Part 2

Päätimme käydä niitäkin katsomassa; mielestämme oli haaskausta jättää perunoita sillä tavoin mätänemään. Pujahdimme lepikon läpi kokkomäelle, jonka vierestä koulun perunasarat alkoivat. Siellä oli tosiaan runsaasti valkoisia saksalaisia perunoita savikkopellon pinnalla, niinkuin kuukunanmunia, ja niitä aloimme poimia.

Sarat olivat kuitenkin märkiä, ja kun olimme saaneet taskumme täyteen mukuloita, läksimme pois. Arvelimme, että tulemme vaikka huomenna; kuka sitä nyt näin pyhäpäivänä työntekoon. Ja minnekkäs ne nämä perunatkaan, kun ei sattunut säkkiä mukaan.

Tiljanterin Eemeli, joka nähtävästi oli syönyt jo aikaiseen aamiaisensa, sanoi, että maakuopassa paistetut perunat maistuvat hyviltä ja ehdotti, että paistettaisiin nämä saaliimme, pieniä kun muutenkin olivat ja joutuisivat luultavasti sianperunoiksi. Se olikin mukava ajatus ja valitsimme sopivan rinteen siinä koulun aidan takana kivikkomäessä vastapäätä kirkkoa. Siihen kuului kirkkoveisuukin vallan selvästi, kun milloin joku sattui aukaisemaan oven.

Eihän meillä tupakoimattomilla pojannallikoilla ollut tulivehkeitä taskussamme niinkuin aikavammilla, ja minä hyppäsinkin puutarhan aidan yli noutamaan keittiöstä tulitikkuja. Siellä tuli kuitenkin huoneenhaltijan kanssa riita, joka päättyi minun tappiokseni, hän kun väitti, että »viimeinen aski on käsissä ja milläs sitten kirkkokaffit keitetään». Pyysin edes paria tikkua ja vähäisen askinsyrjää, mutta en niitäkään saanut. Huulillani oli jo melko nasevat sanat tällaista suvaitsemattomuutta vastaan, mutta sitten muistin papan tupakkalaatikon. Siihen oli kyllä vähän arveluttavaa koskea, mutta kuka sitä kiireessä kaikkia määräyksiä muistaa.

Menin peräkamariin ja sieltä löysinkin kokonaisen askin sellaisia vänta-lite-tulitikkuja, rikkipäisiä, sääksjärveläisiä. En malttanut olla samalla vilkaisematta viereiseenkin laatikkoon. Siellä oli paljon haulikon patruunoita ja ruutia. Sitten näin siellä sellaisen pienen, pyöreän, vihreäkantisen rasian, jossa rapisi niin mukavasti. Siinä oli kauniita kullankuparille välähteleviä nallihattuja, sellaisia suustaladattavan pyssyn sankkireikänalleja, joilla nyt ei ole enää mitään virkaa. — Pistin senkin taskuuni perunoiden joukkoon.

Mäenrinteeseen kalvoimme kukin perunakuoppamme, teimme tulet ja hautasimme perunat. Valkea helotti kirkkaasti, hieno sininen savu vain pujottelihe pensaikon välitse painuen pitkin maata Latopellolle päin sinne ojiin häipyen, sillä ilma oli tyyni, ja pilvet lepäsivät matalalla. Mikään ei ilmaissut olinpaikkaamme sivullisille.

Perunoita järjestellessäni putosi se vihreäkantinen nalliaski taskustani ja hajosi sammaleikkoon, viimekesäiseen keltiäispesään. Noukimme niitä sieltä yksitellen ja heittelimme tuleen, mutta ne kuin vain vähän tuhahtelivat. Sitten Kaalsonnin Eemeli, joka kansakoulussa oli etevä laskennossa, ja jolla oli linkkuveitsi, katkaisi leppäisen kepin ja työnsi nallin sen nokkaan. Kun tätä vähän kuumennettiin tulessa, antoi se melkein samanlaisen paukun kuin suustaladattava rihlakko. Tämä oli meistä hauskaa, kun kaiku aina kirkolta vastasi yli tyvenen pellon.

