Part 3

Mutta vaikka näin meijerille pahaa soivat, ei yksikään ottanut puheeksi kurnaalia, jota ennen aina oli miehissä moitittu. Ei sanaakaan moitittu. Oli kuin yhteisesti päätetty, ettei mitään puhuta. Mutta kaikki tiesivät, että jokaisessa Varpumäen mökissä nyt syötiin särpimenä kurnaalipiimää, vaikka syksyllä oli vala vannottu, ettei pane kukaan suuhunsa.

Kaiketi sen nyt kaikki muistivat juuri tällä hetkellä, koska olivat pitkän aikaa ääneti. Ja ehkäpä muistivat sitä ennustustakin, jonka karjakko syksyllä oli lausunut, että kyllä syödään Varpumäessä tänä talvena kurnaalia, vaikka Mantalla olisi kolme lehmää...

Pakkasia riitti yhä. Ollin-Mikko ja Ullan-Eino nukkuivat suureen päivään asti lämpöisessä pirtissään eivätkä kumpainenkaan lähteneet mihinkään työhön, vaikka moneen paikkaan oli Einoakin käyty pyytämässä. Ei ollut hätää siinä mökissä. Perunakellari oli pirtin parren alla ja jauhovarasto ullakolla. Pirtin päässä oli vankka halkopino ja pari askelta siitä käymälä. Ainoa homma oli se, että Eino aamuisin hiihti Ojalaiseen ja nouti Mikon ja oman pyttynsä täyteen piimää. Kelpasi sitten syödä ja makailla ja kulkea muissa mökeissä surkeutta näkemässä.

Sillä surkeutta niissä oli. Melkein kaikilla paleltuivat perunat kuoppiinsa ja Mikko sanoi, että se oli kunkin oma syy. Miksei varusteta perunakuoppia lämpimän pitäviksi? Eivätpähän paleltuneet hänen perunansa.

Siihen ei syytetty osannut puolustuksekseen mitään sanoa.

Monesti, pahempina pakkaspäivinä, juoksivat naapurimökkien eukot Mikon pirtille lämmittelemään. Mikko oli lumennut pirttinsä seinämät ikkunoihin asti, ja kun vankasti lämmitti, oli pirtti aina lämmin kuin sauna. Mutta meijerin kylmettymisestä ei kuulunut sen kummempaa, eivätkä enää jäätyneet maidotkaan meijeriin vietäessä, sillä vahingosta oli viisastuttu ja ruvettu käyttämään peitteitä maitokuormain päällä. Voi oli korkeassa hinnassa ja maitokilosta maksettiin niin paljon, ettei ollut näillä main koskaan semmoista hintaa kuultukaan. Se harmitti Mikkoa, mutta toisaalta oli hän hyvillään siitä, ettei meijerirakennuksesta näyttänyt tulevan mitään.

Vihdoin lauhtuivat ilmat, ja käräjätkin lähenemistään lähenivät. Heti ensimmäisenä lauhana päivänä, kun talven selkä jo oli katkennut, pani Virnemäen Kaisa saunansa lämmitä, jota ei pakkasten vuoksi ollut lämmitetty moneen viikkoon. Ja saunavieraiksi kutsui hän kaikki naapurinsa Varpumäestä, niiden joukossa Ollin-Mikon ja Ullan-Einon sekä Varpumäen Mantan ja Israelin.

Hauskalta tuntui Mikostakin nyt elämä. Ilma oli lauha, ja Virnemäen lämpenevästä saunasta toi tuulenhenki miellyttävää savun hajua Mikon sieraimiin, kun hän mökiltään läksi saunomista varten liikkeelle. Mutta koska aikaa oli riittävästi, poikkesi hän mennessään Apunlaaksoon juttuilemaan.

Apunlaakson emäntä oli vastikään palannut porvarista, ja hänellä oli paljon uutisia. Kauppiaan puodissa oli puhuttu.

»Kummia kuuluu, Mikko, nyt meijeriasiasta... Käräjäasia tulee...»

»As pentele... vai käräjäasia... Jopa minä sitä...»

