Part 4

Vene karahti hiekkaiselle rannalle, ja samalla oli Jalokin maissa häviten rantapensaikkoon. Emme kerinneet kunnolla vetää venettä maihin, kun sillä oli jänis jo ylhäällä, ja täysi skalli eteni rannasta hieman oikealle, jossa tiesimme talonpoikain viljelysten tarjoovan hyvät syönnösmaat jäniksille. Sinnehän jänis tietysti oikaisisi omille syönnöksilleen, mutta vielä se kiertää takaisin makuulleenkin, sen tiesimme, emmekä pitäneet hoppua, sillä haukku kuului jo hyvin kaukana.

Etsimme siis itsellemme passipaikat, ja apteekkari, joka oli tuttu näillä main, käski minun jäädä siihen lähettyville kankaalle, kun hän taas etsi itselleen sopivan paikan vähän loitompaa. Siihen jäinkin mäntyiselle aholle polttelemaan tupakkaani ja odottelemaan.

Hetken kuluttua ajo kääntyi — ja suoraan minua kohti. Odotin molemmat hanat vireessä, ja sydän löi niin, ettei haukkua toisinaan erottanut korvien huminalta. Yhä läheni ajo, ja silloin aloin kuulla omituista töminää kankaalta, joka ei voinut olla jäniksen, vaan jonkun petoeläimen.

Vavisten siis odotin, mutta samalla ponkaisi eteeni pensaikosta lammas, töllisteli minua hetken ja sitten lähti otattamaan kuin ammuttu vastaiseen suuntaan. Joku kahahti vieressäni, ja siinähän se oli jänis. Nostin pyssyn poskelleni, mutta kuin taivaasta pyörähti siihen lammaslauma, ainakin kaksikymmentä lammasta. Ne poukkoilivat kuin mielipuolet sinne tänne, ja niin teki jäniskin, joten en uskaltanut enkä voinut ampua, sillä kaikki pyöri silmissäni yhtenä sekamelskana.

Jänis hävisi äkkiä kuten oli ilmestynytkin, ja sitten tuli Jalo, vinkaisi, heilautti häntää ja kysyi, että mitäs tässä nyt oikein tehdään. Minä osoitin Jalon jäniksen jäljille, ja pian oli ajo taas käynnissä. Hetken kuluttua kuului apteekkarin passipaikalta pamaus ja senjälkeen »alls todt».

Kiiruhdin ääntä kohti, ja siellähän apteekkari oli jo jänistä avaamassa Jalon läähättäessä vieressä omaa osaansa odotellen. Minut nähdessään se heilutti häntäänsä ystävällisesti ikäänkuin sanoakseen, että »enhän ole lampuri, vaikka ne minua parjaavat; jänistähän nytkin ajoin ja itsestään ne lampaat siihen tielle tulivat.»

Kerroin apteekkarille näkemäni ja päättelimme kaikesta kokemastamme, että Jalo ei ole lampuri. Tyytyväisinä siis jatkoimme jahtiamme ehtooseen saakka. Toisinaan Jalo viivähti vähän pitempään, ennenkuin taas sai jäniksen ylös, mutta eihän niitä nyt jäniksiäkään ole joka pensaassa. Ja silläaikaa kuin Jalo selvitteli uusia jälkiä, ammuskelimme me pyitä ja lennosta onnistuimme pudottamaan pari metsoakin. Hyvin Jalo jänikset ajoi, ja kun lehmien kanssa illalla saavuimme kotiin, kaivoi apteekerska repuistamme kuusi jänistä, kaksi metsoa ja kaksitoista pyytä.

Siinähän oli saalista kahden miehen osalle aivan hirvittävästi, ja hyvinhän meitä trahteerattiin koko illan. Aina myöhäiseen yöhetkeen saakka soitti vanhan apteekkarin gramofooni »Schwartzwaldin myllyjä», ja me kertoilimme toisillemme yksityiskohtaisesti, kuinka kukin otus, ja miltä hollilta oli tullut kaadettua. Jalolle oli laitettu vuode nurkkaan, ja siellä se lojui rentonaan silloin tällöin syvään huokaisten, kuten ainakin raskaan päivätyön suorittanut. Aamutunneilla menimme mekin nukkumaan.

