Part 3

Puolen päivää paukuttelivat tätä jänistä, mutta nahkansa piti jänis, ja sitten tuli pimeä. Sitä ammuttua koiraa olivat laastaroineet yön seudun ja aamulla lähteneet kirkolle.

»Siellä se on sama jänis vielä, eikä se oo oikia elikko. Lumikelillä sen jäljen näkee, niin on kuin hukalla.»

Risto oli itse myös innokas metsästäjä, syksyt kaiket kulki rihmoilla. Nyt oli hankkinut jo suusta syötettävän rihlan, kun esivalta kielsi rihmoilla pyynnin. Silmänlumeeksi vain, sillä kuuluipa Riston aitassa olevan sadottain uusia linturihmoja valmiina viritettäviksi metsäpoluille, kun poikaset isommiksi varttuvat, ja laki myöntää pyyntöajan. Ei Risto kyllä rihmoistaan kenellekään puhunut, eikä kukaan hänen pyyntimaitaan tiennyt, — kuka siellä suurella salolla toisen jälkiä nuuskii.

Eikähän nyt ollut vielä metsälinnun pyyntiaikakaan, vasta muutama päivä oli saatu sorsanräähkäleitä ahdistella, nyt leimailtiin vain metsiä.

Ristolla oli kolme lehmää, jotka kulkivat siellä aitaamattomalla salolla vetreäruohoisten purojen rannoilla aterioimassa ja illalla palasivat kotiin kun muistivat, milloin varemmin, milloin myöhään illalla. Liikkuihan kontiokin niillä main, mutta kun leimuujoukko päiväkauden metsissä huuteli, ei uskaltanut sarvipäitä ahdistella.

Siinä elokuun alkupäivinä, kun teerenpojat jo lentelivät, tuli Ristolle kova hoppu lehmänhakuun. Ei hän aikaisemmin niistä ollut hätiköinyt, mutta nyt arveli, että kyllä ne ovat menneet kauas korpeen, ja siellä kontio ne nykistää. Ja kun toiset oikaisivat työmaalta uraa pitkin veneelle lahden pohjukkaan, painui Risto viistoon kauas salolle ja sieltä omia aikojaan lehmien kanssa mökilleen.

Mikäpäs siinä, olihan maidonantajista huoli pidettävä, vaikka vähän ihmettelinkin, että Riston jalka niin kepeästi nousi raskaan päivätyön jälkeen. Mutta kun parina ehtoona soutaessamme salmen läpi havaitsimme lehmien jo pihatossa märehtivän, mutta Risto vielä viipyi hakumatkallaan, rupesin epäilemään, että eiköhän se lehmänhaku vain olekin vetänyt linturihmoille.

Kysäisin aamulla asiata Ristolta, mutta hän väitti turhiksi kaikki sellaiset luulot ja sanoi, ettei vuosikausiin ole rihmasta nähnytkään paitsi mitä talvella on jäniksille halmeenlaitaan lankoja viritellyt. Eikä Risto sen päivän iltana lehmänhakuun lähtenytkään.

Mutta taas seuraavina päivinä hävisi Risto aina joukosta töiden loputtua, ja silloin olin varma, että rihmat ne miestä juoksuttavat. En puhunut enää sanaakaan koko metsästyksestä, vaan päätin löytää sen Riston pyyntipaikan. Mutta mistäpä tuollaisella Aasiaan saakka ulottuvalla salolla muutamat rihmaset löytäisi. Senhän kyllä arvasin, ettei riistamaa kovin loitolla saattanut sijaita.

Aamustapäivin läksin kiertelemään siihen suuntaan, johon Ristokin aina hävisi. Kävelin kangasta ja korpea, tuli suo väliin ja taas kangas, samanlaisia kaikki, linturihmoja ei löytynyt.

