Part 2

Niin siinä meijeristä haasteltiin, ja kukin toivoi, että joku vahinko tulisi. Mutta vihdoin kääntyi keskustelu Mantan ja Israelin lehmään, jonka aikaisin syksyllä olivat ostaneet. Manta oli kesällä sanonut, että hän ei usko enää Herralan emännästäkään hyvää, että kyllä se rupeaa meijeriin hänkin... Ja nyt olikin Mantan arvelu toteutunut...

»Mutta jos ei Israeli sitä untansa nähnyt, niin tuskin tuli lehmää ostetuksi, kun ei ole itsellä niittyä minkään vertaa», selitti Manta.

»Kyllä teillä nyt on aina veres elämä, kun oma lehmä on», sanoi Mikko. »Mutta kyllä meillä mökkiläisillä taitaa surkea talvi tulla, jos vielä pakkaset tulevat niinkuin ennustetaan...»

Ja siitä sovellutti Mikko keskustelun siihen, että kun nyt Mantan lehmä poikii (minkä piti tapahtua Antinpäivänä), niin silloin sitä liikenee antaa oikeata piimää naapurillekin.

»No jos onnessa poikisi ja semmoiseen maitoon kostuisi kuin mennä vuonnakin, niin aina sitä nyt tilkkanen naapurillekin liikenee... Vaikka jo olen luvannut Apunlaakson emännällekin ja Virnemäen Kaisalle», selitteli ja lupaili Manta.

Jo joutui keitto valmiiksi, ja Israeli siirtyi pöydän päähän syömään. Tulinen hiuka tuli Mikollekin, hänen nähdessään, kuinka ahnaasti Israeli kävi ruuan kimppuun. Mikko ei ollut syönyt kuin aamulla varhain ja koko päivän oli kokouksessa ollut. Hän koetti imeä piippuaan, mutta sisus mourusi ja vatsaa kihelmöitsi, ja palavin silmin seurasi hän Israelin käden liikettä... Ja tuli semmoinen nälkä, että täytyi nousta ylös ja lähteä... Tulet olivat kaikista muista mökeistä sammuneet. Mikko kävellä vätösteli hiljalleen myllytiehen ja kääntyi sitä pitkin mökilleen päin. Hän muisti taas, ettei hänellä ollut enää piimää tilkkaakaan, ja nälkä oli...

Mikko kävi pirttiinsä, jonka ovi oli auki, sillä Ullan-Eino, hänen poikansa, oli kotona. Mikko sytytti tulen kiiluun. Eino kuorsaili penkillään, jotta seinät helisivät. Se oli ollut Eino Ojalaisessa syystämässä, talon ruuassa... Vatsa sillä varmaan oli täynnä, koska noin raskaasti nukkui. Lieneekö ollut keittoa illalliseksi?

Mikko otti pöytälaatikosta vajavan rieskan, taittoi palan suuhunsa ja alkoi purra. Pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä, sekä hänen että Einon. Mikko silmäsi niihin, otti omansa ja nosti kantta... Oli vielä uurteissa vähän jälellä piimää... Mikko pani kauhallisen vettä ja huiskutti... Tuli siitä vähän harmajaa... Ja syötyään ensin paljasta leipää, joi hän piimäharmajan palanpaineeksi, sammutti kiilun ja kallistui penkilleen.

Mutta hän ei nukkunut. Muistui Ullakin mieleen. Viime talvena se oli kuollut. Ulla ruokki Einoakin ja antoi joskus palan hänellekin, Mikolle. Monta kertaa oli lampaanlihakeittoakin näin syysaikana antanut... Olisi saanut elää vielä...

— Einoa se taitaa tuleva talvi hätyytellä, vaikka saapikin tässä minun pirttini lämpimässä maata... Mutta syömisestä taitaa tulla kiipeli... luulen... Leivän puolta ja pottuja minulla on itselleni, mutta mistä saanee karjanantia, — ja kovin kallista on silava syötäväksi...

Ja sitten taas siirtyivät ajatukset meijeriin.