»Niin kuuluu. Mallikylän Maaherra on haastattanut Sipillan kylän Erkkilän maksamaan sonnin loppuhintaa ja neljästätoista vasikasta...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko, jotta penkki hytkyi. »Jo minä arvasin...»

»Kuuluu tulevan muitakin asioita. Sipillan kylän Mäenpää kuuluu haastattaneen Pikku-Herralan Ossianin kunnianloukkauksesta ja Ison-Herralan Jooseppi vuorostaan Mäenpään Ulrikin soimaamisesta.»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jopa kävi niinkuin ennustinkin, ettei mene meijerijuttu käräjäjutuitta!»

Apunlaaksoon saapuivat hetken kuluttua Varpumäen Manta ja Israeli, hekin menossa Virnemäkeen saunomaan. Siinä saivat hekin tietää haasteista, ja kova oli sorina ja naurun rähinä.

Ja kun Virnemäkeen sitten saunaan kokoonnuttiin, niin muusta ei keskusteltu kuin uusista haasteista, jotka meijeripaikan vuoksi tiedettiin syntyneiksi.

* * * * *

Ennen käräjäin alkua sai Ollin-Mikkokin tietää, mistä Maaherran Heikin ja Erkkilän Anaskin saamisjuttu oli syntynyt. Kylällä siitä kerrottiin, ja Heinärannalla »käsiteltiin» juttua joka ilta, kun miehiä yhteen sattui. Niin oli osunut Mikkokin eräänä iltana Ojalaiseen piimän noutoon, kun siellä sattui olemaan paljon muitakin miehiä. Ja siinä Mikko kuuli, minkälainen juttu se Maaherran—Erkkilän juttu oli.

Tässä takavuonna oli Maaherra myynyt Erkkilän Anaskille sonnin, maan kuulun ja Kuopion näyttelyssä palkitun, saman sonnin »Tösselin», josta paljon aikoinaan kirjoiteltiin sanomalehtiin ja kiitettiin sitä sonnien sonniksi. Herrat ja talonpojat yksimielisesti. Verraton oli sonnin hinta ollut, mutta koska Erkkilä tahtoi saada karjansa jalostetuksi, niin rentona ja rikkaana miehenä tarjosi Maaherralle semmoisen summan, että jo toinen myi. Mutta ehdoksi oli Maaherra pannut, että Erkkilän piti, paitsi sovittua hintaa, parhailta lypsylehmiltään vielä hyvityksenä antaa neljätoista »Tösselin» astumaa vasikkaa. Niin oli kaupassa sovittu.

Mutta Erkkilän Anaski oli jättänyt osan sonnin hinnastakin maksamatta eikä ollut yhtään ainoata vasikkaa Maaherralle sopimuksen mukaan toimittanut...

Niin oli asia.

Nyt kieltäytyi Erkkilä maksamasta sonnin loppuhintaa eikä aikonut yhtään vasikkaakaan antaa.

Minkätähden?

Sentähden, että »Tösseli» Erkkilään tuotuna olikin kelpaamaton astutukseen, söi ja nukkui, ja Erkkilän sanoman mukaan se ei siittänyt ainoatakaan vasikkaa, joten se täytyi ensi syksynä teurastaa.

Siinä oli kumma asia, mutta nyt oli Maaherra haastanut Erkkilältä sonnin loppuhintaa ja maksoa neljästätoista vasikasta.

Paljon ennen käräjiä oli asia tietona ympäri pitäjää, ja taas jakaantuivat osuuskunnan jäsenet kahteen leiriin, toiset väittäen Maaherran tässä asiassa voittavan, toiset Erkkilän, vieläpä saavan sakkoakin Maaherran pettämisestä.

Niin asiasta rähistiin viikkoja ennen käräjäin alkua, jotta meijerirakennuskin väliin unohtui. Ja jännitetyin mielin varrottiin käräjäin alkamista.