Katselin karttaa: tuollahan puolisen kilometrin päässä oli laaja rämeikkö, ja sen tällä rannalla toista kilometriä pitkä kangassuikale. Sellaisessahan luulisi lintujen viihtyvän. Oikaisin suoraan sinne. Loivasti viettävä, marjainen kangas tuli eteeni laskeutuen vesakkoisena rämeeseen. Kankaan laitaa johdatti polku, vain sellainen kankaan pituinen, korvesta alkoi ja korpeen päättyi, aikojen kuluessa syntynyt, lehmät syönnöksillään kulkeneet, joku metsämieskin tai muu metsänvaeltaja sitä käyttänyt, kunnes kanerva ja marjanvarsi oli kulunut pois. Siinä jos missään sopiva polku rihmoille.

— Ja eikös ollutkin! Tuossa aivan edessäni oli yksi: taidokkaasti tehty matala risuaita, jonka yli lintu kyllä hyppää, mutta kun näkee polun kohdalla avonaisen portin, niin oikaisee siitä. Mutta portissa vaaniikin silmukka, aivan uusi jouhipunonnainen, joka luistaa helposti eikä sykertele! Tämän vuotisia on tekoja — Riston hevosen hännästä.

Katselen polkua puoleen ja toiseen. Joka parinkymmenen askelen päässä toisistaan kyykötteli tällaisia aitauksia ja portteja, niitä oli useita kymmeniä.

Kun olin varustautunut tällaisia tapauksia varten, olin varannut taskuuni sellaiset pienet sakset, joilla voi sekä leikata kynsiä että nipsaista sikaareja. Sillä kynsipuolella nyt varovasti leikkasin rihman poikki maanrajasta, ja kun paula jo alunperin oli männynneulasilla pingoitettu oikeaan asentoonsa, jäivät rihman päät toisiinsa kiinni eikä katko kohtaa tarkemmin tutkimatta havainnut. Jos nyt pyy tai vaikkapa teeri meni ansaan, asteli se siitä läpi vahingotta, itsekään edes tietämättä, missä surmassa oli käynyt, jonka jälkeen joustavat langanpäät painuivat entisiin asentoihinsa, ja rihma näytti aivan eheältä.

Näin katkeilin tusinanverran lankoja, kun eräässä oli pyy, pieni rääpäle. Lämmin oli vielä, kun sitä koettelin, sääliksi kävi. Mutta sääliksi kävi myös tämä Riston uusien lankojen katkominen.

Jätin pyyn paikoilleen; saahan ukko edes jotakin harmiinsa, kun tulee kokemaan. Annanpa sitten läksytyksen toiste.

Samalla olin astua suuren, mustan käärmeen päälle, joka kiemurteli tien poikki. Ihminen vetää aina äkisti käärmeen nähdessään vaistomaisesti jalkansa pois, vaikka on paksunahkaiset pieksut jalassa. Niin tein minäkin, mutta samassa hetkessä painoin jo leveällä latuskapohjallani sen niskanikamia. Komea olikin mato, sahanteräselkäinen kyy, ja äkäisesti riuhtoi se pieksuni vartta. — Tapettavahan se on, ihmiskunnan vihollinen, ajattelin ja kantapää jo siirtyi lähemmäs kiiluvia silmiä, kun mielessäni välähti että »onhan se säästettävä Ristolle toinenkin saalis.» Kädessäni oli uusi jouhipunonnainen, siitä tein kahdenkertaisen silmukan, jonka hivutin kyyn kaulaan niin tiukalle, että niskanikama katkesi, ja leukapielet jäivät longalleen, vihaisesti silmät ammollaan. Vähän matkan päähän pyystä kiinnitin tämän otuksen sitten toiseen porttiin ja ajattelin, että »jos Ristolla on minkäänlaista uskontoa, niin tottapa jättää rihmapyydykset vähäksi aikaa.»

Kun päiväkin kului jo pitkälle, laukoilin nopeasti vielä löytämäni rihmat ja kiersin muina miehinä työmaalle enkä ollut Ristoa huomaavinanikaan.