Jos ne sen tuohon Varesmäen Josefiinan lammashakaan rakentavat, niin siitä tulee ikuinen kiusa hänelle. Sillä etelänpuolisesta ikkunastaan näki Mikko suoraan siihen kohtaan, johon meijerirakennus oli ehdotettu tehtäväksi. Siinä se viheltelisi ja höyryäisi aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen, ja siinä ympärillä olisi ainainen rähinä ja hälinä. Ei olisi sitten rauhallista päivää koko elämän aikana. Niihin mietteisiin hän sitten lopulta nukkui.

Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste ja maa vahvassa kuurassa.

— On tainnut olla vähän pakkanen! — mietti hän ja nousi katsomaan lämpömittaria, joka oli etelänpuolisen ikkunan pielessä. Ei ollut kenelläkään muulla koko Varpumäessä pakkasen tietäjää, ja Mikon pirtillä kävivät muut kysymässä, onko ollut paljonkin pakkasta.

Mutta samalla kun Mikko silmäili pakkasen tietäjää ja näki, että kymmentä pykälää näytti, tuli hän luoneeksi silmäyksen alas Varesmäen Josefiinan lammashakaankin, ja kuinka lie hänen silmäänsä näyttänyt, että siinä oli niinkuin joku... ei se kuitenkaan ollut muuta kuin pakkasen höyryä...

Hän muisteli nähneensä jotakin unta, mutta ei muistanut mitä. Mutta jotakin pahaa oli yöllä kuitenkin ollut näkevinään.

Jo nousivat sauhut joka mökistä ja joka talosta alhaalta joen rannalta... Näkyi olevan liikkeellä meijeriin viejäkin. Pitkä kärrynlava oli täynnä kuljetusastioita, jotka helisivät ja rämisivät, kun kärryt kolisivat syysroutaisia teitä.

— Nyt jo paholaiset ovat liikkeellä, ja kello ei ole vielä seitsemääkään...! Jo se tuli aika maailmaan... hohoo kuitenkin...

Eino nukkui vielä, ja Mikko ajatteli, että nukkukoon. Hän sytytti tulen lieteen, ja hänen mielensä olisi tehnyt kahvia, mutta sitä ei ollut. Ei ollut raaskinut ostaa moneen viikkoon, ja hän olikin päättänyt paastota Antinpäivään asti.

Jospa olisi nyt ollut tuo pytyllinen sakeata Ison-Herralan piimää, jotta olisi saanut aamutuimaan oikein ryystää, syödä mahansa pullolleen...

Mutta ei ollut. Tuntui hirveän ikävältä olo, vaikka ulkona oli kirkas marraskuun ilma. Nälkäkin oli. Mikko täytti tupakkakukkaronsa ja mietti, että lähtee tästä ajan kuluksi naapurimökkeihin Apunlaaksoon ja Virnemäkeen ja kenties käy aina Jannenmäessä asti... ja kun palaa, niin sitten keittää pottuja...

Hän työnsi puut peremmäksi lieteen, etteivät putoaisi lattialle, jätti Einon nukkumaan ja läksi piippu suussa Apunlaaksoon.

Mutta ulos päästyään huomasi hän kolme outoa miestä, jotka seisoskelivat hänen mäkipeltonsa pientareella ja katselivat isoa kiveä hänen ja Ojalaisen rajassa. Yksi miehistä siinä konttasi kiven päälle niinkuin olisi jotakin hakenut...

Mitä hiton miehiä nuo ovat, ja mitä on heillä hänen pellollaan tekemistä?

Jo huomasivat miehet Mikon; yksi, vanhin joukosta, kysyi:

»Missä se täällä on Ojalaisen raja?»

»Siinä se on», ärähti Mikko.

»Tämä kivi on siis Ojalaisen puolella?» kysyi mies.

»Ojalaisen puolella se on, mutta se on jätetty siihen rajakiveksi... Mitä te siitä tahdotte? Ja mitä miehiä te olette?»