Tiljanterin Eemeli, jolla nähtävästi oli jo nälkä, kaivoi tulesta paistinperunoita. Niitten pinta oli vasta vähän ruskettunut ja ne narskahtelivat hampaissa kuin turnipsi, emmekä niitä viitsineet syödä. Kävimmekin koulun puuliiteristä hakemassa tasapäisen halon ja siihen painelimme kaikki nallit, mitä keltiäispesästä löysimme.

Mutta siinä perunoita kaivellessamme oli muutama kostea sammaltukko vierähtänyt tuleen. Se pihisi eikä palanut, ja kaunis valkoinen savukiemura lähti vierimään pitkin maata. Ilma oli raskas, eikä savu jaksanut nousta juuri vyötäisiämme ylemmäs. Oli niin hauskaa juosta tämän savupatsaan läpi edestakaisin. Me noudimme lisää sammaleita ja saadaksemme oikein komean savun, kastoimme ne läheisessä kivenvieruslätäkössä. Nyt lähtikin lumenvalkoinen vaippa tulisijoiltamme; se mateli pitkin maata Latiskan portille, leveni siinä pellolla ja vyöryi kirkolle päin ylämäkeä läpinäkymättömänä verhona. Menimme Santran tuvan nurkalle — jossa oli aukeampaa — katselemaan näkyä ja välillä juoksimme kohentelemassa tulia samalla työntäen sen nallipäisen halonpään käriseviin sammaleihin.

Silloin kumahti tapulin isokello ilmoittaen jumalanpalveluksen päättyneeksi, ja väkeä alkoi virrata kirkon ovista. He näkivät kauhistuneina tämän aavemaisen savujuovan, joka koulun mäeltä läheni yli pellon.

»Koulu palaa», huusi joku kimakalla äänellä. Mekin kuulimme huudon ja kipaisimme läpi vesakon auttamaan sammutustyössä, mutta eihän koululla mitään hätää ollut. Silloin käsitimme, että meidän perunahautamme savuhan se vain oli ihmisiä pelottanut ja kiireesti riensimme sammuttamaan tuliamme, sillä arvasimme tehneemme jotakin levotonta, josta ei hyvä seuraa. Mutta tulille ei ollut enää hyvä mennä. Nallit olivat kuumentuneet ja tiheään kuului sieltä repäisevä pamaus, jota muuten olisi ollut niin mukava kuunnella aivan vierestäkin. Nyt nämä paukut meitä hirvittivät emmekä kuolemaksikaan olisi menneet sinne.

Isäukko näkyi oikaisevan kujaa pitkin mäelle. »Älkää menkö, ne ampuvat», huusi joku jälkeen, mutta hän kyllä arvasi tämänlaisen ampumisen ja tuli, niin että musta kirkkotakki heilahteli. Samalla rasahti veräjä takanamme, ja Perkin pappa, jota myös kunnioitimme suuresti, tuli notkeasti yli kivikon. Hän huomasi meidät tiheässä pensaikossa, sieppasi karahkan maasta, ja nyt otatettiin metsään.

»Vai työ pojan pultterit, vai työ sotaa käytte sabbattina! Opettajan poika − −» kuului jälkeemme, mutta me emme enää kuunnelleet. Patalammille saakka kipaisimme yhtä mittaa ja siellä aidan juuressa, suuren kuusen alla levähdimme.

Emme asiasta paljon keskenämme puhuneet ja kun olimme hetkisen hengähtäneet juoksun jälkeen, läksimme taas liikkeelle. Ketään ei haluttanut mennä suoraa päätä kotiin, vaikka siellä kirkkokahvit odottelivat; mielessä tuntui vähän levottomalta ja vatsassa hiukan löysältä. Mutta sen päättelimme johtuvan niistä puolipaistuneista paistinperunoista.