Tuli viimein käräjäin aika. Ollin-Mikko ja muutkin Varpumäen mökkiläiset olivat kovin uteliaita, ja Mikko meni jo asiainjakopäivänä käräjäpaikalle kuulemaan, minä päivänä Maaherran—Erkkilän juttu tulisi esille. Paitsi Mikkoa oli siellä paljon muitakin uteliaita.

Ja kun se päivä valkeni, jolloin asiaa piti käsiteltämän, nousi Mikko jo tavallista varemmin penkiltään. Hän potkaisi Einoa kylkeen ja komensi lähtemään Ojalaisesta piimään, sillä Mikko aikoi syödä ennen käräjäpaikalle lähtöä. Mutta Eino urisi ja kääntyi toiselle kyljelle, arvellen:

»Elä potki siinä... Mene itse piimään...»

Ei uskaltanut Mikko enää toista kertaa potkaista. Eino oli näinä vuosina kasvanut ja vankistunut, jotta jos hän suuttuisi ja ottaisi kauluksesta kiinni, niin alakynteen Mikko ottelussa joutuisi.

Hän läksi itse Ojalaiseen piimän nountiin ja söi sitten vankasti, Einon yhä kuorsatessa.

Suksilla hän läksi käräjille. Heti hänen pirttinsä porrasten edestä alkoi vihainen myötäle Varesmäen Josefiinan vainiolle. Kun Mikko heti matkaan lähtiessään potkaisi kipakasti, saivat sukset sellaisen vauhdin, että Mikko kiiti kuin lintu aina Josefiinan lammashakaan asti; siellä vauhti vasta pysähtyi lähellä niitä kiviä, jotka Erkkilä oli siihen meijerirakennusta varten ajattanut.

Tiellä näkyi olevan muitakin käräjillemenijöitä. Vallesmanni ajoi kauppiaan kanssa, ja heidän jälessään Pitkärannan Juvani, jolta piikansa kuului haastaneen lapsen eläkettä. Näkyivät olevan lautamiehetkin liikkeellä, käräjille päin menossa ja sikari suussa röyhennellen.

Mikko hiihteli suoraan peltojen poikki ja saapui käräjätalon pihalle samaan aikaan kuin nimismies ja kauppiaskin.

Pitäjäläisten tupa oli väkeä täpösen täynnä ja piha hevosia. Yhtenä ainoana äänenä oli koko tupa. Mikko näki Maaherran Heikin istuvan kahvipöydän luona, Horsluntin, asianajajansa kanssa. Keskenään näyttivät siinä juttelevan hiljaisella äänellä. Maaherran suu oli hymyssä, mutta Horsluntin viisaan otsan poikki kulki syvä ryppy niinkuin pellon oja. Uunin luona istuivat Erkkilän Anaski ja Nälhuuti, jota yleensä pidettiin yhtä etevänä asianajajana kuin Horsluntiakin.

Mikko hankki itselleen istumapaikan penkin päästä, pani piippuunsa ja alkoi tehdä havaintojaan. Kuiskailevan näkyivät keskenään Erkkilä ja Nälhuutikin, ja Erkkilä väliin nauraa hohotti. Mikko ymmärsi, että molemmat, sekä kantaja että vastaaja, olivat ottaneet asianajajan. Maaherra näkyi enemmän luottavan Horsluntiin, joka oli vanha ja viisas asianajaja ja monet jutut voittanut sekä kihlakunnassa että kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissakin. Erkkilä taas piti Nälhuutia parempana. Nälhuuti oli tunnettu sukkelasanaiseksi vääristelijäksi ja oli monta kertaa saanut muistutuksia valehtelemisesta.

Mikon selän takana puhuttiin Maaherran ja Erkkilän jutusta, jota sanottiin nyt tänään ensimmäisenä asiana käsiteltävän.

»Saisi nähdä, kuinka tuosta käypi», kuuli Mikko sanottavan. »Maaherralla kuuluu olevan kymmenen todistajaa ja Erkkilällä kahdeksan.»

»Onpa... onpa väkeä... Se onkin sitten pitkä juttu...»

»Kokeneet lakimiehet siinä nyt tulevat vastakkain: Horslunti ja Nälhuuti... Ei siinä taida kumpikaan antaa perään...»