»Eläpäs nyt, ukko, hätäile», puhui levollisesti se vanha mies. »Me emme ole pahantekijöitä, vaan me tarkastamme, mistä saisimme kauniita kiviä meijerin kivijalkaan...»

»Meijerin kivijalkaanko? Eihän ole tietoa vielä, mihin se rakennetaankaan...»

»Se ei kuulu meihin. Meidät on pyydetty tänne kiviä halkomaan, ja me aloitamme nyt työmme...»

Mikko suuttui silmittömästi.

»Pois minun pelloltani penkomasta! Hakekaa kiviä vaikka hiidestä, mutta siihen kiveen ette koske... Kuka teidät on tänne määrännyt?»

»Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki... Ne ovat käskeneet, ja he ovat palkan luvanneet maksaa. Ja Ojalainen on luvannut ottaa kiviä tästä vaaran laidasta...»

»Voi, voi, jos Maaherran Heikki tietäisi!» sanoi Mikko ja ärähti taas: »Ei sitä kiveä saa ottaa!»

»Mutta tiellähän tämä on... keskellä ojaa...»

»Antaa olla vaan... Se ei kuulu teihin... Se on rajakivi, ja minulla on oikeus kieltää...»

Mikko ärhenteli ja kirosi. Miehet tuumailivat hetken keskenään ja lähtivät vasaroineen vaaralle päin.

Ja kun Mikko ehti Apunlaaksoon selittämään, mitä nyt oli tekeillä, alkoi kuulua kalkutusta ja nalkutusta Repovaaran laidasta.

Mikko oli vihassa koko maailmalle, mutta enimmin Ojalaiselle, jonka uskoi häntä kiusatakseen kivimiehet hänen pirttinsä eteen vasaroimaan lähettäneen.

III

Rantalassa pidetyn kokouksen jälkeen nousi koko pitäjässä hirmuinen hälinä ja tinka. Joka kylässä ja talossa väiteltiin. Heinärannallakin sattui, että naapurimiehet olivat eri mieltä meijerinpaikasta, ja silloin syntyi ensiksi väittelyä ja lopuksi suututtiin. Mallikylän miehet olivat antaneet Sipillan kylän isännille liikanimiä ja herjanneet sillä, ettei koko Sipillan kylässä ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi osannut edes kirjoittaa. Nämä sitten muka tämmöiset rupeavat selittämään vesijohdoista ja vesisuonista, — olivat sanoneet. Mutta Sipillan kylän miehet Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki vastasivat, että arkaan paikkaanpa taisi sattua, koska Mallikylässä semmoinen pauhu on noussut. Ja mitä kirjoitusmiehiin tuli, niin heillä oli varaa palkata kirjuri silloin, kun tarvitsevatkin!

Suurimmassa hommassa olivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki, kulkien kylästä kylään ja talosta taloon, selitellen sekä Herralan palstan kehnoutta että Varesmäen Josefiinan lammashaan hyvyyttä, lammashaka kun oli, paitsi muita etujaan, ihan keskellä osuuskunnan piiriä, jotavastoin Pikku-Herralan palsta oli liian likellä Mallikylää, joten siitä olisi mallikyläläisille päähyöty maidon kuljetuksessa. Ja monta muuta näkökohtaa ja asianhaaraa oli Anaskilla ja Ulrikilla selitettävänä. Kävikin niin, että moni mies, joka tähän asti oli puoltanut Pikku-Herralan palstaa, nyt alkoi kallistua Varesmäen Josefiinan lammashaan puolelle.

Semmoista väittelyä ja jankutusta riitti koko marraskuun. Riitoja ja vihoja oli syntynyt naapurien ja kylänmiesten kesken. Miesten riidellessä sekaantuivat emännätkin väittelyihin, ja yhä uusia pahennuksia alkoi kuulua. Eikä rakennushommasta ollut vielä mitään tietoa. Hirsiä, lautoja ja paljon muita rakennustarpeita oli vedätetty Pikku-Herralan palstalle ja ilmoitus oli pantu meijerin seinälle, että meijerirakennuksen piirustus, jonka taitava rakennusmestari oli tehnyt, oli nähtävänä Pikku-Herralassa.

