Part 1

language: Finnish

HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ — YNNÄ MUUTAKIN

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1930.

SISÄLLYS:

Huvilanvahtina. »Heittääpi suolavettä, heittääpi». Korpilaki. Kaasusota. Keskeytynyt hirvenjahti. Praasniekoilla. Kyllösen Riston lintulangat. Kelovaaran musta karhukoira. Upseerin ahteri. Lampuri. Kihlajaiset. Karhua vitsalla. Änätinpää. Penhatti Hietasen vauhtipuu Aaron kosto. Kalamajalla. Sinikan tarina.

HUVILANVAHTINA.

Nyt ne menivät, pois lähti koko kesäinen joukko, ja tyhjyys ammottaa kaikkialla vastaan. Ei sellainen tyhjyys, jonka tapaa autioissa, kylmilleen jätetyissä huviloissa. Niissä käydessään tuntuu siellä vallitseva autius ikäänkuin luonnolliselta, tuntuu kuin ne eivät voisi sen kodikkaampia ollakaan.

Mutta tätä tyhjyyttä katsellessa repii ja raastaa jossakin. — Jokainen nurkka täällä muistuttaa lähteneistä. Kuistilla Pojun korvapuoli puuhevonen katselee laiturille kuin ihmetellen, että eikös sitä miestä enää kuulukaan rulluttamaan, kuten Poju ajamistaan kutsui; Elna-tyttösen nukke, jota vielä aamulla puettiin ja koristeltiin, on lähtökiireessä unohtunut sohvalle Kaisun keskeneräisten piirustusten joukkoon. Ja kun hetkeksi heittäydyn lepäämään vuoteelleni, henkii naapurivuoteen päänalusesta niin tuttu tuoksu, — taitaa vielä olla sitä joulupukin tuomaa hajuvettä.

Poissa ovat he kaikki. Vain kasi, Halli ja minä jäimme tänne puutarhaa vartioimaan ja keräilemään syksyn satoa.

Kun ehtoohämärässä palasin heitä saattamasta, kehräsi kasi laiturin äärimmäisessä nokassa, ja Halli katsoi kummissaan, jotta »yksinhän vain tulit, minnekkä veit kaikki leikkitoverini?»

Kyllä hän sen jo arvasi, kun aamuvarhaisesta lähtien tavaroita kannettiin laiturille, etteivät asiat nyt ole oikealla tolallaan. »Minkätakia vietiin pojun sänky pois, minkätakia kerättiin pihamaan hiekkalaatikosta kaikki ne kirjavat kipot ja kapot, joita kesän mittaan siinä auringonpaisteessa lekotellessa oli niin hauska katsella, kun lapset niillä leikkivät?»

Vinkaisee Halli vastaani veneestä noustessani ja katsoo vielä tarkemmasti, eikö sieltä nousisi sitä pikkuista punalakkistakin, joka aina niin pehmeästi repi turkista, kaulaa halasi ja kuiskutti korvaan. Vaan tyhjä on vene.

Tehtiin sitten kiertokäynti huoneesta huoneeseen, ja allapäin seurasi Halli askel askeleelta. Mutta kun yläkerran makuusuojiin piti lähdettämän, silloin ratkesi Hallin odotus sydäntäsärkeväksi ulinaksi: »Älä mene sinne, ne veivät sieltä kaikki pois, veivät kulkusniekkalängetkin, joilla Poju aina minua ajeli.»

Näinhän haasteli Halli alaportaalla eikä suostunut nousemaan ylemmäs houkuttelemallakaan.

»Mutta mitäs tämä tällainen suru on, nälkähän meidän tulee. Lähdetäänpäs keittiöön katselemaan jotakin suuhunpantavaa. — Onhan täällä ryyniä ja jauhoja, on sokeria, ja mikäs pussi se tuossa on? Eikös vain olekin talkkunoita, niitä viimekesäisiä torilta ostettuja, joista tuli vatsa kipeäksi: muistathan sinä Halli sen. Mutta nyt me teemmekin näistä jauhoista puuron sellaisen, että murheet haihtuvat. — Mitenkäs se sanoi Pielaveden ruustinna talkkunapuuron laitettavan: kolme litraa vettä, talkkunajauhoja niin paljon, että kauha seisoo pitelemättä ja suolaa maun mukaan.»

