihiutaleet sulavat niinkuin kaikki, mikä tulee sinun lähellesi.»

Ja hän koppasi tytön syliinsä, suuteli hänen kiharoitaan, silmiään ja suutaan kauan ja tulisesti, niinkuin se, jonka joka solu värisee toisen kaipauksesta.

»Päästä jo», huohotti tyttö, »sinähän vallan runtelet minut, sinä Tulisukkani.»