»Jaa... se tarkastetaan sitten, kun ensin sovitaan paikka, johon se rakennetaan», oli Erkkilän Anaski sanonut.

Niin kuluivat päivät ja viikot. Kerrottiin jo, että Sipillan kylässä eräänä iltana olivat emännät tapelleet.

Joulu läheni lähenemistään, ja pakkaset kiihtyivät. Silloin levisi huhu, että uusi suuri kokous on kuulutettu taas Rantalaan. Ja nyt, sanottiin, on se viimeinen kokous, jossa asia päätetään.

Samana päivänä tiedettiin se Varpumäessäkin. Ollin Mikko oli koko syksyn elänyt kuin tulisilla hiilillä. Se, että kivijalkaa varten halottiin kiviä Repovaaran laidasta, osoitti selvään, että meijeri lopultakin rakennetaan Varesmäen lammashakaan, sillä mahdottomalta tuntui, että niin suurta kivimäärää ruvettaisiin kulettamaan Pikku-Herralaan asti, kun sitäpaitsi Pikku-Herralan vainiolla olisi ollut paljon parempia kiviä. Mutta toisaalla tuntui sittenkin olevan toivoa. Sillä Pikku-Herralan palstalle oli kaivettu kaivo, tehty ihan valmiiksi, ja vesi oli ollut erinomaista ja hyvin matalassa. Oikeaan valtavesisuoneen oli osattu. Ja tiedettiin kertoa, että Mallikylän Maaherra se oli kaivannut kaivon kaivamaan... kuultuaan, että Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki omin päinsä meijeriä varten kivitöitä teettivät.

Niin Mikko mietti sinä aamuna, jona kokouksen piti Rantalassa alkaa. Hän oli päättänyt, ettei hän' lähde koko kokoukseen, että saapi tuon sitten kuulla, mihin päätetään rakentaa. Mutta nähtyään, että Rantalaan päin meni paljon väkeä, otti hänkin suksensa ja läksi hiihtelemään.

Tänään tuntuikin hän aika virkulta. Hän oli edellisenä iltana saanut Varpumäen Mantalta kannun sakeata piimää ja syönyt sen yhdellä kertaa. Surkeaa oli muuten elämä ollut Varpumäessä koko syystalven, ja minkälaiseksi vielä menee ennenkuin sydänkuut on eletty. Talolliset olivat hekin puolestaan alkaneet kiukkuilla mökkiIäisille eivätkä myyneet maitoa mistään hinnasta, ja mökkiläiset eivät kurnaalista huolineet. Monta viikkoa oli Mikkokin elänyt leivällä ja silavalla ja käyttänyt vettä kasteena. Mutta sitten yhtäkkiä tuli sisus niin kipeäksi, että aivan oksennutti ja vuoteeseen piti panna. Mutta ei sittenkään Mikko pannut kurnaalia suuhunsa, vaan taisteli miehuullisesti elämän ja kuoleman välillä... Mieli kyllä teki, kun näki Einon ryystävän kurnaalipiimää, jota Ojalaisesta kesätyötä vastaan sai ja joka näytti sakealta ja makealta... Mutta ei antanut Mikko perään, vaikka kuoleman kalpeana makasi...

Ja pelastus vihdoin tuli. Varpumäen Mantan lehmä poiki, mutta alkoi heti poi'ittuaan kitua ja lypsi verrattain vähän. Sen verran oli Mikko kuitenkin Mantalta vanhanajan piimää saanut, että pääsi entiseen miehuuteensa. Eipä ollut tuntunut Mikonkaan elämä näin raskaalta koskaan ennen. Ennen tuota kuitenkin sai syödä piimää joka kerran vatsansa täyteen, — silloinkin vielä, kun muissa kylän taloissakin kurnaalia särvittiin. Siihen aikaan oli Iso-Herrala maailman paras talo. Talvella sai velaksi piimää vaikka kuinka paljon, ja keväisin sen myllynjauhatuksella maksoi... Nyt ei ollut Herralan ovea aukaissut siitä päivästä alkaen, kun Herralasta maito meijeriin vietiin...