»Kolme litraa vettä, onhan se suurenpuoleinen annos, niin että täytyy ottaa tuo suurempi kattila. Siinähän sitä sitten kiehuu viikon eväät meille, jos keitos onnistuu. Ellei onnistu, ei puhuta kenellekään, vaan viedään vähin äänin possulle.»

Näin juttelen minä taas Hallille valkeata viritellessäni ja laitellessani kattilaa tulelle. Pianhan vesi poutakuivilla puilla kiehahti, talkkuna lyötiin sekaan ja hämmennettiin.

»Mutta mitenkäs paljon suoloja tähän pitikään? Maun mukaan, sanoi ruustinna, vaan miten sen nyt maistelet? Eiköhän panna kaksi tukevaa kourallista, vai mitä arvelet? — Jaha, häntääsi heilautat ja vilkutat silmää, pannaan sitten kaksi kourallista.»

Tulihan siitä keitos, puuro miehen kestävä, joskin vähän vankkasuolainen. Kasi pisteli sitä kupillisen, Halli kaksi lautasellista, ja minä ammentelin suoraan kattilasta. Voisilmää ei toki unohdettu yhdestäkään annoksesta.

Piti toki possujakin muistaa, ennenkuin vallan pimeni ehtooksi. Käydään siitä kolmisin kaalimaalle, josta nyimme valtaisan kasan alalehtiä ja viemme karsinaan. Jalkeilla kuuluvat siellä vielä olevan, jopa taisi nälkäkin kiristää.

Hallin tuuhea musta häntä heilahtelee tätä katsellessa, ja aina leikkisä kasi hyppää silloin tällöin häntään käsiksi. Mutta yksinäisyys yhdistää. Aamulla vielä Halli ärähti, kun kasi kärpästä tavoitti hänen käpälästään, nyt sallii hän lauhkeana kasin roikkua hännässään astellessamme takaisin asuntoon.

Sytytän öljylampun ja heittäydyn sohvalle pitkäkseni kaupungista tuomiani sanomalehtiä silmäilemään. Kasi jalkopäässä jo hyrrää, vaan Halli vielä levottomana vaeltelee suojasta toiseen, kunnes raskaasti huoahtaen laskeutuu lattialle sohvani viereen.

»Älähän sure, Halli-poikani», juttelen hänelle, »mikäpäs hätä meillä täälläkään on. Eletäänhän nyt tämä syyskausi kahteen pekkaan, vahdimme taloa, muistelemme muinaisia, sellaisia vuosikymmenien takaisia asioita — joista sinä Halli et tiedäkään — ja pannaan iltojemme kuluksi paperille toistenkin luettavaksi. — Ja vielähän ne kaupunkilaisetkin sieltä katsomaan tulevat. Odotahan lauantaihin saakka, niin jo soittelevat puhelimella ja kehoittavat, jotta tule, hyvä mies, noutamaan meitä kylylle. Ja kylvynhän me heille lämmitämme, lämmitämme niin, että kivet paukahtelevat. Kaikki makeimmat omenat poimimme ja paistamme perunahauvikkaita. Sitten taas Poju rulluttaa hevosellaan ympäri kuistia, ja Kaisu antaa sinulle sokeripalan, kunhan ensin sanot »kovan sanan». Ja vielä mekin täältä lähdemme. — Kun syksy tuuli repii puista lehtiä ja panee nurkat kolkosti ulvomaan, silloin puhdistamme puutarhan, lyömme ovet lukkoon ja ikkunat tukkoon, soutuveneet vedämme maihin, käännämme ne nurin ja peitämme ja viimeisen kerran heitämme moottorin käyntiin tänä syksynä täältä lähtiessämme. Eihän siellä kaupungissa ole niinkuin täällä: aina pitää raapaista ovea ulos päästäkseen, ja kun sisälle pyrkii, täytyy joskus oikein hermostuneesti haukahtaakin. Vaan mitäs ne vaivat ovat? Siellähän on Poju ja kulkuslänget, siellä on niin monta hyväilijää. Ja sitten taas ensi kesänä... No, mikäs nyt tuli?» Halli urahtelee ja käpälät käyvät vilkkaasti; elelee kesäisissä muistoissaan. Nukahtipa kesken juttujani.