»Vaan ei taida Horslunti pystyä sanasille Nälhuutin kanssa, joka on niin suukko ja hävytön...»

»Joo, mutta Horslunti on pitkämielinen ja kavala kuin kettu... Hän iskee silloin kun Nälhuuti ei osaa olla varuillaan...»

Niin juteltiin ja sinne tänne arveltiin. Kun Mikko alkoi tarkemmin kuunnella, sai hän selville, että joka nurkassa puhuttiin Maaherran—Erkkilän jutusta. Väiteltiin, naurettiin, ja joku jo aikoi vetoa lyödä.

Jo siirtyi Maaherra asianajajansa kanssa, jolle kahvin päälle vielä osti sikarin, kahvipöydän luota loitommaksi. Silloin siirtyi Erkkilä Nälhuutin kanssa heidän paikalleen, ja Erkkilä huusi tuomaan kahvia ja useammanlaisia nisuja.

Synkästi silmäilivät Maaherra ja Erkkilä toisiaan, kylmät olivat katseet, ja poskilihat värähtelivät. Mutta Horslunti ja Nälhuuti tervehtivät toisiaan tuttuina miehinä, ja Horslunti sanoi nauraen Nälhuutille:

»Etkö sinä tänäpäivänä aio tässä ruveta meille vasikanpaistia antamaan, ha, ha...»

»Huono oli sonni... ei pystynyt vasikkaa siittämään... Pitäisi saada sonnista rahat takaisin, ja vasikan paistit saatte sitten syödä toisessa talossa, joka ei ole tässä kylässä», vastasi Nälhuuti purevasti.

Heti kokoonnuttiin pöydän ympärille, jotta kuultaisiin, mitä Horslunti ja Nälhuuti, kaksi pitäjän viisainta lakimiestä, toisilleen sanovat. Mutta eivät ne tosissaan puhuneet, naurusuin vain haastelivat ja piikkeilivät.

Jo sekaantuivat muutkin keskusteluun, toiset Horsluntin, toiset Nälhuutin puolelle.

Kirkonkylän Kauppila, joka oli rauhaa rakastava mies, nousi ja sanoi:

»Mutta ettekö voisi muuten tätä sonnijuttuanne sopia? Ei siitä oikeuden pöydän takaakaan mieluinen päätös molemmille tule. Se uskokaa...»

Maaherra ei puhunut mitään, mutta Nälhuuti vastasi päämiehensä Erkkilän Anaskin puolesta:

»Antaapas asian nyt mennä sitä tietä, kun on lähtenyt menemään...»

Sekä kantajan että vastustajan todistajatkin pyrkivät likemmäksi, ja joku heistäkin kehoitti sovintoon. Mutta asialliset eivät virkkaneet mitään. Aamu kului. Lautamiehet olivat saapuneet ja haukottelivat ja valittivat, että tuo istuminen käy niin pakaroille. Mutta nyt tiesivät, että Maaherran ja Erkkilän asia oli ensimmäinen, joten he olivat aika virkkuina.

Yhtäkkiä remahti tuvan ovi auki, ja poliisi huusi ovelta:

»Lautamiehet oikeuteen!»

Mikkokin laittausi eteiseen, nähdäkseen senkään, kun asialliset astuivat oikeuteen. Siihen oli eteisen seinälle kiinnitetty lista, jossa jokaisen kantajan ja vastaajan nimi oli. Sitä oli monta miestä lukemassa. Siinä näkyi seisovan Pitkärannan Juvanikin, jolta piika lapsen eläkettä vaati, ja kysyi, näkyikö siellä hänen nimeään... piti tälle päivälle olla...

»On täällä», luki tullimies, joka tunsi hyvin kirjoituksen. »Täällä on, näemmä. Viides asia näkyy olevan... itsellinen Eeva Sofia Pitkä — talokas Simo Pekanpoika Juvani... Siinä se on...»