Aamulla olimme jo varhain taas jalkeilla, mutta vielä varemmin näkyivät muutamat nousseen, sillä apteekin rantaan näet laski paraikaa vene tullen suoraan yli selän. Apteekkari arvasi jonkun vakavamman sairaustapauksen sattuneen ja häntä erikoisesti tarvittavan, kun kirkolla ei asunut vakituista lääkäriä. Senvuoksi menimmekin laiturille tulijaa vastaan.

Pian ehti vene möljän kupeeseen, ja veneenpohjalla saatoimme erottaa jotain valkoista, aivan kuin ruumiita.

Ja ruumiitahan siellä olikin, kaksi lampaanraatoa ja lisäksi sangen ryvettyneitä. Vakavana veli ukko veneensä maihin, kääntyi sitten meihin päin näin sanoen:

»Se ahteekarin lampurkoira roatel nämä eilessäpäivänä. Pitäis soaha korvaasta.»

Koettelimme väitellä vastaan, mutta ukko todisteli, että näkijöitäkin on ollut, jos vaikka heti käydään nimismiehen puheille.

Eihän apteekkari, hyväluontoinen mies, ruvennut riitelemään, kysyi vain, mitä lampaat maksavat, luki rahat ukon kouraan ja toivotti sitten sekä hänet että Jalon erääseen huonomaineiseen paikkaan. Otimme kumpikin lampaan kainaloomme ja veimme rengille nyljettäväksi.

Kalliinpuoleisia ne kyllä olivat, arvelimme aamukahvia juodessamme, mutta niinhän se aina on, että kun koira on lahtimiehenä, ei tavaraa niin tarkoin tule valituksi myyjän etua silmälläpitäen, jonkavuoksi myyjä sitten väittääkin, että tämä se oli paras koko katraasta.

»Eipä näitä nyt olisi tarvinnut», arveli apteekkari, »kun noita jäniksiäkin tuli noin runsaasti. Mutta kaipa talven mittaan kuluvat.»

Sitä me vain ihmettelimme, millä aikaa se Jalopoika oli kerinnyt käydä tekemässä tuommoiset rötökset, kun koko päivän kulki mukanamme. Viipyihän se tosin silloin tällöin pitemmänkin tovin poissa, mutta mehän luulimme, että se vain yöllisiä jäniksenjälkiä selvittelee. — Ei auttanut muu kuin uskoa, sillä kaikki tunsivat apteekkarin koiran.

Aamiaista syödessämme tuli sisäkkö ilmoittamaan, että portailla on muuan ukko, jolla on lammas.

»Mitä helv-—iä?» kivahti apteekkari ja pala suussa kiiruhdimme kumpikin ulos.

Siellä oli sama juttu kuin edelliselläkin. Jalo oli tullut metsästä, ajanut lampaan aidannurkkaukseen, sitten purrut ja rutustellut hengettömäksi ja hävinnyt taas sen tien metsään.

Taas luettiin kolikot ukon kouraan ja aamiaista jatkettiin.

»Siinähän tuo menee kolmaskin», arveli apteekkari. »Pannaan suolaan ja palvataan.» — Mutta Jaloa me katselimme vähän kieroon.

Puolenpäivän korvissa souti taas vene rantaan, ja pahaa aavistaen riensin jo vastaan; apteekkari hoiteli silloin tärkeätä ekspeditsioniaan apteekissa.

Kolme kokonaista vohlaa retkotti tämän tulijan veneenpohjalla, ja ryhtymättä lähempiin keskusteluihin ukon kanssa, hän kun ensi sanoikseen ärähti minulle, jotta »työkös se oletta se uusi roppikauppias?» riensin apteekkiin, jossa isännälleni ilmoitin, että »siellä rannassa olisi nyt taas niitä palvattavia.»