Päättyi työ siltä päivältä, miehet painuivat kotipolulle, ja siinä jossakin käänteessä se Ristokin taas livahti lehmänhakuun. Kenellekään en hiiskunut pyydyksillä käynnistäni.

Tuli ehtoosta ja yöstä seuraava aamu, kun taas salmesta otimme Riston veneeseen. Totinen oli mies kasvoiltaan eikä puhekaan luistanut; tarkkaan tutkisteli vain minun piirteitäni, löytäisikö niistä selitystä ongelmaansa. Syyttömältä koetin näyttää, ja Ristokin rauhoittui, mutta sanattomana kulki koko päivän ja illalla tuli toisten mukana kotiin.

Olin yönseutuna jutellut kortteerini isännälle, metsänvartijalle tapahtumasta, ja kun seuraavana aamuna taas tapasimme Riston, huusi hän jo veneestä:

»Sille Ristollehan on mato käynyt rihmaan.»

»Voi pertsetti, kuka?» — pääsi Ristolta, mutta malttoi mielensä. Hän katsoi meitä epäilevästi, että jokohan nuo —.

»Vartiuksen vanha isäntä on nähnyt unen, että Riston rihmassa on vielä mato korjaamatta.»

»Se on vale. Minä en ole rihmoja pitänyt eikä minulla niitä olekaan», väitti Risto.

»Parempi onkin, ettei pidä, tuollainen ei kuulu sattuvan hyvän edellä», varoitteli metsänvartija.

Miettiväisenä kulki Risto seuraavat päivät ja pysyi visusti joukon mukana iltasella kotiin palatessa. Ei vetänyt mieli enää rihmoille, kammotti koko pyyntimaa.

Metsänvartija ei jaksanut pitää salaisuutta omanaan, vaan kertoi siitä toisille, ja niin sai Ristokin kautta rantain kuulla asian oikean laidan. Sen syksyn pyynti oli kyllä mennyt pilalle, mutta jo seuraavana syksynä kuului hänellä olleen rihmoja entistä runsaammin.

KELOVAARAN MUSTA KARHUKOIRA.

Kelovaaran Oskarin Musti oli äkäinen ihmisille, taikka oikeastaan se oli äkäinen koko maailmalle. Jos ihmisiä ei ollut lähettyvillä, ärisi se itsekseen taivaan kuuta ja tähtiä, ja äänensä oli niin selkääkarmiva, että monta kertaa heräsin yöllä ja vedin peiton korvilleni.

Kelovaaran torppaa oli aikojen kuluessa kolme eri polvea rakentanut, kukin aina pirttinsä kerrallaan toinen toiseensa liittyen. Vanhin pirtti oli jo sortumaisillaan, keskimmäinen pahasti vinossa ja tämän Oskarin aikaista käytti nykyinen perhe asuntonaan. Siinä keskimmäisen pirtin kupeessa oli pieni kamarikin, maarajassa, parin metrin korkuinen, ja se oli Mustin ja minun asuntona, tosin siten, että minä asuin kamarissa, ja Musti kamarin alla multapenkissä, jonne se oli kaivanut mustan onkalon niin pitkälle kuin kahleiltaan ylti.

Sillä kahleissa oli Musti pidettävä, koska se salakavalasti kävi hampaillaan talossakulkijain pieksunvarsiin ja käymälihaksiin. Eihän niitä vieraita tällaisella salolla monia ollut, kenties yksi kuunkiertämää kohti, mutta kun sekin haluttiin jo uutistenkin takia taloon poikkeamaan, kytkettiin Musti rautakahleilla niin pitkälle portaista, ettei juuri yltänyt pirttiintulijan pohkeeseen.

Ensi tapaamisellamme lävisti Musti hampaillaan minun uuden pieksunvarteni, kun sitä yritin mennä hyväilemään. Mutta isäntä Oskari kerkisi pihalle ja karjaisi: »Syyti Musti», jolloin se livahti multapenkin koloonsa niin, että kahleet rapisivat, ja sieltä kiiluvin silmin katseli uutta tulijaa ilkeästi uristen.