»Kuinka käypi, veliseni», arveli naurusuin Simolle muuan tuttava. »Eeva Sofia Pitkällä kuuluu olevan asiamiehenä Horslunti... Varo vain kinttujasi... Horslunti on eläissään monelle lapselle isän löytänyt...»

Sitä naurettiin, ja Mikkokin veti suunsa hymyyn.

»Jaa... Jaa», hätäili Simo. »Minä otan Nälhuutin puhemieheksi...»

Silloin remahti taas ovi auki, ja poliisi meni vauhdilla läpi eteisen, tempasi kuin vihassa oven auki ja huusi niin että savu halkesi:

»Talokas Heikki Maaherra Mallikylästä vastaan talokasta Anaski Erkkilää, Sipillan kylästä. Asialliset oikeuteen, mutta ei todistajat vielä...»

Horslunti kokosi paperinsa, työnsi ne povitaskuun, nykäisi Maaherraa käsivarresta ja virkahti:

»Nyt lähdemme!»

Maaherra käveli Horsluntin vieressä läpi eteisen, aivan niinkuin oppipoika astelee mestarinsa vieressä. Aivan heidän perässään tuli vastaaja Erkkilä Nälhuutin kanssa, joka hyräili laulua eteisen läpi mennessään.

»Sopikaa oikeudessa!» kehoitti heitä vielä kirkonkylän Kauppila, mutta he eivät silmänneetkään taakseen.

Uteliaita rymisti perässä ihan oikeuden ovelle asti, mutta siinä oli poliisi vastassa, ja viikset vihaisesti siirrollaan hän karjaisi:

»Pois! Ulos! Elkää tunkeuko! Huuti siitä!»

Ja hän tempasi ovea niin että Mooseksen Kallen kinnas jäi oven rakoon.

Koetettiin ovea vasten kallistaa korva, jotta jotakin kuultaisiin, mutta selvää ei kuultu. Sen vain ilmoitti Mooseksen Kalle, joka oli ihan ovessa kiinni, että Horslunti siellä kuuluu sonnin hinnasta tekevän selvää...

Siihen tulivat eteiseen tuvasta kaikki sekä kantajan että vastaajan todistajat, ja alettiin nyt heiltä, siinä odottaessa, tiedustella mitä tiesivät.

Tiehaaran Matti, joka oli Erkkilän Anaskin todistaja, sanoi tietävänsä, ettei sillä »Tösselillä» tehnyt mitään. Se oli niin laiska, ettei viitsinyt kotia kävellä, vaan jäi metsään maata.

»Vieläpä siitä! Mutta otatko valallesi, ettei yhtään vasikkaa ole siittänyt?» kysyi joku Maaherran valiopojista Matilta.

»Niin vakuutti Anaski, ettei yhtään lehmää ole tiineeksi saanut», vastasi Tiehaaran Matti.

»Mutta sitäpä ei oteta huomioon, mitä Anaski on sanonut, vaan tiedätkö itse?» taas äskeinen kysyi.

Siihen ei Matti vastannut.

Nyt sanoi eräs Maaherran todistajista:

»Mutta meitä on monta, jotka olemme kuulleet Anaskin sanovan, että hyvä on sonni ja kauniita ovat jälkeläiset...»

»Siinäpä se on!»

Niin siinä sekä kantajan että vastaajan todistajia kuulusteltiin, ja kovin sotkuiselta tuntui asia.

Mikko seurasi kaikkia keskusteluja ja nauraa rähähti väliin.

Vihdoin huudettiin todistajat oikeuteen. Heitä oli yhteensä kahdeksantoista, joista puolet naisia. Oikeussali tuli täyteen väkeä, ja kahdessa erässä täytyi tuomarin vannottaa.

Hetken päästä ulos tultuaan kertoivat, että kaksi Erkkilän Anaskin parasta todistajaa, Tiehaaran Matin ja Horsperin Kaisan, oli Horslunti jäävännyt.

»Millä sai jääviin?» kysyttiin.

»No, Tiehaaran Matin jääväsi sillä, ettei ole käynyt rippikoulua, ja Horsperin Kaisa on Anaskille sukulainen. Molemmat menivät jääviin...»