Kun apteekissa oli väkeä, ei hän sanonut mitään kuuluvaa, mutta minä kyllä huomasin, mitä niin hyvin mielellään olisi sanonut siitä entisestä apteekkarista.

Venerannassa tehtiin kaupat vikkelään ja senjälkeen lähetettiin renki rautakauppaan ostamaan rautaketjua, sellaista lehmänriimua: se oli tarkoitettu Jalolle; — nyt loppui jalo vapaus.

Koko iltapäivän tähyilin selälle, tulisiko sieltä vielä useampia venelasteja, mutta turhaan odottelin. Jalo oli laskenut tarkalleen: kuusi jänistä ja kuusi lammasta. Joka »alls todt» huudon jälestä oli se itsekseen käynyt vielä ylimääräisellä jahdilla, sillä oikeus ja kohtuus vaati, että hänenkin piti saada osoittaa kuntoaan.

Illalla pohdimme apteekkarin kanssa, millä keinoin saisimme Jalon luopumaan tästä epäkiitettävästä ja kustannuksiatuottavasta tavasta, ja nukkumaan mennessämme olimmekin siitä jo selvillä. Päätimme, että lampaat itse saavat rangaista.

Jalo ulisi ikäväänsä ketjussa koko seuraavan päivän, mutta illansuussa läksimme taas kolmisin kävelylle. Vähän se ihmetteli, kun ei nähnyt meillä haulikkoja olallamme, mutta arveli kait sitten, että kyllä tästä muutenkin selvitään.

Kulkumme ohjasimme tuttuun taloon, jossa lampaat pidettiin öisin kaksiosaisessa navetassa, kapea ovi välillä. Sinne menimme Jalon kanssa, pujotimme sen säkkiin, niin että vain pää jäi näkyviin, ja säkin sidoimme oviaukon kohdalle juuri kynnyksen alle. Jalo ihmetteli tätä hommaa, mutta salli kaiken tapahtua, sillä se tiesi, että kaikki on hyväksi, mitä isäntä tekee.

Lampaat olivat kaikki ahtautuneet toisen navetan nurkkaukseen ja silmät pyöreinä katselivat toimitustamme, sillä tämä oli lampaiden pyhä paikka, eikä sinne saanut tuoda tuollaisia koiranvotkaleita, petoja.

Menimme sitten apteekkarin kanssa lampaiden luo ja hätistelimme niitä. Ne kiertelivät aluksi ympärillämme, mutta sitten joku keksi oviaukon, jonka kautta pujahti viereiseen, tyhjään navettaan, ja nyt seurasi koko katras jälestä. Jokainen lammas polki terävillä sorkillaan kynnyksen alla olevaa säkkiä, jossa Jalo reuhtoi irtipäästäkseen. Se ärähteli ja ulvahteli joka potkaisulla, yritteli puraista, vaan ei ylettänyt.

Menimme nyt toiseen karsinaan ja ajoimme koko katraan takaisin ja sitten vielä kerran, kunnes Jalon ärinä oli muuttunut uikutukseksi. Silloin irroitimme Jalon säkistään ja myös kahleestaan, sillä tahdoimme nähdä, minkälaisella mielialalla se nyt katselisi lampaita. Mutta se ei katsellut niitä ollenkaan, vaan lähti otattamaan kotia kohti suorastaan.

Ei pyytänyt sinä yönä huoneeseensakaan, kuten aina muuten oli valmis kärttämään, vaan koppi oli mieluisampi.

Joku voisi kenties sanoa, että tämä oli raaka rangaistustapa. Sen voin kuitenkin vakuuttaa, ettei se tehnyt yhtään kipeämpää kuin piiska, eikähän Jalo kivusta juuri välittänytkään, mutta se ääretön häpeä. — Sillä Jalo oli rotukoira.