Aina iltahämyyn saakka kiertelimme metsässä ja päivällinenkin jäi siltä vuorokaudelta syömättä. Vasta kun saunan takaa kurkistellen huomasin isän ja äidin lähtevän kyläilylle, menin muina miehinä kotiin ja ennen heidän paluutaan olin jo nukkumassa.

Seuraavana aamuna oli isä jo unohtanut — taikka unohtavinaan koko asian.

KESKEYTYNYT HIRVENJAHTI.

Kauppias ja tilanomistaja olivat jo hyvissä ajoin kesällä hakeneet kuvernööriltä hirvenkaatolupaa. Kahdeksaa oli pyydetty, oikein rutkasti, kun niitä jahtimaitakin sattui laajemmalti kuin mitä laki välttämättömään luvansaantiin vaati.

Papinkirjat, protokollat ja leimamerkit oli laitettu visusti järjestykseen. »Jos ei anna kahdeksaa, antaahan toki neljä.»

Kuvernööri, pahansisuinen mies, veti kuusi hirveä luvusta pois. — »Mokomat», tiuskaili, hän, »pyssyt niiltä pitäisi ottaa, — vallankumousta vain puuhaavat ja opettelevat ampumaan.»

»Olihan toki hyvä, että jätti ne kaksi, mistäpä niitä enempiä hirviä enää näillä main löytyy», lohduttelihe kauppias.

Tuli elokuun viimeinen, jahtipäivän aatto. Jo hämärissä meni tilanomistaja kauppiaalle lataamaan patruunoita, kotona kun ei sattunut olemaan ruutia.

Kauppiaan kamarissa istuttiin, patruunoita ladattiin, jahtimatkan eri kohtia suunniteltiin. Ruumistakin vahvistettiin silloin tällöin konjakilla, jota kauppias oli jahtia varten tuottanut kaksi kannua.

Näin päätettiin: aamulla, jo ennen hämärää painutaan karjakujaa pitkin nevan poukamaan; — siinä olivat karjapiiat melkein joka aamu nähneet kaksi hirveä, selitti kauppias.

Kauppiaalla oli kivääri, oikein pertaani. Hyvä oli mies muuten ampumaan, nuorisoseuran ampumakilpailuissa vain harvat pääsivät pielillekään; mato ampuja se kauppias.

Tilanomistajalla ei ollut kivääriä, olihan vain tavallinen takaaruokittava lintupyssy, haulikko. Ei häntä nyt juuri jahtimieheksi oikeastaan voinut sanoa, — sikoja oli lahtiaikana ampunut ja joskus käynyt teerenkuvilla. Eihän sitä maanviljelykseltä jouda juoksemaan oravan takia, mutta tämä se on toista.

»Se on pentelettä», sanoi kauppias, »etteivät ne anna ampua naarashirveä. Jos kerran härkähirvet ammutaan loppuun, niin mitäs sitten tekee naaraillakaan. Mutta ei auta, sakko on kova, jos ammut.»

»Ei pidä ampua naarashirveä», selitti tilanomistaja, joka oli innokas karjamies; »siitä nousee metsään uusi sarvipäinen polvi.»

Renki-Aapo makasi valveillaan pirtin sängyssä. Uni ei tullut, vaikka mikä olisi. Kauppiaan kamarista kuului keittiön läpi keskustelun hyrinää, vaan sanoista ei saanut tolkkua.

Aapo oli kauppiaalta kärttänyt päästä jahdille mukaan, vaan kauppias ei ottanut korviinsakaan sellaisia puheita. — »Mitäs sinä kakara miesten matkassa, pilaat jahtionnen.»

»Voi, kun olisi pyssy», ajatteli Aapo. »Kyllä minä ainakin yhden hirven ampuisin: niinhän se putosi sepän rihlakolla oravakin viime talvena korkean kuusen latvasta.»