»Mutta jo on nokkela, hoksaava ja viisas mies se Horslunti... ei sen kanssa ole menemistä... Mitäs Nälhuuti arveli?»

»Koetti saada jäävätyksi Mäkitalon Hermannia, mutta ei onnistunut.»

»Siinäpä se. Tietää siellä Nälhuuti olevansa Horsluntin kanssa vastakkain.»

Ja niin arveltiin sinne tänne ja päätöstäkin asiaan yritettiin. Todistajat kävivät vuorollaan tietonsa selittämässä, kaikki muut paitsi Tiehaaran Matti ja Horsperin Kaisa. Monta tuntia kesti juttua.

Vihdoin loppui kuitenkin todistajain kuulustelu, ja asialliset apumiehineen astuivat ulos oikeudesta.

»Kuinka käy? Kuinka käy? Joko päätetään? Kumpiko häviää?»

Nälhuuti näytti olevan pahemmalla tuulella nyt kuin äsken oikeuteen mennessään. Mutta Horsluntin syvä otsaryppy oli melkein silinnyt, ja naama oli päiväpaisteinen. Maaherrankin suu oli hymyssä.

»Hyvä tulee, jahka ehtii», sanoi Nälhuuti.

»Hyvää siitä on tarkoitus saadakin», vastasi Horslunti.

Päätös tuli hyvin pian.

Oikeus lykkäsi jutun ensituleviin syyskäräjiin ja niiden kuudenteen istuntopäivään.

Pettyneenä palasi Mikko kotimökilleen, hiihtäen Varesmäen Josefiinan lammashaan läpi, meijerikivien vieritse.

V

Maaherran—Erkkilän jutun lykkääntyminen syyskäräjiin vaikutti lamauttavasti toisiinkin käräjämiehiin, niihin nimittäin, joiden riidat olivat alkuaan syntyneet meijeripaikan vuoksi. Ja kävikin niin, että ne sovittiin ennenkun oikeuteen mentiin.

Kun käräjät olivat ohi, alkoi kevätpuoli talvea, ja nyt joutuivat ihmiset taas ajattelemaan muitakin asioita kuin käräjäjuttuja.

Meijerirakennus tuli taas »päiväjärjestykseen». Varpumäessä syötiin nyt kurnaalipiimää yhtä hyvällä halulla kuin ennen oli ryystetty vanhanajan sakeaa piimää. Ollin-Mikko oli hänkin leppynyt Herralalle ja ottanut Herralan piimätalokseen niinkuin ennenkin. Muutos vanhanajan piimästä kurnaaliin oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta.

Ollin-Mikollakin olisivat päivät taas olleet yhtä hauskat ja huolettomat kuin ennenkin, kun olisi ollut varma siitä, ettei meijeriä rakenneta Varesmäen Josefiinan lammashakaan — siihen hänen peltojensa alle kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Sillä sitä hän ei olisi sallinut, hänen jykevä rauhansa häiriintyisi, ja kuka tiesi, mitä muita häiriöitä se saisi aikaan. Jospa Maaherran miehet voittaisivat ja rakentaisivat sen kirkkonsa Pikku-Herralaan!

Se oli Mikon hartain toivomus.

Alkoi liikkua huhuja, että kirkonkylän Kauppila, joka oli todellinen osuustoiminnan ja rauhan mies ja yhteistä hyvää harrasti, oli kirjoittanut konsulentille ja kertonut, mistä syistä Heinärannan meijerirakennusta ei päästä rakentamaan, vaikka monta kokousta jo on pidetty! Meijerinpaikasta oli tullut riita, joka uhkasi hajoittaa koko osuuskunnan. Ja oli Kauppila kirjeessään pyytänyt, että konsulentti, jolla oli paljon kokemusta sellaisissa asioissa, tulisi itse Heinärannalle ja pitäisi vielä yhden kokouksen. Pian oli konsulentin vastaus saapunutkin, — niin tiesivät huhut kertoa. Ja hän oli kirjeessään ihmetellyt sitä ennenkuulumatonta härkäpäisyyttä, jota osuuskuntalaiset olivat osoittaneet Heinärannan meijerin suhteen.