Mutta hyvin tämä opetus tepsi, sillä Jalo jätti lampurinviran tykkänään, ja missä ikänään maantielläkin vasta tapasi lampaan, laski se heti häntänsä korttelia alemmaksi ja kiersi ojan vierustasta ohitse.

KIHLAJAISET.

Taas oli viikko kuljettu metsiä, ryvetty räntäsateisessa korvessa ja lauvantai-iltana saavuttu Hattuvaaran kylään, penikulman takaisen kortteeripaikkaan kylvylle. Ja niin mukavalle se kylpykin otti, että vielä sunnuntaiaamuna, lokakuisen pikkupakkaspäivän auringon kilotellessa akkunasta suoraan aina kynnykselle saakka, istuimme vielä yöpukimissamme sänkyjemme laiteilla, virkatoverini Manu ja minä. Istuimme siinä ja mietiskelimme, kannattaisiko lähteä tuohon vaaranjuurivesakkoon jäniksiä hätyyttämään — siinä kun viimeisten päivien kuluessa jo niin monet metsämiehet olivat tuhoaan tehneet.

Emme päässeet vielä täyteen päätökseen jahtiasiasta, kun keltaiseksi vernissattu kiero ovi, jota ei saanut lukkoon, avautuu, ja huoneeseen astuu naapuritalon nuori isäntä, Miihkaili. Kädessään oli korvaton kahvikuppi, josta sormille läikähteli kirkasta ainetta.

»Anteeks herrat, minä tuota tulin kuhtumaan kihlajaisiin illalla, jos sopisi tulla. Tässä olisi vähän niinkuin alkajaisiksi.»

»Vai aikoo se Miihkaili naimisiin. Kyllä vain sellaisessa talossa sietää olla kaksikin emäntää.»

»A katsho, vanhaksi alkaa moamo jo käydä.»

Hetkisen istui Miihkaili kanssamme, sitten poistui kylälle toisia vieraita kutsumaan.

Miihkailin kotitalo oli kummulla parin kivenheiton päässä meidän kortteeritalostamme. Kreikanuskoisia olivat talon asukkaat, kuten niin monet muutkin tämän rajaseudun eläjät, eikä suomenuskoisten kanssa tavattu kovin tiheään vierailla. Niin tarkkoja oltiin tämän uskontoasian suhteen, että esimerkiksi metsätöissäkin puolisille ruvettaessa luterilaiset tekivät oman kahvitulensa ja kreikanuskoiset omansa vähän sivummalle. Yksillä tulilla ei sietänyt pannuansa kiehauttaa.

Nyt kuitenkin, näin merkkipäivänä, sai uskonto vaihtua tunteen tieltä, sillä Miihkaili näkyi jo aamusta päivin olevan melko tunteellisella tuulella; hän oli kallistellut pulloa ahkerasti, ja siksipä hän päätti kutsua koko kylän kihlajaisiinsa ja antoi palttua uskonnollisille ennakkoluuloille.

Karjalan tapa vaatii, että kihlajaiset vietetään morsiamen kotona, mutta Miihkaili teki tässäkin poikkeuksen, koska morsiamena oli suomalainen. Ja siksi vietettiin juhlat Miihkailin kotona.

Iltahämyssä sinne sitten painuimme muun kansan mukana ja auliisti otettiin vastaan. Istutettiin aivan peräpenkille pöydän taakse — arvaahan sen, kruunun virkamiehet — ja kahden puolen istuutui Hattuvaaran isäntämiehiä, enimmäkseen suomenuskoisia.

Piiraita ja sultsinoita tarjottiin kulhottain, saajua juotiin samovaari toisensa jälkeen, eikä viinastakaan ollut puutetta. Se oli oikeata punaleimaista »staloovajaa», pöytäviinaa, vartavasten Porajärveltä tuotettua, ja sitä tarjottiin joka palan alle sekä päälle.