Sammutan minäkin lampun; sanomalehti valahtaa lattialle, painuvien silmäluomien alle välähtää vielä ohratuli lounaiselta taivaalta ja kuin tuudittaen kuuluu väylältä moottoriveneen jyskytys...

»HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ, HEITTÄÄPI.»

Navettamme takaa kulki rapakkoinen kuja haan läpi Anttisepän metsään. Sitä rapakkoista kujaa pitkin kuljetti Otto joka aamu talonsa karjaa syöntimaille ja illalla taas takaisin. Ja niin pitkälle kuin muistini riittää, en muista aamua, jolloin Otto ei olisi opastanut Anttisepän viittä lehmää laitumelle, niitä vähän niinkuin varkain juottanut navettakaivolla meidän lehmiä varten jauholla suurustetusta korvosta, enkä myös iltaa, ettei Otto olisi lehmiensä kanssa palannut pursuvaa kujaista pitkin takaisin maantielle.

Siihen aikaan eivät autot vielä hätyytelleet maantielehmiäkään, joten ne löysivät kotiinsa ilman johdattajaakin. Siksipä Otto aina jättikin lehmät maantielle, ja kolmasti viikossa, postin tultua, poikkesi meille lainaamaan sanomalehtiä. Sanomalehti oli silloin vielä melko harvinainen julkaisu, eikä niitä meillekään tullut kuin kolmisen kappaletta, ja niistä yksi oli Keski-Suomi. Sitä Otto erikoisesti harrasti, ja tullessaan hän aina pyysikin, jotta

»Saisinkohan minä lainata sitä Keskisuonta.»

Ottoa pidettiin yleensä höynäpäisenä, ja sitä hän epäilemättä olikin — ainakin mitä pukeutumiseen tulee. Ei talvellakaan, saati sitten kesällä suostunut hän käyttämään muuta vaatekappaletta kuin säkkiriekaleen, joka roikkui toisella olkapäällä. Tuuheavillainen, kuparinruskea rinta paistoi paljaaltaan, eikä alaruumiillakaan ollut muuta verhoa kuin luonnollinen harvahko karvapeite.

Siksipä häveliäämmät naisihmiset — ja varsinkin tyttölapset — koettivat kaihtaa Oton seuraa, paitsi missä ei ollut sivullisia näkijöitä. Otto oli nimittäin ihastunut suuresti naisväkeen ja missä yhdenkin tapasi, riensi heti luokse, ojensi kätensä ja kysyi:

»Mitäs morsiamelle nyt kuuluu? Onhan suu niin naurunmursussa.»

Miehiselle väelle Otto aina tarjosi tupakkaa peltirasiasta, joka oli hänen ikuinen seuralaisensa. Sinne keräsi hän kaikki maantieltä löytämänsä sikaarien ja savukkeidenpätkät, hieroi ne nuuskaksi ja tarjosi tapaamalleen, kenelle tahansa, ja jutteli asioita. Sillä Otto kykeni puhumaan asiallistakin, ilmoista, vuodentulosta, lehmien poikimisesta ja muusta sen sellaisesta, eikä hän koskaan haastanut riitaa.

Otto oli käynyt koulujakin, kaksi luokkaa Porvoon ruotsalaista lyseota — siis yhtä paljon kuin eräs armeijamme everstiluutnanteista —, mutta hänellä ei ollut yhtä suuria kohoamisen mahdollisuuksia, koska siihen aikaan ei käyty sotia. Hän jäi vain karjapojaksi, kun isä kuoli, ja veli otti talon hallituksen käsiinsä.