Aapo käänsi kylkeään ja koetti nukkua. Kumma kuinka nyt valvottaa, vaikka muuten jo tähän aikaan on vetänyt pitkiä kuorsauksia. — Hiottamaankin tuppasi. — Kauppiaan kamarista kuului yhä epäselvää pörinää, ja se tuntui yhä kovenevan.

Ei malttanut enää. — Aapo hypähti sängystä, livahti porstuaan ja siitä kauppiaan akkunan alle. Siihen kuului selvästi, mitä huoneessa puhuttiin.

Aapo painui seinänviereen litteäksi ja kuunteli. — Voi kummaa, viisikymmentä jänistä yhtenä päivänä; — se on metsämies, tuo kauppias.

Tunnit kuluivat ja idässä alkoi kajastaa. Nyt oli aika lähteä, jotta kerkiää takamaalle.

Aapo kiersi nurkantaitse pirttiin, veti housut jalkaansa, ovipielestä otti virsut ja lähti seuraamaan metsämiehiä. — Ei hän muuten, kun kauppias oli kieltänyt, mutta olisi se hirventappokin nähtävä. — Parin kivenheiton matkalla seurasi, niin pitkällä, että kauppiaan sikaarinsavu tuntui vielä ilmassa.

Kylästä laskeusi karjapolku läheiselle nevalle, puolen virstaa taisi olla kangasta, — siitä vei kapulatie hetteen yli korpeen ja jakaantui pienemmiksi poluiksi takamaaniityille.

Tultiin jo suonlaitaan. — Pysähdyttiin odottamaan pensaikossa. — Tässähän ne karjapiiat...

Ja niinhän oli kuin tarjottimella. — Rämeiköstä, nevan kaulakkeen takaa tuli kaksi hirveä suoraan kohti. Suurisarvinen uroshirvi kulki edellä ja sarveton naaras vähän syrjemmällä, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatii.

Kauppias painoi sikaarinsa mättääseen: — sillä on tarkka vainu tuolla hirvieläimellä, saattaisipa hyvinkin kavahtaa sikaarinsauhua. Vaan tuulen allahan tässä oltiinkin; nevoilta vieri valkoinen usva metsämiehiä kohti, ehti kankaanlaitaan ja siinä hajaantui.

Suoraan kohti tulivat hirvet, aivan päin. Lähestyivät vielä matkan ja pysähtyivät nuuskimaan ilmaa. — Nyt oli ammuttava. Se sarvipää seisoikin niin sivuttain kuin maalitauluna, kauppias laski ainakin kahdeksan sakaraa sarvessa.

»Tähtää tuota härkää lapaan sillä suurireikäisemmälläsi, minä otan hiukkaista ylemmäs», määräsi kauppias.

»Valmis on.»

Kuin yhdestä pyssystä kiiri laukauksen kaiku yli usvaisen nevan. Kun ruudinsavu oli haihtunut, nähtiin uroshirven kiidättävän kaukana nevalla, sarvekas pää uljaasti koholla. Naarashirvi seisoi paikoillaan, ikäänkuin ei olisi käsittänyt koko tapausta, sitten etujalat retkahtivat, ja se painui hengetönnä sammaleelle.

Kauppias katsoi tilanomistajaa, tilanomistaja kauppiasta. Kumpikin tiesi tähdänneensä nupopäätä arvellen, että kyllähän kaveri huolen pitää tuosta sarvipäästä; — samalla iskulla kaksi hirveä, — kuka sitä sukupuolia enää kyseli, kun nahka oli poissa, ja lihat aitassa.

Mutta nyt sattui tuollainen rötöskä. — »Ethän sinä tähdännytkään lapaan, kuten käskin», sanoi kauppias. — »Ethän sinäkään tähdännyt siihen hiukkaista ylemmäs», sanoi tilanomistaja.

Hirvi oli saatava nopeasti nyljetyksi, sillä kylän karja kulkisi kohta ohi, ja paimenet saattoivat nähdä.

Renki-Aapo oli tullut aivan suon laitaan; — ei malttanut enää mieltään, vaan riemuissaan huusi:

»Niinhän kaatui kuin lekalla lyöty.»