Mikko hiihteli verkalleen ja oikaisi menemään mökiltä mökille. Surkealta näytti. Ei ollut puitakaan. Useassa mökissä ei ollut kuin pari kolme tuoretta rankaa porrasten edessä, halkopinosta ei näkynyt jälkeäkään. — Miten käy, jos näin pakkaset jatkuvat ja vielä kipakammiksi käyvät?

Hän tarkasteli joka mökin puuvaroja ja iloitsi mielessään, että hänellä kuitenkin oli vankka pino kuivia halkoja pirtin päässä, ja kaksi pinoa oli vielä metsässä...

Varpumäessä oli Manta pihalla, ja nähtyään Mikon alkoi hän selittää, että hänen lehmänsä ehtyy ja ehtyy ja syöntikin alkaa huonota.

Osaaottavana kuunteli Mikko, ja kun Manta arveli, että joku paha ihminen oli ehkä hänen lehmänsä noitunut, niin Mikko sanoi kuulleensa, että se karjakko, joka kierteli kylästä kylään, talosta toiseen, oli Ojalaisessa lehmän ruokkoa järjestämässä ollessaan lausunut uhkauksen, että kyllä syövät Varpumäen mökkiläiset vielä tänä talvena kurnaalia, vaikka Varpumäen Mantalla olisi kolme lehmää...

»Kuuluu olevan noidan sukua se karjakko, Kemijärveltä, mistä lienee», lisäsi Mikko.

Manta kuunteli kalpeana ja sanoi sitten:

»Jo meni tämä maailma niin pilalle, etteivät täällä enää syyttömätkään saa rauhassa olla...»

Ei osannut Mikko Mantaa lohduttaa, virkahti kuitenkin lähtiessään, että suurempi hätä muissa mökeissä on.

Mikko hiihteli, kun alussa jo oli ottanut sellaisen suunnan, pitkin Repovaaran kuvetta, jossa mökkiryhmiä oli. Nyt saapui hän Jannenmäkeen, jossa oli neljä mökkiä, kaikki suutareita. Eipä näkynyt halkopinoa Jannenmäessäkään. Ei muuta polttopuuta kuin tuoreita risuja ja lahokantoja. Semmoista se on, kun kesällä ei muisteta, että pitkä talvi on edessäpäin.

Vanhimman Jannen mökkiin pistäysi Mikko tupakalle.

Kylmänlainen oli pirtti, ja liedessä kitisivät tuoreet risut.

Janne itse oli syöntihommassa. Paksusta ruisleivästä leikkeli hän terävällä nahkaveitsellään suupaloja ja ryysti puutuopista piimää päälle... Piimää se epäilemättä oli. Mikko kuuli sen jo siitä, kun Janne ryysti, ja näki siitä, että viiksiin tarttui pisaroita...

Mikko hommasi piippuunsa, ja tuli puheeksi se ainainen meijeriasia, josta joka mökissäkin puhuttiin.

»Mistä te olette saaneet karjanantia?» kysyi Mikko, sillä hän uskoi varmasti, että Janne särpi vanhankansan piimää.

»Eihän sitä enää tänä maailman aikana saa oikeata piimää», sanoi Janne ja ryysti, jotta kauas kuului.

»Mutta onhan sinulla vanhanajan piimää tuopissasi nytkin», sanoi Mikko.

»Kurnaalia tämä on... ei tämä ole oikeata, eheää piimää...»

»Ja noin sakean ja hyvän näköistä...» kummaili Mikko.

»Ei se sentään ole tyhjä syödäkään... Katsos, Mikko...»

Janne nousi ja näytti tuopin sisältöä Mikolle.

»Mutta jopa on kummaa, että on noin sakeaa ja makean näköistä», ihmetteli Mikko. »Varpumäessä ei kukaan vielä ole syönyt kurnaalipiimää...»