Minun silmissäni hän ei vanhettunut koskaan. Minä näin hänet aina ikämiehenä, parransänkisenä, säkkirääsyssään törkyisenä ja hymyilevänä.

Mutta saattoi Otto joskus suuttuakin, ja silloin kaikui koko kylä hänen karjahduksistaan. Eikä silloin kukaan liikkunut huoneestaan, kun Otto seiväs tai viikate kourassaan heilui kylän kujasilla. Harvoin se sattui ja vain silloin kun Ottoa härnättiin, mutta muistan erään tällaisen tapauksen.

Olimme poikalauma lauantai-iltapäivällä uimassa pappilan rannassa, juuri siinä sillankorvassa. Ilma oli helteinen ja tyven, ja törmänrinteisestä tiilimiilusta kohosi sauhu suoraan taivaalle. Lekottelimme karvarin laiturilla silloin tällöin pistäytyen joessa vilvoittelemassa.

Otto toi lehmiä kotiin ja näki meidät. Hän jätti lehmät kävelemään itsekseen kotiin ja tuli kanssamme uimaan, kuten joka päivä oli tehnyt. Riisui yltään säkkinsä ja hyppäsi jokeen.

Hän oli mestari uimaan, mutta sukeltamisen taitoa hän ei koskaan oppinut. Taikka oppi vain osittain. Peräpuoli oli nimittäin aina pinnalla, vaikka hän kuinka pitkään olisi pitänyt päätään veden alla. Omasta mielestään oli hän kuitenkin kylän paras sukeltaja.

Suutarin Eelis oli tiilimiilun vahtina ja seisoi rannalla katselemassa uintiamme. Hän oli tunnettu suureksi koiranleuaksi, vaikka me pikkupojat emme sitä silloin vielä tienneet. Nyt hän ehdotti, että pitäisimme sukelluskilpailun; hänellä kun oli oikein kellokin, niin näkisimme tarkkaan, kuka kauimmin pysyy vedenpinnan alla.

Suostuimme kaikki ehdotukseen, ja varsinkin Otto oli kilpailuista innostunut. Asetuimme lautan reunalle, ja Eelis laski kolmeen, jolloin hyppäsimme. Emmehän me pojannaskalit Oton kanssa kyenneet kilpailemaan, sillä kun hetken kuluttua kohosimme pinnalle, pyristeli Otto vielä veden alla takapuoli pinnalla.

Tätä oli suutarin Eelis odottanutkin, varannut käteensä särmikkään tiilenpalasen, ja sen hän linkosi nyt taitavasti Oton peräpeiliin. Samassa hetkessä oli Oton yläpääkin vedenpinnalla, ja hän päästi karjahduksen, joka kuului aina kylän toiseen laitaan saakka ja pani meidät vilkkaasti liikkeelle. Sillä tiesimme, että nyt ei ole hyvät oltavat Oton lähettyvillä.

Kipaisimme henkemme edestä pormestarin ruispeltoon, joka alkoi juuri siitä törmältä ja kauhuissamme katselimme, kuinka Otto heitteli paitamme ja neliniitiset housumme laiturilta jokeen ja sitten läksi otattamaan maantielle.

Hetken kuluttua uskalsimme tulla piilostamme esille, etsimme vaatteemme kaislikosta ja panimme ne kuivumaan karvalaatikon päälle laiturille. Kaiken aikaa piti kuitenkin yksi aina vahtia, ettei Otto palaisi takaisin.

Kirkonkello töyryn takaa ilmoitti kuudennen hetken lyöneen, vaatteemmekin olivat kuivuneet, ja päätimme lähteä kotiin kylvylle. Vatsakin huusi jo ruokaa.