Luvannut oli tulla ja ilmoittanut päivän, jolloin hän saapuu Heinärannan Rantalaan. Tulkoot silloin kaikki »jästipäät» saapuville.

Nämä uutiset sai Mikko tietää Ojalaisessa käydessään.

Silloin hänelle eräänä iltana juolahti kummallinen asia mieleen. Jos olisi kirjoittaa sille konsulentille suoraan ja selittää, että Varesmäen Josefiinan lammashaka oli aivan sopimaton paikka monesta syystä, mutta Pikku-Herralan palsta, jossa jo oli valmis kaivo kirkasta vettä täynnä, oli kaikin puolin sopiva, — niinkuin Maaherran Heikkikin oli sanonut.

Semmoinen ajatus tuli Mikolle yhtäkkiä, eikä hän osannut sanoa, mistä se oli mieleen juolahtanut.

Mikko istui liesiloisteen lämpimässä ja mietiskeli. Kenet saisi kirjoittamaan? Horslunti olisi ollut verraton kynämies ja selväsanainen, mutta hän vaatisi vaivoistaan ainakin kymmenmarkkasen, ehkä enemmänkin. Sitäpaitsi ei Horsluntiin voinut luottaa. Hän ei malttaisi olla asiasta puhumatta, ja niin saisi Erkkilän ja koko Sipillan kylän niskaansa...

Hän läksi Apunlaaksoon ja puhui siellä tuumastaan. Emäntä hyväksyi kaikin puolin Mikon aikeen. Heidän jutellessaan saapui siihen Virnemäen Kaisa, jolle asia heti selitettiin.

»Siitä pitäisi tulla semmoinen kirje», selitti Mikko nyt tarkemmin aiettaan, »missä kaikki Varpumäen asukkaat, jotka tunnemme ja tiedämme, minkälaiset lähteet ne ovat, joista vesijohto meijeriin aiotaan laittaa ja joiden nojalla Erkkilä ja muutkin Sipillan kylän miehet Josefiinan lammashakaa puolustavat, tarkoin selitämme, ettei niissä ole kuivana kesänä vettä, ja että lammashaka on muutenkin syrjässä...»

»Juuri semmoinen sen pitää olla», myönsi Apunlaakson emäntä, ja kun kirjurista tuli puhe, niin Virnemäen Kaisa sanoi:

»Siihen ei tarvitse sen parempaa kirjuria kuin Varpumäen Manta on. Se ihminen osaa sen verran kirjoittaa, kun kuuluu kerran kauppakirjankin kyhänneen ja monta velkakirjaa...»

Nyt Mikko ja Apunlaakson emäntäkin muistivat, että Mantahan oli kirjoitustaitoinen. Mutta asia piti pitää salassa, etteivät kyläläiset saisi tietää. Varesmäen Josefiina suuttuisi silmittömästi...

»Se lammashaan hinta pitää muistaa myöskin mainita kirjeessä, ja että Pikku-Herrala antaisi ilman», sanoi Apunlaakson emäntä.

Niin päätettiin. Mikon huoleksi jäi aikeesta ilmoittaa kaikille varpumäkeläisille ja määrätä päivä, jolloin kirje kirjoitetaan ja kaikki nimensä panevat. Apunlaakson emännällä oli paperia ja mustetta sekä kookkain pirtti, johon päätettiin kokoontua.

Mikko oli vilkas ja toimen mies silloin kun tarvittiin, ja seuraavaksi illaksi oli hän saanut kaikki kuntoon.

Illan tullen alkoivat naapurit kokoontua Apunlaaksoon, ne nimittäin, jotka olivat kotosalla. Useimmista mökeistä olivat miehet tukkitöissä.

Manta istui jo kynä kädessä pöydän päässä ja lähinnä häntä Mikko.

»Arvoisa kansalainen ja Konsulentti Juho Ruusperi...»