»Koetahan maistaa», houkutteli Janne ja tarjosi Mikolle.

»Olisikohan tuota maistaa...»

Mikko otti piipun suustansa ja ryyppäsi pitkän siemauksen. Piti sitten piimää suussaan ja maiskutteli, ja kun oli nielaissut, niin alkoi kehua, että eipä hän olisi uskonut kurnaalin noin hyvää olevan.

Janne jatkoi vielä syöntiään, ja siinä tuli puheeksi tämä uusi kokous, johon Mikko oli menossa. Yhtä ja toista siinä arvelivat, mutta lopuksi kuitenkin toivoivat, että hajoaisi koko osuuskunta, ja kurnaali ja meijerit häviäisivät pois maan päältä.

Kun Mikko saapui Rantalaan, oli siellä piha ihan täynnä hevosia, paljon enemmän kuin syksyllisessä kokouksessa. Pihalla tapasi hän Ylipään Vilhemin, joka sarkavaatteissaan ja uusissa, vasta tervatuissa pieksuissaan kävi Mikkoa puhuttelemaan. Vilhemi tiesi kertoa, että kummia taitaa tästäkin kokouksesta kuulua. Sillä pitäjän rikkaimmat miehet Erkkilän Anaski ja Maaherran Heikki olivat kumpikin sanoneet, etteivät anna toiselle perään tuumaakaan. Molemmat olivat he keränneet ympärilleen valiojoukon, niin että nykyhetkellä olivat kumpikin puoli suunnilleen yhtä vahvat. Lisäksi oli Maaherran Heikki jo laitattanut kaivon valmiiksi Pikku-Herralaan, ja Erkkilän Anaski oli puolestaan hakkauttanut kivet meijerirakennuksen kivijalkaa varten ja ajattanut ne Josefiinan lammashakaan.

Vilhemi oli vastikään palannut pirtistä, joka oli väkeä aivan täynnä. Karsinan puolella istui Maaherran Heikki miehineen, ja oven puoli oli täynnä Anaskin puolustajia. Vihaisesti toisiaan silmäiltiin eikä vielä ollut aloitettu keskustelua.

»Niin minä luulen, ettei tule tästäkään kokouksesta mitään», lopetti Vilhemi selityksensä.

Yhä saapui ihmisiä kokoukseen, mutta eivät mahtuneet enää pirttiin, vaan jäivät porstuaan ja kuistiin.

Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko eivät pyrkineet kuistiinkaan, vaan seisoskelivat pihalla, vaikka oli pakkanen.

Silloin alkoi kuulua pirtistä sorinaa ja kovaäänistä puhelua. Pihalle ei kuitenkaan eroittanut sanoja, mutta äänestä tuntui, että suolaiset siellä olivat puheet. Joskus nousi ääni valtavaksi ja kaikui kuin melu jostakin kapakasta.

Vilhemi ja Mikkokin silloin lähestyivät kuistia ja kysyivät siellä olijoilta, mistä pirtissä keskusteltiin. Porstuasta tuli joku mies, joka tiesi kertoa, että Maaherran Heikki ja Erkkilän Anaski siellä vain väittelivät, toinen selittäen kaivostaan, toinen kivenajostaan... Mutta vähitellen alkoi kuulua useampia ääniä, ja äkkiä remahti koko pirtillinen puhumaan, jotta pihalle kuului vain kuin kosken pauhu.

Yhtäkkiä tulla rynnisti Maaherran Heikki tulipunaisena väkijoukon läpi, meni kiroten poikki porstuan ja kuistin ja vasta pihalle asettui. Ja hänen perässään alkoi tulla hänen valiojoukkonsa.

»Tästä tulee isommat asiat», kuului Maaherra sanovan. »Minä opetan Sipillan kylän miehille...»

Ja sitten hän huusi kaikille kannattajilleen, että »pois lähdemme tästä kokouksesta ja käräjäpaikalla tavataan!»