Me virallisesti kutsutut istuimme siellä pöydän takana nauttien trahteerauksesta, kun taas nuorempi väki tanssi prissakkaa ja muita samantapaisia, joita näkee vain teerensoitimella. Pirtti oli laaja, mutta matala, ja kun kihlajaisrahvasta oli pirtin täyteiseltä, huokui ilma siellä kohta vahvasti tunaskille ja hielle. Pikkuinen öljytuikku viipotti katossa, eikä sen valo ulottunut kuin juuri meidän pöytäämme ja pihanpuolimmaiseen penkkiin. Koko ovi- ja karsinapuoli kuhisi pimennossa, ja tunnelma vaikutti perin kodikkaalta — tarkoitan karjalaisen kodikkaalta.

Isäntä, itse Miihkaili, tanssia retkutteli, mutta välillä aina pistäytyi pöydässäkin hoitelemassa trahtamenttia. Lopulta jätti hän koko tanssin ja istahti pöydän toiselle puolen minua vastapäätä. Kasvonsa olivat hiestä märkänä, silmänsä verestivät paljosta viinanjuonnista, ja hän retkahti kyynäspäilleen pöydälle. Työnsi punaleimaisen pullon pöydän ylitse ja tokaisi:

»A mitä sie, vosmestari, tuumit tästä tieasiasta?»

»Ka mikäpä siinä, hyvähän se on, että saatte kunnon tien kylän läpi; täällähän jo puhkoo silmänsä aidanseipäisiin kujilla ajaessaan.»

»A vot, mutta katsho sie; miulta menee siitä pellonnurkasta palanen valmista ruissarkaa, ka eipä mene Mustoselta.» — Mustonen istui minun vieressäni.

»No, jospa meneekin, niin saathan siitä korvauksen.»

»A mutta kaikilta täytyy mennä.»

»Jos kaikilta menee, niin sittenhän tie tulee yhtä mutkaiseksi kuin se on ollut tähänkin asti, ja siitä tulee taas kinttupolku.»

»A katsho, maata annan, mutta kaikilta täytyy mennä, täytyy mennä Oinoseltakin.» — Oinonen istui pöydän toisella puolella, ja hänen muotonsa sattui nyt juuri Miihkailin silmään.

»Kyllä minä maata annan, kunhan vain vedätte tien sinne vaarankupeeseen. Jo toki lähti vaikka paras perunasarka tienpohjaksi.»

»A tshuhna sie oot, ruotshi, ei siulla oo ees oikeata jumalaista.»

»Eipä nuo ole hääviä sinunkaan jumalaisesi tuolla nurkassa. Kuinkas sinulle opetti Porajärven pappi! "Katsho, varis lentää, ei putoa, siitä näet, että on jumalainen. Mutta jos minä ammun sen variksen, niin putoaahan se; missäs on silloin sinun jumalaisesi."

»Ammu sie mitä ammut, a etpä oo karhuakaan tänä syksynä ampunut.»

Tosiasia oli, että Miihkaili oli pari viikkoa aikaisemmin heti ensimäisellä lumikelillä yhyttänyt karhun ja saanut sen ammutuksi, mutta karhunpeijaisissa oli Miihkaili heikkona hetkenään uskonut jollekin ystävälleen, että hänelle oli tullut vahinko siinä ampumisessa. Siksipä Oinonen tokaisikin:

»Pehmeätpä ne oli sinullekin mennyt housuihin, kun karhun näit.»

»Tshort — job tvaju —», karjasi Miihkaili, sieppasi yläpuoleltaan orsilta ladatun rihlakon ja tähtäsi Oinosta. Joku kerkesi kuitenkin väliin, löi piipunsuun ylös, ja kuula meni kattoon.