»Mikä otus se tuo on?» kysyin Oskarilta.

»Karhukoira; näkeehän, kuinka vihainen se on.»

»Niin jotta minulleko?»

»Eikä kun kaikille. Kevättalvella sen ostin porajärveläiseltä kulkijalta. Tuli savotasta, poikkesi tässä, ja kun oli Joensuuhun matkalla, möi sen minulle halvalla. Niin vakuutti, että monet kontiot on tämän emo haukkunut. Nuori tämä vielä on, vasta viimekesäinen pentu, mutta kunhan siitä varttuu.»

Näin vakuutteli Oskari, ja minäkin aloin uskoa hänen puheitaan, kun viikkojen kuluessa Mustia katselin ja tarkastelin. — Saattoipa hyvinkin tuollaisesta ärhäkkäluontoisesta mustakarvasta tulla karhun takavillojen purija, saattoipa hyvinkin Oskari vielä tehdä ihmeitä karhukorvessa tällä piskillä.

Vainu oli Mustilla niinkuin manalan koiralla. Jo neljänneksen päästä se tunsi tulijan askelen kankaalla tai kuuli, kun venettä telapuille vedettiin Koitereen rannalla, josta kapea polku uhotteli Kelovaaralle. Vaaralla ei vielä tietty mitään tulijasta, kun jo Mustin korvia vihlova ulvonta ketjun kärjestä sen ilmaisi. Oskarin lintukoira, Topi, silloin vielä veteli uniaan, ja vasta kun kulkija halmeen laidassa räväytti veräjän auki, nosti se niskavillojaan, päästi ulinan, mutta jo taloon nousevalla saunatiellä nuolaisi tulijan kättä ja viuhutti häntää, mikäli sen kippuraisuudelta kykeni. Sillä Topi oli ruskeakarva, kippurahäntäinen, joka haukkui lintua oman vainunsa päästä ja otti ruokapalan vieraaltakin.

Musti tottui minuun vähitellen, ja arvaahan sen, kun huonetovereita melkein oltiin, lattia vain välissä. Iltaisin istuskellessamme portailla salli se jo silitelläkin kiharaista turkkiaan, jopa kyhnäsi kuonollaankin polveen. Mutta kun aamulla mentiin metsään tai illalla sieltä kotiin tultiin, ja Musti näki haulikon olallani, silloin se joutui raivoon. Se tempoi ja rytki lyhyitä rautaketjujaan, ja silmät paloivat päässä kuin Änätin Riston jäniksen.

»Tätä koiraa on pyssyllä peloteltu», sanoin eräänä ehtoona Oskarille. »Ei se totu paukkuun koskaan, parempi kun lopetat sen aikanaan.»

»Ei sitä tiiä», sanoi Oskari. »Kunhan kontion jäljen tapaa, totta luonto muuttuu.»

Näin kului aikaa toista kuukautta, ja Musti tottui jo haulikkoonkin, sallipa jo asettaa aivan multapenkin viereen. Kaukaa sitä kierteli, niin kaukaa kuin kahle salli, mutta ei enää murissutkaan.

Siellä Patvinsuon saarekkeen syrjässä, pienen lammen kupeella tapasimme sitten eräänä päivänä karhunjäljet. Milloin se oli nevan reunassa putkenjuuria kaivellut, milloin kankaan laidassa seiväsnäreen vitsakseksi vääntänyt, voimiaan mitellyt tai muurahaispesissä herkutellut. Nythän saammekin koetella, minkä verran Mustissa on kuulun emonsa verta ja sisua, kun tuomme sen vereksille jäljille.