Kun Anttisepän talo oli siinä matkan varrella, päätimme sentään poiketa vilkaisemassa, millä tuulella Otto mahtoi olla; tunsimme vähän niinkuin vastuunalaisuutta hänen suuttumuksestaan, vaikka itse asiassa olimme aivan syyttömiä.

Ei näkynyt mitään liikettä talon pihatolla. Isäntä ja emäntä olivat saunassa, piika Hevilla oli tulossa karjapihasta pirttiin. Piilouduimme seinäntakaiseen pensaikkoon, kiipesimme avonaisen akkunan alla olevaan suureen omenapuuhun, josta saatoimme seurata tapahtumia pirtissä.

Otto oli jo asettunut ja istui nyt pöydän ääressä edessään leivänpuolikas ja litran vetoinen suolavesikuppi, jossa uiskenteli pari laihaa silakkaa. Rauhallisena istui hän siinä kovaa palaa pureskellen, silloin tällöin ryypäten suolavettä palansa paineeksi. Vihansa oli jo tykkänään unohtunut.

Silloin tulee Hevilla sisälle käy takan ääreen ja alkaa sättiä Ottoa. Sillä Hevilla oli pahansisuinen eikä olisi sallinut leivänpalastakaan Otolle, ja heidän välillään oli ainainen suukopu.

Sana seurasi toistaan, Ottokin joskus aina harvakseen vastaili, mutta siitä Hevillan sisu vain yltyi. Vaan kun ei sana näkynyt enää pystyvän Ottoon, teki Hevilla sen viimeisen naisellisen tempun, jota vastaan miehellä ei ole mitään valttia. Hän meni Oton eteen, kääntyi ympäri, nosti hameensa, kumartui ja näytti, mitä siellä oli nähtävää.

Tämä oli sentään jo Otollekin liikaa. Hän vilkaisi Hevillaan käsin, sanoi sitten vakavasti:

»Heittääpi suolavettä, heittääpi.»

Hevilla laski esiripun ja palasi kiiruusti takan luo, mutta haastoi yhä riitaa sen kun kerkesi. Innostui lopulta niin, että juoksi uudelleen pöydän luo ja teki saman tempun kuin äskenkin.

Mutta nyt loppui Otonkin mielenmaltti.

»Heittääpi suolavettä, heittääpi», hoki hän ja nakkasi samalla silakkakuppinsa sisällön juuri sinne esiripun alle. »Heittääpi, heittääpi.»

Hevilla kirkaisi, hypähti korkealle ja täyttä kurkkua huutaen juoksi pihamaalle ja siitä kaivolle.

Mutta me pojannaskalit huusimme myös täyttä kurkkua riemusta, pudottauduimme omenapuusta pensaikkoon ja kipaisimme yli kujan ja kallion lepikkoon.

KORPILAKI.

Oli kuukausi kuljettu umpisaloja, oli mitattu maita ja aapoja, kun insinööri, sellainen maanmittari, työsakin johtaja sanoi Aatulle, etelästä viimeksi saapuneelle vitjamiehelle, että »käypäs sinä Sovankylän kirkolta posti ja palkkarahat; niitä pitäisi siellä olla viitisentuhatta markkaa.»

Eipä sillä, että palkkarahoja olisi siellä saloilla tarvittu, jossa et viikon vieremiin nähnyt muita kuin oman työsakkisi miehet eikä korvaasi ottanut muu ääni kuin kirveen kajahtava kumahdus linjalta tai palokärjen vihlaiseva huuto kelohongasta. Mutta kun rahat kerran olivat tilauksen mukaan kirkolle saapuneet, niin samallahan ne saattaa ottaa postin mukana. Sielläpä kulkeutuvat selkärepussa siksi kuin lopputilitys tehdään ja rahanalaista tavaraa saadaan niillä rintamailla.