Miihkailin toverit väänsivät aseen hänen kädestään, me istuimme rauhallisina peräpenkillä nurkassa. Vähän aikaa Miihkaili teutaroi keskilattialla, sai sitten käsiinsä rautapuntarin. Koukusta kiinnipitäen heilautteli hän sitä hervottomasti ympärilleen, jotta pirtin permanto tyhjeni hetkessä. Sitten lähestyi hän pöytää, jonka takana me arvokkaimmat kutsuvieraat istuimme, heilautteli puntaria kuin lekaa, mutta kun istuimme aivan nurkkauksessa, ei hän suurilla kaarteillaan ylettänyt päähän, vaikka puntarin painava tyvipuoli pari kertaa heilahtikin aivan nenämme ohitse.

Uskonveljet karsinanpuolella olivat äkänneet tilanteen tärkeyden ja salavihkaa hiipivät Miihkailin julkopuoleen vetäen hänet selvälleen permannolle. Tallista tuotiin ohjasnuorat, joilla Miihkaili sidottiin käsistään ja jaloistaan, vaikka hän kyllä ankarasti koetti »tshorttia» huutaen panna tätä toimitusta vastaan.

Sitten me kutsuvieraat nousimme pöydän takaa, sanoimme hellät jäähyväiset lattialla makaavalle Miihkailille ja toivotimme hänelle rauhallista perhe- ja avio-onnea, jonka jälkeen pihatolla hajaannuimme kukin tahollemme.

Morsiankin seurasi kutsuvieraitten mukana, eikä häntä sen koommin ole nähty Miihkailin pirtissä.

KARHUA VITSALLA.

Siihen aikaan — noin parisenkymmentä vuotta sitten — päättyi Pielisensuulta tuleva kärrytie Lehmivaaran navetanseinään. Nyt näyttää jo kartta, että oikein valtamaantie on vedetty aina itärajalle saakka ja kenties siitäkin vielä pitemmälle, Porajärven pogostalle, jossa ennen tiettömiä saloja pitkin käytiin pessotoimassa karjalaistyttöjen kisoissa.

Mutta se oli silloin, ja Lehmivaaran navetanseinällä sai lännestä tuleva kulkija, mies kun mies, nousta rikkiviipotetuista kärryistään ja jatkaa matkaansa kinttupolkuja pitkin itäänpäin. Eikä siellä outo kulkija yksinään oikeaan taloon osunutkaan, ellei ollut mukana kartat, kompassit ja muut periskoopit, sillä polkuja oli monenlaisia. Nevojen reunoja kierteli kovaksi tallattuja petranpolkuja, vesien varsille oli tukkilaisenkin jalka joskus jättänyt poluntapaisen, ja ne häivyttivät oikealta uralta, joka muutamin paikoin katosi vallan olemattomiin. Mutta kun rämeikkömaalta vaara lopulta alkaa kohota, tasoittuu ja levenee polkukin, ja silloin tulee kulkijan mieleen erämiehen tunteellinen mietelmä: talo lähenöö, tie silenöö, akka lähenöö, mies järenöö.

Ne olivat silloin rauhallisia saloja, riistan asuinpaikkoja, karhujen pesimäsijoja. Talojen väliä oli virstoja viisitoista ja rapia päälle, ja miehet taloista tavallisesti savotan töissä, sillä mikäpäs siellä muukaan elätti. Naiset enimmäkseen saivat hoidella pikkuiset peltotilkut vaarojen rinteissä ja varjella lehmäriepunsa karhuilta, minkä kykenivät.

Pienvaaran Jyrilläkin oli torpantapainen Pienvaaran laella, keskellä synkintä saloa. Ikänsä oli sitä asunut, mutta leivänpuolta ei riittänyt tarpeeksi omasta pellosta, ja siksipä oli Jyrki taas savottahommissa. Jo talvella oli lähtenyt Repolan puolelle tukinkaatoon päätellen palata uittomiehenä keväällä takaisin.