Sattuikin seuraavana päivänä oikein taivaantäyteinen roimasade, joka ajoi meidät jo puoliltapäivin metsästä kotiin ja iltapuoleksi lykkäsi pilvienraosta kilottavan helteen. Silloin päätimme lähteä Mustia koettelemaan. Heitimme kiväärit selkään, otimme koviakin paukkuja mukaan ja talutimme Mustin sinne lammen lähelle suonlaitakorpeen, jossa karhu eniten oli mekastanut. Topikin sai tulla jaloittelemaan, irrallaan juoksenteli vierellämme, poikkesi aina väliin metsässäkin hätyyttämässä keskenkasvuisia teerenpoikia.

Taas oli kontio yöllä käynyt, kankaanlaidassa riehunut. Suuren muurahaispesän oli pohjiaan myöten penkonut ja paksun männyn kyljestä repinyt kaarnaa. Usutimme Mustin jäljille ketjusta taluttaen, mutta eihän Musti muurahaisista pitänyt, kerran nuuhkaisi ja aivasti. Veimme sen sitten sinne karhun käymän petäjän juurelle. Musti nuuhki tarkkaan puunjuuren, nosti sitten takajalkaa, nykäisi ketjua ja arveli, että »hyvä on, jo tästä joutaa poiskin».

»Vanhoja nämä ovat jäljet», sanoi Oskari, »lähetään tuonne syvemmälle korpeen».

Mutta silloin yllätti meidät raekuuro, silmiäsokaiseva, joka pani lammen tyynen pinnan kuin kiehumaan. Rannalla oli vanha tukkimiesten maja, sellainen kolmeseinäinen, viistokattoinen, neljän paalun varaan rakennettu. Sinne pakenimme sateensuojaan, kestihän katto toki pahimman ryöpyn. Mustin sidoimme yhteen ulommaisista kannatinpaaluista, jotta se saattoi olla sekä majassa että ulkona, itse vetäydyimme pitkäksemme aikoja sitten kalvenneille heinille katsellen lammen poreilevaa pintaa.

»Kerrohan, vosmestari, taas niitä soakkunoita sieltä etelämmiltä mailta», pyysi Oskari, kun piipuistamme nouseva Capstanin tuoksu oli saanut hänet herkemmälle mielelle.

Ja minä kerroin kauniita historioita, jotka panivat Oskarin silmät loistamaan, sillä hänellä oli lentävä mielikuvitus, ja tarinoihini lisäsi hän mielessään ainakin sata prosenttia.

Sade jo heikkeni, muuttui vihmaksi, ja ilta hämärtyi. Musti makasi siinä aukeamassa, nenä sateessa, häntä majassa, vinosilmin aina vilkaisten pyssyihimme.

Tuli lentää lehahti telkkä ja laskeusi lampeen. Räpisteli ja uiskenteli, mutta meistä tavallisen pyssynkantaman ulkopuolella. Oskari, joka pitkän aikaa oli ihmetellen katsellut uutta hanatonta »Hunsvaarnia», kuten hän sitä nimitti, yllytti, että »näyttääpäs nyt, vosmestari, miten se hanaton ottaa».

Nostin haulikon poskelleni ja laukaisin. Seuraavina sekunteina tuntui, kuin maanjäristys olisi kohdannut huonettamme. Pamausta seurasi äkäinen älähdys, ja koko kolmiseinäinen maja sortui niskaamme. — Musti oli kauhuissaan temmaissut maanrajasta lahonneen kannatinpaalun irti, johon se oli sidottu, ja majan katto oli haudannut meidät alleen.

Kun selvisimme jaloillemme puiden ja tuohien alta, kuului kankaanlaidasta vielä jokin ulahdus, ja polkua pitkin otatti karhukoira kotia kohti kuolemanpelossa, majan tukipuu jäljessä raahaten ja korkealle ponnahdellen, niin että kangas kumahteli.

Oskari päästi pahaenteisen naurun:

»Kato mies, minkä teki, ammuttava se on koko Musti», päätteli hän. »Pettihän porajärveläinen.»

Läksimme polkua pitkin seuraamaan; ei Topikaan enää polulta metsään poikennut, hiljaa tulla, lupsutteli jäljessämme.

»Niinköhän tuo vei pökkelön pihaan saakka», arveli Oskari. »Sisua on vietävällä.»