Aatu läksi tarpomaan kahdeksankymmenen kilometrin pituista jalkamatkaa kirkolle. Olihan tämä jo reipasta hommaa päästä kesken kesää kirkolla käymään. Niin, olikin vitjamiehenä olo alkanut tympeyttää, — arvaahan sen, ikänsä uittotöihin tottunutta, jonka mieleen aina muistuivat ne vastarannalla vietetyt rokulipäivät, jolloin ei suma juossut, vaan palkka sentään juoksi niinkuin Hackmanin konttorista.

Aatu suoritti asiansa hyvin, nosti repullisen postia ja kapallisen rahaa — näet pientä rahaahan siellä saloilla tarvitaan, mikäli tarvitaan — ja toisen päivänpuolisissa läksi paluumatkalle.

Olisihan tuon matkan Aatun sisulla painaltanut pysähtymättäkin, eikä Lapin kesäyö taas pakota pimeän takia polulta poikkeamaan, mutta kun se kirkolla vietetty yö tuppasi väkisinkin raukaisemaan, pysähtyi Aatu aapan laitaan puolimatkassa, viritti pienen tulen sääskien pelotukseksi ja kaivoi repustaan palasen makkaraa kurkun täytteeksi. —

Nahkaisessa repussa oli makkaraa ja leipää rahanippujen joukossa, ja Aatu kaiveli kumpiakin. — »Olisipa tuossa, pahuus soikoon, nyt otettavissa kerrakseen. Mitäpä, jos jättäisi koko savotan ja painuisi suorastaan Muurmannille; — kuka siellä enää jälkiä nuuskii — — —.

Mutta ei; Aatu hypähti kanervasavultaan kuin olisi mato pistänyt ja saapui vihellellen yövilakka jängänlaitaa pitkin notkolle, siitä kankaalle, siitä taas notkolle ja kankaalle, kunnes puolissapäivin kirveenisku linjalta jo kumahti korvaan, ja postit ynnä rahat luovutettiin »insinöörille», jonka jälkeen pidettiin tavallista pitempi tupakkatunti.

Sinä iltana ei rakovalkealla äkisti nukuttu, sillä olihan postit luettava, maailmantapaukset saatava selville. Vasta kun puoliyö kääntyi aamupuoleksi ja norolta nouseva usva pani sääskenkin vaiteliaammaksi, käännähti mies toisensa jälkeen kyljelleen, ja insinöörikin veti päänsä huppuun.

— Mutta Aatu ei nukkunut. — Kulkijaveri alkoi taas nousta eikä tämä linjallakäynti enää miellyttänyt. Pois pitäisi päästä isommille oloille, mutta mistä ottaa rahat? — Ajatus alkoi yhä kuumemmin polttaa ohimoissa, ja silmä pakostakin kääntyi insinöörin jalkopuoleen, — selkäreppuun. Siellähän oli rahaa, valtion valuuttaa niputtain. Hänhän oli sen kunnollisesti saattanut perille penninkään puuttumatta, nyt se oli viskattu tuohon kankaalle vaikka ketun vietäväksi. Kuka sitä tällaisessa parikymmenmiehisessä jätkäjoukossa tietää, mikä mikin on, häntä ei ainakaan voisi kukaan epäillä — — —.

Aatu nosti päätään ja kuunteli. Kaikki näkyivät nukkuvan, raskas kuorsaus vain ympäri leirin sekottui sääsken piipitykseen sekavaksi sorinaksi eikä kukaan liikahtanutkaan.

Insinöörin selkäreppu oli miltei käden ulottuvilla, vain parin miehenmitan päässä Aatun makuupaikasta. Hän hivuttausi hiljalleen repulle, avasi vetosolmut ja työnsi hiukan vavahtelevat sormensa aukkoon. Ja siinähän ne olivatkin rahat, aivan samassa paikassa, mihin insinööri oli ne työntänyt, nuoralla sidotuissa puolentuuman paksuisissa nipuissa setelit. Kovat, rullalle kierretyt markat olivat valuneet jonnekin syvemmälle.