Pitkään siellä oli viipynytkin, — juhannus kohta käsissä, mutta nyt oli viimeinenkin suma laskettu Mustapikisestä Suomen puolelle, jossa uittoyhtiö otti puut kuljettaakseen, ja suurin osa entisistä miehistä jouti pois. Olisihan Jyrki vielä saanut jäädä töihin, mutta pihattokin tuntui jo vetävän puoleensa, ja mitenkä se akka siellä yksinään mahtanee tulla toimeenkaan. Kohtahan tässä on heinäaikakin käsissä, ja silloin ainakin täytyy olla kotosalla, tuumaili Jyrki, ja niin nosti hän lopputilinsä Kokkovaaran pirtissä, jossa niitä jaettiin.

Yöllä kävi Jyrki vielä Mustapikisestä onkimassa kontillisen harjuksia, — viehän heitä edes akalle tuomisiksi, ellei kotosalla satu muutakaan särvintä olemaan. Aamulla kietaisi hän takkiinsa koiranpentupalleron, jonka oli Kokkovaaran isännältä ostanut viidellä markalla, ja niin läksi hän saloja pitkin poikkimaisin painaltamaan kotiinsa. Ei Jyrki polkuja tarvinnut enempää kuin kompassejakaan, hänelle olivat ilmansuunnat päässään selvillä, ja seudut muutenkin tuttuja.

Pitkälti oli pitänyt poutia, ja nopeasti katkeili kuiva kangastaival. Jyrki otti pitkän askelen, sillä hänen omakin pituutensa täytti kolme kyynärää, vaikkakin työ oli painanut hartiat hiukan kumaraan. Mutta tottunut kävelijä hän oli, vanha erämies.

Haukinevalle ehtiessään kilotti päivä jo korkealta pannen ilman nevan pinnalla autereisesti väreilemään, ja nevalta nousi vastaan lämmin hetteen haju, joka ei ole vastenmielistä, mutta ilmaisee, että kuivin jaloin ei sen yli pääse.

Haukineva on laaja. Paria virstaa leveämpi se ei ole mistään kohdasta, mutta pituutta on pitkälti, eikä Jyrki ruvennut sitä kiertelemään. Aina hän oli sen yli kulkenut, ja suoraan toiselta rannalta oli Pienvaaraan vain puolisen tunnin matka. Etsi hän kuitenkin sopivan niemennoukan lähtöpaikakseen, sillä pienikin lyhennys lähes polveen saakka upottavassa nevassa tuntuu helpotukselta.

Pääsee niemestä jo parikymmentä syltä aukealle, kun kuulee jäljessään merkillistä loksotusta. Jyrki käännähtää ympäri ja näkee karhun juosta lönköttävän kohti.

»Voipa kehveli, kun olisi rihlakkoni», välähti Jyrin mielessä, mutta asetta ei ollut pitempää kuin tuppipuukko, eikä sillä mennä karhua tappamaan.

Pitemmälti ei hän kerinnyt tätä asejuttua ajattelemaan, sillä karhu oli jo lähellä. Jyrki tempasi puukkonsa ja karjaisi karkeasti:

»Ka mies, elä tulek!»

Karhu pysähtyi muutaman sylen päähän, istui ja katseli vihaisesti Jyrkiä.

Mutta samassa Jyrki kuuli jotakin rapinaa suonrannasta ja katsottuaan sinne, näki hän karhunpennun kiipeävän mäntyyn juuri nevan laidassa, siinä kohden, josta hän oli tullut. Nyt hän äkkäsi loukanneensa perherauhaa, ja siitä emo oli kiukuissaan.

Mutta Jyrin metsästäjävaistot olivat myös heränneet, ja hän päätti ottaa tuon pennun vaikkapa vain puukolla. Hän teki äkkinäisen hyökkäyksen edessään istuvaa karhua kohti kovasti karjuen, ja hänen ihmeekseen karhu pakeni metsänreunaan. Jyrille oli pääasia päästä myös kuivalle, sillä hänellä oli omat taikansa karhua vastaan. Hän tiesi karhun karttavan tulta — turkkinsa takia —, ja siksipä hän nopeasti teki risuista tuohuksen. Palavaa tuohusta heilutellen pääsi hän aivan puun juurelle saakka, sytytti siihen nuotion, asetti kalakonttinsa ja takkiinsa käärityn koiranpennun aivan tulen viereen ja alkoi kiivetä puuhun.