»Ka Aapo, — pentele, — mitä helv—»... pääsi kauppiaalta. »Laputa heti kotiin töihin.»

Mutta sitten hän keksi jotakin. — Kun Aapo oli kerran nähnyt kaikki, niin parasta ottaa hänet uskotukseen.

»Ka Aapo, tulehan tänne; — käy sieltä ylisiltä se hirven sarvi ja vajasta kirves. Käy vikkelään.»

Metsämiehet ryhtyivät nylkemään saalista, Aapo vilkkaisi kylään; — kujalla kalkatti jo karjankello.

Kylässä tehtiin nousua. Aapo tapasi tiellä leipurin pojan ja vihjaisi, että »nyt se iso hirvi kaadettiin.» — Neuvoipa paikankin vielä.

Leipurin poika kertoi nimismiehen rengille, ja niin levisi tieto talosta taloon.

Muutamia uteliaita kävi tappopaikalla katsomassa kummaa otusta, ja nimismieskin ulotti tavanomaisen aamukävelynsä tänne saakka, kun kuuli hirven kaadetun. — Pitihän sitä niinkuin virankin puolesta.

Sillävälin oli renki-Aapokin joutunut takaisin. Ylisiltä oli hän etsinyt suuren hirvensarven, joka aikaisemmin oli koristanut kauppiaan kamarinseinää, mutta sitten, kun huoneeseen saatiin oikein paperitapeetit, viskattu tarpeettomana syrjään. Nythän se olisi tässä uteliaille osoituksena, että sarvipäitä niitä vain on ammuttu, eikä mitään nupoja.

Kirveellä kolhittiin hirven otsanahka luuta myöten rikki siitä kohden, missä sarvien tulisi olla. Aapon noutama sarvi viskattiin viereen mättäälle. — Eihän tosin ollut kuin yksi, vaan kukapa sitä huomaisi. »Metsämiehiä on tänään onnestanut», tervehti nimismies kapulatieltä.

»Onnestanut, onnestanut», hoki kauppias kiskoessaan nahkaa irti hirven kupeista.

»Taitaapa olla komea otus», sanoi nimismies lähestyessään nylkijöitä.

»Näyttääpä olevankin vankka sarvi.» — Nimismies otti sarven mättäältä alkaen sitä tarkastella, metsämiehet kiskoivat nahkaa niin, että hiki valui, eikä kukaan puhunut hetkeen mitään.

»Naulallakos se tämän hirven sarvi on ollut päässä kiinni», sanoi sitten nimismies. »Onpahan niinkuin ruostunut naulantynkä tuossa juuressa.»

»Pentele!» pääsi kauppiaalta, ja verinen nylkyveitsi putosi kädestään sammaleelle.

»Saakeli», sanoi tilanomistaja ja jatkoi nylkemistään.

»Sinä sen ammuit tämän naarashirven», sanoi kauppias. »Minä tähtäsin sarvipäätä, mutta ammuin yli.»

»Minä tähtäsin sarvipäätä, niinkuin käskit», puolustihe tilanomistaja. »Kyllä tämä on sinun työtäsi.»

»Saadaanhan asiasta selvä, kun katsotaan, minkälainen on kuulanreikä», sanoi nimismies ryhtyen tarkastamaan saalista.

Ja siinähän olikin suurempi reikä lavassa, — tilanomistajan haulikonkuulasta — ja toinen pienempi hiukkaista ylempänä — kauppiaan kiväärinkuulasta, siis aivan kuin puhuttu.

Selvä juttu, molemmat yhtä syyllisiä.

»Hirvenjahti taisi loppua tähän», tuumaili nimismies; minä takavarikoin lihat kruunulle, ja syyskäräjillä saatte tulla sopimaan asiasta.»

»Pentele», sanoi kauppias vielä lopuksi ja lähti astelemaan kotiinsa. Tilanomistaja seurasi äänettömänä jäljessä. Hyvästelemättä erosivat kauppiaan portilla.