Nippu toisensa jälkeen siirtyi repusta Aatun väljän housunkauluksen sisäpuolelle, ja sitten hän varovaisesti vierittäysi takaisin makuupaikalleen. Rakovalkea räiskähteli unisesti, koillisessa rusotti jo taivaanranta, ja leiristä kuului vain nukkuvien kuorsaukset. Hyvä olisi ollut suoristaan painua taipaleelle, mutta silloinhan hän olisi myös paljastanut itsensä. Ei, ei Aatu niin tyhmä ollut; vielä viikon päivät päätti hän vedellä vitjoja linjalla ja sitten vasta pyytää eron oikein reilusti. Hän veti takin päänsä yli sääskien suojaksi ja nukahti.

Tuli aamu ja insinööri huomasi tekosen tapahtuneeksi, mutta ei siitä mitään puhellut, katselihan vain miehiään, jos olisi jonkun katse työn kavaltanut. Mutta aamuaskareet kulkivat entistä latuaan, eikä Kainin merkkiä saattanut kenessäkään havaita. Sitten, ennen töihin lähtöä kutsui hän kaksi työsakin vanhinta sivummalle ja ilmoitti tapahtuneesta.

»Kyllä asia selvitetään», sanoi toinen heistä, »antakaahan minun vain järjestää».

Työsakki oli jo koolla juuri lähdössä, kun vanhin alkoi puhua:

»Pojat, tässä sakissa on varkaita, ja niitä me emme suvaitse. Tunnettehan te Korpilain, joka sanoo, että tappaa saa, mutta ei varastaa ja varkaalle on annettava sakin hivutusta. Kuka on ottanut insinöörin rahat?»

Ei kukaan vastannut, kaikki katselivat vain toisiaan.

»No, sitten pojat, reput auki ja vaatteet pois päältä, niin kyllä varas löytyy.»

Nopeasti aukenivat nahkaiset laukut ja vaatteet riipaistiin päältä. Aatukin levitti eväänsä sammalikolle ja antoi takkinsa tarkastettavaksi, mutta mitään ei löytynyt.

»Heitetään pieksut ja housut», komensivat toiset, vaan Aatu vitkasteli. Silloin tarttuivat rotevat kädet Aatuun, hänet kaadettiin kankaalle ja pieksut sekä housut vedettiin vastusteluista huolimatta jaloista. Ja sieltähän ne löytyivät etsityt rahatkin nyöritetyissä nipuissa.

Silläaikaa kuin toiset pitelivät Aatua suullaan maassa, noutivat toiset hetteen laidasta pikkusormen paksuisia koivunvesoja, joista alkoivat kiertää notkeita vitsoja. Insinööriä tämä jo kauhistutti, ja hän sanoi antavansa Aatulle anteeksi, kun kerran oli saanut rahat takaisin.

»Insinööri voi kyllä antaa anteeksi, mutta sakki ei anna. Sakin kunnia vaatii Korpilakia», sanoivat miehet ja sitten se alkoi. Pari miestä piteli käsistä ja jaloista Aatua alallaan, ja neljä miestä huiteli notkeilla, väännetyillä koivunvitsoilla hänen paljasta selkäänsä tahdissa.

Ensin Aatu kiroili ja uhkaili, sitten muuttuivat kiroilut ähkimiseksi, sitten alkoi hän itkeä ja rukoilla armoa ja sitten kuului vain ähkimistä.

»Lopettakaa jo», komensi insinööri ja miehet jättivät Aatun rauhaan, mutta ei hän siitä liikahtanutkaan, sillä selkäsauna oli ollut siksi perinpohjainen.

Yksi mies määrättiin Aatun vartijaksi, siksi kunnes heräisi, toiset painuivat linjalle. Kun joukko taas illalla palasi leiripaikalle, ei Aatua siellä enää ollut. Puolissapäivin oli hän vetänyt vaatteet päälleen ja sanaa puhumatta lähtenyt pohjoista kohti. Mutta kun oli päässyt pari kivenheittoa leiriltä, oli kääntynyt vielä ympäri, nostanut nyrkkinsä ilmaan ja karjaissut käheästi kuin huuhkain:

»Perlkele!»