Puu oli matalahko nevanlaitamänty, rosopintainen, ja karhunpentu oli pysähtynyt ensimäisen oksan kohdalle, josta se ihmetellen katseli sauhua, jonka kait ensikerran elämässään näki. Se nähtävästi luuli jäljessään kiipeävää Jyrkiä emokseen, sillä tämä ei savotassa ollut ajanut partaansa, ja naamansa oli yhtä karvainen kuin karhunkin. Niinpä ei pentu älynnyt kiivetä ylemmäs, vaan odotti, kunnes Jyrki pääsi käden ulottuville ja iski puukon sen selkään. Heikosti kerkesi poikanen parahtaa, ja silloin hyökkäsi emo aivan puun juurelle, mutta kärvensi karvansa ja murahtaen pakeni loitommalle.

Koiranpentu ja karhunpoika kainalossaan, tuohusta heilutellen Jyrki alkoi nyt uudelleen matkansa nevan yli karhuemon seuratessa muutamakymmen askelta jäljessä. Nevan puoliväliin kävi matka rauhallisesti, mutta sitten Jyrki putosi vyötäisiään myöten hetteeseen, ja tuohus sammui. Kun hän taas pääsi kuivemmalle ja alkoi astella edelleen huomasi karhu vaaranesineen kadonneeksi ja pahasti murahtaen hyökkäsi se yli hetteen Jyrkiä kohti. Siihen Haukinevalle olisi silloin Jyrin maallinen vaellus päättynyt, mutta kohdalla sattui olemaan runsaan miehen mittainen kuivunut nevamänty. Sen riuhtasi Jyrki juurineen maasta, huitasi sillä kohti karhua ja karjaisi taas:

»Ka mies, elä tulek!»

Juurien mukana nevasta noussut märkä sammaltukko lennähti karhulle päin silmiä hämmentäen sen ajatuskyvyn, ja Jyrki sai vähän etumatkaa, mutta heti oli karhu taas kintereillä, ja sama peli uudistui. Jyrki kuljetti risua uskollisesti mukanaan, juoksi polveen saakka vajottavassa nevassa, milloin karhu perääntyi, ja kun tämä taas uskaltautui liian lähelle, huitaisi hän vitsallaan ja karjaisi henkensä edestä:

»Ka mies, elä tulek!»

Lopulta päästiin nevan laitaan, ja siellä sai Jyrki itselleen uuden tuohuksen. Nevan laidasta johti poluntapainen Pien vaaralle, sitä pitkin kiirehti Jyrki pihattoonsa, mutta aina kotiveräjälle saakka karhu seurasi häntä. Siihen jäi istumaan ja tirkistelemään läpi puolapuiden.

»Ka akka, annahan rihlakko», huikkasi Jyrki pirttiin kiiruhtaessaan, tempasi suustaladattavansa seinältä ja saman tien pihamaalle. Siellä istui karhu veräjän raosta katsellen, ja saunakodan nurkalta Jyrki otti tarkan jyvän. Panos oli kuitenkin viime talvellisia eikä nallikaan syttynyt, ja ennenkuin Jyrki ennätti saada rihlakkonsa kuntoon, oli karhu jo hävinnyt metsän peittoon — itsekseen suremaan ja miettimään kostoa.

Ja sitten elokuussa — vaikka Jyrki palkkasi pojan paimeneksikin — tappoi karhu hänen viidestä lehmästään kaksi ja kolmannen repi vaivaiseksi.

ÄNÄTINPÄÄ.

Pitkä hevosmatka oli kestetty, selkää pakotti ja istuinlihaksia särki, nyt oli vielä jäljellä vajaa kolmipenikulmainen venematka.

Änätinpäähän, Änätinjärven luoteisnurkkaan olin matkalla valtion töihin, kruunun savottaan.