Nimismies hankki kylältä miehen lopettelemaan nylkemistä, omalla hevosellaan vedätti sitten lihat aittaansa.

Syyskäräjillä kumpaakin metsämiestä sitten sakotettiin luvattomasta naarashirven ampumisesta.

Mutta senjälkeen eivät tilanomistaja ja kauppias ole yhteisiä jahtimatkoja tehneet.

PRAASNIEKOILLA.

Siihen aikaan uskoi Karjalan kansa vielä jumaliin, teki ristinmerkin kuvajaisen edessä, molinoi ja vietti praasniekoita. — Praasniekkapalvelus oli toki mieluisinta, silloin kun joko syötiin tahi tantsuttiin taikka kaulattiin.

Pienemmän jumalaisen praasniekka kesti noin kolme päivää. Suurempien, niinkuin esimerkiksi Petrus-vainajan, saattoi kestää viikonkin. Ei silloin väliä heinänteolla tai viljankorjuulla, — praasniekka oli vietettävä, puolen viikkoa tässä, toinen puoli tuossa kylässä. — Jumalainen huolehti maatöistä.

Repolan Törhösen isäntä oli jo parisen kertaa kesän kuluessa lähettänyt sanan, jotta »pitää tulla Petrunpyhinä Rjebolaan, siellä praasniekat.» Veneen lupasi laittaa vastaan, vesimatkaakin kun oli välillä.

Koska silloin toimitin metsätöitä siellä rajan lähistöllä, eikä juhlapaikalle ollut matkaa kuin viitisen penikulmaa, päätin noudattaa kutsua.

Niinpä heinäkuun kymmenentenä annoin miehille ylimääräisen loman ja läksin taivaltamaan pitkin ruutikuivaa kangasta kohti Repolaa. Asia oli miehillekin pyhä, — suuri osa heistä oli oikeauskoisia — ja he seurasivat mukana.

Vierasvarainen oli Törhösen talo ruotshille: Nadja siellä saajut pöytään kantoi, Vera sultsinat paistoi ja isäntä silloin tällöin peräkamariin kutsui, krimiläistä tarjosi.

Praasniekkapaikkaan, Haukkasaareen, sieti Repolasta soutaa hyvän rupeaman, se häämöitti Lieksanjärven takana epäselvänä kohoumana vasten taivasta.

Vierasta varten oli veneeseen kannettu pari lyhdettä olkia ja niille kehoitettiin makoamahan. Naiset soutivat, miesväki istui ja jutteli. Heinäkuun päivä oli lämmin, kaikilla juhlamieli, ja hetki hetkeltä kohosi Haukkasaaren ranta yhä selvempänä näköpiiriin.

Perillä oli vinha tanssi käynnissä. Siinä sai nuorukainen näyttää notkeuttaan, kun yhdellä jalalla kyykkyyn hyppien tavoitteli armaistaan. Jos huonosti teit hypyt, kiusattiin pitempään, jos paremmin teit, antautui nopeammin.

Haukkasaaren rusopartainen isäntä kutsui minut kamariin, kaikkein pyhimpään; pappi ja kanttori kuuluivat olevan vierainaan.

Enhän minä toki papin kanssa — mieluummin tanssitan näitä tyttöjä.

»Ka tule, — ei ole pappi paha mies. Tytöt jätä nuoremmille.»

»Enkä minä hänen pahuuksistaan, muuten olisin täällä pirtin puolella.»

»Ka tule, tule», isäntä työnsi minut edellään kamariin.

Pappi, lyhyenläntä, punakkanaama, tihrusilmä, istui samovaarin vieressä höyryävä lasi edessään. Seuranaan oli kanttori, pitkänsalskea vanhapoika, joka turhaan koetteli kasvattaa itselleen papillista partaa.