Ensin toivotti hän konsulentille Herran siunausta, terveyttä ja pitkää ikää, niinkuin oli nähnyt ja kuullut muittenkin tekevän. Kun alkulause oli valmis, jatkoi hän kirjoitustaan, toisten istuessa juhlallisen äänettöminä. Pitkä näytti kirjeestä tulevan, mutta paljon siihen piti mantuakin.

»Lähtee siltä tuolta Mantalta», ihmetteli Mikko.

Kun Mantan kirjoitus vihdoin kolmen tunnin kuluttua oli valmis, pyydettiin häntä se lukemaan, jotta kaikki kuulisivat, oliko se semmoinen kuin olla piti.

Ja Manta luki:

»... Ja saamme mainita, että mitä tulee Varesmäen Josefiinan Lammashakaan, niin se ei sovi, lähteet kuivavat kesällä, jonka tietää todistaa Ollin-Mikko, joka on koko ikänsä Varpumäessä ollut, kun ei ole syntymäpaikan ja pirtin väliä kun kymmenen syltää. Ja Josefiina tahtoo tuhatta markkaa Lammashaasta ja Herrala antaa ilman ja jos vedestä tulee puhe niin meitäkin on monta, jotka tiedämme että lähteet kuivavat ja Israeli on koettanut, että ei ole vesisuonia koko Lammashaassa eikä Josefiinalla ole muuta kun rahanhimo, se on tullut niin visuksi nyt, ettei kehtaa tässä mainita ja Erkkilän ja Mäenpään on koko syy, josta on jo mainittu. Ja Mikkoa pitää uskoa, se ei ole valehdellut eikä väärin tehnyt koskaan, vaikka on koko kylän myllyt hallussa ja saapi kysyä Isolta-Herralalta. Ja ottakaa puheeksi onko sillä karjakolla valta noitua ja tappaa köyhän lehmiä, kun sanotaan olevan noitasukua ja syksyllä on uhannut, jonka on kuullut Virnemäen Kaisa tästä vierestä. Ja muistakaa, että Erkkilä omaa etuaan valvoo, se on kavala ja kitsas ja jos tietäsitte sen aisatiuku-asian, josta ei saatu selvää, vaan sen tietävät muut; Ja vielä mainitsen sen Maaherran sonnin, että se ei ollut huono. Ja ottakaa nyt kaikki huomioon ja elkää mainitko kutka kirjoitti. Jos kysyvät niin pankaa Jannenmäkiläisten päähän, kun Virnemäen Kaisakin on velassa Erkkilälle ja siitä lehmästä on meillä vielä Sipillan kylän Mäkelään maksoa, mutta ei ole velkakirjaa. Hyvää terveyttä nyt ja tässä ovat nimet ja ne joilla ovat miehet poissa...»

Kun Manta pääsi kirjeen loppuun, sanoivat kaikki, että se oli erinomainen ja sisälsi juuri pääasiat, joiden tarvitsi tulla konsulentin tietoon.

»Siitä ei selvempää olisi tullut, vaikka kymmenen Horsluntia olisi ollut kirjoittamassa», sanoi Mikko, ja samaa mieltä olivat muutkin.

Nyt tuli jokaisen panna nimensä alle puumerkkinsä. Ensimmäiseksi kirjoitti Manta omansa ja Israelin nimet. Sitten Mikon. Ja tämän näköinen oli kirjeen allekirjoitus:

»Manta Varpumäki — Israel Varpumäki af dito — Mantan mies

Mikko Ollinpoika — Jouni Kaisa Virnemäki oma käsi — mies tukinajossa

Sofia Pilkkatie — Eino Ulla eli Jouni miehen karhu — Ollin-Mikon poika, tappanut — työssä Ojalaisessa, — Ulla kuollut, joka — oli Mikon vaimo

Perttu Rajala — Ville Harju Oinasmäen — asuu Virnemäessä, jalkapoika — pääsee perimään rahaa säästöpankissa

Mooses Kallo on samanikäinen mies kuin Ollin-Mikko, omistansa elää, eikä ole naimisissa eikä ole velkaa.

Olisi muitakin, mutta tähän paperiin ei mahdu.»