Vilhemi ja Mikko seisoivat syrjässä ja kuuntelivat. »Siihenkö kokouksen pito jäikin?» kysyi Vilhemi Maaherralta.

»Siihen jäi! Otetaan semmoinen mies, joka riidan ratkaisee!»

Maaherra alkoi hommata kotia lähtöä, samoin hänen koko joukkonsa. Mutta ennenkuin ehtivät pihasta lähtemään, tuli Erkkilän Anaskikin ulos pirtistä, ja hänen jälessään muut Sipillan kyläläiset ja järvikylien miehet, jotka Anaskia kannattivat.

Ollin-Mikko iloitsi sydämensä sisimmässä, että kokous näin nolosti loppui. Hän muisti Varpumäen Israelin unta ja alkoi todella uskoa, että se uni merkitsi meijerin häviötä.

Poltellen piippuaan hän katseli pihalla niin kauan, että kaikki kokoukseen saapuneet olivat poistuneet. Silloin hänkin hyvillään hyppäsi suksilleen ja läksi kotiaan päin hiihtelemään, tulolatuaan noudattaen.

Kun Mikko saapui kotiaan, oli Eino raitilla. Mutta pirtti oli lämmin ja mieluinen, ja uunin päällä oli helisevän kuivia liesipuita. Kun oli jo hyvin hämy, sytytti Mikko tulen ja istahti sen lämpöiseen loisteeseen. Tuntui nälkä. Hänelle muistui mieleen, että Eino aamulla oli aikonut Ojalaiseen piimää noutamaan. Olikohan käynyt?

Mikko nousi, veti Einon pytyn pöydän alta ja nosti kantta. Oli melkein täynnä Einon pytty. Se oli sitä kurnaalipiimää... Mikko ei malttanut olla maistamatta, ja kun maistui makealta, kiskaisi hän koko kauhallisen suuhunsa.

Silloin tuli hänelle semmoinen nälkä, ettei hän enää hallinnut luontoaan. Hän haki rasiastaan silakoita, paistoi niitä pitkän vartaallisen ja rupesi syömään, nostaen Einon piimäpytyn pöydälle.

Ja hän söi miehen lailla ja ryysti Einon pytystä kurnaalia päälle. Oli ollut kerrassaan mielettömyyttä se, että hän oli piimän puutteessa itseään kiduttanut, kun kurnaali näin hyvänmakuista on, — mietiskeli hän syödessään. Ei se semmoisen ihmisen sisus, joka on elinaikansa karjanantia saanut, tule täyteen, vaikka mitä saisi, kun ei piimää saa.

Hän ryysti kauhallisen kerrallaan, ja kun hän vihdoin tunsi, että nyt alkoi vatsa olla täysi, oli Einon pytty aivan tyhjä.

Mutta hän oli nyt peräti tyytyväinen, röyhteli ja tuumi, että nytpä on mies taas mies. Hän pani kannen paikoilleen ja nosti Einon pytyn pöydän alle.

— Saatanpa ostaa Einolle sijaan, — lohdutteli hän itseään, pani piippuunsa ja läksi muihin mökkeihin kertomaan uutisia meijerikokouksesta.

IV

Joulun aikana tuli tulipalopakkaset. Vihaiset, purevat viimat puhalsivat suoraan tuntureilta, ja taivaanrannat heloittivat kuin kattilan kylki. Ei ollut koko kylässä niin rohkeaa miestä, joka pahimpina pakkaspäivinä olisi metsään uskaltanut. Aamusilla, kun Ollin-Mikko ikkunansa yliruudun läpi silmäsi kylälle, oli koko kylä yhtenä ainoana savupatsaana. Ilma helisi, ja metsistä ja vaarain kupeilta kuului pauketta.

Mikon pirtti oli lämmin, mutta pakkasten yhä kestäessä alkoi siihenkin aamupuoleen kylmä tunkeutua. Mikolla oli kuitenkin pino pirtin päässä...