Pian tulimme tuttaviksi. Pappi kertoi avomielisesti olleensa paremmissakin paikoissa, Pietarissa ja muualla rintamailla. — Tuli eletyksi huonosti, ja piispa määräsi tänne. A vot soromnoo. Hyvä on täälläkin.

— Karjalahan olikin jonkunlainen rangaistussiirtola kelvottomille virkamiehille, ja mikäli kuulin, oli papillinen suku sellaista miltei järkiään.

Kysyin, tapaako pappi useinkin käydä praasniekoilla.

Ei, — ei hän nytkään pessotoimaan tullut, vaan kun naapuritalossa on lapsi kastettavana, pääsi mukavasti juhlaväen veneessä. »Tule katsomaan, kastamme lapsen, aivan on naapurissa.»

Suostuin mielelläni tehtyyn ehdotukseen, olihan siinäkin taas jotain uutta ja ennen näkemätöntä. Nousin lähteäksemme.

Ei kuitenkaan ollut niin hoppua. Kun olimme särpineet lähes ämpärillisen teetä mieheen — ja yhä sitä vain tyrkytettiin, nouti isäntä papin viittauksesta viinapullon pöytään. Pappi pyyteli anteeksi, että hän hengen miehenä ottaa ryypyn, mutta, sanoi hän, »kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»

»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta on hän ollut humalassa yhtämittaa», selitti isäntä suomeksi.

»Mitä mushikka haastelee?» uteli minulta pappi joka oli ummikkoryssä.

»Sanoi vain, että hän on kyllä nähnyt sen.»

— Tulimme ristiäispaikalle, noin pari tuntia luvatusta ajasta myöhästyneinä. Siitä huolimatta ei ristiäisvalmistuksiin oltu vielä ryhdytty: »Jos ei tule, hukkaan meni vaivat, jos tulee, vielä kerkiää valmistella, ei ole kiire papilla.»

Miehissä kannoimme pirttiin suuren ammeen. Juuri niin suuren, että ovesta mahtui, ja asetimme perälle kahden nurkittaisen akkunan väliin. Amme täytettiin lähdevedellä, ja siihen piti lapsi kastettaman.

Joku sentään arveli lähdeveden olevan liian vilpoista pikkumiehelle — lapsi oli miespuolinen ja kysyi isännältä, eikö saisi kuumaa vettä joukkoon, kun lapsi voi muuten sairastua.

»Katsho, aamusta saakka olen sytytellyt, märkiä ovat puut, eivät pala.»

Istuimme ja odottelimme. Miesväki oli asettunut seinänvieruspenkeille katselemaan pyhää toimitusta, naiset puuhailivat karsinan puolella, ja sieltä kuului kuin hanhilauman kaakotus. Näytti siltä kuin asia ei ollenkaan olisi koskenut heitä.

Pappi paineli peukalollaan moniaita kahdenkopeekan kynttilöitä ammeen laidoille; niin piti olla, ettei paha päässyt kastettavaan. Kanttorilla oli täysi työ saadakseen kunnollista pyhääsavua. Puut olivat märkiä, hiillosta ei ollut, eikä pyhäsavu ilman kekälettä palanut. Löytyi toki tuohenkäppyrä nurkasta, unohtunut, viimevuotinen. Se kun työnnettiin suitsutusastiaan, jo läksivät mirhamitkin palamaan, vallan tukahuttamaan tuppasi.

Toimitus alkoi: isä lapsineen seisoi ammeen vieressä, pappi sen takana, kanttori sivummalla. Miesväki odotti, akat kirkuivat karsinassa.

Ammeen veden yli oli ensin luettava luvut ja loitsut, ja pitkälti pappi jaksoikin molista. Lukujen välillä heitteli hän taskustaan jonkunlaisia ryyniä veteen, jotta se paha kaikkoaisi. Silläaikaa heilutteli kanttori mirhamiastiaa suuressa kaaressa edestakaisin, aina väliin pirauttaen ja meille silmää iskien: »Hospodi pomiiluii, hospodi pomiiluii.»