KAASUSOTA.

Kaasusota on tulevaisuuden sota, kaasusotaan tähdätkäämme ponnistuksemme ja pitäkäämme silmämme sirrillään tätä tulevaisuuden aselajia kohtaan.

Näin puhuvat nykyajan sotateknikot, harjoittavat ja kirjoittavat ja luulevat vasta nyt keksineensä tämänlaatuisten aineitten hirvittävän moraalisen voiman ja vaikutuksen. —

Mutta on sitä kaasuja ennenkin käytetty, minunkin nuoruudessani, ja koska henkilökohtaisesti jouduin niistä vähän niinkuin edesvastuuseen, haluan kokemuksistani hieman kertoa, sillä voihan sattua, että jyvänen jutuistani putoaa otolliseenkin maaperään.

Silloin oli syksy ja sunnuntaiaamu. Päivämäärää en tarkalleen muista, sillä äiti piti muna-allakan omissa heteissään ja minun aikani kului muutenkin. Perunat oli kuitenkin jo nostettu maasta ja koivun lehti alkoi kellistyä. (Muualla kyllä sanotaan, että lehti kellastuu, mutta pornaislainen sen samalla myös kellistää, niin että minäkin annein sen kellistyä.) Oravalla oli vielä kesäkarva.

Silloin sunnuntaiaamuna sanoi äiti minulle aamiaista syödessä, että »laittau sinäkin siitä kirkkoon sanaa kuulemaan, ettet taas juokse pitkin mäkeä oravia kivittämässä.»

Poistuinkin jo ennen papinkellojen soittoa siihen maantien varteen makasiinin nurkkaukseen katselemaan kirkkoväen menoa. — Kyllähän minä kerkiän sitten urkuparvelle lukkarin viereen, kun soittavat yhteen. Lukkari antoikin minun aina istua aivan siinä urkujen vieressä omalla penkillään, ja minusta oli suurin nautinto katsella ja kuunnella lukkarin liturgiaa. Erikoisesti kiinnosti mieltäni lukkarin ja papin vuorolaulu, kun pappi ensin veisaa seurakunnalle, että »Herra olkoon teidän kanssanne», niin lukkari kohteliaasti seurakunnan puolesta vastaa »olkoon Herra teitinkin kanssa», vaikka kirjassa oli nimenomaan pitkällä ässällä sanottu »sinunkin kanssas». Minä huomautinkin siitä kerran lukkarille, mutta hän katsoi minuun tiukasti ja sanoi: »Tyst, Sulo!» — Myöhemmin huomasin tämän kohteliaisuuden johtuneen lukkarin puuttuvasta hammasrivistöstä, joka ei ollut otollinen ässän lausumiseen.

Seisoin siinä makasiininmäellä katselemassa vanhemman väen menoa, joista moni tervehti minua ystävällisesti— arvaahan sen, opettajanpoikaa. Naapurinpojat, Tiljanterin Eemeli ja Kaalsonnin Eemeli tulivat myös luokseni, kirkkomatkalla hekin. Kaalsonnin Eemeli kertoi, että Anttisepän metsässä se viime viikolla sytytetty muurahaispesä vielä kytee, ja niin päätimme pikimmältään käydä katsomassa sitä, kun ei matkaakaan ollut kuin rohkea kilometri.

Kytihän se pesä ja hehkui hirveästi. Joku pahansuopa oli ohikulkiessaan tuikannut tulitikun pesään pengottuaan sieltä ensin esille kuivemman, tulenaran sisuspuolen, eikä tuli ottanut sammuakseen, vaikka jo viikon päivät oli kytenyt. Kannoimme sinne tuohisella vettä ja läksimme paluumatkalle.

Tulimme koulun perunapellon kohdalle, ja Tiljanterin Eemeli sanoi, että sinne on jäänyt paljon perunoita poimimatta, jotka sade nyt on liuottanut pinnalle, ja ne ovat aivan kuin kuukunanmunia.