Mutta sille matkalleen oli karhukoiran vaellus määrätty päättyväksi. Astuimme virstan verran pehmeää havuneulaspolkua, jonka märkään pintaan Mustin kynnet ja perässä hyppivä kapula olivat jättäneet merkkejään. Sitten tulimme suolle, vetelälle ujamalle kahden kankaan välissä, jonka yli johti kapulatie.

Harvahkojen porraspuiden väliin oli majapaalun toinen pää osunut, siihen kiinni juuttunut ja vauhdistaan tempaissut Mustin kyljelleen syvään lettoon. Kauhuissaan oli se siinä piehtaroinut, kiertänyt riimun kahden kapulanpään ympäri ja siihen surmansilmukkaan työntänyt päänsä, niin että musta kuono jäi hetteeseen. Ei löysännyt ketju kaulasta, oli viimeisillä voimilla ahmaistava vettä keuhkojen täydeltä. Silmät pullistuivat päästä, takajalat tempoivat vielä vaistomaisesti sekoittaen veden vihertäväksi liejuksi, hetken värähteli vielä ruumis ja painui sitten liikkumattomaksi hetteeseen. Pystyyn jäänyt paalu törrötti aukealla kapulatiellä osoittaen lyhyen taistelun paikan.

Kun tulimme kohdalle, irroitimme surmansilmukan Mustin kaulasta ja nostimme rääsymärän ruumiin porraspuille; henki oli jo siellä, missä ei enää ampumalla peloiteta eikä panna paaluja kaulassa laahaamaan. Mutta himmenevät silmät olivat vielä auki, ja niistä loisti sama kiukku ja kammo, joka ei niitä ollut edes hetkeksi elämässäkään jättänyt.

Kankaanlaitaan hiekkaan koimme saada haudantapaisen ja sinne sen Oskarin mustan karhukoiran peitimme, valkoista jäkälää kummuksi kannoimme. Ihmeissään Topi toimitustamme katseli.

Kotimatkalla emme puhuneet kumpikaan mitään, ja vasta kun talo näkyi, ja vaaran rinnettä nousimme pihaan, arveli Oskari kuin itsekseen:

»Ei mies tullut karhukoiraa Mustista, — pettihän porajärveläinen,»

UPSEERIN AHTERI.

Ei sitä metsissä eläen ja asuen joudu paljonkaan urheilusta, sellaisesta areenaurheilusta tietämään eikä sitä harrastamaan. Sen kuin sanomalehti kerran pari kuussa postin saapuessa tietää ilmoittaa uusista ratasaavutuksista, niihin saat tyytyä. Katsomaan et jouda enempää kuin koettelemaankaan, eikö ehkä vielä meikäläisessäkin olisi rekordinlyöjäksi rintamaiden miesten rinnalla.

Kävelemistä on metsämiehen elämä, yhtämittaista tarpomista aamusta ehtooseen. Patinaa, pieksunpohjaa siinä kysytään, pohjelihaksia koetellaan ja pientä kilpailuntapaista pidetään niin metsään mennessä kuin kotiintullessa, — enimmäkseen kuitenkin kotiintullessa.

Kesän kuluessa työsakin miehet kyllä oppivat toisensa niin tarkoin tuntemaan, ettei loppusuvesta tuollaisia voimaspurtteja oteta enää kuin joskus hyvällä tuulella ollen juhlista palatessa. Alkukesä sitävastoin lukee hätää monelle ja silloin pannaan uudet miehet tiukalle.

Kesä oli alullaan ja meillä oli uusia miehiä useampia matkassa. Jokainen kehui voimillaan ja ennätyksillään, mutta eihän niitä siellä voinut tarkistaa. Piti vain odotella, mitä aika kustakin miehestä sanoisi.