Muissa mökeissä oli surkean surkeata, ja huonoa kuului kylältäkin. Kerrottiin monessa talossa olevan navettain kovin kylmiä, ja toisissa taas olivat kaivot kuivuneet. Ja ne, jotka sanomalehtiä lukivat, tiesivät kertoa, että muualla olivat pakkaset vielä kovemmat. Tukkityömailla, kaukana kiveliössä ja tunturien takana, oli tukkityöntekijöillä suuri kurjuus ja hengen hätä. Pakkasessa särkyivät reet ja katkeilivat kirvesvarret, ja huhuja liikkui, että tukkilaisia oli paleltunut kuoliaaksikin.

Eino, joka aikansa kuluksi kulki raittia, toi tullessaan näitä uutisia Mikollekin. Eino oli nytkin, uudenvuoden pyhänä, istuskellut Ojalaisessa ja kuunnellut, kun lehdistä luettiin pakkasen ankaruudesta ja sen tuhotöistä. Kun hän nyt illan tullen palasi kotimökille, oli siellä Mikolla vieraana Varpumäen Israeli ja Manta ja Virnemäen Kaisa.

Einolla oli paljon kerrottavaa. Ensiksi selitti hän, mitä lehdet olivat tienneet pakkasesta.

»Kolme miestä oli tuotu tukkimetsästä Rovaniemen sairaalaan... Kahdelta oli kädet paleltuneet, kolmannelta jalat...»

»Voi hyvä isä sentään!» huokasi Virnemäen Kaisa. »Kuinka lienee käynyt meidän Heikillekin, kun ei mitään kirjoita ja sinne Lipakkaan päin aikoi tukinajoon...»

»Joo, joo... Kovaapa kuuluu», arveli Israeli.

»Kumma, että menevätkin metsään semmoisilla pakkasilla... Pitäisipä se täysijärkisen ymmärtää», sanoi Mikko.

»Sitähän ne syksyllä ennustivatkin, että pakkastalvi tulee», sanoi Manta.

»Kun jaksettaisiin tämä tammikuu!» toivoi Virnemäen Kaisa.

»Se on vielä helmikuukin yhtä vihainen», huomautti siihen Mikko.

Eino kertoi sitten olleen lehdessä uutisen, että Kemijärvellä oli ollut 52 astetta pakkasta.

Mikon pakkasentietäjä ei näyttänyt kuin 40 astetta, eikä Mikko ottanut semmoista uutista uskoakseen.

»Elä sinä valeita tule selittämään», sanoi hän Einolle. »Sillä elävähopea kuolee 40 asteen pakkasessa, ja silloin ei tiedä, montako astetta on...»

Kaksi kertaa oli Mikon »pruuvari» jo ollut 40 pykälässä, ja Mikko oli ne päivät merkinnyt almanakkaan.

Niin siinä aikansa puhuivat ilmoista, ja Mikko, joka oli vanhin joukossa, muisteli entisen ajan pakkasia, joiden sanoi olleen vielä vihaisempia ja kestäneen kuukausimääriä. Mutta oli Einolla muitakin uutisia. Näinä pakkaspäivinä oli maito jäätynyt astioihin, kun niitä kuljetettiin meijeriin.

»Sipillan kylän maitokuorma kuuluu olleen yhtenä tönkkinä», kertoi Eino. »Ja kun meijerskat sen huomasivat, niin ei ollut otettu vastaan yhtään ainoata astiaa. Samoin oli käynyt Savukylän ja Mallikylän maitokuormille...»

»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Sepä sattui niinkuin minun kädestäni! Tulisi vielä niin pakkanen, että kylmettyisivät kuljettajatkin ja jäätyisi yhteen tönkkiin koko meijeri... Se minua naurattaisi...»

Sen uutisen johdosta ilmestyi kaikkien kasvoille tyytyväinen hymy, sillä jokainen olisi suonut meijerille pahaa. Varpumäen Mantakin, vaikka oli suuri suru lehmästään, joka yhä sairasteli, nauraa virnisteli ja näytti samaa toivovan kuin Mikkokin.

»Olipa se aika paukaus Sipillan kyläläisille!» sanoi Mikko vielä.