Kun melu karsinanpuolella yhä vain yltyi, meni kanttori rauhoittamaan suupaltteja. Naurun sai vastaansa.

Vesi oli nyt pyhitetty. Vielä piti kiertää ammeen ympäri kolmasti myötä- ja kolmasti vastapäivään, ja pappi viittasi seuraamaan. Luulin viittauksen tarkoittaneen itseäni ja läksinkin lapikoimaan papin jälessä, kunnes kanttori jo toisella kierroksella työnsi minut penkille istumaan; olin ottanut kanttorin ja pyhänsävun paikan. Nyt he kahden vaelsivat hitaasti vaappuen ympäri ammeen: pappi luki, kanttori huusi hospodia ja kohdallamme heilautteli raskasta mirhamiastiaa arveluttavan läheltä päätämme, jotta savu tuprusi kuin saunan luukusta.

Seurasi itse kastetoimitus. — Isä ojensi ruusunpunaisen palleroisen papille, joka siihen tarttui niskasta kuin koiranpoikasta. Heilutteli hetken ilmassa ja sitten upotti lähdekylmään veteen umpisokkeloon, pitäen siellä kotvan aikaa.

Kun poika oli saanut tuhistuksi enimmät vedet suustaan ja sieramistaan, päästi hän korviavihlovan huudon. Ja samalla tapahtui se välttämätön, se lapsen pienempi vahinko, lensi kaaressa yli ammeen vasten kanttorin naamaa ja kaapua, sihahtipa mirhamiastiaankin.

»A katsho, ei ole likainen, puhdasta vettä», koki isä lohduttaa kanttoria, jota ei suihku oikein miellyttänyt.

Toimitus olikin lopussa ja meidät kutsuttiin kamarin puolelle saajulle.

Yön nukuin praasniekkapaikassa ylisillä. Kun aamulla varhain astuin kamariin, istui pappi siellä viinapullo edessään ja koki selittää:

»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»

Puolissa päivin teki Törhösen joukko lähtöä. Jäähyväispuheita riitti aina venevalkamalle saakka, yhä kehoitettiin palaamaan. Emme jääneet.

Minuakin jo työt kutsuivat, ja illan suussa läksin taivaltamaan viisipenikulmaista kangastietä. Törhönen oli reppuuni pistänyt viinipullon, sanoi sen olevan oikeata krimiläistä.

— Ja kun sitten aamuyössä kuivin suin astelin vielä eilisestään helteistä kangasta, kuiskutteli pullo korvaani:

Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on ensimäinen päivä jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme...

KYLLÖSEN RISTON LINTULANGAT.

Kyllösen Risto asui siinä salmen rannalla männikön kupeessa ja siitä hänet aina aamuisin otimme veneeseen, kun soudimme pitkän lahden pohjukkaan, josta kapea ura veti työmaallemme.

Risto oli kruununtorppari ja toimi leimuusakissamme kirvesmiehenä. Ahkera mies muuten, lyhytläntä, vanhanpuoleinen, mutta tarinaa riitti loppumattomiin, jotta mittamies sai toisinaan hoputtaa.

Metsästysjuttuja se Risto kertoi vallan merkillisiä. Oli Kajaanista saakka toissasyksynä tullut herroja jänisjahtiin ja Risto heillä oppaana. Koirien jäljessä juoksenteli, ja kaukana kulki ajo, kun suuri jänis tuli totisena vastaan, ja silmät »kiehui päässä». Ei se nyt oikinen jänis ollut sellainen. »Voi kehveli, tuokaa, tuokaa pyssy», parahti Risto, mutta jänis ei kun päälle vain.

Risto livahti pensaaseen eikä jänis hänestä huolinut, meni menojaan niitä herroja kohti. Heti pamahti laukaus, sitte toinen ja kolmas. Koiratkin ehtivät siihen hötäkkään, ja yhden koiristaan olivat reten ampua, se jänis kun niin ovelasti kuljetti.