Jallu oli hyvinruokittu, pulloposkinen, keskimittainen. Kun joku arveli, että hänen pitäisi laihtua melkoisesti, ennenkuin kykenee toisten mukana marssimaan, sanoi hän:

»Minut on Turussa vartavasten tutkittu ja eräs asiantuntija sanoi, että minulla on upseerin takapuoli, joka juuri sopii metsämiehelle.»

Katselimme ja tunnustelimme hänen takalistoaan, ja sellaiseksi lihavahkoksi palluraksi sen havaitsimme. Emme puhuneet mitään, kun kerran asiantuntija oli sen priimatavaraksi vakuuttanut, mutta mielessämme oli omat epäilyksemme. »Eiköpähän tuosta kesän kuluessa laihtune tavalliseksi takapuoleksi», arvelimme.

Niinkauan kuin työmaa oli lähellä kortteeria, pärjäsi Jallu siinä kuin toisetkin; vähäisiähän ne olivatkin muutaman kilometrin kävelyt, kun ilmatkin vielä pysyivät viileinä. Mutta kun sää muuttui helteiseksi, alkoi Jallun alaruumis reistata. Hän valitti aina iltaisin, että jossain hyvin pahassa paikassa hiertää ja hankaa.

Sitten muutettiin työmaata, kauas salolle kokopäivän kävelyn päähän. Viikon eväät lyötiin joka miehen selkään, sillä asutusta ei ollut lähempänä eikä ruokapaikkoja muuta kuin monet lammet, jotka onkimiehelle kyllä antoivat runsaan särpimen. Päivä oli jo aamusta saakka paahtavan lämmin, kun kolmenkymmenen miehen voimalla työnnyimme taipaleelle.

Ensimmäiset neljännekset asteli Jallu reippaasti joukon etupäässä. Sitten toisen tunnin lopulla alkoi hän jäädä noin niinkuin huomaamattomasti mies mieheltä jälkipäähän ja käyntinsä muuttui haasottavaksi kuin hanhen. Vihtori tämän huomasi ja mainitsi jotain upseerin takalistosta ja meitä toisia nauratti, tuhmasti kyllä, sillä ei kävely arvattavastikaan ollut Jallulle mikään leikin asia. Urhoollisesti hän kuitenkin ponnisteli mukana, ja mukana oli pysyttävä, ellei halunnut jäädä yksin tiettömään korpeen.

Aina puolimatkaan hän seurasi sanaa puhumatta, hikikarpalot vaan tippuivat nenänpäästä. Sitten levähdettiin ja pantiin tupakaksi. Jallu tuli minun luokseni ja pyysi vähän sivummalle, pensaan taakse. Siellä hän laski housunsa kinttuihin ja kehoitti katsomaan.

Ja voi onneton sitä näkyä: kummankin kauniin pyöreän ruumiinosan hankauspuoli oli hiertynyt verilihalle, paistoi ja punoitti kuin iltarusko. — Siinä se nyt oli se upseerin p—y.

Kun ei meillä ollut pumpulia, laastaria tai muita lääkeaineita mukanamme, keräsin vanhasta kuusesta naavaa, sellaista kellanharmaata ja pehmeätä, josta laitoin jonkunlaisen tyynyn asianomaiseen paikkaan ja Jallu sanoi helpottavan.

Jatkoimme taas matkaa uusin voimin joukon etupäässä, mutta nyt emme päässeet kuin viitisen kilometriä, kun hän jo pysäytti koko kulkueen ja sanoi, että »nyt siellä vasta oikein polttaa, ei se äskeinen ollut mitään tähän verraten.» Kysyi, olinko tahallani pannut sinne keltiäisiä.

Minä sanoin, että parhaan taitoni mukaan olen asiat järjestänyt, mutta hän vaati uutta tarkastusta. Tällä kertaa oli näky vielä murheellisempi. Kuiva kuusennaava oli kävellessä murentunut hienoksi jauheeksi, joka puuterin tavoin takertui hankauspintoihin samalla tuimasti kirvellen. En uskaltanut puhua näkemästäni mitään, sanoin vain, että täytyy hakea vähän tuoreempaa lääkettä.

Suosta kannoin sitten sylintäyteisen märkää suosammalta ja siitä teimme housuntäyteisen paketin, joka remmillä kiinnitettiin sopivasti housujen sisäpuolelle. Nyt helpotti taas, ja matkakin sujui huokeammin. Perille saakka, kaukaiselle salokämpälle Jallu pääsi pitemmittä pysäyksittä, sillä aina kun rupesi vaivaamaan, tarvitsi hänen vain hetkeksi istahtaa kannonkärkeen, niin märkä sammaltyyny luovutti virkistävää vettä kirveleville pinnoille.

Kului lähes viikon päivät rauhallisissa hommissa, ennenkuin Jallu uskalsi pistää juoksuksi, sitten hän jo tuli entiselleen. Mutta mielialansa ei tyyntynyt koko kesänä, sillä jos tahtoi saada hänet suuttumaan, tarvitsi vain ohimennen huomauttaa, että hänellä on muutamia upseerin ominaisuuksia.

LAMPURI.

Kirkonkylään oli tullut uusi apteekkari. Entinen oli tympeentynyt koko seutuun — vai liekö keksinyt tuottavamman liikkeen jostain muualta —, myynyt apteekkinsa tälle uudelle, ja nyt toimitettiin tavaroitten inventeerausta. Kun se välttämätön apteekki- ja tippatavara oli laskettu ja noteerattu, tehtiin kauppaa vielä kaikenlaisesta irtaimesta ja huushollitavarasta, sillä ainahan sitä poismuuttajalta yhtä ja toista liikenee, joka tulijalle taas on tähdellistä. Gramofooni joutui uudelle omistajalle, ja sitten tuossa rannassa kellotti vielä soutuvene, jonka entinen apteekkari olisi mielellään myynyt. Lähdettiin sitä miehissä katsomaan, minä kolmantena, kun satuin olemaan tuttava sekä entiselle että uudelle.

Juoksenteli siinä jaloissamme suuri, ruskea koiranvotkalekin, sellainen stöövari, ajokoira, entisen apteekkarin omaisuutta.

»Osta pois tuo jäniskoirakin», sanoi hän. »En viitsisi sitä sinne kaupunkipaikkoihin kuljettaa. Saat halvalla, ja ajaa varmasti.»

»Kyllähän ajokoiran olen aikonut hankkia, kun täällä on hyvät jänismaat, mutta jos se ajaa lampaita.»

»Ei ole Jalo lampuri, sen saat uskoa. Irrallaanhan se tässä kylässä on juoksennellut. Osta pois, viisisataa markkaa.»

»Kyllä minä vähän olen kuullut sitä lampuriksi mainittavan, mutta kun kerran vakuutat, niin olkoon menneeksi.»

Kaupat tehtiin, ja Jalo sai uuden isännän.

Syyskuun ensimäistä odotimme kiihkeästi, sillä Jalon uusi isäntä oli kutsunut minut kanssaan ensimmäiselle jänisjahdille. Kovasti Jaloa taputtelimme ja kehuimme, sillä kun oli oikein rotumerkit ja kuuluisa suku, ja sitten niin viisaanlempeät silmät, kuten oikealla ajokoiralla tuleekin.

Tuonne järven taakse päätimme lähteä koettelemaan, pappilaan Isoonmetsään. Siellä piti kuuleman mukaan olla jäniksiä runsaasti.

Jahtiaamu oli tyyni ja lämmin. Ei vielä kunnolleen hämärtänytkään, kun sonnustausimme kolmisin veneeseen ja läksimme lipumaan yli rasvatyvenen selän pappilan metsään, joka hienon usvan läpi häämöitti heikkoa aamurusotusta vasten kilometrin päässä.

Jalo oli kovin innoissaan. Se nuuhki veneenlaidan yli metsään päin ja vikisi hiljaa; näkihän sen, että sillä oli halu ja taipumukset jahtihommaan; oikein käpälät värisivät odotuksesta.